Sävellys, käsikirjoitus ja libretto: Jonathan Larson
Pääroolit: Anthony Rapp, Adam Pascal, Jesse L. Martin, Taye Diggs, Fredi Walker, Wilson Jermaine Heredia, Daphne Rubin-Vega ja Idina Menzel
Jonathan Larson (1960 – 1996) sävelsi, käsikirjoitti ja sanoitti musikaalin Rent aikansa lapsena osittain sen pohjalta, miten itse oli kohdannut AIDS-epidemian läheisten ystäviensä kautta. Musikaali pohjautuu löyhästi Giacomo Puccinin säveltämään oopperaan La bohème, jossa niin ikään nuoret taiteilijat ja heidän läheisensä tuskailevat sekä tautiepidemian että köyhyyden kourissa.
Vuonna 1996 Broadwaylla ensi-iltansa saaneessa rockoopperassa huonosti menestyvä dokumenttielokuvien tekijä Mark (Rapp), menetyksestä ja heroiiniriippuvuudesta toipuva rockmuusikko Roger (Pascal), Markin ja Rogerin entinen kämppäkaveri ja nykyinen vuokranantaja Ben (Diggs), yliopistonopettaja Collins (Martin), katusoittajana toimiva drag-artisti Angel (Jermaine Heredia), heroiiniriippuvainen 19-vuotias eroottinen tanssija Mimi (Rubin-Vega), esiintyvä taiteilija Maureen (Menzel) ja lakinainen Joanne (Walker) asuvat 1990-luvun vaihteen New Yorkissa.
Siinä missä La bohèmen hahmot elävät tuberkuloosin keskellä, varjostaa Rentin henkilöhahmoja asunnosta häätämisen uhka sekä AIDS-kriisi. Tuona aikana HIV-tartunta merkitsi kuolemantuomiota, sillä toimivaa estolääkitystä ei ollut vielä kehitetty. Tämän seuraukset ovat alati läsnä päähenkilöiden ja HIV-tukiryhmässä käyvien sivuhahmojen elämässä niin AIDSiin sairastuneiden kuin läheisten roolissa. Itse tarina alkaa siitä, että Markia, Rogeria ja Mimiä uhkaa häätö Benin omistamista asunnoista, vaikka Ben oli aiemmin luvannut entisen kämppäkaveruuden perusteella, ettei näiden tarvitsisi maksaa vuokraa. Tämä lupaa kuitenkin, että he saavat jäädä asumaan maksamatta vanhoja vuokriaan, mikäli he estävät Maureenia pitämästä mielenosoitusta kodittomien puolesta.
Rentin moninaisia teemoja ovat AIDSin lisäksi riippuvuudet, kodittomuus, maineen menettämisen pelko, hetkessä eläminen, tasapainoilu idealismin ja käytännön välillä sekä tietenkin rakkaus, luottamus ja ihmissuhteet. Rent on monista musikaaleista poiketen ensimmäisiä, joissa esiintyy avoimesti homo- ja biseksuaalisia ihmisiä. Musikaalin rohkeat aiheet sekä rockhenkisyys toivat musiikkiteatterille uutta, innostunutta yleisöä nuorison keskuudesta.
Usein seksuaalisia vähemmistöjä käsitellään fiktiossa pääasiassa identiteetin löytämisen tai syrjinnän näkökulmasta, mutta tässä keskitytään enemmän ystävistä ja kumppaneista koostuvan ryhmän keskinäiseen dynamiikkaan ja pelkoon ryhmän hajoamisesta kuolemanpelon, kiistojen ja varallisuuserojen varjolla. Hahmojen perheenjäsenet ovat lähinnä taustalla puhelimeen jätettyjen, enemmän tai vähemmän koomisten, laulettujen ääniviestien muodossa. Hahmojen kokema syrjintä tulee esille pääasiassa parissa vuorosanassa ja AIDS-tukiryhmän sekä kodittomien laulamassa koskettavassa akustisen kitaran hallitsemassa kaanonissa Will I (Lose My Dignity).
Will I lose my dignity
Will someone care
Will I wake tomorrow
From this nightmare?
Pidän musikaalin lähestymistavasta, ja teoksesta puuttuukin virkistävästi kaikkinainen saarnaavuus, mutta toisaalta AIDS-kriisiä varjosti voimakkaasti homofobia, tietämättömyys ja ennakkoluulot. Huumeidenkäyttäjänkin mainetta pelättiin. Ottamalla näihin enemmän kantaa Larson olisi voinut tuoda katsojalle ja kuuntelijalle lähemmäksi joitain hahmoja. Muun muassa Collinsin ja Angelin keskinäistä rakkautta ja huolenpitoa tuodaan kauniisti esille musikaalin alussa näiden tavatessa ja rakastuessa sekä myöhemmin kappaleessa I’ll Cover You. Hahmojen taustat jäävät muuten jokseenkin epäselviksi. Voimakkaan seksuaalisessa ja hektisessä kappaleessa Contact vihjataan tosin vahvasti siihen, miten Angel itse alun perin mahdollisesti sai HIV-tartunnan.
Rentin alkuperäinen orkesteri, jota kuullaan CD:lläkin, koostuu tavallisesti pianosta, syntetisaattoreista, bassosta, akustisista kitaroista ja sähkökitaroista sekä lyömäsoittimista eli bändikokoonpanosta, joka on musikaaliorkesteriksi suppeahko mutta onnistuu kuitenkin kuulostamaan täydeltä. Tietysti monissa kappaleissa esiintyvä sekakuorokin vaikuttaa täyteläisyyteen. Moni musikaalisäveltäjä viljelee esityksen aikana toistuvia musiikillisia teemoja, mutta ilokseni huomasin Larsonin musikaalia kuunnellessani, että siihen mahtuu toinen toistaan erilaisempia sävellyksiä sekä laajaa repertuaaria erilaisia tyylilajeja tangosta poppiin ja perinteisestä kabareemeiningistä rockiin.
Usein toistuvia teemoja ovat muun muassa Mimin ja Rogerin laulama I Should Tell You, joka kuvaa molempien pähkäilyjä sen osalta, miten kertoa ihastuksen kohteelle omasta HIV-tartunnasta ja muusta menneisyyden painolastista, sekä tämän vastakappale No Day But Today, jossa painotetaan sitä, miten jokaisesta hetkestä tulisi ottaa kaikki irti. Toisen näytöksen voimaballadi Seasons of Love taas on jäänyt elämään musikaalin kenties suosituimpana kuoro- ja lauluyhtyekappaleena. Vaikka musikaalin henki on elämänmyönteinen ja kapinallinenkin, on siinä siis myös taustalla alati surumielisyys ja rajallisuuden kanssa kamppailu.
Rentistä tehtiin vuonna 2005 Chris Columbuksen ohjaama elokuvaversio, jonka päärooleihin palasivat alkuperäisestä kaartista kaikki muut paitsi itseään jo rooleihinsa liian vanhoina pitäneet Fredi Walker ja Daphne Rubin-Vega. Vaikka Seasons of Love on kaunis alkuperäisten esiintyjienkin laulamana, myönnän pitämäni eniten juuri leffaversiosta, joka teatteriversiosta poiketen esitetään elokuvassa jo aivan teoksen alussa. Vaikka Fredi Walkerin eli alkuperäisen Joannen ääni on sielukas ja vahva, pidän elokuvassa esiintyneen Tracy Thomsin kirkkaudesta ja lyyrisyydestä Seasons of Loven loppuhuipennuksessa.
On ilahduttavaa, että studioäänitetty kahden CD:n Rent julkaistiin pian musikaalin ensi-illan jälkeen, sillä levyllä kuullaan kaikki roolit alkuperäisten näyttelijöiden ja laulajien esittäminä. Erityisen mielenkiintoista on kuulla huikentelevaisena Maureenina näyttelijä-laulaja Idina Menzeliä, joka on luonut pitkän uran elokuva-alalla ja varsinkin Broadwaylla muun muassa Wicked-musikaalin Elphabana ja joka on noussut vuonna 2013 suuren yleisön – muun muassa allekirjoittaneen – tietoisuuteen Disneyn Frozen-elokuvan Elsana.
Rentin ensiesityksessä Menzel oli vasta 25-vuotias ja laulutyylissä tiettyä rosoisuutta, joka on laulajan äänestä kadonnut Frozeniin mennessä. CD-levyn lisäksi voimme onneksi nauttia myös Broadwaylla kuvatuista promopätkistä, joiden laatu on valitettavasti kärsinyt mutta jotka antavat hyvän kuvan siitä, miltä Rentin ensimmäiset esitykset näyttivät. Tässä Maureen riitelee tyttöystävänsä Joannen kanssa:
Toisella videolla kuullaan koko teoksen nimikkokappaletta Rentiä, masentuneen rockmuusikon Rogerin laulamaa herkkää One Song Glorya, tanssija Mimin laulamaa flirttailevaa ja vauhdikasta Out Tonightia ja dragartisti Angelin laulamaa sarkastisen koomista popkappaletta Today 4 U:ta. Vaikka Rubin-Vegaa Mimin roolissa on kritisoitu epäpuhtaudesta ja tekniikan puutteesta, mielestäni 19-vuotiaaseen heroiiniaddiktiin sopii kuitenkin tietynlainen rosoisuus, energisyys ja pidättelemättömyys.
Näyttelijäkaartin suosikkini on kuitenkin toinen Broadway-konkari Anthony Rapp juutalaistaustaisen, luomisen tuskassa luovivan Mark Cohenin roolissa. Menzelin hahmo on tarinan alkaessa jättänyt hänet Joannen vuoksi, ja Rappin ilmaisutaito vaihtelee herkän ja sarkastisen välimaastossa. Koska Markille läheiset ystävät Roger ja Collins sairastavat AIDSia, Mark kamppailee tämänkin vuoksi yksin jäämisen pelon kanssa. Lisäksi taiteen tekemisen etiikka tulee parhaiten esille Markin hahmon kautta: hän kuvailee dokumenttielokuvaansa ystäväpiirinsä ohella AIDS-tukiryhmän jäseniä sekä kadulla näkemiään kodittomia, joista yksi raivostuu ja sanoo ykskantaan, ettei Mark voi (hahmon sanoja kauniimmin muotoillen) sammuttaa huonoa omaatuntoaan dokumentoimalla huono-osaisia:
Just trying to use me to kill his guilt
It’s not that kind of movie, honey
Let’s go – this lot is full of
Motherfucking artists
Hey artist
You gotta dollar?
I thought not
Kauttaaltaan laulettuun musikaaliin resitatiiveineen ja varsinaisine kappaleineen sisältyykin paljon kiroilua ja ylipäätään voimakasta kielnkäyttöä, joten se ei sovellu aivan nuorimpien musikaalinystävien kuunneltavaksi. Musikaalia sävyttävät roisi huumori sekä viittaukset seksiin ja huumeisiin, ja ensimmäisen näytöksen loppuhuipentuma La Vie Boheme, jossa kuullaan koko kahdeksan päähenkilön kaartia, on riehakas ja vivahteikas osoitus tästä. Siitä saa käsityksen tästä vuoden 1996 Tony Awardsin taltioinnista, jossa se kuullaan Seasons of Loven jälkeen. Jonathan Larson itse menehtyi traagisesti yhtäkkiä juuri ennen Rentin ensi-iltaa. Hän ei siis itse päässyt valitettavasti näkemään musikaalinsa menestystä eikä vastaanottamaan Tony Awardsin palkintoa parhaasta musikaalista, parhaasta musikaalikäsikirjoituksesta sekä tietysti parhaasta alkuperäisestä musikaalin tai näytelmän musiikista. Larsonin sisko otti ne vastaan ja piti kauniin puheen veljensä muistoksi.
Kappaleesta No Day But Today onkin muodostunut eräänlainen Larsonin teemasävelmä.
There’s only us
There’s only this
Forget regret
Or life is yours to miss
No other road
No other way
No day but today
Marja-Liisa Laiho
Musasto 