Avainsana-arkisto: 1980-luku

Kasarikakaran varjolista

take-me-to-the-girlSen piti olla jo ohi. Päättynyt. Kokonaan loppu. Förbi. Kuollut kuin papukaija.

Olin paikalla, kun 80-luvun loppumista juhlittiin. Samalla päättyi populaarimusiikissa ajanjakso, jota osa meistä tuolloin teini-ikäisistä muistelee kaiholla, osa kauhulla.

Viime vuodet ovat osoittaneet, että 80-luku on kaikkea muuta kuin ohi. Aikakauden parhaat bändit tekevät uusia levyjä ja kiertueita. Osa on huilinut tässä välillä, osa ei koskaan lopettanutkaan.

Itselleni on musiikin suurkuluttajana ollut ihmeellistä huomata, että oman nuoruutensa voi kuin voikin elää uudelleen. YouTube, Spotify, Discogs, sosiaalinen media ja internet ylipäätään ovat ehtymätön aarreaitta taannoin oman tutkan ulkopuolelle jääneen musiikin penkomiseen.

Kasarikakaran varjolista sisältää löytöjä, jotka olen tehnyt vasta nyt kypsässä keski-iässä, mutta jotka olisivat kolahtaneet jo viisitoistavuotiaana. Tämä kymmenikkö on vain pieni otos listahittien varjoon jääneestä musiikista.

Brian Enosta voisi kirjoittaa oman blogikirjoituksensa tai useammankin. Hänen suomalaiseen korvaan hassu sukunimensä häälyi tietoisuuteni rajoilla jo 80-luvulla, mutta vasta myöhemmin olen ymmärtänyt tämän elektronisen musiikin enon ja kummisedän merkityksen. Brian Peter George St. Jean le Baptiste de la Salle Enon (s. 1948) tuotanto on vähintään yhtä hengästyttävä kuin hänen nimensä, etenkin kun mukaan lasketaan hänen tuottamansa levyt.

Brian Eno & David Byrne – Mea Culpa

Yhteiskunnallisesti virittynyt englantilainen post-punk -yhtye Gang Of Four lainasi nimensä Kiinan kommunistisen puolueen johtajanelikolta. Bändi on toiminut vuosikymmenten varrella eri kokoonpanoissa, puristaen kokoon alle kymmenen studiolevyä. Alkuperäisistä jäsenistä on jäljellä kitaristi Andy Gill. Gang of Fourin uusin levy What Happens Next ilmestyi viime vuonna. Bändi esiintyy Helsingin Tavastialla keskiviikkona 14.9.

Gang Of Four – I Love A Man In A Uniform

The The on käytännössä yhden miehen, laulaja-lauluntekijä Matt Johnsonin pyrintö. Iso joukko nimekkäitä muusikoita ja artisteja on tehnyt hänen kanssaan yhteistyötä. The The onkin ollut erityisesti kriitikoiden ja musiikkia vähän vakavammin harrastavien suosiossa, Melody Maker valitsi 1983 ilmestyneen albumin Soul Mining vuoden levyksi.

The The –  I’ve Been Waitin’ for Tomorrow (All of My Life)

Melodista ja popahtavaa uutta aaltoa soittaneen XTC:n henkilökohtainen ohitus 80-luvulla on minulle täysi mysteeri. Miksei kukaan kertonut minulle heistä? Bändin tuotanto vaikuttaa ensikuulemalta hilpeältä rallikimaralta, mutta pintaa raaputtamalla paljastuu omaperäinen ja kunnianhimoinen biisinrakennustaito.

XTC – Senses Working Overtime

Francis ”Frank” Tovey (s. 1956) tunnetaan nimellä Fad Gadget. Hänen musiikissaan syntikkasoundeihin yhdistyvät ”found objects” -äänet, joiden kilkutuksesta minulle tulee mieleen Depeche Moden saman aikakauden tuotanto. Industriaalin äänimaailman taustalta löytyykin yhteinen levy-yhtiö Mute. Toveyn omalla nimellään tekemästä musiikista suosittelen vuonna -88 ilmestynyttä levyä Civilian.

Fad Gadget – Collapsing New People

Nimensä puolesta rautalankabändiltä kuulostava The Stranglers on uskoakseni brittiyleisölle hyvinkin tuttu, mutta jäänyt vähemmälle huomiolle muualla. Bändi on tehnyt levyjä tasaiseen tahtiin 70-luvulta tähän päivään, tislaten monet erilaiset musiikilliset vaikutteet omaksi, maistuvaksi sekoituksekseen. The Stranglersin tunnetuimpia hittejä ovat Golden Brown, Peaches ja Always the Sun.

The Stranglers – Midnight Summer Dream

The Psychedelic Furs on muiden listalla olevien bändien tavoin brittiläisen post-punk -skenen tuotos. Bändin elinkaari osuu lähes tismalleen 80-luvulle ulottuen esikoisalbumista The Psychedelic Furs (-80) bändin seitsemänteen ja viimeiseksi jääneeseen studioalbumiin World Outside (-91). Suurimman nosteen uralleen bändi sai vuonna -86, kun ohjaaja John Hughes käytti biisiä Pretty In Pink samannimisessä elokuvassaan.

The Psychedelic Furs – Heartbeat

The Associates on ns. hankittu maku, samaan tapaan kuin homejuusto. Kestää hetken päästä bändin musiikkiin sisälle, mutta sen jälkeen sitä haluaa lisää. Uutta Associatesin musiikkia ei valitettavasti tulla koskaan saamaan bändin keulahahmon Billy Mackenzien kuoltua vuonna -97 vain 39 vuoden ikäisenä.

The Associates – Take Me to the Girl

Bauhaus-yhtyeen vokalisti Peter Murphy (s. 1957) on elossa ja voi hyvin, hän keikkailee lokakuussa ympäri Eurooppaa. Tätä juttua varten tietoja etsiessäni törmäsin Murphyn tekemien cover-versioiden sarjaan vuodelta 2009 – sen otan kuunteluun seuraavaksi! Miehen 80-luvun tuotannosta suosikkini on hänen ensimmäinen soololevynsä Should the World Fail to Fall Apart vuodelta -86.

Peter Murphy – Should the World Fail to Fall Apart

The Creatures on Siouxsie and the Banshees -bändin kahden jäsenen muodostama kokoonpano, jonka musiikinlajiksi nimetään exotica. Vuonna -89 ilmestyneellä levyllä Boomerang laulaja Siouxsie Sioux ja rumpali Budgie yhdistelevät musiikkiinsa aineksia flamencosta, bluesista ja jazzista. Minun korvissani levy enteilee jo vahvasti 90-luvun saundimaailmaa.

The Creatures – Pluto Drive

Nina Huurrevaara

Turun kaupunginkirjaston tiedottaja, DJ Sundae Girl

Jutun musiikkia voit etsiä myös Vaski -verkkokirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

Viikon levy: Rock of Ages – Original motion picture soundtrack (2012)

27805_744384

 

Turun kaupunginteatteri esittää tänä syksynä amerikkalaisen Rock of Ages –musikaalin. Musikaalin elokuvaversio julkaistiin 2012. Elokuva perustuu vuodesta 2006 lähtien esitettyyn Broadway-teatterimusikaaliin sekä Chris D’Arienzon kirjoittamaan kirjaan.

Rock of Ages kertoo tarinan pikkukaupungintyttö Sherriestä ja kaupunkilaiskundi Drewsta, jotka tapaavat 1980-luvun Sunset Stripilla tavoitellessaan Hollywood-unelmaa. Heidän rock ’n’ roll -romanssinsa leimahtaa Rock of Ages -nimisellä klubilla ja tarina kerrotaan monen legendaarisen 80-luvun bändin unohtumattomien hittien kautta. Elokuvan pääosissa olivat mm. Diego Boneta, Julianne Hough, Tom Cruise, Alec Baldwin, Mary J. Blige ja Catherine Zeta-Jones. Elokuvan soundtrack sisältää 1980-luvun hittejä, mukana mm. Def Leppard, Joan Jett, Journey, Foreigner, Bon Jovi, Night Ranger, REO Speedwagon, Twisted Sister, Poison, Whitesnake.

Elokuva on lainattavissa Vaski-kirjastojen kokoelmista dvd:nä ja blu-rayna ja elokuvasta on lainattavissa myös soundtrack, josta löytyy elokuvassa esitetyt kappaleet. mm. Tom Cruise laulaa rocktähti Stacee Jaxxina ja laulaa yllättävän hyvin. Tom Cruise sai kiitosta erityisesti tulkinnastaan ”Pour some Sugar on me”, eikä Cathrine Zeta-Jonesinkaan versio Pat Benatarin hitististä ”Hit me with your best shot”  mikään huono ole.

 

 

 

Soudtrackissä on seuraavat kappaleet:

”Paradise City” (Guns N’ Roses) – Tom Cruise

”Sister Christian/Just Like Paradise/Nothin’ but a Good Time” (Night Ranger/David Lee Roth/Poison) – Julianne Hough, Diego Boneta, Russell Brand and Alec Baldwin

”Juke Box Hero/I Love Rock ’n’ Roll” (Foreigner/The Arrows) – Diego Boneta, Julianne Hough, Russell Brand and Alec Baldwin

”Hit Me with Your Best Shot” (Pat Benatar) – Catherine Zeta-Jones

”Waiting for a Girl (Boy) Like You” (Foreigner) – Diego Boneta and Julianne Hough

”More Than Words/Heaven” (Extreme/Warrant) – Julianne Hough and Diego Boneta

”Wanted Dead or Alive” (Bon Jovi) – Tom Cruise and Julianne Hough

”I Want to Know What Love Is” (Foreigner) – Tom Cruise and Malin Akerman

”I Wanna Rock” (Twisted Sister) – Diego Boneta

”Pour Some Sugar on Me” (Def Leppard) – Tom Cruise

”Harden My Heart” (Quarterflash) – Julianne Hough, Tom Cruise and Mary J. Blige

”Shadows of the Night/Harden My Heart” (Pat Benatar/Quarterflash) – Mary J. Blige and Julianne Hough

”Here I Go Again” (Whitesnake) – Diego Boneta, Julianne Hough, Tom Cruise, Paul Giamatti and Mary J. Blige

”Can’t Fight This Feeling” (REO Speedwagon) – Russell Brand and Alec Baldwin

”Any Way You Want It” (Journey) – Mary J. Blige, Julianne Hough, Paul Giamatti and Diego Boneta

”Undercover Love” – Diego Boneta and Julianne Hough

”Every Rose Has Its Thorn” (Poison) – Julianne Hough, Diego Boneta, Tom Cruise and Mary J. Blige

”Rock You Like a Hurricane” (Scorpions) – Julianne Hough and Tom Cruise (extended cut)

”We Built This City/We’re Not Gonna Take It” (Starship/Twisted Sister) – Russell Brand and Catherine Zeta-Jones

”Don’t Stop Believin'” (Journey) – Julianne Hough, Diego Boneta, Tom Cruise, Alec Baldwin, Russell Brand, Mary J. Blige and Catherine Zeta-Jones

 

Katso Rock of Ages -soundtrackin ja elokuvan saatavuus Vaski-kirjastoista tästä:

Mielenkiintoista nähdä syksyllä, millaisen version Turun kaupunginteatteri esittää tästä musikaalista. Ainakin roolivalinta lupaa hyvää: Rooleissa: Mikael Saari (Drew Boley), Anna Victoria Eriksson (Sherrie Christian), Aki Louhela (Lonny Barnett), Mika Kujala (Dennis Dupree), Veeti Kallio (Stacee Jaxx). Katso tarkempaa tietoa esityksistä tästä:

 

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy: The Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984)

riitan

 

On musiikkia, joka sopii taustalle vaikkapa juhlatunnelman nostattamiseksi. Ja on musiikkia, jota todella pysähtyy kuuntelemaan. Tämän viikon levy on esimerkki jälkimmäisestä.

 

The Blue Nile on skotlantilainen synapop-yhtye, jonka Paul Buchanan, Robert Bell ja Paul Joseph ”PJ” Moore perustivat vuonna 1981. Yli kaksikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana yhtye on julkaissut vain neljä albumia, joista A Walk Across the Rooftops (1984) on ensimmäinen. Se sai aikoinaan loistavat arvostelut monelta maineikkaalta lehdeltä (Sounds, Q, Rolling Stone, Uncut…), mutta siitä kuulee silti harvoin puhuttavan. Debyyttialbumi julkaistiin uudelleen vuonna 2012, jolloin musiikki tavoitti vannoutuneiden fanien lisäksi myös nuoremman sukupolven.

 

Ryhmä on vaatimattomasta taustastaan huolimatta päässyt tekemään yhteistyötä monen tunnetun artistin kanssa – näistä mainittakoon mm. Rickie Lee Jones, Peter Gabriel ja Annie Lennox. Yhtye on alusta asti pitänyt matalaa profiilia ja pysytellyt poissa julkisuudesta, minkä takia ei ole edes varmuutta siitä, onko bändi yhä koossa. Virallista tietoa yhtyeen hajoamisesta ei ole missään vaiheessa saatu, mutta huhun puolesta puhuu se, että viimeisin albumi julkaistiin vuonna 2004 ja Buchanan toimii nykyään itsenäisenä sooloartistina.

 

Blue Nile on erinomainen esimerkki siitä, miten vastaan tulevat haasteet on mahdollista kääntää edukseen. Bändin tunnusomainen syntetisaattoreita, elektronisia soittimia ja erilaisia ääniefektejä yhdistelevä musiikki juontaa nimittäin juurensa siitä, etteivät yhtyeen jäsenet osanneet kunnolla soittaa esimerkiksi kitaraa tai rumpuja. Sittemmin on kuitenkin tullut selväksi, ettei musikaalisuudesta tai luovuudesta ole ollut puutetta. Yhtyeen keulakuvana toimiva Buchanan (joka on saanut vaikutteita mm. hiljattain edesmenneeltä David Bowielta) laulaa raa’alla tunteella, ja itse kappaleiden instrumentaaliosuudet ovat huolellisesti tehtyjä ja liikuttavan kauniita.

 

Levyltä täytyy ehdottomasti nostaa esiin yhtyeen tunnetuin ja suosituin kappale Tinseltown in the Rain, josta monet heidät muistaakin. Lyriikoiden merkityksestä on ollut monenlaisia teorioita, mutta vakiintunut käsitys on, että laulu kertoo Glasgow’sta, yhtyeen synnyinpaikasta.

 

 

Toinen nosto voisi olla Automobile Noise, jonka laulunsanat tempaisevat kuulijan mukaansa yksinkertaisilla, mutta kuvaavilla säkeillään.

 

 

Automobile noise

Exit signs and subway trains
Twenty-four hours, statues in the rain

Walk in the headlights, walk in the daylight
Automobile noise


I am weary of this fighting
I’m weary of surrender

 

Blue Nilen hitaasti kehittyvät harmoniat ja unenomainen tunnelma eivät välttämättä vetoa kaikkiin. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla huono asia. Yhtye ei ole koskaan ollut suuren yleisön bändi, mutta heille, joille se jotain merkitsee, se merkitsee paljon. Ja sitä voi moni muu yhtye vain tavoitella.

 

R.T.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

10 valittua englantilaista synapop-bändiä 1980-luvulta

Ultravox

 

Ultravox_-_Rage_in_Eden

 

Ultravox perustettiin 1974 Lontoossa.  Ultravox oli  synapopin uranuurtajia. Yhtyeen perusti laulaja ja kosketinsoittaja John Foxx. Ehkä selvimmin erottuva elementti yhtyeen musiikissa on kosketinsoittaja/viulisti Billy Currien ainutlaatuinen  ARP-syntetisaattorin soolokäyttö yhdistettynä viuluun sekä pianoon. Nämä elementit on ehkä parhaiten kuultavissa yhtyeen tunnetuimmassa hittikappaleessa, 1980 levytetyn Vienna-albumin nimiraidalla.

Yhtye hajosi 1987, mutta teki paluun 2009  palaten  1980-kokoonpanoonsa ja teki Return to Eden  kiertueen aluksi Englannissa ja lopulta laajemmin Euroopassa. Kiertue sai jatkoa vuoden 2010 puolella (Return to Eden 2), jolloin yhtye konsertoi Helsingissä Tavastialla elokuussa 2010  ja Turun Caribiassa seuraavana päivänä. Yhtyeen tunntuimmat hitit olivat edellä mainittu Vienna ja Dancing with tears in My Eyes.

 

 

 

 

Tears for Fears

Tears for Fears perustettiin  1981 Bathissa. Bändin musiikki oli aluksi uuden aallon synapoppia, mutta myöhemmin  yhtye muutti tyyliään enemmän tavallisen rokin ja popin suuntaan.  Yhtyeen perustivat Roland Orzabal ja Curt Smith. Tears for Fearsin debyyttialbumi The Hurting myi platinaa ja oli ykkösenä Britannian soittolistoilla. Bändin toinen albumi Songs from the Big Chair myi platinaa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.  Toisen albumin tunnetuimmat hitit olivat Shout ja Everybody Wants to Rule the World.

Bändin kolmas albumi The seeds of Love (1989) myi myös platinaa. Smithin ja Orzabalin tiet erosivat 1991, vaikka Orzabal esiintyi Tears for Fears-nimellä koko 1990-luvun ajan. Duo teki paluun vuonna 2000 ja teki uuden albumin Everybody Loves a Happy Ending vuonna  2004. Tears for Fears on myynyt yli 25 miljoonaa albumia.

 

 

 

Talk Talk

Talk Talk perustettiin 1981 Lontoossa.  Sen jäseniä olivat laulaja Mark Hollis, basisti Paul Webb ja rumpali Lee Harris sekä kosketinsoittaja Simon Brenner, joka erosi yhtyeestä jo vuonna 1983. Yhtye on nimetty oman kappaleensa Talk Talk mukaan.

 Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia The Party’s Over ja It’s My Life ovat  tyyliltään synapoppia. Vuonna 1986, kun kolmas albumi The Colour of Spring ilmestyi, Talk Talk luopui syntetisaattoreista, jotka korvattiin muilla soittimilla, mm. pianolla ja uruilla. Vuonna 1988, kun albumi Spirit of Eden ilmestyi, Talk Talk kehitti  omalaatuisen musiikkityylinsä, jota voisi kuvailla progressiivisen rockin ja jazzin sekoitukseksi. Samanlaista tyyliä kuullaan myös vuonna 1991 ilmestyneellä viimeisellä albumilla Laughing Stock. Talk Talk hajosi vuonna 1991.

 

 

 Human League

Human League perustettiin  1977  Sheffieldissä  ja oli ensimmäisiä suuren yleisön suosioon kohonneita synapop-yhtyeitä. Yhtyeen kosketinsoittajat Martyn Ware ja Ian Craig Marsh muodostivat aluksi duon nimeltä Dead Daughters. Nimi Human League otettiin käyttöön, kun laulaja Philip Oakey liittyi mukaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia eivät olleet suuria kaupallisia menestyksiä, ja sisäisten ristiriitojen ajamina Ware ja Marsh jättivät yhtyeen vuoden 1980 lopulla.

Uusina jäseninä yhtyeeseen liittyivät basisti Ian Burden sekä laulajat Susan Ann Sulley ja Joanne Catherall. Uudella kokoonpanolla Human League sai ensimmäisen UK top-10 hittinsä kappaleella Love Action, joka nousi singlelistalla kolmanneksi.  Albumista Dare tuli yksi synapopin merkittävimpinä pidettyjä julkaisuja: Open Your Heart nousi brittilistalla kuudenneksi, ja kappaleesta Don’t You Want Me tuli yksi vuoden suurimpia hittejä  ja kappale tunnetaan yhtenä 1980-luvulle tyypillisen musiikin arkkityypeistä.

Human Leaguen menestys jatkui 1980-luvun puoleen väliin saakka. Sen jälkeen yhtye on tehnyt vaihtelevasti menestyneitä paluita supistetulla kokoonpanolla. Human Leaguen toistaiseksi viimeinen alkuperäistä materiaalia sisältänyt julkaisu on albumi Credo vuodelta 2011.


 

New Order

New Order perustettiin vuonna 1980 Manchesterissä.  Yhtyeen perustivat  postpunk-yhtyeen Joy Divisionin jäsenet laulajansa Ian Curtisin itsemurhan jälkeen. New Order muunsi pian musiikkityyliään edeltäjänsä postpunkista elektronisen musiikin suuntaan. Yhtyeen alkuperäisjäsenet ovat Bernard Sumner (laulu, kitara ja kosketinsoittimet), Peter Hook (basso) ja Stephen Morris (rummut).  Yhtye on maininnut alkuaikojensa innoittajiksi mm. Kraftwerkin ja Giorgio Moroderin.

Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat vuonna 1983 ilmestynyt tanssimusiikin klassikoksi laskettava  Blue Monday,  vuoden 1987  True Faith ja vuoden 1993 Regret. New Orderin single  World in Motion,  oli Englannin maajoukkueen virallinen kappale vuoden 1990 jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa. New Order oli tauolla vuosina 1993–1998.  Yhtye hajosi 2007, mutta perustajajäsenet kokosivat bändin uudelleen 2011. Vuonna 2015 bändi julkaisi levyn uutta materiaalia nimeltään Music Complete.   New Order on esiintynyt Suomessa kesäkuussa 1982 Seinäjoen Provinssirockissa. 

 

Depeche Mode

Depeche Mode perustettiin vuonna 1980 Basildonissa.  Se aloitti soittamalla kevyttä synapoppia. Myöhemmin yhtye siirtyi monipuolisempaan elektroniseen musiikkiin yhdistäen siihen rockia ja perinteisempiä soittimia. Tekno-pioneerit kuten Derrick May, Kevin Saunderson ja Juan Atkins kertoivat Depeche Moden vaikuttaneen 1980-luvun lopun Detroit-teknosoundiin. Yhtyeen suosituin albumi lienee vuonna 1990 julkaistu Violator, jossa oli hyvin synkkiä teemoja. Yhtyeen tunnetuimpia hittejä ovat Enjoy the Silence ja Personal Jesus.

Depeche Mode oli myynyt yli 100 miljoonaa albumia ja singleä, mikä tekee Depeche Modesta maailman menestyneimmän elektronisen yhtyeen. Depeche Mode on vieraillut Suomessa neljä kertaa, vuosina 1998, 2001, 2006 ja 2010.

 

Bronski Beat

Bronski Beat perustettiin Lontoossa 1983. Sen tunnetuin kokoonpano oli trio, jonka muodostivat laulaja Jimmy Somerville sekä kosketin- ja lyömäsoittajat Steve Bronski (syntyjään Steven Forrest) ja Larry Steinbachek (syntyjään Lawrence Cole). Yhtyeen sanoitukset olivat kantaaottavia ja käsittelivät yleensä avoimesti homoseksuaalisuutta. Vuonna 1984 julkaistiin yhtyeen debyytti ”Smalltown Boy”, joka kertoo homoseksuaalisuutensa vuoksi kotinsa jättämään joutuneesta nuoresta miehestä. Kappaleesta tuli Isossa-Britanniassa listahitti, ja se on edelleen kasarimusiikin klassikko ja yksi homoyhteisön arvostamista lauluista. Laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä 1985 ja perusti popduon The Communards.  Bronski Beatin viimeinen albumi, Rainbow Nation, julkaistiin 1995.

 

 

OMD

Orchestral Manoeuvres in the Dark eli OMD perustettiin 1978 Liverpoolissa. Andy McCluskey ja Paul Humphreys muodostivat OMD:n  vuoteen 1989, jolloin yhtyeen ensimmäisillä levyillä soittanut kokoonpano hajosi. McCluskey jatkoi myöhemmin OMD:n nimellä uuden kokoonpanon kanssa. OMD:n suurin hitti on vuodelta 1980 oleva  Enola Gay. Vuonna 2006 Andy McCluskey kokosi OMD:n uudelleen 1980-luvun klassisella OMD-kokoonpanolla McCluskey, Humphreys, Malcom Holmes ja Martin Cooper. Yhtye lähti kiertueelle soittaen materiaalia Architecture & Morality-levyltä sekä muuta ennen 1983 julkaistua tuotantoa.

 

Soft Cell

Soft Cell  perustettiin Leedsissä 1980.  Duon jäsenet olivat laulaja Marc Almond  ja kosketinsoittaja David Ball. Yhtyeen sanoitukset keskittyvät yleensä rakkauteen ja romantiikkaan, mutta myös elämän pimeämpään puoleen, aiheina muun muassa transsukupuolisuus, huumeet ja murha. Yhtye tunnetaan parhaiten vuoden 1981 cover-hitistä  Tainted Love. Yhtye hajosi 1984.

 

 

Yazoo

 

Yazoo (USA:ssa nimellä Yaz) oli englantilainen synapop-duo jonka muodostivat kosketinsoittaja Vince Clarke ja laulaja Alison Moyet. Moyet ja Clarke muodostivat yhtyeen Clarken lähdettyä Depeche Modesta. Yhtye oli kasassa vain lyhyen aikaa, mutta oli varsin menestyksekäs. Duo perustettin 1981 ja lopetti toimintansa vuonna 1983, jonka jälkeen Vince Clarke perusti Erasuren vuonna 1985, ja Alison Moyet jatkoi sooloartistina. Yazoo julkaisi kaksi albumia: Upstairs at Eric’s (1982) ja You and Me Both (1983) sekä hittikokoelman Only Yazoo (1999). Yhtyeen suurimmat hitit olivat Only you ja Don’t go.

 

 

 Lähteet:

 

http://www.allmusic.com/

wikipedia

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua

Raision kirjaston kuukauden artistina J.Karjalainen ja Mustat Lasit

karjalainen jullari

J. KARJALAINEN JA MUSTAT LASIT

J. Karjalainen rynnäköi pari vuotta sitten takaisin suomenkielisen rockin eturiviin Et Ole Yksin
-albumillaan ja viime marraskuussa joulumarkkinoille pullahti jatko-osa Sinulle, Sofia. Kummankin albumin sinkkuja on veivattu radiossa kyllästymiseen asti, joten lienee soveliasta suunnata katse miehen uran alkuvuosiin ja J. Karjalainen ja Mustat lasit -yhtyeeseen.

Mainossävelmillä kannuksensa tienannut Karjalainen oli 23-vuotias, kun ytimekkäästi nimetty J. Karjalainen ja Mustat lasit ilmestyi Kompass Recordsin julkaisemana vuonna 1981. Albumilla kotikutoisen kuuloinen äänimaailma yhdistyy simppeleihin sävellyksiin ja sydänverellä kirjoitettuihin sanoituksiin. On rantaleikkejä, kesälomaa, siivoamista sekä tietenkin sydänsuruja poteva cowboy. Yhtyeen myöhemmässä tuotannossa folk vaihtui nopeasti mustaan musiikkiin, mutta viattoman iloinen asenne tuli jäädäkseen.

Kakkosalbumi Yö Kun Saapuu Helsinkiin (1982) esitteli jämptisti mutta letkeästi soittavan, ammattimaistuneen yhtyeen. Rumpujen taakse tuli Karjalaisen kanssa edelleen musisoiva Janne Haavisto ja saksofoniin tarttui bändin sovittajana loppuun asti toiminut Jukka Tuovinen. Tunnelman puolesta Yö kun saapuu Helsinkiin siirsi Mustat lasit autotallista film noirien tupakansavuisiin kapakoihin, musiikissa yhdistyivät hyväntuulinen rock ja astetta surumielisempi blues.

Seuraavan albuminsa Tatsum Tisalin (1983) myötä Poko Recordsin talliin siirtynyt yhtye löysi viimein voiton kaavan. Levy sekoittaa amerikkalaista mustaa populaarimusiikkia suomalaiseen miljöökuvaukseen ja ruotsinlaivalta kalskahtavaan soitantoon. Resepti on sekä omaperäinen että toimiva. Menestys antoi kuitenkin vielä odottaa itseään, Tatsum Tisal kun valitettavasti on kanttaan myöten ponneton kokonaisuus ja Karjalaisen laulu armottoman falskia.

Vielä samana vuonna seurasi Tunnussävel-livealbumi, jonka raidat olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta uusia. Tyylillisesti Tatsum Tisalia muistuttava albumi ei ole varsinaisesti huono, mutta ei sitä ikimuistoiseksikaan voi sanoa. Joka tapauksessa Tunnussävel oli askel oikeaan suuntaan.

Pajatson tyhjensi lopulta Doris (1985), joka nosti Karjalaisen Suomen suosituimpien muusikoiden joukkoon. Albumin menestyksen salaisuus on yksinkertainen: Doriksella on vain ja ainoastaan hittejä. Rock uhkuu riemua, blues yksinäisyyttä ja soul lemmenjanoa – kaikki tämä kompaktina puolen tunnin pakettina! Täyteläinen äänimaailma ja eksotiikkaa uhkuva kansikuva ovat nekin osa albumin tenhoa.

Varaani (1986) oli enemmän tai vähemmän Doris, osa II, vaikkei yltänytkään edeltäjänsä tasolle. A-puolen päättävä Skippadi Skappadi lienee koko Karjalaisen laajan tuotannon hirvein renkutus. Vastapainona B-puolelta löytyvät kaksi Karjalaisen hienointa saavutusta: Sekaisin ja Mä meen, jotka ovat ennen kaikkea svengaavien saksofonisoolojen juhlaa. Harva suomalainen fonisti on saanut torvensa törähtämään yhtä eroottisesti kuin herra Tuovinen.

Kookospähkinäkitara (1987) jatkoi samoilla linjoilla, ollen edeltäjäänsä tasaisempi ja rokkaavampi kokonaisuus. Vaikutteet 70-luvulta ovat entistä ilmeisempiä, mutta menneiden aikojen vastapainona albumilla kuullaan uutena mausteena kokeellisempia sävelmiä ja lähes koneellisesti jyskyttäviä biittejä.

Mustien lasien viimeiseksi studioalbumiksi jäi Lumipallo (1988). Vaikka levyllä on hetkensä, kaikesta kuulee lopun olevan jo lähellä. Toisaalta albumin parhaat raidat ovat lähes huippuvuosien tasoa. Lumipallo onkin kuin vanha ja uskollinen auto: kyyti ei ehkä ole tasaista, mutta on hauska huomata, että moottori ylipäätään käy. Jälkiviisas voi myös nähdä nimikappaleen elektronisissa vaikutteissa enteitä J. Karjalainen Electric Saunan tuotannosta

Lumipalloa seurasi vielä omaperäisesti nimetty Live-albumi (1989). Meno Tavastialla kuuluu olleen hurja ja kappalevalinnoissa on viisaasti suosittu harvinaisempia helmiä tuhat kertaa kuultujen hittien kustannuksella. Miellyttävästi painopiste ei myöskään ole tuolloin uudella Lumipallolla vaan sävelmiä kuullaan tasaisesti koko bändin uran varrelta. Kokonaisuus on kerrassaan mainio. Jos Mustiin laseihin haluaa tutustua, onkin paradoksaalisesti järkevintä aloittaa lopusta ja kuunnella Live.

Teksti Mikael Tuominen

(levynkannet lainassa Mikael Tuomisen kokoelmista)

karjala1

karjala2

karjalainen j.karjalainen ja mustat lasit

Karjalainen_-_Yö_Kun_Saapuu_Helsinkiin

karjalainen tatsum tisal

karjalainen tunnussävel

karjalainen doris

karjalainen varaani

karjalainen kookospähkinäkitara

karja lumipallo

karjalainen live

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Toni Lehto jatkaa Chicago-saagaa – Musastossa esillä albumit 1977–1980

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista etenee 80-luvun alkuun. Vuorossa ovat levytykset vuosilta 1977–1980.

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013, toinen tammikuussa 2014.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago XI, Hot Streets, Chicago 13 ja XIV. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.

Vaski-kokoelmasta löytyy myös Chicagon bokseja. Varattavissa ovat 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978.

Chicago: Kompuroiden kohti 80-lukua

Chicagon 1980-lukua edeltävää tuotantoa syynäävä katsaus on edennyt viimeiseen osaan. Yhtyeen kuin yhtyeen yhdeksännestä studiolevystä on kiusaus todeta, että ”ei ole yhtä hyvä kuin vanhat”. Silti tämän osan aloittava Chicago XI on minusta loistava tuotos – ehkä jopa parempi kuin jotkut aiemmat levyt. Hieman sen ilmestymisen jälkeen Chicago kokikin sitten suurimman katastrofinsa olemassaolonsa aikana.

Kappaleet ovat nyt jo lähes poikkeuksetta ”normaalimittaisia”. Vanhaa tuttua vihaisuutta ei ole kovasti jäljellä, vaikka välillä toki hallitusta muistetaan läksyttää ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi. Ainakin yhdellä seuraavista levyistä Chicago tuntuu hakeneen kovasti musiikillista linjaa. Levystä Chicago XVI, joka jatkaa siitä, mihin tämä katsaus päättyy, alkoi Chicagon uusi kaupallinen nousu. Siitä alkava tyyli – ainakin ”soveltuvilta osin” – lieneekin nykyään suurelle yleisölle tutumpaa.

Chicago XI (Columbia, 1977)

Chicago XI aloitetaan Kathin jo aiemmin kirjoittamalla kappaleella. Tämä Mississippi Delta City Blues groovaa mukaansatempaavasti, pitkälti yhden soinnun varassa. ”Kahjot” torvimelodiat ovat alusta asti kuuluneet Chicagon työkalupakkiin, ja nytkin niitä tuutataan väliosassa. Bändi on iskussa, ja Kathin laulu on sielukasta as ever. (Varhaisempi versio kappaleesta löytyy Chicago V:n uudelleenjulkaisun bonusraidoista.)

Cetera jatkaa balladilinjalla kappaleessa Baby, What A Big Surprise. Hittihän tästäkin tuli, mutta minusta kappale lässähtää hieman vahvan säkeistön jälkeen. En lähde kiistelemään asiasta massojen kanssa, mutta oppositiostahan on aina kiva vähän räksyttää.

Journalisti-Lamm palaa kappaleessa Policeman – hauska raportti poliisin elämästä, joka ei ole aivan yhtä romanttista kuin TV-sarjoissa. Lamm sai kiitosta kappaleesta ihka oikeilta poliiseilta. Julistan tämän ensimmäiseksi huippuhetkeksi Chicago XI -levyllä. 

Vote For Me –satiirissa Lamm kalastelee ääniä presidentiksi pyrkiessään. Mikäli valitsemme hänet, tulemme saamaan oluella käyviä autoja ja kaikenlaista muuta kivaa. Urkuintro kutsuu vaalitilaisuuteen, ja reippaasti jumppaava rumpukomppi sekä ylimukavat torvet panevat pirskeet käyntiin. Ilmapallot vilisevät silmissä.

Pirteä This Time tarjoaa komeaääniselle trumpetistille, Loughnanelle, kolmannen tilaisuuden laulaa oma kappaleensa. Loughnanen teksteissä on aina kaikki niin mukavasti, että tulee halu aloittaa sauvakävelyharrastus ja lähteä ulos tervehtimään vastaantulijoita päivän pelastavalla hymyllä.

Osa levyn vahvimmasta materiaalista tuli yllättävältä suunnalta. Rumpali Seraphine oli löytänyt David ”Hawk” Wolinskista säveltäjän teksteilleen. Take Me Back To Chicagossa hän muistelee edesmennyttä muusikkoystävää. Lammin laulu varmistaa, että sentimentaaliselta ylitulkinnalta säästytään. Siirtykäämme Chicagon kaduille seuraamaan nuoren muusikon elämää yhdessä levyn kohokohdista: 

Levyn päättää hieno kolmiosainen kokonaisuus. Dominic Frontiere (ks. mm. Äärirjoilla-tunnari) sävelsi utuisen orkesteripreludin. Preludi sekä itse kappale (Little One) johdantoineen on levyn komeimpia hetkiä. Solisti-Kathin on tuskin tarvinnut ponnistella tavoittaakseen tekstin tunnelatauksen, sillä hän oli itsekin melko tuore isä.

Chicago XI:lla ei juuri ole kohtia, jotka tekee mieli skipata. Ainoastaan Pankowin Till The End Of Timen olisi minun puolestani voinut jättää pöytälaatikkoon – tai vaikkapa soittaa sille omalle kullalle petiin tuodun aamupalan yhteydessä. Levyn soundimaailma on puhdas ja yhtenäinen. Kokonaisuus kulkee groovaavasta aloituksesta levolliseen lopetukseen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Terry Kath vahingossa ampui itsensä asetta käsitellessään. Lienee sanomattakin selvää, että Chicago oli suuressa kriisissä.

Hot Streets (Columbia, 1978)

Kun yksi veljistä kuolee, sitä miettii jatkaako vai ei. Led Zeppelin päätti lopettaa, Chicago päätti jatkaa. Kathin tilalle kiinnitettiin Stephen Stillsinkin kanssa soittanut nuori Donnie Dacus. Kyllähän Chicago menetti Kathin myötä hieman pal…särmästään. Dacusin ääni on Kathiin verrattuna paikoin melko mun…särmätön. Toisaalta hän oli uudessa ympäristössä, ja tuli kaiken lisäksi paikkaamaan ”veljeä”.

Chicago selvästi koki painetta todistaa elinvoimaisuutensa. Hilpeän kansikuvan, jossa erityisesti Loughnanella näyttäisi olevan NIIIIIIIIN lysti, voi kokea jopa ylilyönniksi. Unohtakaamme tyylitajuton kansi, sillä sen sisältä löytyy laadukasta pop-musiikkia. Suuria statementteja ei tehdä, mutta voihan kuulija onkia tietoa hallinnon surkeudesta muualtakin. Mikäli ns. ”guilty pleasure” ei olisi itseään häpeävän ihmisen luoma, täysin turha konsepti, sanoisin Hot Streetsin olevan minulle sellainen.

Alive Again ylistää pintatasolla parisuhteen parantavaa voimaa, mutta rivien välissä kuulee Chicagon vakuuttavan ”oon voimissain”. (Ceteran laulutulkinta vahvistaa, että näin on.) Lällyjä kappaleita kuuluu totta kai vihata, mutta seuraavan kappaleen, The Greatest Love on Earthin, melodia on vastustamattoman kaunis. Teksti fyysisestä etäisyydestä rakastavaisten välillä pistäisi leipääntyneen betoninvalajankin huokailemaan.

Little Miss Lovin’ rokkaa elinvoimaisesti, ja Bee Geesin komea kastraattikuoro kiekuu taustalla rikollisen koukuttavassa kertosäkeessä. Nimikappale taas on taidolla kirjoitettua poppia, jossa on pieni ripaus jazzmaista sointumaailmaa. 7/4-tahtilajissa kulkeva instrumentaaliosa huilusooloineen muistuttaa koukeroisemmasta Chicagosta.

Chicagolla ei juuri ole kappaleita, joita suorastaan vihaisin, mutta niitäkin löytyy. Jo Take A Chancen siirappinen ”Tervetuloa juuri avattuun tavarataloon” -viihdeintro julistaa, että mitään järin tanakkaa ei ole tulossa. Ja kun Dacusin hempeä ääni julistaa ”I’m a man who likes to win”, kuulostaa se miltei yhtä uskottavalta kuin Bill Clintonin ”I did not have sex with this woman”. (Eriäviä näkemyksiä otetaan ilomielin vastaan!)

Ain’t It Time rokkaa hillitysti ja vakuuttavasti. Etenkin kertosäe iskee perusrockin ystävän tajuntaan. Pehmeä Love Was New ei tarjoa suuria musiikillisia innovaatioita, mutta kypsä teksti on vilpitöntä suhteen ensiaskelten muistelua sen sijaan, että lauottaisiin vain mitä kuvitellaan kumppanin haluavan kuulla. Lammin rakkauslaulujen takana tuntuu yleensä olevan astetta syvällisempi motiivi kuin radiosoitto.

Levyn kohokohta No Tell Lover on puhdasta viihdettä, mutta olen edelleen täysin koukussa siihen – ja ylpeä siitä. Soinnut (Loughnane), melodia (Cetera) ja sanat (Seraphine) tulivat eri henkilöiltä, mutta kokonaisuus on koherentti paketti ja poppia täydellisimmillään. Kun riisuu hetkeksi ”no sugar, please” –naamarin ja antautuu kappaleen vietäväksi, voi hyvinkin yllättyä. Kun vielä varmistaa olevansa yksin huoneessa, voi fiilistellä häpeilemättä. 

Oudon kiehtovalla syntikkateemalla starttaava ja vähintään yhtä outoon kuorolauluun päättyvä Show Me The Way tarjoaa kierouksilla maustettua tappoviihdettä. Kappale päättää komeasti Chicagon ensimmäisen levyn ilman elintärkeää jäsentä.

Viihteelliset ”Silja Line -soinnut” olivat aina olleet jossain määrin osa Chicagon musiikkia, mutta tässä vaiheessa niiden osuus tuntuu kasvaneen ja niiden käyttö yksinkertaistuneen. Chicago onnistui kuitenkin tekemään ”Genesikset” ja kasaamaan vahvan levyn yhden olennaisen jäsenen jätettyä ryhmän.

Chicago XIII (Columbia, 1979)

Chicago XIII:sta tulee mieleen sama sana kuin Spede Pasasen Lentävistä luupäistä: “välityö”. Chicagon varhaiset levyt sisälsivät eri tyylejä, mutta tällä kertaa miltei kaikki kappaleet – ja niiden säveltäjät – tuntuivat vetävän yhtyettä eri suuntiin. Jokaisen kahdeksan jäsenen nimi löytyy ainakin yhden kappaleen krediiteistä.

Tämä levy olisi voinut vahvistaa Dacusin aseman Chicagossa, mutta se jäi hänen viimeisekseen. Chicago XIII:sta en ole kokonaisuutena koskaan saanut otetta. Outoa kyllä, myöskään yksittäisiä kohokohtia ei ole pinnalle kovasti pulpahtanut. (Eriäviä näkemyksiä otetaan jälleen ilomielin vastaan!)

70-luvun lopulla vaati todennäköisesti tolkuttoman suurta tahdon lujuutta olla tekemättä sitä pakollista diskokappaletta. Street Player –avaus diskoilee ja, mikä tärkeintä, jopa vakuuttavasti. Ironista kyllä kappaleessa, jossa lauletaan omasta katusoittajataustasta, esitellään yhtyeelle uusi, trendikäs musiikkityyli. Ceteran laulama melodia on komea. 

Rufus-yhtye, jossa Seraphinen säveltäjäkumppani oli jäsenenä, oli levyttänyt kappaleen vuotta aiemmin – tosin hieman erilaisella melodialla. 

Dacusin tarttuva Must Have Been Crazy päätyi singleksi. Hieman tunkkaisesta soundista huolimatta se onkin laadukasta soft rockia – nothing more, nothing less. Torvimiehet Loughnane ja Parazaider kyhäsivät yllättäen levyn menevimmän kappaleen, Window Dreamin’, joka rokkaa kuin yläkerran Reijo. Säkeistöjen kitara/bassokoukku pistää ujommankin lantion sivuttaisliikkeeseen. Cetera laulaa äänellä, jota ei tunnista Ceteraksi.

Lamm kirjoitti Paradise Alleyn Sylvester Stallonen samannimiseen elokuvaan. Sly ei käyttänyt sitä, ja katui myöhemmin. Säkeistöjen sointumaailma on rikas, ja funkahtavaa kertosäettä voi kuvailla sanalla ”fun”. Olen kritisoinut Dacusin laulua, mutta nyt se toimii.

Jo käsiteltyjen asioiden toistuvaa puimista kritisoiva Reruns on saattanut olla mojovan perheriidan tulos. Musiikillisesti se on alituisessa liikkeessä, ja seuraava osa käynnistyy ennen kuin edellinen on ehtinyt asettua. Tämä tukee hermostunutta tekstiä. Ehkä kappale toimisi coverina Phil Collinsilla, kun suhde vaihteeksi taas hieman takkuilee.

Haikean Loser With A Broken Heartin kulmikas kertosäe kuulostaa yllättäen siltä, että särkyneen sydämen kanssa on itse asiassa ihan lysti olla. Cetera on selvästi musiikillisen linjansa löytänyt: kauniisti ja kaupallisesti. Tässä olisi jo toinen cover Collinsille samalla levyllä.

Matti Nykäsen aforismeja nimessään ennakoiva Life Is What It Is sisältää yhden tämän ajan Chicagon parhaista C-osista. Päätösraidassa Run Away käy minusta selväksi Dacusin heikkous Chicago-laulajana. Hän vuorottelee solistina Ceteran kanssa, mutta ainakin minulla kaikki huomio keskittyy Ceteraan.

Kyllä tästä levystä vähän sellainen fiilis jää, että mitä mahtoi juuri tulla syötyä. Queen-diggarina tiedän, ettei tyylien sekamelska sinänsä takaa heikkoa levyä. Välityömäisyydestä johtuen Chicago XIII tarjoaa kuitenkin historiallisesti kiehtovan katsauksen siihen, miten yhtye hakee suuntaa epävarmana aikana. Huonoa vertausta käyttäen Hot Streets tehtiin ehkä ennen kuin Kathin menetyksestä johtuneet kyyneleet olivat ehtineet tulla. Chicago XIII:lla sen tuoma tyhjyys vasta kunnolla kohdattiin.

Chicago XIV (Columbia, 1980)

Jari Sarasvuon Diilistä tuttua retoriikkaa käyttäen Donnie Dacus ”vapautettiin”, eikä tilalle otettu vakiojäsentä. Kitaraa Chicago XIV -levyllä soittaa pääasiassa Chris Pinnick, jonka komppailu tuo totisesti eloa musiikkiin. Seraphine on haukkunut tämän levyn maanrakoon. Pankow taas totesi myöhemmin, että ”musically I like to think of that album as something to be proud of”. Minusta Chicago XIV suorastaan huokuu erinomaista materiaalia. Soundeiltaan levy on demomainen Chicagon mittapuulla, mutta se tuo mukavasti demonimaisuutta (hehheh…heh). Edeltäjäänsä verrattuna se on myös tosi ROCK.

Energinen Manipulation on Chicagon vahvimpia levynavauksia. Se rokkaa aidosti, eikä vain koska kuuluu rokata. Tässä on se kaikki – vihainen teksti, tautisesti tuuttaavat torvet (TTT), vaihtuvat tahtilajit ja huippubändi. Komppikitara sahaa mielettömän maukkaasti. Lopussa kuullaan vielä kunnon kitarasooloilua, rytmisektion riehuessa taustalla kuin kuluttajariitalautakunnan mahdollisuudet juuri oivaltanut suomalaisostaja. Lamm sanoi joskus 2000-luvun alussa kaipaavansa Manipulationia keikkasettiin. Missä se siis viipyy??? 

Upon Arrival kuvailee, erityisesti nuoren parin näkökulmasta, aina yhtä jännittävää kohtausta lentokentällä, kun ihmiset odottelevat kuka ketäkin. Teksti on hauska, sävellys loistava.

Each second of every minute seems eternal, time standing still

Hearts beating quicker, minds racing fast

Cetera herkistelee balladissaan Song for You. Melodia on kaunis ja laajalinjainen. Aloituslause on yhteydestä irrotettuna ehkä hieman outo (“Want you to know I’m a man”). Kertosäkeessä juhlallinen melodia kohoaa yhä korkeammalle rakkauden lupauksineen. Sopii vain toivoa, että lupaus pitää. On ollut mielenkiintoinen valinta laittaa seuraavaksi kappaleeksi alakuloinen Where Did The Lovin’ Go, jossa sama kaveri parkuu naista takaisin. Kappale on hyvin kaunis, mutta hieman mennään jo komedian puolelle Ceteran todetessa naiselle korkealta ja kovaa ”I want to make it publicly clear, I’m never gonna make it from here”. Onkohan tämäntyyppinen taktiikka joskus OIKEASTI tuonut neidon takaisin?

Vastapainoksi balladeilleen Cetera tarjoaa komeasti rynkyttävän Hold Onin. Väliosa kulkee niin komealla riffillä, että kädet alkavat etsiä ilmakitaraa ja silmät peiliä. Sävellajienvaihdokset ovat paikoin omituisia, mutta TOIMII.

Birthday Boy on minusta levyn komeimpia kappaleita. Intron koskettimet sytyttävät synttärikakun kynttilät. Majesteettinen kitarateema toimisi jopa Rocky IV –elokuvassa, jos siinä ei olisi uhoa jo ihan tarpeeksi. Cetera laulaa kannustuslaulun päivänsankarille kauniilla melodialla.

Levyn jälkipuolisko tarjoaa kaksi peijakkaan komeaa luomusta. Seraphine kirjoitti vihaisen tekstin yhtyeen ja managerin suhteesta, mutta Lamm vaihoi rumpalin harmiksi riidan osapuoliksi pariskunnan. Teksti puettiin musiikkiin Ceteran avulla, ja tuloksena oli järisyttävän tarttuva Thunder And Lightning. Soitin sen kymmenisen vuotta sitten eräälle kaverille, ja hän sekosikin välittömästi. 

Sarkastisella tavalla hauska, mutta rehellinen teksti; sävellyksellinen ja rakenteellinen rikkaus; svengaava soitto. Mm. nämä elementit nostavat I’d Rather Be Richin Chicago-lemppareideni joukkoon. Tämäntyyppisiä tekstejä ei Chicagon levyillä valitettavasti enää jatkossa pahemmin kuultu. Voinko väittää olevani täysin erilainen, kun Lamm julistaa:

If diggin’ a ditch would earn me lots of money
I’d dig like a fool in the land of milk and honey

Ja eiköhän seuraava viisaus pidä ihan paikkansa:

I’d rather be rich; the truth of cash is tragic
The system’s a bitch, but money works like magic

Pankow kantaa kortensa kekoon politikoimalla huolestuneesti päätösraidassa The American Dream. Tehoa ehkä vie hieman se, että Yhdysvaltain hallinnon huolestuttavaa tolaa puidaan The Beatlesin Lucy In The Sky With Diamondsin kertosäkeen melodialla.

Chicago XIV on itselleni rakas Chicago-levy, mutta se on jäänyt aika vähälle huomiolle. Syynä on varmaan ainakin osittain uusi kaupallinen nousu, joka alkoi seuraavasta levystä. Myöhäis-70-luvun Chicago-tuotannossa se erottuu pirtsakan särmikkäänä.

Johtopäätökset ja pohdinta

Chicago XIV -levyyn päättyi Chicagon kamppailu linjan löytämiseksi. Tuottaja David Foster astui kehiin ja nosti Chicagon uuteen nousuun Ceteran kanssa. Kaikkia 80-luvun Chicago-hitit eivät miellytä, ja jotkut ovat julistaneet jopa koko yhtyeen pannaan niiden vuoksi. Sanottakoon silti tuon ajan Chicago-levyjen puolustukseksi, että niiltäkin löytyy enimmäkseen jotain muuta kuin vanukasmainokseen istuvia balladeja. Ja kyllähän ne balladitkin istuvat monen musiikkimakuun. Kannattaa myös muistaa, että Chicago oli ottanut etäisyyttä seikkailunhaluisempaan alkuaikaansa jo ennen Fosterin tuloa.

Yksi asia, joka erotti 80-luvun Chicagon aiemmasta oli se, että nyt levyillä käytettiin täysin huoletta ulkopuolisia soittajia. Onhan se outoa kuunnella Chicago-kappaletta, jossa Lammin osuutta soittaa yksi sadasta sessiomuusikosta. Seraphinekin joutui lopulta heiluttamaan valkoista lippua rumpukoneiden edessä. Hän sanookin Chicagoa käsittelevässä kirjassaan, että jos rumpukonetta oli pakko käyttää, niin hän halusi olla se, joka sitä operoi. Siispä hän otti kyseisen helvetinkoneen haltuun. On kieltämättä surullista, että legendaarinen jazz/rock-rumpali joutuu alentumaan tällaiseen, mutta tuskin sitä silti esim. Nelson Mandelan kohtaamiin haasteisiin voi verrata.

Levy-yhtiöpamppujen ylivallan alettua Chicago on onnistunut tekemään ainakin kaksi levyä omilla ehdoillaan. Ensimmäinen oli Chicago XXXII: Stone Of Sisyphus, joka pysyi julkaisemattomana vuosia, koska levy-yhtiö ei suostunut markkinoimaan sitä. Toinen on viimeisin levy, Chicago XXXVI: Now, joka äänitettiin pitkälti hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Now on periaatteessa kokoelma soolokappaleita, joilla jäsenet vierailevat toistensa luona. Lamm vierailee tekstittäjänä myös muiden sävellyksissä. Vaikka levy ei ole livenä studiossa soitettu, on se askel terveeseen suuntaan. Jäsenet ovat tuottaneet omat kappaleensa, eikä yksikään paremmin kenkämerkit kuin pianon koskettimet tunteva ole ollut studiotarkkaamossa pohtimassa, lisäisikö tamburiini C-osassa radiosoittoa.

Mikäli Now ei ole tuttu levy, suosittelen sitä ”vanhan liiton” Chicago-faneille. Naked In The Garden Of Allah on mannaa kuulijalle, joka on odottanut Lammin astuvan pitkästä aikaa esiin laulamaan kipeistä aiheista. Terry Kath ei koskaan palaa, mutta Chicagon tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen Lamm, Parazaider, Loughnane ja Pankow.

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Bruce Springsteenin legendaarisesta The River- albumista 7 levyä käsittävä erikoisversio

pomo river

Bruce Springsteenin legendaarinen ’The River’- albumi julkaistiin 17. lokakuuta 1980 ja nyt yli 30 vuoden jälkeen levystä julkaistaan mittava juhlapainos, joka sisältää neljä CD:tä ja kolme DVD:tä. 4. joulukuuta julkaistavalla juhlaversiolla on yhteensä 52 kappaletta ja neljä tuntia ennenäkemätöntä videomateriaalia.

Paketista löytyy The Riverin lisäksi vuonna 1979-1980 taltioituja studiotallenteita. The River: Outtakes sisältää 22 harvinaisuutta, joista 11 ovat täysin ennenkuulemattomia. Kappaleet miksasi Bob Clearmountain ja masteroi Bob Ludwig. Loput 11 otosta on aiemmin julkaistu ’Tracks’- boksilla ja ’Essentials’-kokoelmalla.  DVD:llä on ennenjulkaisematonta videomateriaalia kuvattuna Springsteenin kuuluisalta Tempen keikalta vuonna 1980, aiemmin julkaisematonta videomateriaalia kiertueharjoituksista sekä uusi The River-albumista kertova dokumentti ’The Ties That Bind’. Lisäksi mukana tulee kirja sisältäen kuvaharvinaisuuksia sekä Mikael Gilmoren kirjoittamat muistelmat.

Springsteenin viides albumi The River  julkaistiin tupla-albumina 17. lokakuuta 1980. Levy nousi  suoraan Billboardin listaykköseksi ja on tänäkin päivänä yksi ’Pomon’ uran keskeisimmistä levyistä. 10-kappaletta sisältänyt, ’alkuperäinen’ yhden levyn The River äänitettiin vuonna 1979 . Springsteen vetäytyi takaisin studioon ja äänitti 18 kuukauden aikana lisää kappaleita, joista tupla-albumi The River syntyi. Loppujen lopuksi seitsemän yksöisalbumin kappaleista päätyi lopulliselle albumille, mutta alkuperäisistä hieman sovitettuina versioina.Yhden levyn versio on myös mukana tulevassa The River-juhlajulkaisussa.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset