Avainsana-arkisto: Markku Into

Etäisten lauseiden mies

Kirjailija, runoilija ja suomentaja Markku Into (1945-2018) oli myös pitkän linjan kirjastoammattilainen. Hän valmistui kirjastonhoitajaksi vuonna 1979 ja työskenteli Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla vuosina 1980-2007. Syvä ja monipuolinen kiinnostus musiikkiin toimi loistavana pohjana päivätyössä. Itsekin levyttävänä artistina (single Keitä keitä kahvinkeitin) kunnostautunut Into oli karismaattinen esiintyjä joka arvosti sivistystä ja hyvää kotikasvatusta. Häntä jää moni kaipaamaan.

Kolme entistä työtoveria haluaa kertoa millaisena työkaverina ja ihmisenä he Markun näkivät. Lepää rauhassa.

Musiikkikirjaston runoruhtinas

Tarinat kulkivat hänen edellään, niin kuin legendaaristen hahmojen edellä aina.

Markku Into, Turun ja koko Suomen tuntema Underground-mies, omintakeinen runoilija, särmikäs ja itsepäinen persoona, joka halusi istua terassilla aina varjoisassa nurkkapöydässä – aivan kohta minä tapaisin hänet, josta olin kuullut niin paljon.

Markku oli Turun musiikkikirjaston ruhtinas, joka inhosi tyhmyyttä ja varsinkin epävarmoja harjoittelijoita. Eikä se jäänyt kenellekään epäselväksi.

”Nyt se löi sinne miljoonan!” Markku oli karjaissut kollegalleen ja samalla koko musiikkikirjastolle, kun eräskin harjoittelijaparka oli lyönyt vahingossa väärin kassaan. Hänellä oli erinomainen musiikkimaku ja voimakkaat mielipiteet. Markulla oli joskus tapana kommentoida asiakkaille heidän lainojaan – eikä aina kovin rakentavasti.

Mitä hän sanoisi minulle, musiikkikirjaston uudelle osastonjohtajalle, joka oli tullut töihin hänen virkavapaansa aikana? Markulla oli silloin meneillään kolmivuotinen taiteilija-apuraha ja minä olin vasta esimiestaipaleeni alkuvuosissa.

Odotin päivää kauhun ja kasvavan paniikin vallassa. Ottaisitko hän heti luulot pois? Niittaisiko minut parilla terävällä repliikillä? Vai viitsisikö puhua paljon mitään? Toisaalta mietin, voiko sellainen ihminen olla läpeensä paha, joka kirjoittaa lauluun sanat Keitä, keitä kahvinkeitin?

Ensimmäinen tapaaminen oli asiallisen ystävällinen. Ennen töiden alkua Markku halusi varmistaa, että voisi joka viikko tiistaisin käydä katsomassa äitiään ja hoitamassa tämän asioita Raisiossa. Toive oli kohtuullinen ja iltavuoro onnistui helposti.

Markku on kirjoittanut äidistään ja Raisiosta runossa Ihmeellinen päivä, joka kuuluu kokoelmaan Hyvä yö (2003).

vierailin vanhan äitini luona raisiossa

jokatiistainen kohtauksemme

ihmeellinen hidas kävely

Markku osoittautui erityiseksi – toisaalta maineensa veroiseksi, toisaalta huumorintajuiseksi, hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Kahdenkeskisissä keskusteluissa hän puhui asioistaan harvinaisen avoimesti ja osoitti niin täydellistä luottamusta, että sellaista saa harvoin kokea. Lupasin pyhästi itselleni olla luottamuksen arvoinen. Ja olin.

Markun kuusikymppisiä vietettiin Sammakon Humalistonkadun kirjakaupassa. Tunnelma oli rento ja vapautunut, vaikka hän olikin etukäteen synkistellyt ikävuosiensa isoja numeroita. Menimme sinne koko osaston voimin ja juhlimme kriisin pois. Markkuhan oli jotenkin iätön ihminen. Kaipa hänkin vanheni, mutta vuodet eivät näkyneet hänessä.

Boheemi kirjakauppa oli juuri sopiva paikka Markun juhlille. Hän oli runoilija ja suomentaja, mutta tunsi myös musiikin maailman läpikotaisin ja aisti herkästi kaikkia taiteen lajeja. Hän kävi vaimoineen lähes joka kerta Venetsian biennaalissa ystäväporukan kanssa. He vuokrasivat aina saman talon, jonka kattoterassin näkymiä hän maalaili musakirjaston kahvipöydässä. Näin kuvat silmissäni, hän kertoi niin hyvin.

Kun Turun uutta kirjastotaloa ryhdyttiin rakentamaan, musiikkikirjasto muutti jokirannassa olevasta keltaisesta kivitalosta ostoskeskukseen Julininkulmaan 2005.

”Ja minähän en sitten kanna mitään”, Markku jylisi pahantuulisena ennen muuttoa. Muutaman päivän kuluttua kävi ilmi, että Markku oli yksi innokkaimmista muuttajista. Evakkomusassa hän penkoi laatikoita väsymättä ja löysi monta kadonneeksi luultua nuottia. Hän säteili kuin pieni poika esitellessään aarteitaan.

Niiltä ajoilta on jäänyt mieleen yhteinen lauantaivuoro, jota pohjustimme työyhteisössä pilke silmässä jutuilla ”yhteisestä viikonlopusta”. Jostain syystä myös Turun Sanomat saapui sinä lauantaina paikalle tekemään juttua. Markku ei missään tapauksessa halunnut kuviin, joten minun oli suostuttava. Googlasin kuvan pari päivää sitten, ja lauantain tunnelma palautui elävästi mieleen.

Kun Markku sitten jäi eläkkeelle, olimme edelleen evakkomusassa. Oli talvi, Markulla kaunis tummansininen villapaita ja vakava ilme. Meillä oli pieni tilaisuus musassa oman porukan kesken, mitään isompaa hän ei halunnut.

Olin itsekin lähdössä lähitulevaisuudessa uuteen työpaikkaan – sinne Raisioon –  ja sain Markulta lahjaksi hänen suomentamansa Hunter S. Thompsonin kirjan Pelon valtakunta. Omistuskirjoituksessa lukee ”Pelottomia bussimatkoja! 23.2.07 Markku”.

Läksiäisissään hän sanoi minulle sanan, jota en 15 pomovuoden aikana ole juurikaan kuullut: Kiitos. Sillä hetkellä tuntui, että se on suomen kielen kaunein sana.

Kun Markku oli eläkkeellä, häneen törmäsi takuuvarmasti Sammakon kirjakaupassa Kauppiaskadulla. Hän puhui aina kirjallisuudesta. Erityisesti jäi mieleen kerta, jolloin hän oli lukenut Thomas Bernhardin Hakkuun. Hän puhui päätään pyöritellen sivun mittaisista lauseista, joista oli kuitenkin selvästi pitänyt.

Kun kirjastolaisilta aikoinaan kysyttiin ehdotuksia kirjaston kahvilan nimeksi, musan porukan ehdotus oli tietenkin Café Into. Markku ei ollut paikalla eikä siten voinut esittää vastalausetta. Eihän Siriuksessa mitään vikaa ole, mutta olisihan Café Into ollut komea muisto Markusta.

Eeva Kiviniemi

HEI! 

Kun astelin ensimmäisenä harjoittelupäivänäni Turun musiikkikirjastoon talvella 1993, ilmassa oli odotuksen tuntua. Millaista olisi tutustua Markku Intoon? Harjoittelijaa oli pian vastassa tarkkakatseinen kirjastonhoitaja. Into antoi minulle ensiopastuksen kirjaston musiikkiaineistoihin, erilaisten kortistojen logistiikkaan ja muuhun olennaiseen. Solahdus pieneen työyhteisöön onnistui vanhemman kollegan avulla hyvin. Työkaveruus oli alkanut.

Pistin pian merkille Markun lähes lapsenomaisen innostumisen musiikin ääressä. Kasvojen ilmeen käänteet, pieni kumara, aina ilmaa halkova, helähtävä ​HEI!​ Liki päällepuhuva tarve elämöidä tiukasta rockbändistä, hyvästä äänityksestä tai Rammsteinin kovuudesta tuli hetkessä läpi nuoren miehen suojavarustuksen. Hyppäsin mukaan estottomaan diggailuun kuin pieneen seikkailuun. Tuntui siltä, että sain luvan innostua. Työ sai kierroksia, avaruutta, uusia ulottuvuuksia.

Markun kirjallisuutta päätyi haltuuni yhä enemmän. Tekstin klangissa oli tarve sanoa vähällä paljon. Sama päti kirjojen omistuskirjoituksiin. ​Puristusta! Marsilaisittain!​ Nimiösivua koristavat one-linerit jäivät fanille mieleen. Into kuvasi myös kirjoitustyötä poikkeuksellisen iskevästi. ​Hana auki. Hana kiinni.

Opin arvostamaan Markun vaalimaa yksityisyyttä, johon liittyi tilanteen lukeminen. Hän tykkäsi olla työssäkin toisinaan omissa oloissaan. Ja halusi kovasti olla äänessä musiikkipohdinnoissa, joita pidettiin pienessä yläkerran työhuoneessa harva se päivä. Arjessa sain huomata, että Markku ei ollut vain lyhyiden lauseiden mies.

Syksyllä 2010 Turun pääkirjaston musiikkiosastolla vietettiin virallisia 40-vuotispäiviä. Markku oli jo eläkkeellä, mutta tarttui tarjoukseeni osallistua juhlaa varten toimitettavaan verkkokirjaan. ​Siellä missä asuu Ruusuritari​ sisälsi moninaista ajankuvaa kirjaston asiakkailta, henkilökunnalta ja musiikkiammattilaisilta kuluneiden vuosikymmenten varrelta.

Teos päättyy Markun tekstiin ​My Way vai kanttu vei​. Löydän siitä joka lukemalla elämän, sen elossa olemisen tempon, jota halusin seurata. Paljon myöhemmin sain kuulla, että Markku oli vaikuttamassa työllistymiseeni musiikkikirjastoon. Kiitos, Untsu.

Tuomas Pelttari

ja minähän olin kuuma kuin claude jeannen housuissa

ja nyt tinariwenin sinistä saharabluesia kuunnellessani olen kiitollinen ilpolle josta tuli sittemmin turun kaupunginteatterin johtaja  eikä kirjastonhoitaja 

olen nöyrä myös sattumalle etten sanoisi johdatukselle joka toi minut musiikin  suureen ytimeen ja palkkatyön ihanuuteen 

 

olisin oppiva dodekofanian perusteet  värisevä alban bergin viulukonserton ensitahtien viilloissa 

päässäni ryskyvä ulvovan suden huuto  minulla oli tehtävä ja tarkoitus ja mikä parasta  parhaassa mahdollisessa paikassa  aurajoen rannassa lehmusten huminassa 

syvien sointujen  sinervää ilmaa  säryttävässä 

tempossa jota myös elämäksi kutsutaan 

minulla kävi kuksi 

tulin valituksi

Mein Herz brennt – Sydämeni palaa

Valmistuin kirjastovirkailijaksi keväällä 1999. Pitkän opiskelurupeaman, iltalukiosta suoraan Raision kauppaoppilaitokseen, jälkeen halusin pitää pienen tauon. Se tuntui siinä vaiheessa oikealta ratkaisulta silläkin uhalla, että jäisin ulos työmarkkinoilta. Syksyn tullessa elämässäni tapahtui iso muutos jossa jälkikäteen ajateltuna myös onnella oli paljon osuutta asiaan.

Opiskelukaverini teki viikonloppukeikkoja Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle jonne oli avautumassa sijaisketjun myötä määräaikainen työsuhde. Hän vinkkasi asiasta minulle ja hain kyseistä sijaisuutta. Musiikkiosaston silloinen osastonjohtaja palkkasi minut työhön haastattelun jälkeen. Sillä tiellä ollaan vieläkin, nyt jo vuosikausia vakituisessa työsuhteessa ja erikoiskirjastovirkailijan nimekkeellä.

Aloitellessani työuraani musiikkiosastolla Markku Into ei ollut töissä. Hän oli tuohon aikaan kirjoitus- ja käännöshommissa kirjastotyön ollessa näin pienellä tauolla. Markulla oli siis sijainen ja minä puolestani olin tämän sijaisen sijainen. Pääsin nopeasti ja hyvin mukaan musiikkiosaston mainioon työporukkaan. Markun kirjoitusvapaa loppui aikanaan ja hänen oli aika palata päivätyön pariin. Minua alkoi jännittää.

Kuten Eeva tuossa ylempänä kirjoittaa tarinat kulkevat aina legendojen edellä. Minäkin sain kuulla Markusta monenmoista kommenttia mutta kuten aina päätin ottaa ihmisen ihmisenä. Tehdä parhaani ja näyttää, että osaan hommani ja olen hyvä työntekijä. Alku oli varovaisen hankala ja tunnusteleva. Markku murahteli lyhyitä vastauksia kommentteihini ja tarkkaili tekemisiäni. Varsin pian kävi myös selväksi, että alkaisimme tehdä tiistai-iltavuoroja yhdessä. Mitähän siitäkin tulisi?

Hyvä tuli. Minusta me täydensimme toisiamme. Markun laaja yleissivistys ja valtava musiikkitietopankki yhdistettynä minun jokapäiväisten kirjastokäytäntöjen hallitsemiseen osoittautui toimivaksi kokonaisuudeksi. Imin tietoa ja tarinoita joita Markku tarjosi ja pistin kaiken korvan taakse sopivaa hetkeä varten. Pikkuhiljaa suhteemme parani ja meistä tuli läheisemmät työtoverit. Välillä tuntui siltä kuin Markku olisi ottanut minut siipiensä suojaan. Tämä hiljainen hyväksyntä lämmitti mieltä.

On aina mukava tavata ihmisiä jotka suhtautuvat musiikkiin lapsenomaisella innokkuudella. Näin Markku todella teki. Muistan elävästi kuinka hän selitti minulle musiikkiosaston työhuoneessa Rammsteinin nerokkuudesta ja käänsi kappaleiden sanoja. Lähes sama toistui Trio Niskalaukauksen kohdalla jota koko työhuone sai kuulla kerran jos toisenkin yhteisestä CD-soittimesta soitettuna. Nämä olivat hienoja hetkiä ja helppoja samaistumisen kohteita, pidänhän itsekin molemmista bändeistä kovasti. Ja kun Markku kysyi lähtisinkö hänen kanssaan Guns’n’Rosesin keikalle Helsinkiin, ei minun tarvinnut kahta kertaa miettiä.

Markun jäätyä eläkkeelle ei häntä nähnyt kuin harvoin. Alkuun kirjastossa enemmän, silloin kun varaukset vielä noudettiin musiikkiosastolta. Varausten noudon muuttumisen myötä myös käyntikerrat vanhalla kotiosastolla vähenivät. Myöskään kaupungilla ei Markkuun törmännyt, kuin ehkä satunnaisesti ja vain ihan ohimennen. Tämä on oikeastaan aika surullista. Olisi ollut mukava jutella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä muistella jopa vanhoja? Toisaalta välillä Markku halusi säilyttää tietyn etäisyyden ja minä halusin arvostaa sitä.

Opin Markulta paljon ja hän jätti minuun lähtemättömän jäljen. Särmikkään ja itsepäisen, ajoittain jopa tylyn persoonan alta paljastui se toinen, mukava, lämmin ja ehkä jopa aavistuksen ujo ihminen jonka kanssa oli mukava tehdä töitä. Kiitos.

Petri Kipinä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjastomuistelmat, Musasto suosittelee, Musiikkikirjastojen historiaa, Näyttelyt Turku

Turun underground räjäytti tajunnat

Turun underground räjäytti tajunnat ja paloi kirkkaalla liekillä 1960-luvun lopulla. Löyhästi organisoituneen vastakulttuuriliikkeen jälkiseuraukset ovat kuultavissa ja nähtävissä suomalaisessa kulttuurissa vielä tänäänkin – etenkin populaarimusiikin ja kirjallisuuden saroilla.

U ei syntynyt Turkuun tyhjästä. Sitä pohjustivat suomalaisen elämänmuodon sotien jälkeiset mullistukset, joita maustoivat 1950-luvun Yhdysvaltojen kulttuurivallankumouksellisesti liikehdinnät beat-sukupolvesta jippiliikkeeseen, rockmusiikkiin ja underground-sarjakuvaan. Turun U:n tunnetuimmat saavutukset ovat rock- ja performanssiryhmä Suomen Tavisota 1939-1940:n ainoaksi jäänyt levy Underground-rock, Aamurusko-monistelehti sekä valtakunnallinen radio-ohjelma Maanalaista menoa.  Suomen Talvisota 1939-40 -taiteilijakollektiivin keskeiset vaikuttajat olivat M. A. Numminen sekä runoilijat Jarkko Laine ja Markku Into. (Komulainen & Leppänen:  Aurinko nousi lännestä.  Turun undergroundin historia. 2009).


 

”Underground on saanut poliittisen vastarintaliikkeen leiman. Termi itsessään on hämärtynyt sekavaksi, jopa käsittämättömäksi. Enemmän kuin koskaan on nyt pantava merkille sen intensiivinen, spontaani kansainvälisyys. Liikkeen jäsenet ovat solidaarisia: heillä on yhteiset ideat, toimintatavat, ajatusmallit, lehdistö ja sanasto. Pitkä tukka on heidän itsenäisyysjulistuksensa, popmusiikki heidän esperantonsa, ja heidän rauhanpiipussaan hehkuu hassislöntti. Sen päämääränä on tällä hetkellä ehkä jonkinlainen alkukommunismi, anarkia, alkukristillisyys. Se sanoutuu jyrkästi irti perinteellisen vasemmiston toimintatavoista, pitkäpiimäisistä puolueohjelmista ja vaalipuheista, vallansiirroiksi muuttuneesta vallankumouksesta. On suuri ero raittiin, väkivaltaisen ja puritaanisen uuden vasemmiston (puhumattakaan pikkuporvarillisesta vanhasta vasemmistosta) ja nauravien, rakastavien ja hauskaa pitävien u-ihmisten välillä. Kuitenkin on huomattava uuden vasemmiston ja undergroundin perimmäisten päämäärien samankaltaisuus. Ruskeaa riisiä aamiaisekseen haukkaava hippi, sian presidenttiehdokkaaksi nimennyt jippi, kivääriä kantava musta pantteri ja opintokirjansa polttava opiskelija jakavat saman vallankumouksen. Välineet eroavat”.  (Jarkko Laine: Underground. 1970, 12).

Suomen Talvisota 1939-40-ryhmän Underground-rock kuuluu rockhistoriamme legendaarisiin levyihin. Jälkipolvien silmissä se on noussut jopa profeetalliseen arvoon. ”maailmanhistorian merkittävin suomenkielinen rocklevy”, Mikko Saarela kirjoitti Rumbassa 1991. ” Kun rupesimme tekemään undergroundia, niin minun ja muidenkin tavoitteena oli ettemme jäljittelisi amerikkalaisia. Ehkä siitä johtuu että suomalainen underground on säilyttänyt voimansa -varsinaista mainettahan levy alkoi saada vasta kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen”, M.A. Numminen kertoi Hannu Tolvasen haastattelussa 1992. Tämä levy teki tunnetuksi Rauli Badding Somerjoen, joka oli tosin ollut mukana Nummisen ensimmäisillä levyillä. Badding on levyn pääsolisti ja pääsäveltäjä. Laulut tehtiin alunperin radion ohjelmasarjaan Maanalaista menoa, joka hyllytettiin muutaman lähetyksen jälkeen ” epäinformatiivisena”.  Tekstejä tekivät Jarkko Laine ja Markku Into, mutta suurimman osan kirjoitti M.A. Numminen, joka esiintyi myös monen laulun solistina. Suomen Talvisodan ohjelmistoa ovat myöhemmin tulkinneet mm. Se ja Sielun veljet.  Raptorin Tehdään kvanttimetsurit-kappaleen (Megamania 1991) tekstinä on Tehtaan vahtimestarit.

M.A. Numminen ja Sähkökvartetti

M.A. Numminen oli tehnyt läpimurtonsa 60-luvulla yhdistämällä tavanomaisempiin musiikkimuotoihin epäsovinnaisia tai asiaankuulumattomia tekstejä. Numminen lauloi sukupuolioppaiden nojalla sävellettyjä jenkkoja ja blueseja, teki folkrockia Ludwig Wittgensteinin teksteihin ja pahoinpiteli Schubertin Liedejä. Tämä yhteiskunnan hämäystoiminta oli ”teknisesti undergroundia.”

M.A. Nummisen 60-luku: kielletyt laulut (2003)

Livetilanteissa Suomen Talvisodan soitantaan yhtyi Nummisen kehittämä uliseva Sähkökvartetti, kollektiivinen elektronisoitin. Laite pystyi kiehtovien rytmien ohella tuottamaan myös helvetillistä pärinää ja ujellusta. Sähkökvartetti oli undergroundia silloin, kun se esiintyi Suomen talvisodan kanssa. Muulloin se oli avantgardea.

Sähkökvartetin Kaukana väijyy ystäviä

Aamurusko oli Suomen Talvisota-ryhmän piirissä syntynyt lehti.  Kirjapainot eivät suostuneet lehteä painamaan, joten sitä kopioitiin muutaman sadan kappaleen painoksina. Jarkko Laine on myöhemmin todennut, että Aamuruskon legendaarinen maine perustui suurelta osalta siihen, että juuri kukaan ei ollut onnistunut sitä näkemään.

Jarkko Laine debytoi kirjallisuuslehti Parnasson lyriikkakilpailussa 1967. Hänen esikoisrunokokoelmansa Muovinen Buddha ilmestyi saman vuoden syksyllä. Jarkko Laine: Muovinen Buddha. Otava 1967.

Runoilija Markku Innon beat-runoutta henkivä esikoisteos Tuonela Rock ilmestyi 1971.  Markku Into: Tuonela Rock. Gummerus 1971.

Markku Innon proosateos U on aikansa turkulaisen undergroundin historia ja utopia- kertomus siitä, miten oli, miten on, miten olisi voinut olla ja miten ei ainakaan. Teos näyttää, että ”arkipäivän taistelija ei etsi matoja”. Markku Into: U. Tammi 1982.

Aiheesta on näyttely Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla 1.7. – 31.8. 2011, Taiteiden talo 2. krs.  Tervetuloa!

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku