Toni Lehdon tarina Chicagosta jatkuu Musastossa, arvioissa albumit 1973–1976

Bändi nimeltä Chicago, osa II

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista jatkuu. Nyt vuorossa ovat levytykset vuosilta 1973–1976.

Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013. Kolmas osa on julkaistiin joulukuussa 2015.

* * *

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago VI, VII, VIII ja X. Varattavissa ovat lisäksi 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerralista Street Player – My Chicago Story.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Toni Lehto: Chicagon albumit VI–X

Kirjoitettuani Chicago-tarinani esimerkillisen aloitusosan, on tietooni tullut kaksi uutta tapausta, joissa henkilö on kuvitellut yhtyeen tehneen vain ”niitä kasariballadeita”. Sain siis lisäoikeutusta tälle alkutuotannon esittelylle. Mikä voisikaan tehokkaammin puskea kirjoittamaan lisää, kuin lisäoikeutus alkutuotannon esittelylle.

Chicago VI (Columbia, 1973)

Chicago luopui tuplavinyyliformaatista viidennen levynsä myötä. Myös Chicago VI oli ”ensimmäinen” parissa mielessä. Se oli ensimmäinen levy, jonka yhtye levytti tuottaja Guercion kyhäämässä Caribou Ranch -studiossa Kalliovuorilla, Coloradossa. Erilainen happitilanne vaati totuttelua etenkin yhtyeen puhaltajilta. Kuubasta kotoisin ollutta lyömäsoittajaa, Laudir de Oliveiraa, kuullaan ensimmäistä kertaa tällä Chicago-levyllä.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI:n yleisilme ei ole aivan yhtä ”tiedostava” kuin edeltäjänsä, ja musiikillisesti tyylien kirjo on laajempi. Levyllä on enemmän kappaleita ilman torvisektiota. Tarttuvasta, pirteästä ja mukavasta Just You’n’Mestä tuli levyn isoin hitti, mutta pääosin levy koostuu särmikkäämmästä aineksesta. Ei Chicago edellä mainitussa kappaleessakaan sieluaan radiolle myynyt, sillä väliosassa kuullaan perinteinen Chicago-instrumentaali, ja myös merkkejä tahtilajin vaihdoksesta on havaittavissa.

Liekö Chicago saanut osakseen rutkasti perusteetonta kritiikkiä, sillä avauskappaleessa Critic’s Choice Lamm kysyy kriitikoilta, ”Mitä te haluatte? Annan jo kaikkeni – yritän jopa katsoa löytyykö sisältäni vielä lisää. Minä yritän. Minä yritän.”  Musiikillisesti tämä on outo valinta aloituskappaleeksi, sillä säestyksenä on vain Lammin oma piano.

Noin kahden soinnun Darlin’ Dear -hauskuttelu tuo äijämäisyydellään mukavaa vaihtelua Just You’n’Men sentimentaalisuuteen. Koiralle osoitettu Jenny on yksi levyn huippukohdista. Kitarointi tuo vahvasti mieleen Hendrixin, mutta toisaalta itse Maestron kerrotaan puolestaan fanittaneen Kathia oikein pohjanmaan kautta. Kath pyytää koiraansa Jennyä pitämään huolta naisestaan kiertueella ollessaan. Hänen (Kathin siis – ei koiran) sielukas matala tenorinsa lämmittää mukavasti jopa härmäläismiehen sydäntä hyytävänä talvi-iltana. 

Pankow on ehkä Lammilta oppinut, että maailmasta on hyvä silloin tällöin olla huolissaan ainakin muutaman minuutin verran. Hän kantaa kortensa kekoon huolestuneena kansalaisena kappaleessa What’s This World Comin’ To. Kappaleessa on mukaansatempaava funkahtava poljento, ja laulajat vaihtelevat chicagomaisella tehokkuudella. Miksiköhän muuten aina ihmettelemme, kun jotain pahaa tapahtuu, mihin tämä maailma on menossa? En ole historiaekspertti, mutta tietääkseni tämä planeetta ei ole koskaan ollut varsinaisesti rauhan ja hyväntahdon tyyssija.

Something In This City Changes People vangitsee tunnelmallaan. Teksti kuvailee – ehkä oman kokemuksen kautta – julkkiksena olemisen latteampaa, teeskentelevää puolta. Kuorolaulu kukoistaa taas kerran, ja toteutus on maaginen. 

Hollywood jatkaa Lammille tuttua teemaa joka suuntaan päättömästi ravaavista ihmisistä. Kappale ei ole varsinaisesti vitsi, mutta voiko olla hymyilemättä, kun kuulee seuraavat sanat:

– People running everywhere, not one place to go
Got no time to look around to find out where they are

”Watch what you say when you say it. Someone you know will betray it”, neuvoo Lamm. Liekö tämä viittaus yleiseen selkään puukottamiseen vai FBI:n taannoiseen, vainoharhaiseen “kommarimetsästykseen” Hollywoodissa.

Jotkut Ceteran varhaisemmista kappaleista ovat jänniä countryn ja popin sekasikiöitä.  In Terms Of Twossa kuullaan niin ikään pedal steeliä sekä säveltäjän itsensä loihtimaa kahden soinnun huuliharpputaiteilua. Kappaleessa on peevelin tarttuva melodia, ja siinä olisi ollut aineksia hitiksi.

Rediscovery on tummanpuhuva ja hiljainen, mutta särmää on enemmän kuin härmäläinen keskivertosärmääjä pystyy päivän aikana tuottamaan. Wah wah –kitara ja sopivan hillityt puhaltimet lisäävät maustetta tähän herkulliseen keittoon – lisäten salaperäistä makunautintoa tyydyttävästi. Tämäkin on kirjoittajan omia Chicago-lemppareita.

Chicagon kuudennelta levyltä löytyi vielä toinen kappale, joka miellytti massojen sydämiä.  Feelin’ Stronger Every Daystä tuli myös hitti. Niin paljon kuin haluaisinkin olla haastavan musiikin ystävä, joka hymähtää omanarvontuntoisesti radiossa soiville hiteille, on pakko myöntää, että kappale on sairaalloisen tarttuva ja jopa erittäin hyvä!

Vaikka yhden vinyylin formaatti jatkui, ei sitä niin useasti pelättyä ”itsensä myymistä” ole vielä havaittavissa. Levyllä on tarpeeksi ”me ollaan tiedostavia” kavereita –vakuuttelua säilyttämään se vanha tuttu Chicago-kipinä.

Chicago VII (Columbia, 1974)

Tämä on niitä levyjä, jotka kernaasti jakaisi kaikkien kanssa. Pelkään, etten vajaavaisen kirjoituskykyni vuoksi pysty tekemään sille oikeutta. Olisi parempi vain todeta, ”kuunnelkaa tämä”, kuin suoltaa lukutolkulla roskaa, joka mahdollisesti vie lukijan kauemmas levystä. No, todetaan nyt sitten, että ”KUUNNELKAA TÄMÄ!”. Jatkan silti vielä hetken…

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Seitsemännellä levyllään Chicago palasi vielä kerran tuplavinyyliformaattiin. Levyn alussa on paljon instrumentaalimusiikkia (jazzia!), ja tämä onkin heidän ainoa levynsä, jolla lauluääni ilmaantuu vasta vinyylin toisella puolella. Chicago VII on yhtyeen levyistä jazzahtavin. Tosin ensimmäisen puoliskon lopulla ”alkaa hellittää”, siirtyessämme enemmän popin ja rockin maailmaan.

Lyömäsoittimien varassa tanssahteleva Prelude To Aire on rohkea aloitus. Parazaider tuuttaa lyhyitä huilufraaseja, ja Lamm lisää hieman mellotronia. Musiikki toivottaa kuulijan tervetulleeksi uudenlaiseen Chicago-seikkailuun. Itse Aire jazzahtelee vastustamattomasti jokaisen lavatanssijan lempitahtilajissa  – 7/4. Devil’s Sweetin alun äänimaisema on kuin Dirty Harry –elokuvasta, mutta sumusta nousee esiin kaunis, seesteinen, hieman Charles Mingusmainen jazz-teema. Yhtyeen puupuhaltaja Parazaider opiskeli taannoin sävellystä, ja päätti nyt kokeilla sitä käytännössä (Aire ja Devil’s Sweet). Devil’s Sweet on lempihetkiäni levyllä, joten mietin, millaista jälkeä häneltä olisi tullut, jos säveltäjänura ei olisi päättynyt näihin kahteen tekeleeseen. 

Nyt on Lammin vuoro päästä näyttämään, että ”osaan minäkin jazzia säveltää”. Nimi ”Italian From New York” on viittaus Kuubasta karanneeseen Laudir de Oliveiraan, joka aina auktoriteettien hampaisiin jouduttuaan vakuutteli olevansa italialainen New Yorkista. Hanky Panky-jazzahtelun kautta siirrytään ensimmäiseen laulettuun kappaleeseen, Life Saver. Nimen perusteella voisi ehkä odottaa sentimentaalista höttöä, mutta tämähän on särmikästä, riisuttua pianorockia. Lamm tunnustaa, miten niinkin yksinkertainen asia kuin puhelinsoitto toiselta voi pelastaa elämän. Biisi on tappotavaraa.

Hellän Latin-balladin, Happy Man, alkukipinä ilmaantui Ceteran päähän prätkän selässä moottoritiellä (!). Kauniissa (I’ve Been) Searchin’ So Longissa nuori mies etsii itseään, ja Mongonucleosissa hän juhlistaa etsiskelyn tuloksia hilpein ”grrrahaaaaa!!!” -irroitteluin. Ensiksi mainitusta tuli hitti. Trumpetisti Loughnane debytoi laulusolistina Song Of The Evergreensissä, laulaen Kathin tekstiä talven tulosta lumoavin kielikuvin (”Dazzling dancing diamonds from the sky”, ”prisms”…). Jotkut pelkäävät kliseitä. Minä elän niistä. Omaa klisettäni käyttäen julistan tämän yhdeksi levyn helmistä. 

Akustinen pseudolattari Byblos on minusta musiikillisesti perin imelä, mutta tarina menetetystä mahdollisuudesta rakkaudessa voi tuoda kuulijalle ”ihan kuin minunkin elämässäni” -oivalluksen. Beach Boys levytti Caribou Ranchilla samaan aikaan, ja kolme rantapoikaa laulaa taustalla Wishing You Were Here –hitillä. Cetera laulaa säkeistöt alempaa kuin tavallisesti (mikäli se edes on hän!), kuulostaen upealta.

Loughnane debytoi laulun lisäksi säveltäjänä (Call On Me). Kokeilua voitaneen luonnehtia onnistuneeksi, sillä tästä viihdeviisusta tuli levyn suurin hitti. Sanoitus ei ehkä terävyydeltään aivan tavoita Sparksin Ron Maelin tasoa (”I love you. You know I do. You love me too.”), mutta se ei liene este nautinnolle. Vakuuttavasti funkahtavan Woman Don’t Want to Love Men nimi on vuoden 2002 Rhino-uudelleenjulkaisussa saanut muodon Women Don’t Want to Love Me. Tämä uudelleennimeäminen vääristää hieman kappaleen ideaa. Skinny Boy kuultiin sellaisenaan myös Lammin samannimisellä soololevyllä. The Pointer Sisters laulaa sielukkaasti taustoja. Kappaleen kiteytetty opetus voisi olla vaikkapa Marvin Gaye –levyltä:

– If you love your brothers, love will come back to you.

Esitys on rautaa, mutta musiikki ei voisi olla vähemmän jazzia. Kappale sulkee siis mielenkiintoisella tavalla levyn, jonka alku oli Chicagoa jazzmaisimmillaan.

Chicago VIII (Columbia, 1975)

Jazzit on saatu pois systeemistä, eikä sanaa ”jazz” saa mitenkään kytkettyä Chicagon kahdeksannen levyn aloitusraitaan. Niin, eiköhän tämä ole se pakollinen ”back to basics” –levy, joka pitää aina tehdä, kun oman kohdeyleisön hermoja on hetken koeteltu ”taiteellisen itseilmaisun” nimissä. Cetera löysi teroittimen edellisillä levyillä, mutta tällä levyllä se on mielestäni kadonnut, sillä hänen sävellyskynäänsä ei voi luonnehtia järin teräväksi. Anyway You Want yrittää kovasti rokata, mutta tämä köyhän miehen Status Quo -ränttätänttä ei oikein saa tuulta purjeisiinsa. Status Quo tekikin neljä vuotta myöhemmin paljon tehokkaamman ränttätäntän nimeltä Whatever You Want…

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Pankowin kaksiosaisessa Brand New Love Affairissa Kath yrittää houkutella naista yrittämään uudelleen. Kappaleeseen on levitetty hillityn bändisoitannan päälle sokerinen jousimatto. ”Eka osa kauniisti, toinen särmikkäästi” –kaava murhaa mukavasti taas kerran. Lamm puolestaan esittelee sokerista puoltaan Ceteran laulamassa kappaleessa Never Been In Love Before. (Chicagon pojat ovat pistäneet toisensa laulamaan omat rakkauslaulunsa.) Kappale sisältää jopa epäilyttävän epäitsekkään säkeen:

– You have a friend for life in me

If we ever disagree

And you have to go away

I will set you free with joy
’Cause your happiness is mine

May our light forever shine
May you always feel free

Cetera on lainannut Hideawayn riffin Mountainilta ja nimen Freddie Kingiltä. Soundi on miellyttävän rosoinen ja ”ei-tuotettu”. Sävellyksen puolella sen sijaan edes sävellajin nosto säkeistössä ei aivan riitä nostamaan tätä tunne-elämää mullistavaksi kuunteluelämykseksi.

Kauniilla Till We Meet Again -balladilla Kath tarjoaa koskettavasti:

– I want to share the love that fills my being
If you’re willing, come along

Kaunis melodia vie tunteilua vihaavan viilipytynkin mennessään. Kappaletta ei ole onneksi pilattu siirappisella toteutuksella.

Lamm kokeili säveltää Randy Newman -tyylillä, ja tuloksena oli Harry Truman. Lamm kaipaa Trumania takaisin hoitamaan maan asiat. Yksi Trumanin hyvistä puolista kuulemma oli, että hän soitti pianoa. Liekö näkemykseen mitenkään vaikuttanut se, että kappaleen on tehnyt pianisti?

Kath muistaa Hendrixiä Oh, Thank You Great Spirit -tribuutissaan. Se tavoittelee hengellisyydessään ja kauneudessaan jo korkeampia sfäärejä. Kuulemme tyylillisiä viittauksia Hendrixin musiikkiin. 

Long Time No See ei ole Lammin terävimpiä sävellyksiä, mutta jotain vastustamattoman tarttuvaa siinä on. Kappale puskee määrätietoisesti osasta toiseen, ja Parazaider livertelee väliosassa huilulla kuin kunnon vesisuihkun saanut lokkipeippo. 

Hivenen funkahtava Ain’t It Blue? ei ole klassikko, mutta jokin outo perversio itselläni siihenkin on. Ihokarvat nousevat pystyyn kertosäkeeseen siirryttäessä.

Elettiin mitä aikaa tahansa, oli maailma taaksepäin katsottuna parhaimmillaan ollessamme nuoria. Old Days hehkuttaa The Howdy Doody Showta ja baseball-kortteja Pankowin lapsuudesta. Old Days on levyn tunnetuin kappale, mutta en menisi väittämään, että se on paras. Levyn mukavin viisu se varmasti on. Oli suuren suostuttelun takana, että Cetera saatiin mainitsemaan Howdy Doody.

Chicago VIII taisi oli ensimmäinen levy, jolla Laudir de Oliveira soitti virallisesti Chicagon jäsenenä. Vuonna 1975 julkaistiin vielä kokoelma “Chicago IX – Chicago’s greatest hits”. Ironista kyllä, varsinainen kestojättisuperhitti tuli seuraavalla levyllä…

Chicago X (Columbia, 1976)

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicago X oli – dramaattisesti ilmaistuna – levy, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen. Mikä teki kymmenennestä levystä käänteentekevän Chicagon uralla? Viidellä sanalla sanottuna: If You Leave Me Now. Cetera sävelsi tämän tarttuvan, sokerisen rakkauslaulun, ja tiedättehän miten nämä asiat menevät?

”Jättihitti?” -> ”Tehkää näitä lisää” -> ”Ei kuulosta If You Leave Me now’lta. Aloittakaa alusta”, jne.

If You Leave Me Now on mukava, jousilla kuorrutettu vakuuttelu siitä, ettei kertojaa saa jättää, koska se ei hänelle oikein sovi. Melodia on jumalainen ja väliosan ensimmäinen sointu hypnoottinen, mutta tyylillisesti kappale on levyllä kuin vieras mies talossa. 

Onkohan yhtye pyrkinyt piilottamaan sokerista kappalettaan nopeatempoisen aloituksen taakse. Once Or Twice ei ole sävellykselliseltä oivallukseltaan God Only Knowsin luokkaa, mutta ainakin se tarjoaa energisen aloituksen uudelle Chicago-kokemukselle. Ja keikoillahan pitää aina olla materiaalia, joka saa jäsenen jos toisenkin väpättämään.

Pankow debytoi laulajana punastuttavan kiihkeässä You Are on My Mindissa. Tämä toimisi niiiiiin hyvin 70-luvun tyylisessä jenkkielokuvassa kohtauksessa, jossa suurkaupungin pilvenpiirtäjät kurottuvat pään yläpuolella hämmästyttäviin korkeuksiin. Ultracool Skin Tight funkahtelee viettelevästi. Kappale osoittaa, ettei laulajan tarvitse olla 100% messissä kyetäkseen tulkitsemaan sen oivallisesti, sillä solisti Cetera vihasi kyseistä tekelettä.

Lamm vilauttelee Latin-vaikutteitaan Another Rainy Day in New York Cityssä, jossa kuullaan myös steel-rumpuja. Kertoja raportoi journalistisesti arkipäiväisistä asioista, joita ympärillä näkyy. Tämä on yksi Lammin tyylikeinoista, ja lopputulos on nytkin melko hauska. Mama Mama tarjoaa tyylikästä viihdemusiikkia 70-luvun jälkipuoliskolta viehättävine jousineen ja wah-wah-kitaroineen. Kappale on vastustamaton viihdepläjäys. Cetera löysi teroittimen taas jostain.

Scrapbook jatkaa toisen levyn Movin’ Inin teemaa (joka puolestaan jatkoi debyyttilevyn Introductionin teemaa) Lammin kertoillessa tarinoita yhtyeen keikkailuhistoriasta. Kappaleen säkeistön runko muodostuu yhdestä soinnusta. Sointujen määrä ei kuitenkaan ole hyvän kappaleen tae, ja tämä onkin yksi Chicago-suosikeistani. Meininki on kuin venezuelalaisessa parlamenttitappelussa, ja Lamm kiekuu kuin…kuin Lamm. 

Gently I’ll Wake You osoittaa Lammin kyvyn tehdä rakkauslauluja ilman sokeria. Se on siis kuin kahvia mustana, jos aivan järjettömän kömpelö vertaus sallitaan. Kun Lamm hellän (sarkastisen?) säkeistön jälkeen julistaa macholla äänellä, ”Gently I’ll wake you. Won’t hardly shake you”, tulee hymy väkisinkin huulille. You Get It Up jatkaa rakkausteemaa, mutta tahallisen idioottimaisesti – eli hysteerisen hauskasti. Koko yhtye laulaa reippaan funkin päälle:

– You get it up, you get it up
You get me feelin’ so hot, mama, I’m your buttercup

– It’s goin’ up, it’s goin’ up
I’m gettin’ hotter and I don’t know if I’ll ever stop

– Baby; baby baby baby baby, ah

Tämänkin levyn (kuten viidennen) päättää Kathin minimalistisella kokoonpanolla säestetty balladi (Hope For Love). Kath pohdiskelee, miten kaikki on jo valitettu moneen kertaan, mutta rakkauden kaipuu elää aina vaan. Kathin balladit kuulostavat aina sielukkailta ja aidoilta.

Hyvin eloisa Chicago X tuotti hittikappaleen, joka loi ison varjon yhtyeen päälle jatkossa. Vaikka If You Leave Me Now ei miellyttäisi, kannattaa muu levy silti tsekata. Terry Kath ei tullut elämään enää pitkään, joten päättäkäämme tämä osa live-versioon tuosta kauniista rakkaudenkaipuusta. 

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

2 responses to “Toni Lehdon tarina Chicagosta jatkuu Musastossa, arvioissa albumit 1973–1976

  1. Kiitos tästäkin! Toivottavasti sarja vielä jatkuu, sillä mielestäni seuraava Chicago XI on vielä suorastaan erinomainen levy eikä epäilyttäväniminen Hot Streetskään ole heikompi kuin esim. X. 1980-luvun Chicago kuulostaakin sitten omissa korvissani lähinnä vaivaannuttavalta. Nämä kauden 1969–77 (tai –78) Chicago-albumit täytyisi kyllä rehabilitoida ja saada laajempaan tietoisuuteen. Ovat hyviä.

    Kiitän!

  2. chicagofabk

    Vanhempi chicago on parempaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s