Avainsana-arkisto: albumit

Toni Lehto jatkaa Chicago-saagaa – Musastossa esillä albumit 1977–1980

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista etenee 80-luvun alkuun. Vuorossa ovat levytykset vuosilta 1977–1980.

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013, toinen tammikuussa 2014.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago XI, Hot Streets, Chicago 13 ja XIV. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.

Vaski-kokoelmasta löytyy myös Chicagon bokseja. Varattavissa ovat 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978.

Chicago: Kompuroiden kohti 80-lukua

Chicagon 1980-lukua edeltävää tuotantoa syynäävä katsaus on edennyt viimeiseen osaan. Yhtyeen kuin yhtyeen yhdeksännestä studiolevystä on kiusaus todeta, että ”ei ole yhtä hyvä kuin vanhat”. Silti tämän osan aloittava Chicago XI on minusta loistava tuotos – ehkä jopa parempi kuin jotkut aiemmat levyt. Hieman sen ilmestymisen jälkeen Chicago kokikin sitten suurimman katastrofinsa olemassaolonsa aikana.

Kappaleet ovat nyt jo lähes poikkeuksetta ”normaalimittaisia”. Vanhaa tuttua vihaisuutta ei ole kovasti jäljellä, vaikka välillä toki hallitusta muistetaan läksyttää ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi. Ainakin yhdellä seuraavista levyistä Chicago tuntuu hakeneen kovasti musiikillista linjaa. Levystä Chicago XVI, joka jatkaa siitä, mihin tämä katsaus päättyy, alkoi Chicagon uusi kaupallinen nousu. Siitä alkava tyyli – ainakin ”soveltuvilta osin” – lieneekin nykyään suurelle yleisölle tutumpaa.

Chicago XI (Columbia, 1977)

Chicago XI aloitetaan Kathin jo aiemmin kirjoittamalla kappaleella. Tämä Mississippi Delta City Blues groovaa mukaansatempaavasti, pitkälti yhden soinnun varassa. ”Kahjot” torvimelodiat ovat alusta asti kuuluneet Chicagon työkalupakkiin, ja nytkin niitä tuutataan väliosassa. Bändi on iskussa, ja Kathin laulu on sielukasta as ever. (Varhaisempi versio kappaleesta löytyy Chicago V:n uudelleenjulkaisun bonusraidoista.)

Cetera jatkaa balladilinjalla kappaleessa Baby, What A Big Surprise. Hittihän tästäkin tuli, mutta minusta kappale lässähtää hieman vahvan säkeistön jälkeen. En lähde kiistelemään asiasta massojen kanssa, mutta oppositiostahan on aina kiva vähän räksyttää.

Journalisti-Lamm palaa kappaleessa Policeman – hauska raportti poliisin elämästä, joka ei ole aivan yhtä romanttista kuin TV-sarjoissa. Lamm sai kiitosta kappaleesta ihka oikeilta poliiseilta. Julistan tämän ensimmäiseksi huippuhetkeksi Chicago XI -levyllä.

Vote For Me –satiirissa Lamm kalastelee ääniä presidentiksi pyrkiessään. Mikäli valitsemme hänet, tulemme saamaan oluella käyviä autoja ja kaikenlaista muuta kivaa. Urkuintro kutsuu vaalitilaisuuteen, ja reippaasti jumppaava rumpukomppi sekä ylimukavat torvet panevat pirskeet käyntiin. Ilmapallot vilisevät silmissä.

Pirteä This Time tarjoaa komeaääniselle trumpetistille, Loughnanelle, kolmannen tilaisuuden laulaa oma kappaleensa. Loughnanen teksteissä on aina kaikki niin mukavasti, että tulee halu aloittaa sauvakävelyharrastus ja lähteä ulos tervehtimään vastaantulijoita päivän pelastavalla hymyllä.

Osa levyn vahvimmasta materiaalista tuli yllättävältä suunnalta. Rumpali Seraphine oli löytänyt David ”Hawk” Wolinskista säveltäjän teksteilleen. Take Me Back To Chicagossa hän muistelee edesmennyttä muusikkoystävää. Lammin laulu varmistaa, että sentimentaaliselta ylitulkinnalta säästytään. Siirtykäämme Chicagon kaduille seuraamaan nuoren muusikon elämää yhdessä levyn kohokohdista:

Levyn päättää hieno kolmiosainen kokonaisuus. Dominic Frontiere (ks. mm. Äärirjoilla-tunnari) sävelsi utuisen orkesteripreludin. Preludi sekä itse kappale (Little One) johdantoineen on levyn komeimpia hetkiä. Solisti-Kathin on tuskin tarvinnut ponnistella tavoittaakseen tekstin tunnelatauksen, sillä hän oli itsekin melko tuore isä.

Chicago XI:lla ei juuri ole kohtia, jotka tekee mieli skipata. Ainoastaan Pankowin Till The End Of Timen olisi minun puolestani voinut jättää pöytälaatikkoon – tai vaikkapa soittaa sille omalle kullalle petiin tuodun aamupalan yhteydessä. Levyn soundimaailma on puhdas ja yhtenäinen. Kokonaisuus kulkee groovaavasta aloituksesta levolliseen lopetukseen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Terry Kath vahingossa ampui itsensä asetta käsitellessään. Lienee sanomattakin selvää, että Chicago oli suuressa kriisissä.

Hot Streets (Columbia, 1978)

Kun yksi veljistä kuolee, sitä miettii jatkaako vai ei. Led Zeppelin päätti lopettaa, Chicago päätti jatkaa. Kathin tilalle kiinnitettiin Stephen Stillsinkin kanssa soittanut nuori Donnie Dacus. Kyllähän Chicago menetti Kathin myötä hieman pal…särmästään. Dacusin ääni on Kathiin verrattuna paikoin melko mun…särmätön. Toisaalta hän oli uudessa ympäristössä, ja tuli kaiken lisäksi paikkaamaan ”veljeä”.

Chicago selvästi koki painetta todistaa elinvoimaisuutensa. Hilpeän kansikuvan, jossa erityisesti Loughnanella näyttäisi olevan NIIIIIIIIN lysti, voi kokea jopa ylilyönniksi. Unohtakaamme tyylitajuton kansi, sillä sen sisältä löytyy laadukasta pop-musiikkia. Suuria statementteja ei tehdä, mutta voihan kuulija onkia tietoa hallinnon surkeudesta muualtakin. Mikäli ns. ”guilty pleasure” ei olisi itseään häpeävän ihmisen luoma, täysin turha konsepti, sanoisin Hot Streetsin olevan minulle sellainen.

Alive Again ylistää pintatasolla parisuhteen parantavaa voimaa, mutta rivien välissä kuulee Chicagon vakuuttavan ”oon voimissain”. (Ceteran laulutulkinta vahvistaa, että näin on.) Lällyjä kappaleita kuuluu totta kai vihata, mutta seuraavan kappaleen, The Greatest Love On Earthin, melodia on vastustamattoman kaunis. Teksti fyysisestä etäisyydestä rakastavaisten välillä pistäisi leipääntyneen betoninvalajankin huokailemaan.

Little Miss Lovin’ rokkaa elinvoimaisesti, ja Bee Geesin komea kastraattikuoro kiekuu taustalla rikollisen koukuttavassa kertosäkeessä. Nimikappale taas on taidolla kirjoitettua poppia, jossa on pieni ripaus jazzmaista sointumaailmaa. 7/4-tahtilajissa kulkeva instrumentaaliosa huilusooloineen muistuttaa koukeroisemmasta Chicagosta.

Chicagolla ei juuri ole kappaleita, joita suorastaan vihaisin, mutta niitäkin löytyy. Jo Take A Chancen siirappinen ”Tervetuloa juuri avattuun tavarataloon” -viihdeintro julistaa, että mitään järin tanakkaa ei ole tulossa. Ja kun Dacusin hempeä ääni julistaa ”I’m a man who likes to win”, kuulostaa se miltei yhtä uskottavalta kuin Bill Clintonin ”I did not have sex with this woman”. (Eriäviä näkemyksiä otetaan ilomielin vastaan!)

Ain’t It Time rokkaa hillitysti ja vakuuttavasti. Etenkin kertosäe iskee perusrockin ystävän tajuntaan. Pehmeä Love Was New ei tarjoa suuria musiikillisia innovaatioita, mutta kypsä teksti on vilpitöntä suhteen ensiaskelten muistelua sen sijaan, että lauottaisiin vain mitä kuvitellaan kumppanin haluavan kuulla. Lammin rakkauslaulujen takana tuntuu yleensä olevan astetta syvällisempi motiivi kuin radiosoitto.

Levyn kohokohta No Tell Lover on puhdasta viihdettä, mutta olen edelleen täysin koukussa siihen – ja ylpeä siitä. Soinnut (Loughnane), melodia (Cetera) ja sanat (Seraphine) tulivat eri henkilöiltä, mutta kokonaisuus on koherentti paketti ja poppia täydellisimmillään. Kun riisuu hetkeksi ”no sugar, please” –naamarin ja antautuu kappaleen vietäväksi, voi hyvinkin yllättyä. Kun vielä varmistaa olevansa yksin huoneessa, voi fiilistellä häpeilemättä.

Oudon kiehtovalla syntikkateemalla starttaava ja vähintään yhtä outoon kuorolauluun päättyvä Show Me The Way tarjoaa kierouksilla maustettua tappoviihdettä. Kappale päättää komeasti Chicagon ensimmäisen levyn ilman elintärkeää jäsentä.

Viihteelliset ”Silja Line -soinnut” olivat aina olleet jossain määrin osa Chicagon musiikkia, mutta tässä vaiheessa niiden osuus tuntuu kasvaneen ja niiden käyttö yksinkertaistuneen. Chicago onnistui kuitenkin tekemään ”Genesikset” ja kasaamaan vahvan levyn yhden olennaisen jäsenen jätettyä ryhmän.

Chicago XIII (Columbia, 1979)

Chicago XIII:sta tulee mieleen sama sana kuin Spede Pasasen Lentävistä luupäistä: “välityö”. Chicagon varhaiset levyt sisälsivät eri tyylejä, mutta tällä kertaa miltei kaikki kappaleet – ja niiden säveltäjät – tuntuivat vetävän yhtyettä eri suuntiin. Jokaisen kahdeksan jäsenen nimi löytyy ainakin yhden kappaleen krediiteistä.

Tämä levy olisi voinut vahvistaa Dacusin aseman Chicagossa, mutta se jäi hänen viimeisekseen. Chicago XIII:sta en ole kokonaisuutena koskaan saanut otetta. Outoa kyllä, myöskään yksittäisiä kohokohtia ei ole pinnalle kovasti pulpahtanut. (Eriäviä näkemyksiä otetaan jälleen ilomielin vastaan!)

70-luvun lopulla vaati todennäköisesti tolkuttoman suurta tahdon lujuutta olla tekemättä sitä pakollista diskokappaletta. Street Player -avaus diskoilee ja, mikä tärkeintä, jopa vakuuttavasti. Ironista kyllä kappaleessa, jossa lauletaan omasta katusoittajataustasta, esitellään yhtyeelle uusi, trendikäs musiikkityyli. Ceteran laulama melodia on komea.

Rufus-yhtye, jossa Seraphinen säveltäjäkumppani oli jäsenenä, oli levyttänyt kappaleen vuotta aiemmin – tosin hieman erilaisella melodialla.

Dacusin tarttuva Must Have Been Crazy päätyi singleksi. Hieman tunkkaisesta soundista huolimatta se onkin laadukasta soft rockia – nothing more, nothing less. Torvimiehet Loughnane ja Parazaider kyhäsivät yllättäen levyn menevimmän kappaleen, Window Dreamin’, joka rokkaa kuin yläkerran Reijo. Säkeistöjen kitara/bassokoukku pistää ujommankin lantion sivuttaisliikkeeseen. Cetera laulaa äänellä, jota ei tunnista Ceteraksi.

Lamm kirjoitti Paradise Alleyn Sylvester Stallonen samannimiseen elokuvaan. Sly ei käyttänyt sitä, ja katui myöhemmin. Säkeistöjen sointumaailma on rikas, ja funkahtavaa kertosäettä voi kuvailla sanalla ”fun”. Olen kritisoinut Dacusin laulua, mutta nyt se toimii.

Jo käsiteltyjen asioiden toistuvaa puimista kritisoiva Reruns on saattanut olla mojovan perheriidan tulos. Musiikillisesti se on alituisessa liikkeessä, ja seuraava osa käynnistyy ennen kuin edellinen on ehtinyt asettua. Tämä tukee hermostunutta tekstiä. Ehkä kappale toimisi coverina Phil Collinsilla, kun suhde vaihteeksi taas hieman takkuilee.

Haikean Loser With A Broken Heartin kulmikas kertosäe kuulostaa yllättäen siltä, että särkyneen sydämen kanssa on itse asiassa ihan lysti olla. Cetera on selvästi musiikillisen linjansa löytänyt: kauniisti ja kaupallisesti. Tässä olisi jo toinen cover Collinsille samalla levyllä.

Matti Nykäsen aforismeja nimessään ennakoiva Life Is What It Is sisältää yhden tämän ajan Chicagon parhaista C-osista. Päätösraidassa Run Away käy minusta selväksi Dacusin heikkous Chicago-laulajana. Hän vuorottelee solistina Ceteran kanssa, mutta ainakin minulla kaikki huomio keskittyy Ceteraan.

Kyllä tästä levystä vähän sellainen fiilis jää, että mitä mahtoi juuri tulla syötyä. Queen-diggarina tiedän, ettei tyylien sekamelska sinänsä takaa heikkoa levyä. Välityömäisyydestä johtuen Chicago XIII tarjoaa kuitenkin historiallisesti kiehtovan katsauksen siihen, miten yhtye hakee suuntaa epävarmana aikana. Huonoa vertausta käyttäen Hot Streets tehtiin ehkä ennen kuin Kathin menetyksestä johtuneet kyyneleet olivat ehtineet tulla. Chicago XIII:lla sen tuoma tyhjyys vasta kunnolla kohdattiin.

Chicago XIV (Columbia, 1980)

Jari Sarasvuon Diilistä tuttua retoriikkaa käyttäen Donnie Dacus ”vapautettiin”, eikä tilalle otettu vakiojäsentä. Kitaraa Chicago XIV -levyllä soittaa pääasiassa Chris Pinnick, jonka komppailu tuo totisesti eloa musiikkiin. Seraphine on haukkunut tämän levyn maanrakoon. Pankow taas totesi myöhemmin, että ”musically I like to think of that album as something to be proud of”. Minusta Chicago XIV suorastaan huokuu erinomaista materiaalia. Soundeiltaan levy on demomainen Chicagon mittapuulla, mutta se tuo mukavasti demonimaisuutta (hehheh…heh). Edeltäjäänsä verrattuna se on myös tosi ROCK.

Energinen Manipulation on Chicagon vahvimpia levynavauksia. Se rokkaa aidosti, eikä vain koska kuuluu rokata. Tässä on se kaikki – vihainen teksti, tautisesti tuuttaavat torvet (TTT), vaihtuvat tahtilajit ja huippubändi. Komppikitara sahaa mielettömän maukkaasti. Lopussa kuullaan vielä kunnon kitarasooloilua, rytmisektion riehuessa taustalla kuin kuluttajariitalautakunnan mahdollisuudet juuri oivaltanut suomalaisostaja. Lamm sanoi joskus 2000-luvun alussa kaipaavansa Manipulationia keikkasettiin. Missä se siis viipyy???

Upon Arrival kuvailee, erityisesti nuoren parin näkökulmasta, aina yhtä jännittävää kohtausta lentokentällä, kun ihmiset odottelevat kuka ketäkin. Teksti on hauska, sävellys loistava.

Each second of every minute seems eternal, time standing still

Hearts beating quicker, minds racing fast

Cetera herkistelee balladissaan Song for You. Melodia on kaunis ja laajalinjainen. Aloituslause on yhteydestä irrotettuna ehkä hieman outo (“Want you to know I’m a man”). Kertosäkeessä juhlallinen melodia kohoaa yhä korkeammalle rakkauden lupauksineen. Sopii vain toivoa, että lupaus pitää. On ollut mielenkiintoinen valinta laittaa seuraavaksi kappaleeksi alakuloinen Where Did The Lovin’ Go, jossa sama kaveri parkuu naista takaisin. Kappale on hyvin kaunis, mutta hieman mennään jo komedian puolelle Ceteran todetessa naiselle korkealta ja kovaa ”I want to make it publicly clear, I’m never gonna make it from here”. Onkohan tämäntyyppinen taktiikka joskus OIKEASTI tuonut neidon takaisin?

Vastapainoksi balladeilleen Cetera tarjoaa komeasti rynkyttävän Hold Onin. Väliosa kulkee niin komealla riffillä, että kädet alkavat etsiä ilmakitaraa ja silmät peiliä. Sävellajienvaihdokset ovat paikoin omituisia, mutta TOIMII.

Birthday Boy on minusta levyn komeimpia kappaleita. Intron koskettimet sytyttävät synttärikakun kynttilät. Majesteettinen kitarateema toimisi jopa Rocky IV –elokuvassa, jos siinä ei olisi uhoa jo ihan tarpeeksi. Cetera laulaa kannustuslaulun päivänsankarille kauniilla melodialla.

Levyn jälkipuolisko tarjoaa kaksi peijakkaan komeaa luomusta. Seraphine kirjoitti vihaisen tekstin yhtyeen ja managerin suhteesta, mutta Lamm vaihoi rumpalin harmiksi riidan osapuoliksi pariskunnan. Teksti puettiin musiikkiin Ceteran avulla, ja tuloksena oli järisyttävän tarttuva Thunder And Lightning. Soitin sen kymmenisen vuotta sitten eräälle kaverille, ja hän sekosikin välittömästi.

Sarkastisella tavalla hauska, mutta rehellinen teksti; sävellyksellinen ja rakenteellinen rikkaus; svengaava soitto. Mm. nämä elementit nostavat I’d Rather Be Richin Chicago-lemppareideni joukkoon. Tämäntyyppisiä tekstejä ei Chicagon levyillä valitettavasti enää jatkossa pahemmin kuultu. Voinko väittää olevani täysin erilainen, kun Lamm julistaa:

If diggin’ a ditch would earn me lots of money
I’d dig like a fool in the land of milk and honey

Ja eiköhän seuraava viisaus pidä ihan paikkansa:

I’d rather be rich; the truth of cash is tragic
The system’s a bitch, but money works like magic

Pankow kantaa kortensa kekoon politikoimalla huolestuneesti päätösraidassa The American Dream. Tehoa ehkä vie hieman se, että Yhdysvaltain hallinnon huolestuttavaa tolaa puidaan The Beatlesin Lucy In The Sky With Diamondsin kertosäkeen melodialla.

Chicago XIV on itselleni rakas Chicago-levy, mutta se on jäänyt aika vähälle huomiolle. Syynä on varmaan ainakin osittain uusi kaupallinen nousu, joka alkoi seuraavasta levystä. Myöhäis-70-luvun Chicago-tuotannossa se erottuu pirtsakan särmikkäänä.

Johtopäätökset ja pohdinta

Chicago XIV -levyyn päättyi Chicagon kamppailu linjan löytämiseksi. Tuottaja David Foster astui kehiin ja nosti Chicagon uuteen nousuun Ceteran kanssa. Kaikkia 80-luvun Chicago-hitit eivät miellytä, ja jotkut ovat julistaneet jopa koko yhtyeen pannaan niiden vuoksi. Sanottakoon silti tuon ajan Chicago-levyjen puolustukseksi, että niiltäkin löytyy enimmäkseen jotain muuta kuin vanukasmainokseen istuvia balladeja. Ja kyllähän ne balladitkin istuvat monen musiikkimakuun. Kannattaa myös muistaa, että Chicago oli ottanut etäisyyttä seikkailunhaluisempaan alkuaikaansa jo ennen Fosterin tuloa.

Yksi asia, joka erotti 80-luvun Chicagon aiemmasta oli se, että nyt levyillä käytettiin täysin huoletta ulkopuolisia soittajia. Onhan se outoa kuunnella Chicago-kappaletta, jossa Lammin osuutta soittaa yksi sadasta sessiomuusikosta. Seraphinekin joutui lopulta heiluttamaan valkoista lippua rumpukoneiden edessä. Hän sanookin Chicagoa käsittelevässä kirjassaan, että jos rumpukonetta oli pakko käyttää, niin hän halusi olla se, joka sitä operoi. Siispä hän otti kyseisen helvetinkoneen haltuun. On kieltämättä surullista, että legendaarinen jazz/rock-rumpali joutuu alentumaan tällaiseen, mutta tuskin sitä silti esim. Nelson Mandelan kohtaamiin haasteisiin voi verrata.

Levy-yhtiöpamppujen ylivallan alettua Chicago on onnistunut tekemään ainakin kaksi levyä omilla ehdoillaan. Ensimmäinen oli Chicago XXXII: Stone Of Sisyphus, joka pysyi julkaisemattomana vuosia, koska levy-yhtiö ei suostunut markkinoimaan sitä. Toinen on viimeisin levy, Chicago XXXVI: Now, joka äänitettiin pitkälti hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Now on periaatteessa kokoelma soolokappaleita, joilla jäsenet vierailevat toistensa luona. Lamm vierailee tekstittäjänä myös muiden sävellyksissä. Vaikka levy ei ole livenä studiossa soitettu, on se askel terveeseen suuntaan. Jäsenet ovat tuottaneet omat kappaleensa, eikä yksikään paremmin kenkämerkit kuin pianon koskettimet tunteva ole ollut studiotarkkaamossa pohtimassa, lisäisikö tamburiini C-osassa radiosoittoa.

Mikäli Now ei ole tuttu levy, suosittelen sitä ”vanhan liiton” Chicago-faneille. Naked In The Garden Of Allah on mannaa kuulijalle, joka on odottanut Lammin astuvan pitkästä aikaa esiin laulamaan kipeistä aiheista. Terry Kath ei koskaan palaa, mutta Chicagon tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen Lamm, Parazaider, Loughnane ja Pankow.

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Kauko Röyhkä ja uusi vuosituhat

Minä poika steppailen vaan

RöyhkääKokoelmalevyn Lauluntekijä (Ranka, 2006) vihkoon on painettu Jussi Niemen toimittama haastattelu, jossa Kauko Röyhkä kertoo urastaan.

–Tää on sellainen homma, jossa on koko ajan uusiuduttava ja pysyttävä skarppina, tai leimataan heti vanhaksi pieruksi, jolla ei enää ole mitään sanottavaa.

Röyhkällä on edelleen sanottavaa, ja ura jatkuu vakaana ja yllätyksellisenäkin. Ennen ja jälkeen Lauluntekijän on ilmestynyt valtavasti hyvää musiikkia.

Röyhkän boksia ei ole vieläkään kaupoissa, mutta vuodenvaihteen tienoilla saimme muutaman uusintajulkaisun. Herodes-merkille 1991–1995 tehdyt albumit Tyttöjen ystävä, Jumalan lahja, Kaunis eläin ja Akti julkaistiin remasteroituina laitoksina viime joulukuussa. Samalla singlet 80-luvun absurdismi ja Helena sekä B-puolet pääsivät uudestaan esille. Vuosina 1984–1985 ilmestyneet albumit Lauralle ja Maa on voimaa julkaistiin kahden CD-levyn pakettina. Musasto kiittää, mutta kuka julkaisisi uudestaan Onnenpäivän?

Toimitukselta:
Kauko Röyhkän 6CD-boksi Olen messias – valitut palat 1980–2012 julkaistiin viimein lokakuussa 2012.

* * *

Musaston sarja Kauko Röyhkän albumiesittelyistä päättyy. Kolmannessa osassa käsitellään vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmestyneet levyt. Esittelytrilogiassa on arvioitu yhteensä kolmisenkymmentä Röyhkän albumia. Turun musiikkikirjastoon avataan aiheeseen liittyvä vitriininäyttely 9.5.2012 alkaen.

Juttusarjan aiemmat osat:

Kauko Röyhkä & Narttu
Kauko Röyhkä ja 1990-luku

***

Miss Farkku-Suomi (2001)

Vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmestyi kokoelma Räyhähenki muistelee 19802000 (Ranka, 2000). Tupla-CD tuli tarpeeseen, mutta tripla olisi ollut vielä parempi. Jälleen uusi kokoelma Pohjoinen taivas II 19931995 taas kertasi Herodes-merkillä julkaistuja single- ja albumiraitoja. Kokoelman ykkösosa on kakkosta kiinnostavampi.

Uusi studiolevy ilmestyi seuraavana vuonna. Miss Farkku-Suomi (Ranka) on kuin kuunnelma Röyhkän samannimisestä romaanista, joka ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Suosikin sivuilta tuttu kauneuskisa antoi Kauko Röyhkälle viitekehystä sekä levyyn että kirjaan. Romaaniin perustuvan elokuvan ensi-iltaa suunnitellaan loppukesälle 2012. Elokuvan ohjaa Matti Kinnunen.

Entä mistä musiikissa, kirjassa ja elokuvassa on kyse? Ainakin teini-ikäisen nuoren miehen hapuilusta kohti vastakkaista sukupuolta ja rakkautta. Varsinkin naisten edessä pitäisi olla karismaa ja uskottavuutta. Elämän huolettomuus ja nopeat käänteet tuntuvat vapauttavalta, mutta tulevaisuus myös ahdistaa. Kokemattomuutta on vaikea tunnustaa kenellekään. Ja aikuiseksikin pitäisi ruveta.

Miss Farkku-Suomen biiseissä kuvastuu nuoruus, kasvaminen ja ikääntyminen. Kanteen painetuissa teksteissä vilistävä menneen nuoruuden pohdinta ei ole naivia, vaan vilkasta ja rehellistä kuvausta nuorien ujoudesta, haaveista, rohkeudesta ja uhkarohkeudesta. CD:n kansivihko on myös täynnä vanhoja valokuvia, jotka vievät sinut ajassa taakse päin.

Liki tunnin mittainen albumi on musiikillisesti monimuotoinen. Matka on melko pitkä, mutta bändi säilyttää jännitteen. Ja tuottajat Hiili Hiilesmaa, Huldén ja Vikkula saavat albumikokonaisuuden rokkaamaan jännittävän teinisti. Miss Farkku-Suomi on vapautunut. Röyhkä heittäytyy kappaleiden rooleihin antaumuksella. Biisistä toiseen kertojan vaivattomuus tuo uskottavuutta. Mainio esimerkki on Koulun portilla. Biisi kertoo ujon pojan tunteista, joita on mahdotonta ilmaista ihastuksen kohteelle. Röyhkän tulkinta on kaunis ja vilpitön.

Miten on, vihasitko koulussa Cooperin testiä? Vihasta voi aistia jotain Cooperin testin riffissä: jankkaava kuvio kuvaa pakonomaisen juoksun ahdistavuutta yhtä ilmeikkäästi kuin teksti. Timo Vikkulan (kitara), Tero Klingin (rummut), Mats Huldénin (basso) ja Röyhkän musiikki on saumatonta.

Albumin neljä viimeistä biisiä ovat juhlavia, ja ne imaisevat mukaansa. Kaislikkonainen värittää kuvan miehestä, jossa on yhtä lailla arkuutta kuin itsevarmuuttakin. Raukeat Pyhä Sebastian ja Lopultakin trippaavat miellyttävästi.  Muinainen härkä etenee julkeasti erinomaisen riffin ja tekstin voimalla:

–Laukaten yli taivaan, liitäen yli stratosfäärin.
Laukaten yli taivaan muinainen härkä mylvii!

Etsijät (2002)

Syksyllä 2002 julkaistun albumin Etsijät (Ranka) ilme on jännittävä ja jännittynyt, jopa tilittävä. Edellisen levyn nuoruustarinat ovat vaihtuneet luontevasti keski-ikäiseen pohdintaan. Miss Farkku-Suomi  ja Etsijät täydentävät toisiaan, sillä levyjä sitoo yhteen kokemattomuuden ja aikuisempien kokemusten vuorovaikutus.

Singlellä julkaistut Melankolia ja Pauliina, rantatyttö tuovat vakavaan tunnelmaan hieman keveyttä. Juhani Aaltonen soittaa tenorisaksofonia albumin ensimmäisellä ja viimeisellä raidalla. Aaltonen on korvaamaton molemmissa. Voimakas aloitusraita Etsijät on Röyhkän klassikkobiisejä. Teksti, tunnelma ja toteutus ovat huikeita. Etsijät ryskyy eteen päin kuin mahtava tarkkaan suunniteltu kaaos, jota Kallio Horns tukee tyylikkäästi. Kerran ilmestyin on kuin vaivoin nilkuttava valssi kalmistossa. Hahmottomuus tuo biisiin luonnetta. Valmis kehottaa harkitsemaan valinnoissa:

–Mieti ketä sä tarvitset, ketä ehkä et.
Kuka jotakin antaa, kuka taas ei.
Uusi ura ja kaupunki, jos niin haluat.
Vieraudessa on aina oma lumonsa.

Kannattaa miettiä mitä haluaa. Toisinaan kun saa juuri sitä.

Elämä ja Kuolema (2005)

Vuonna 2004 ilmestynyt kokoelmalevy Selkäranka 1996–2003 sisältää uudet biisit ’Luolanainen’ ja ’Laskeva aurinko’, jotka jäävät single- ja albumiraitojen varjoon. Ja sitten, aivan kuin huippubiisien varastosta ammentaen, vuonna 2005 ilmestynyt Elämä ja Kuolema (Ranka) on täynnä sisältöä ja iskevyyttä. Tyylikäs levy on yksi Röyhkän klassikoista. Ehkä tuottaja ja bändikaveri Ari Vaahteran (19532003) kuolema sai Röyhkän miettimään elämistä, kuolemista, elämän tarkoitusta… Kylmä sade:

–Nyt on toisenlainen tilanne kuin muutama vuosi sitten, mun pitää miettii kaikki uudelleen.
Monet ovet on nyt suljettu, isot hallit seisoo tyhjinä.
Monta kertaa mietin minne meen.

Elämä ja Kuolema toimii hienosti yksittäisinä biiseinä, mutta myös kertojan näkökulmasta. Ilmeisen kuolematon ja persoonaton tilittäjähahmo luo biiseihin kehyksen, jota vasten tarkastellaan sekä ihmisiä että henkiolentoja. Asetelma on selkeimmillään kaksiosainessa kappaleessa Monta elämää. Kertojaminä on kuin Matrix-elokuvan Neo, jolta puuttuu voima ja tahto vaikuttaa. Nimikappaleessa hän seuraa sivusta Elämän ja Kuoleman kohtaamista, vaikka kommentointiin olisi ultraherkullisia tilaisuuksia.

Elämä ja Kuolema tuo puhallinyhtye Kallio Hornsin esille entistä komeammin. Antero Prihan torviarrit nostavat 50-luvun kerrostalot ja Kylmä sade sfääreihin. Molemmat biisit ovat klassikoita. Pieni helmi on myös 2-CD kokoelmalla Lauluntekijä (2006) julkaistu ’Amerikka’. Ja näin kokoonpano Röyhkä/Timo Vikkula/Tero Kling/Mats Huldén jäi vähitellen historiaan…

Kauko Röyhkä ja Riku Mattila (2008)

Röyhkä ja Riku Mattila ryhtyivät jälleen tekemään musiikkia yhdessä. Uusia biisejä esitettiin pienimuotoisilla duokeikoilla jo vuodesta 2004. Lopulta vuonna 2008 ilmestynyt Kauko Röyhkä & Riku Mattila (Ranka) nousi Suomen albumilistan kakkoseksi. Pitkästä aikaa uralle sattui albumi joka myi mukavasti.

Röyhkän ja Mattilan konsepti toimii komeasti. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Röyhkä ei ollut tinkinyt musiikin laadusta, mutta duolevy oli jotain aiempaa vetoavampaa. Yhteistyö oli alkujaan iso uutinen faneille, ja kiinnostus heräsi yleisemminkin. CD-levyn vihkoon painettujen tarinoiden perusteella myös artistit olivat ikään kuin odottaneet oikeaa hetkeä. Keikkojen innoittama albumi oli loistava idea.

Röyhkä & Mattila folkkaa tyylikkäästi. Kepeä ja raikas tuulahdus akustista rockia, aivan kuin Mattilan kanssa yli 20 vuotta sitten. Paineeton ja niin vaivaton akustinen klangi hymyilyttää väkisin. Mattilan akustiset kitarat helisevät ilmiömäisesti. Vapautunut popilkamointi muistuttaa toisinaan lauluntekijä Liisa Akimofin musiikkia. Perinteisiä rockbiisejä on vain mausteeksi.

Kauko Röyhkä & Riku Mattila sisältää useita Röyhkälle tärkeitä biisejä, kuten ’Välitila’, ’Kaikki menee hyvin kun olet nuori’ ja ’Kaksi vuotta sujut’. ’Romantiikka’ voisi kelvata 22-Pistepirkolle. Röyhkän yksi suurimmista hiteistä ’Helvetti’ pääsi esille myös Jukka Turusen ohjaaman videon ansiosta:

Kauko Röyhkä ja Mikkelin kaupungin jousiorkesteri: Zaia (2008)

Syksyllä 2007 Röyhkä äänitti yllätyksellisen albumin Mikkelin kaupungin jousiorkesterin kanssa. Biisit on valittu Röyhkän pitkän uran varrelta, ja sovitukset jousille teki Vellu Halkosalmi.

Zaia (Ranka) toimii valloittavimmin silloin, kun vokalisti heittäytyy musiikkiin jousisovituksen ehdoilla. Uudet sovitukset janoavat laulajalta herkempää otetta. Observatorion mäellä ja Paska kaupunki onnistuvat hienosti. Laulajan ja jousiorkesterin yhteistyö hivelee. Alun perin vuonna 1984 levytetty Lauralle on maaginen. Klassikkobiisi saa valtavasti voimaa Halkosalmen sovituksesta. Toisen säkeistön sellosoolo Röyhkän laulun rinnalla on nerokas!

Pitkähkö albumikokonaisuus tuntuu kuitenkin etenevän hivenen kitkaisesti. Biisit kulkevat vastahakoisesti, jos jouset ovat liian liki riffejä ja rockmusiikin muottia. Kapellimestari, sovittaja ja tuottaja Halkosalmi pystyisi Mikkelin kaupungin jousiorkesterin kanssa raflaavampaan toteutukseen. Ehkä mukaan olisi voinut tuoda myös solistivierailijan tai pari.

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo: Hiekkarantaa (2009)

Röyhkän yllätykset eivät loppuneet Mattilaan ja Halkosalmeen. Romanttinen postkrautalbumi Hiekkarantaa (Ektro) tehtiin porilaisten supertähtien Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kanssa. Levy saattoi herättää vierastusta ja huvittuneisuuttakin, mutta oikeasti Hiekkarantaa on koskettava sekamelska krautrockia, kylänmiesfolkia ja ihmisen ikävää toisen luo.

Musiikin tuotanto on paikoitellen lähellä Kuusumun Profeetan luomaa tunnelmaa  albumi on vaativa, mutta palkitseva. Ihmelapset Rättö ja Lehtisalo antavat laulajalle kaikkensa. Röyhkä laulaa alun perin muille artisteille tekemiä tekstejään, joille ei koskaan löytynyt käyttöä. Sanoitukset eivät kelvanneet iskelmätyypeille.

Parasta Hiekkarantaa ovat ’Saarenmaa’, ’Kesätyttö’, ’Näin sut unessa’ sekä maaginen nimikappale. Hypnoosia ruokkii yhtä aikaa pihisevän sähköinen rock sekä akustinen soitinnus. Albumin loppupuolella pitävin ote herpaantuu lievästi, kun ’Oi kaunis Anna-Liisa’ ja ’Kaupungin kaunein tyttö’ koettelevat toimivuuden rajaa.

Kaksi lensi tuulen mukaan (2011)

Toinen Kauko Röyhkän & Riku Mattilan albumi Kaksi lensi tuulen mukaan (Universal) on laadukasta popmusiikkia. Kevyt ja kompressoitu soundi sopii biiseihin melko hyvin, koska kaikkea särmää ei ole häivytetty. Rokkaamisen sijaan kannattaa keskittyä sovituksien sävyihin. Tuottaja/äänittäjä/miksaaja Riku Mattila pistää parastaan. Mattila on myös yhä tyylikkäämpi kitaristi.

Saari tuo mieleen legendaarisen Shadowplayn mustanpuhuvan svengin:

–Nyt mä näen vasta ensi kertaa, ettei mikään enää tunnu missään.
Mikään tikari ei enää pistä, sen mä tajuan kun katson merta.

Vanhan ajan filmissä kertoo osuvasti ihmisten tekohurskaudesta ja etnisten kulttuurierojen sietämisestä. Teksti on riemukkaan kantaaottava. Promovideo on tehty Jan Ijäksen dokumentista Ghosts:

Vanhemmiten Röyhkä keskittyy lauluun tarkemmin. ’Kiviset päät’ ja ’Ensin isät, sitten pojat’ tuovat laulajasta esiin syvyyttä, jota ei synny autotunella. Yhteys tuottajaan ja sovitukseen tuntuu. ’Kuuletko ääneni’ kulkee Samae Koskisen bassokuvion varassa korkealle. Myös ’Saippuasarjojen tähdet’ saa mahtavan sovituksen: Anssi Växby (kontrabasso), Marko Timonen (rummut), Petri Tiainen (piano) ja Helsingin sessiojouset luovat hienon tunnelman. Eriskummallisen herkkä teksti saa kauniin kodin.

Kaksi lensi tuulen mukaan julkaistiin myös LP-levynä. Tämä ja paljon muita Röyhkän levytyksiä esitellään Turun musiikkikirjaston tulevassa vitriininäyttelyssä. Näyttely on esillä musiikin neuvonnan lähellä 9.5.2012 alkaen.

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Uutta ja retroa

Sielun Veljien levynkansia esillä Turun Musakirjastossa

Sielun Veljet

Sielun Veljet ovat palanneet, ainakin hetkeksi. Uusi kokoelma Maallinen vaellus 1983–2011 on juuri ilmestynyt, ja Sielun Veljet: Kuka teki huorinmarras-joulukuun kiertue Herätysliike tien päällä 2011 huipentuu viiteen loppuunmyytyyn keikkaan Tavastialla 14.–18.12.

Keskiviikkoiltana 7.12. Ismo Alanko, Alf Forsman, Jouko Hohko, Jukka Orma esiintyivät Vinski Viholaisen valaistuksessa myös Turussa. Logomossa kuultiin kappaleita kaikilta suomenkielisiltä albumeilta. Viisi näistä levyistä on esillä Turun Musiikkikirjastossa.

° Sielun Veljet. 1983.

° Hei soturit. 1984.

° L’Amourha. 1985.

° Kuka teki huorin. 1986.

° Suomi – Finland. 1988.Sielun Veljet: L'Amourha

Sielun Veljet erottuvat suomalaisessa levynkansitaiteessa. Varsinkin valokuvataiteilija Stefan Bremerin (s. 1953) työ antoi levyille jotain erityistä: L’Amourha ja Kuka teki huorin uhkuvat visuaalista karmaa, jonka tunnistaa helposti.

Valikoima Sielun Veljien levynkansia on viides osa LP-levyjen näyttelysarjaa Turun Musiikkikirjastossa. Levyt ovat esillä musiikin neuvonnan luona.

Tuomas PelttariSielun Veljet: Suomi – Finland

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Näyttelyt Turku

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uusi albumi Kaksi lensi tuulen mukaan (CD ja LP) julkaistaan toukokuun 18. päivä 2011. Uutuus on jatkoa vuonna 2008 ilmestyneelle menestyslevylle Kauko Röyhkä & Riku Mattila.

Röyhkä ja Mattila ovat tehneet musiikkia jo kauan ennen duolevyjä. 1980-luvulla he tekivät yhteistyötä kuudella albumilla, joista ensimmäinen ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Musasto kertoo vaiheittain Turussa asuvan Röyhkän aiemmasta tuotannosta. Aloitetaan ajasta, jolloin bändin nimi oli Kauko Röyhkä & Narttu.

Toimitukselta:
Musasto julkaisi artikkelitrilogian toisen osan Kauko Röyhkä ja 1990-luku syyskuussa 2011.
Kolmas osa Kauko Röyhkä ja uusi vuosituhat julkaistiin huhtikuussa 2012.
Kauko Röyhkän 6CD boksi Olen messias – valitut palat 1980–2012 julkaistiin viimein lokakuussa 2012.

Steppaillen (1980)

Vuonna 1980 saimme täyslaidallisen musiikkia uudelta ja jännittävältä artistilta. Mustavalkoisessa levynkannessa oli seitsemän kuvaa Kauko Röyhkästä (isoimmassa nuori artisti hymyilee hieman kuin Anni Sinnemäki). LP-levyn takakanteen oli painettu laulujen sanoitukset: laulu ja tekstit tulevat lähelle. Samana vuonna Röyhkä nousi esiin myös kirjailijana: esikoisromaani oli Tien laidalla Waterloo (Weilin+Göös).

Röyhkän tyyli ja persoona kiinnostivat heti yleisöä. Hän näkyi televisiossa ja lehdissä. Röyhkä oli sanavalmis ja piristävän ärsyttävä artisti jo debyyttialbumilla Steppaillen (EMI). Musiikki on osin hermostunutta ja epävireistäkin, mutta silti levy toimii. Raimo Mittalan [=Riku Mattila] kuivakka tuotanto onnistui. Albumin parhaita biisejä ovat komea Kotikaupunkini ja kaunis Kauas pois.

Uusia tansseja (1981)

Toisen albumin Uusia tansseja (EMI) tekijänä mainitaan myös Röyhkän bändi Narttu. Uusia tansseja soittavat livebändistä ja debyytiltäkin tutut muusikot Heikki Tikka, Riku Mattila, Kaj Backman ja Jarmo Heikkinen. Uusia tansseja tuntuu harkitummalta ja hiotummalta kuin debyyttialbumi, mutta levy jää silti hieman hajanaiseksi. Suosittu Kanerva toimii loistavasti.

Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (1982)

Vaikea kolmas albumi Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (Kerberos) vei yhtyeen omaehtoisuuden pisimmälle. Valitettavasti levy möi vain muutamia satoja kappaleita. Hankalasti hahmottuva musiikki alkoi vaikuttaa negatiivisesti bändiin. Röyhkän ja Nartun oli muututtava, muuten levyfirmat olisivat jättäneet bändin ja yhtye olisi kuollut.

Loistavat singleraidat Herra presidentti//Viiltäjä/Kun olin kuollut kuullaan bonuksina CD-levyn lopussa. Varsinaisen albumin kohokohtia ovat Andien lentäjä ja Sanovat, että olen homo.

Onnenpäivä (1983)

Vuonna 1983 Nartulla oli paineita. Uuden albumin oli myytävä edellistä paremmin, jotta levytysura jatkuisi. Onnenpäivä (Euros) oli kuin uusi alku. Uudet biisit olivat mutkattomia ja häkellyttävän hyväntuulisia. Sovitusten draamaa on vähemmän, tekstit painottuvat enemmän. Bändi on rentoutunut, ja Röyhkän falsettilaulu on vapautunutta.

Röyhkän sanoitusten kertomuksellisuus on jo pitkällä. Tarinoiden henkilöt ja erilaisten tunteiden kirjo nousevat esiin vaivatta.  Nartun kevyempi linja ei syntynyt helposti, mutta lopputulos on helpottuneen oloinen. Onnenpäivä oli lopulta pienoinen menestys. Erityisesti dramaattiset Nivelet, Rakkauden valtakunta ja Kotona taas ovat vakuuttavia.

Lauralle (1984)

Onnenpäivällä oli akustista ja suorempaa ilmaisua, ja samaa on lisää albumilla Lauralle (Euros). Studioalbumien ilme ja dynamiikka nousi uudelle tasolle, koska akustisissa biiseissä oli uutta herkkyyttä. Kitaristi Riku Mattila on huippuvedossa. Kauko Röyhkän ja Nartun ensimmäinen suuri klassikko on albumin nimikappale Lauralle. Yhtäaikaa vakava ja leikkisä sanoitus on oikeasti koskettavaa kerrontaa, ja biisin sovitus on kypsä. Muita albumin kohokohtia ovat Se ihana soul-levy ja Kuollut osa.

Maa on voimaa (1985)

Nartun verevin rock-albumi on Maa on voimaa (Euros). Soundissa on uutta jylhyyttä, ja bändi kuulostaa entistä viettelevämmältä. Yksi albumin huippuhetkistä on vastustamaton  nimikappale:

Halusin takas pohjoiseen, halusin taas poltetun maan valtateillä vaeltaa, savua vetää hengitykseen. – Halusin takas pohjoiseen, halusin maan rakkautta. Halusin sen voiman valavan minuun rohkeutta.

Erinomaisen albumin muita huippuja ovat Keskiyön juna ja Joo joo joo. Kitaristi Riku Mattila jäi pois Nartusta tämän levyn jälkeen. Hänen tilalleen tuli Jarmo Heikkinen.

Pikku enkeli (1986)

Pikku enkeli (Euros), aloitusraita Vihaiset miehet, oivallinen laulusovitus – ja asenne:

– Mikä tahansa bändi tulee paremmin toimeen, niil on kaveripiiri ja naiset. – Niil on kitaralaukuissakin leopardivuori, niil on kamat ja kaikki muu, puuttuu vain älyä.

Pikku enkeli on hengästyttävä runsaudensarvi, lähes täydellinen sekoitus kauneutta ja kovuutta. Laulujen nainen, Zaia, Ruosteinen kuu ja lyhyt tuutulaulu aikuisille Sama vanha juttu ovat ajattomia herkkiä hetkiä. Biisissä Talo meren rannalla on vähintään novellin ainekset. Levyn päättävä Pikku enkeli tuo rauhoittavan hymyn kasvoille.

Mielummin vanha kuin aikuinen (1987)

Måns Groundstoemin tuottama orgaaninen ja tanssiorkesterimainen soundi sopii iskelmällisiin kappaleisiin, kuten Matkustaa ja Ennen olin kokonaan toinen. Mutta albumilla Mielummin vanha kuin aikuinen (Euros) on niin paljon muutakin: eeppiset Huippumies ja albumin nimikappale hiipivät hitaammin ja tekevät syvät jäljet. Myös Mainostaulujen taakse on klassikko: pelottava rock, jossa on yksi maailman parhaista riffeistä.

Paha maa (1987)

Aikailematta ilmestynyt Paha maa (Euros) on hätkähdyttävä. Minialbumin sävellykset ovat taianomaisia. Jo edellisellä levyllä soittanut kitaristi Tommi Vikstén tuo jokaiseen biisiin tiheää intensiteettiä.  Rumpali Heikki Tikka näyttää kykynsä sovittajana, erityisesti Väärässä filmissä on maaginen. Nimikappaleesta Paha maa tuli yksi toivotuimmista keikkabiiseistä, ja Majavalakki oli suosikki Hittimittarissa. Olen messias, tuo astraalitason bossa nova, on ällistyttävä.

Ihmelapsi (1988)

Ihmelapsen viimeiset hetket:

– Kun juna matelee hiljaa rautasiltaa – samea on joki – sä näet aseman puiston, na-na-na… – Se sun vanha keinu puussa heiluu, mikä sitä repii? – Ei, et sinä nähnyt mitään… 

Ihmelapsi (Euros) antaa erilaisen ulottuvuuden Nartun matkaan. Huldénin tuottamassa poplevyssä on uutta syvyyttä. Vaivattoman linjakas matka, joka kuljetaan ylpeänä ja tyylikkäästi. Musiikin draama ja tekstit luovat kappaleisiin arvoituksellisuutta: kuinka monta minää Ihmelapsella on? Mistä Mats Huldén laulaa kappaleessa Valehtelijat, tai kenen matka levyn päättävä 16.3. mahtaa olla?

– Hän on sileänaama poikanen vielä, lunastaa tulleen paketin, jonka sisältö muuttaa kaiken. – Hän viettää viistoista seuraavaa vuottansa matkalla…

Mutta, mutta (1989)

Minialbumin Mutta, mutta (Euros) maailma on arvokkaan vanhahtava. Levy huokuu vuosikymmenten takaista maailmaa, jotain syrjäistä jazzklubia. Teksteissä on optimismia ja bergmanilaista elokuvallisuutta. Biisit ovat laadukkaita. Kryptinen valssi Vanha Eurooppa on Nartun pieni helmi, ja svengaava Huutoa puistosta on aina valloittava.

Joko-tai (1990)

Yhtyeen viimeinen albumi Joko-tai (Euros) on viilattu ja ehkä hieman seestynyt kokonaisuus. Musiikki on raskaamman oloista – aivan kuin Narttu olisi valmistautumassa uneen. Osa luontevimmasta ilmaisusta on kadonnut, ja joitakin biisejä on ylisovitettu. Kauko Röyhkä & Narttu saivat kuitenkin rauhaisan lopun. Albumin komean kannen piirsi Mats Huldén.

Tuomas Pelttari

2 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Musiikkia ja elämäkerrallisia esillä

Beefheart

&

Zappa

Frank Zappa 1940-1993

Frank Zappa 1940-1993

Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta säveltäjä ja rockmusiikko Frank Zappan (1940-1993) syntymästä. Muistopäivä on luonnollisesti hieman haikea, eikä vähiten muusikko ja taiteilija Don Van Vlietin eli Captain Beefheartin poismenon 17.12.2010 vuoksi. Turun musakirjastossa on nyt esillä muusikkojen tuotantoa sekä elämäkertoja.

Ystävykset Van Vliet ja Zappa tutustuivat jo nuorina poikina. Myöhemmin he tekivät yhdessä merkittävää musiikkia. Zappa tuotti Beefheartin kuuluisimman albumin Trout Mask Replica (1969) ja Beefheart vieraili Zappan albumilla Hot Rats (1969). Molemmat albumit ovat kiistatta rockin klassikoita. Nuo levyt ovat häikäiseviä kokonaisuuksia salaisella ja vähän pelottavallakin tavalla.

Don Van Vliet alias Captain Beefheart 1941-2010

Captain Beefheart 1941-2010

Frank Zappa kuoli 52 vuotiaana vuonna 1993. Hän oli aktiivinen säveltäjä loppuun asti. 1980-luvun alkupuolelta lähtien maalaamiseen keskittynyt Don Van Vliet kuoli vaikeaan sairauteen viime perjantaina 69-vuotiaana.

Tuomas Pelttari

Captain Beefheartin CD- ja LP-levyjä voi varata Vaskista.

Frank Zappan CD- ja LP-levyjä voi varata Vaskista.

Elämäkerrat ja muuta lukemista Captain Beefheartista.

Elämäkerrat ja muuta lukemista Zappasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerrat englanniksi, Elämäkerrat suomeksi, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Uutiset

Prefab Sprout. Täydellinen popyhtye?

Prefab Sproutin tuotantoa

Musasto kertoo yhtyeestä Prefab Sprout – monille niin rakkaasta popcombosta. Prefabin häpeilemättömän romanttinen, hienostunut ja toisinaan imelä sofistipop on ihastuttanut ja vihastuttanut jo 1980-luvulta lähtien.

Yhtyeen albumit ovat täynnä suuria tunteita ja maailmansyleilyä. Singer-songwriter Paddy McAloonin teksteissä on purevia huomioita rakkaudesta, ihmissuhteista, uskonnosta, paikalleen juuttumisesta, oman tien valitsemisesta jne. Paddyn lauluääni on sokerinen, levyt ovat usein huolella sävellettyjä, sovitettuja ja punastuttavan ylituotettuja. Onko tämä liian täydellistä musiikkia?

Prefab Sproutin perustivat veljekset Paddy ja Martin McAloon Newcastlessa vuonna 1977. Wendy Smith ja Neil Conti liittyivät yhtyeeseen hieman myöhemmin. Debyyttisingle Lions in My Own Garden (Exit Someone) julkaistiin vuonna 1982. Ensimmäinen albumi Swoon (1984) oli kelpo näyte Paddy McAloonin taidoista laulajana ja lauluntekijänä. Swoon sai valitettavan vähän huomiota. Seuraavana vuonna tuli jo pieniä hittejäkin. Thomas Dolbyn tuottamalta levyltä Steve McQueen (1985) julkaistiin klassikkosinglet When love breaks down, Appetite ja Faron Young. Steve McQueen (jenkeissä Two Wheels Good) on naivistisen draamapopin vakava iloittelu, joka koskettaa syvästi. Levy on Prefab Sproutin ensimmäinen mestariteos.

Prefab Sprout oli hetken aikaa popmusiikin kuumia nimiä Britanniassa. Vuonna 1988 julkaistu single The king of rock’n’roll ylsi brittilistan kärkisijoille. Amerikka-aiheinen albumi From Langley Park To Memphis oli kohtalaisen suuri menestys. Kitkeränsuloinen ironia rockuskottavuudesta kiteytyi hienosti kappaleeseen Cars and girls, jonka innoittajana on Bruce Springsteen.

Vuosikymmenen vaihtuessa Paddy McAloon oli vielä vauhdissa. Jordan: The Comeback (1990) oli kriitikkojen ylistämä albumi. Tuottajana oli jälleen Thomas Dolby. Pitkä 19 raidan kokonaisuus ei ollut kovin suuri kaupallinen menestys, mutta klassikkobiisien virta ei ehtynyt. Singlet Looking for Atlantis ja We let the stars go sekä majesteetilliset Jesse James bolero ja Jordan: The Comeback hipovat täydellisyyttä.

Taiteellisesta menestyksestä huolimatta bändillä oli vaikeuksia. Vuonna 1992 ilmestyi vielä kaksi mainiota singleä The sound of crying ja If you don’t love me sekä kokoelmalevy. Yhtyeen sisäiset ristiriidat jaPaddy McAloonin perfektionismi lykkäsivät Andromeda Heightsin julkaisun aina vuoteen 1997. Tämän jälkeen uusia Prefab-albumeita on ilmestynyt vain kaksi: The Gunman And Other Stories (2001) ja Let’s Change The World With Music (2009).

Jos pidät 1980-luvun kiiltävästä popsoundista, niin saatat pitää Prefab Sproutin musiikista. Prefabia voi verrata esimerkiksi bändeihin The Beautiful South ja The Style Council.

Täältä löydät Prefab Sproutin tuotantoa Vaski-verkkokirjastossa.

Teksti ja kuva: Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee