Toimittaja, tietokirjailija ja suomentaja Ari Väntäsen uusin kirja Razzle: Hanoi Rocks- legendan tarinaon juuri ilmestynyt. Musasto haastatteli Aria kirjan tiimoilta. Lue haastattelu alta.
1. Minkälaisen vastaanoton uusin kirjasi Razzle – Hanoi Rocks – legendan tarina on saanut? Oletko kuullut paljon kommentteja kirjan lukeneilta?
”Kyllä niitä on tullut. Tuntuu siltä, että kirjaa pidetään tarpeellisena ja että siinä kerrotaan asioita, joita moni ei ole kuullut. Ovatpa jotkut maininneet itkeneensä koskettavissa kohdissa.
2. Razzle kuoli nuorena kohtalokkaassa auto-onnettomuudessa. Mikä on suhtautumisesi onnettomuuden aiheuttaneeseen Vince Neiliin ja MötleyCrüehun?
”No, en arvosta rattijuoppoja enkä varsinkaan toistuvasti kännissä ajavia. Neilin bändillä taas ei ollut tämän onnettomuuden kanssa tekemistä. Se oli vain rattijuopon työpaikka. Yleisesti ottaen Razzlen tapauksessa puhutaan ihan liikaa Mötley Cruesta, ja juuri siksi halusin kirjoittaa Razzlen elämästä.”
3. Haastattelit kirjaa varten runsaasti Razzlen tunteneita henkilöitä. Haastattelut ilmeisesti toteutettiin pääosin somen kautta. Tapasitko ketään face to face ja saitko paljon uusia ystäviä tämän projektin myötä?
”Tein haastatteluja puhelimen ja netin (someviestit, kuvapuhelut, sähköpostit) avulla ja naamatusten Suomessa asuvien kanssa. Ihan mikä haastateltavalle parhaiten sopi. Ainakin sain paljon uusia tuttuja. Voi olla, että käyn Englannissa moikkaamassa muutamia, kunhan kulkutauti hellittää.”
4. Tämä kirja on kirjoitettu ns. ”oral history”- tyylillä. Aiotko jatkossakin kirjoittaa kirjoja samalla tavalla?
”Jos se tuntuu sopivan johonkin kirjaan, niin miksipä ei. Nämä täytyy katsoa tapauskohtaisesti. Joskus toimii ensimmäisen persoonan kerronta, toisinaan kolmannen.”
5. Miten paljon tämä kirjoitusprojekti syvensi suhdettasi Razzleen noin fanin näkökulmasta?
”Henkilökohtaisesti minua kiinnosti eniten se, mitä kaikkea tapahtui ennen Hanoihin liittymistä. Sain paljon uutta tietoa. Missiona oli ylipäänsä syventää ja laajentaa kuvaa Razzlesta. Useimmille hän on vain se, joka kuoli. Se on ankea ajatus kun tietää, miten tärkeä Razzle oli eläessään.”
6. Olet myös suomentanut useita kirjoja. Mitä sillä rintamalla on odotettavissa seuraavaksi? Voisitko kuvitella joskus kääntäväsi muuta kuin englanninkielistä kirjallisuutta?
”Pian ilmestyy suomentamani Lenny Kravitzin ja David Ritzin kirja Let Love Rule. Se oli mielenkiintoinen työ samasta syystä kuin Razzlekin, eli uutta tietoa tuli paljon. Muutakin suomennettavaa on, mutta enpä kerro mitä ennen kuin kustantaja sen tekee. En osaa muita kieliä riittävän hyvin. Ei olisi pitänyt kuvitella koulussa, ettei sitä ruotsia mihinkään tarvita.”
7. Keväällä ilmestyi kirjasi suunnistaja Minna Kaupista. Erosiko urheilijasta kertovan kirjan syntyprosessi mitenkään aiemmista? Haluatko paljastaa, onko tulevaisuudessa luvassa lisää syrjähyppyjä musiikin parista?
”Minna-kirjan tekeminen oli mahtava kokemus. Pidin sitä kiinnostavana haasteena, koska en tiennyt urheilusta tuon taivaallista. Prosessina se ei poikennut muiden kirjojen tekemisestä, mutta sain kunnian käydä aivan uudessa maailmassa. Ja nyt tiedän urheilustakin enemmän. No joo, olenhan minä ja tulen olemaan musakirjoittaja ja rokkitoimittaja, mutta ihmisen kannattaa kierrellä joskus muuallakin kuin kotikulmillaan tai -planeetallaan. Tällä hetkelläkin on tekeillä kirja, joka ei sijoitu musiikin (eikä urheilun) maailmaan, mutta ei siitäkään vielä tämän enempää.”
8. Suosittele muutamaa muusikon elämäkertaa kirjaston kokoelmasta, jotka kannattaisi mielestäsi lukea.
Kenties tunnetuimman suomalaisen keikkakuvaajan Tomi Palsan uutuuskirja Valitut Palsat 2009-2019 julkaistiin kesäkuun alussa. Musasto haastatteli Tomia uuden kirjan tiimoilta. Lue mielenkiintoinen haastattelu alta.
1.Toinen valokuvakirjasi Valitut Palsat 2009-2019 julkaistiin kesäkuussa. Onko teosta mennyt kuinka kaupaksi ja millaista palautetta olet siitä saanut?
Kirja on saanut jopa haltioituneen vastaanoton. Teoksen graafista ilmettä on kehuttu, kirja on kuulemma jo pelkkänä esineenä kaunis. Sisältöä on kuvailtu tekijänsä näköiseksi ja useampikin kirjan lukenut ystävä on kuullut päissään ääneni kuvatekstejä lukiessaan. Negatiivisia kommentteja en ole kuullut ainuttakaan. Täytyy toki muistaa, että palautetta olen saanut käytännössä ainoastaan tuttujen suusta.
Jokunen kirja on mennyt kaupaksi, mutta on niitä vielä useampi nide varastossa.
2. Kirjassa ei käydä läpi millä säädöillä mikäkin kuva on otettu. Muutaman kerran mainitset testanneesi kuvaa otettaessa uutta objektiivia tms. Kuinka usein kalusto menee vaihtoon ja minkälaisella arsenaalilla noin suurin piirtein keikoilla kuvaat?
Tekniikan maailma on mulle vieras alue eikä se kiehdo alkuunkaan itseäni. Kuvien teknisten speksien perään haikailee korkeintaan kameranörtit ja heidän toiveidensa mukaan en halua toimia muutenkaan. Kuvien metadata-tiedoista olisi tullut ylimääräinen elementti, joka olisi sotkenut pelkistetyksi tarkoitetun taiton ikävällä tavalla.
Kalustoa päivitän silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Mun ei ole pakko saada aina uusimpia leluja heti niiden ilmestymispäivänä vaan hankin uuden objektiivin tai kameranrungon siinä vaiheessa, kun vanha laite menee paskaksi tai laite tuntuu todellakin olevan jarruna omalle kehitykselleni kuvaajana.
Keväällä 2019 hankin rungoksi tuoreen tulokkaan Canon Eos-R eli siirryin peilittömään aikaan. Pakko todeta, että surkea peli on tuo.
3. Kuvia valittaessa on käyty läpi miljoona, miljoona, miljoona ruutua. Kuinka vaikeaa kuvien valintaprosessi itseasiassa oli?
Valintaprosessi oli oikeastaan yllättävänkin helppo ja luonteva toimitus. Kun tein päätöksen siitä, että lähden työstämään jatko-osaa esikoiskirjalleni, kirjoitin samalta istumalta listauksen päähäni pälkähtäneistä kuvista, jotka olisi ”pakko” sisällyttää teokseen. Noin kolmannes kirjan kuvista valikoitui sitä kautta. Pian sen jälkeen aloitin urakan ja kahlasin läpi kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana täyttämäni ulkoiset kovalevyt, osan pintapuolisemmin, osan hyvinkin tarkkaan ja yritin löytää kiinnostavia tapahtumia, keikkapaikkoja, artisteja ja ilmiöitä.
Sain idean kirjan tekemisestä noin kaksi vuotta ennen sen julkaisua. Ajatus kirjasta soi koko ajan takaraivossa ja se ohjaili omalta osaltaan myös keikkakäyttäytymistäni. Äkisti sellaisetkin tapahtumat, jotka eivät aiemmin kiinnostaneet minua tuntuivat oudon kiehtovilta, koska ne olisivat oivallinen lisä kirjan tarinaan.
Kun aloin kirjoittaa tekstejä ja kasata kirjan materiaalia kokoon muutenkin, oli koossa reilun kuudensadan kuvan röykkiö. Kansien sisään siivilöityi hyvinkin luontevasti noin kahdensadan kuvan kokonaisuus. Kaikista upeimmistakaan otoksista ei välttämättä keksi mitään kiinnostavaa anekdoottia ja niissä tapauksissa paikka kirjan sivuilla jäi vain unelmaksi. Useiden artistien kohdalla potentiaalisia kuvia oli lukemattomista eri tapahtumista, ja sitä kautta monet merkittävät kuvatkin jäivät kirjan ulkopuolelle. Tavallaan pääni sisällä oli valtavan monimutkainen palapeli, mutta sen ratkominen osoittautui mutkattomaksi ja helpoksi. Totta kai ratkoisin monet pulmakohdat täysin eri tavalla, jos joutuisin kasaamaan palat uudelleen, mutta nyt mennään näillä.
4. Aloitit keikkakuvaamisen jo filmiaikana. Kuvaatko nykyisin enää missään tilanteessa filmikameralla? Kuvaatko ylipäätään paljon muuten kuin musiikkikeikkoja?
Kuvasin keikkoja filmille noin 14 vuoden ajan ennen suurta digiloikkaani. Siinä ajassa ehdin kyllä haistella filmikehitteiden ja muiden kemikaalien höyryjä vähintäänkin omiksi tarpeiksi asti. Vietin ihan tarpeeksi monet festivaalit kehittäen aamuyöstä filmirullia hotellihuoneessa sillä välin, kun muu seurue viritteli vieressä hurjia jatkobakkanaaleja.
Toki aina välillä mieleen hiipii ikävä pimiötä kohtaan. Se on onneksi ohimenevää. Filmien ja kehitteiden hinnat ovat sitä paitsi nykyään sillä tasolla, että unohdetaan koko juttu.
Kuvaan ajoittain muutakin kuin musiikkiaiheisia kuvia, mutta kyllä nekin otokset ovat useimmiten luonteeltaan tapahtumakuvausta. Aion kuitenkin lisätä muunkinlaisten aiheiden ikuistamista. Niille kuville on paikka eräässä työn alla olevassa projektissani, joten tämä kuvausaiheiden monipuolistuminen ei jää pelkän puheen asteelle.
5. Valitut Palsat 2009-2019- kirjasta löytyy vähän yli 200 kuvaa mainioine saateteksteineen. Onko kirjoittaminen sinulle yhtä helppoa ja mieluisaa kuin kuvaaminen?
Kirjan sivuille asti on päätynyt monta kuvaa tilanteista jotka ovat olleet niin haasteellisia ja ärsyttäviäkin, että olisi väärin puhua helposta toiminnasta. Pääsääntöisesti keikkojen kuvaaminen on mitä nautinnollisinta ja innostavinta puuhaa, mutta mitä isommasta maailmantähdestä on kyse, sitä varmemmin kuvaajien oikeudet ja ihmisarvot poljetaan maanrakoon ja silloin kaikki hauskuus on tipotiessään.
Voin nyt paljastaa, että juuri vähän ennen poikkeusaikoja eteeni osui kaksi kuvauskeikkaa, joiden yhteydessä kuvaajia kohdeltiin erityisen paskamaisesti ja päätin niiden kokemusten kirvoittamana lopettaa kuvaamisen kokonaan. Kävin vielä kuitenkin parilla pienemmällä keikalla nähdäkseni, oliko päätökseni oikea. Päätös tuntui hyvältä. Sitten hätiin tuli korona. Olin erikoiskeväänä yhteensä 69 päivää koskematta lainkaan kameraani. Siinä ajassa polte päästä keikoille kasvoi älyttömiin mittoihin. Tauon jälkeisiä kuvauskeikoista on nauttinut aivan eri tavalla ja onkin todettava, että tauko teki terää! Tavallaan lopettamispäätös pitää kuitenkin edelleen. Maailmantähtien pompoteltavaksi mulla ei ole lainkaan ikävä. Jatkossa aion kiertää meganimien konsertit kaukaa. Ihan pelkästään hyvä juttu, että supertähdillä ei ole näinä aikoina mitään asiaa konserttilavoille.
Kirjoittaminen oli tällä kertaa erityisen mukavaa ja nautinnollista, mutta aina näin ei ole ollut. Ekan kirjan jälkimainingeissa menetin kirjoittamisen ilon ja löysin sen oikeastaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun ryhdyin laatimaan Valitut Palsat -kirjan tarinoita. Tekstien leipominen oli siis pitkään pakkopullaa, mutta viime syksynä päätin lähteä reilun viikon kirjoituslomalle Viroon. Olin viisi yötä Tartossa ja kolme Tallinnassa ja tuon viikon aikana inspiroiduin ja löysin taas kauan kadoksissa olleen riemun tekstien suoltamiseen. Tuon viikon aikana kirjoitin yli neljäsosan kirjan teksteistä. Alkulaukaus oli onnistunut ja loput tekstit syntyivät hektisen keikkasyksyn ja -talven kiireiden keskellä vääjäämättömästi. Kivaa oli!
6. Kuvatekstien anekdootit ja humoristiset heitot naurattivat itseäni kerta toisensa jälkeen. Oliko tämä humoristinen ja rehellinen lähestymistapa alusta alkaen selvä valinta?
Kyllä peli oli selvä ihan heti kättelyssä ja lähdin hakemaan teksteihin leikkisää otetta. Valokuvaaminen on kuitenkin pääsääntöisesti hauskaa puuhaa ja yritän pitää kaikissa muissakin toimissani pilkettä silmäkulmassa, joten kirjan sävy ei olisi voinut oikeastaan edes olla muunlainen. Kirja on tekijänsä näköinen.
Toki teksteissä on huumorin lisäksi pienimuotoista herkistelyäkin. Ja kuvausmatkoillani kohtaamiini epäkohtiin otan välillä kantaa hyvinkin suoraan, koska en usko hyssyttelyyn. Yritän antaa keikkakuvaajan elämästä mahdollisimman realistisen kuvan. Välillä rajoituksia ja kuvaajien pomputtelua on niin runsaasti, että välillä on vaikeaa jaksamisen kanssa, mutta yleensä niistäkin tapauksista on selvitty juurikin huumorin avulla.
7. Monissa teksteissä mainitset, että juuri sinua on nimenomaan pyydetty johonkin videointi-/kuvaussessioon. Tämä tuntuu varmasti hyvältä, olet hoitanut hommasi hyvin ja oikein? Pystytkö sanomaan mihin video-/levynkansiprojektiin olet erityisen tyytyväinen?
Onhan se aina upeaa ja mieltäylentävää, kun joku oikein erikseen pyytää minua kuvaustehtäviin. Kai se on osoitus juuri siitä, että olen tehnyt asioita oikein urani varrella. Minut on helppo houkutella keikoille kuvaamaan, varsinkin mikäli houkuttelijana on tuttu ja hyväksi havaittu artisti tai yhtye. Väittävät, ettei ketään tulla hakemaan kotoa töihin, mutta yllättävän usein mulle on kuitenkin käsky käynyt.
Välillä kuvauspyynnöt ovat sellaisia, että Forssan poikaa meinaa hieman huimata, mutta olen kerännyt rohkeutta ja suostunut kaikista haastavimpiin ja vastuullisimpiinkin keikkatarjouksiin. Vuonna 2005 minut pyydettiin Lontoon Live8-spektaakkelia kuvaamaan ja se tulee varmasti jäämään merkittävimmäksi kuvauskeikakseni. Kun Lady Gaga tai Yoko Ono ovat halunneet paikallisen kuvaajan ikuistamaan konserttiaan Suomen-vierailuillaan, olen vastannut kutsuun ilomielin.
Videosessioita olen tehnyt hyvin vähän, mutta yksi liikkuvan kuvan projekti on ollut ylitse muiden. Jarkko Martikaisen Usko-levyn pahvikantisen erikoispainoksen kylkiäisenä julkaistiin Lauluja lämpiöistä -niminen dvd, jonka olin kuvannut ja oikeastaan ideoinutkin kokonaisuudessaan itse. Siinä Jarkko esitti kameralleni kappaleitaan viidentoista eri keikkapaikan takahuoneessa ennen lavalle astumistaan.
Levynkansiprojekteista erikseen on mainittava samaisen Jarkko Martikaisen Rakkaus-levyn kansikuva, jossa pasteeraa kaksi marabouhaikaraa. Erityisesti vinyylikoossa se kansi on erityisen juhlava ja sopii hienosti kyseisen levyn tunnelmaan. Suurimpia saavutuksiani kuvaajana ovat otosteni päätyminen kahteen Tuomari Nurmion albumin kanteen (Tuomari Nurmio & Korkein Oikeus -levy sekä Tuomari Nurmio & Alamaailman Vasarat -yhteistyö Kinaporin kalifaatti) sekä kuvani päätyminen Eppu Normaalin 40-vuotisjuhlakonserttitaltioinnin kanteen.
8. Portisheadin vuoden 2014 Ilosaarirockin kuvan kohdalla mainitset, että aiemmilta yhtyeen keikoilta tekemäsi havainnot helpottivat kuvaamista. Miten usein mietit ennen kuvaamista kuinka sijoittua kuvaustilanteessa?
Aika vähän tuota sijoittumista tulee mietittyä etukäteen. Kyllä ne kulloisenkin keikan kannalta sopivimmat askelmerkit ehtii yleensä hakemaan vauhdista keikan jo alettuakin. Mahdollisuuksien mukaan yritän liikkua ja saada mahdollisimman monipuolisesti lavan tapahtumia talteen, siinä rajoitetussa ajassa, kun me kuvaajat saamme lavan edustalla häärätä.
Monesti kuvaajalaumat pakkautuvat leveyssuunnassa keskelle ja mahdollisimman lähelle lavaa, mutta itse yritän välttää sitä parhaani mukaan. Yleensä lavan reunamilta saa kiinnostavampia kuvia kuin suoraan edestä. Usein kuvaajat yrittävät myös säntäillä ylienergisesti lavalla poukkoilevan solistin perässä ja onnistuvat olemaan aina muutaman askeleen jäljessä ja tällöin kuvat eivät onnistu toivotulla tavalla. Kokeneempi kehäkettu pysyy paikallaan vähän sivussa ja nappaa kaikessa rauhassa onnistuneet kuvat sähköjäniksenä pyörivästä artistista. Tähän zen-henkiseen toimintamalliin olen oppinut ajan myötä, ja itselleni se toimii ainakin hienosti.
9. Olet kuvannut todella monessa isommassa ja pienemmässä keikkapaikassa, meillä ja muualla. Mitkä paikat ovat jääneet mieleesi erityisen haastavina kuvaajan kannalta? Onko muodostunut joitakin keikkapaikkoja, jotka jätät suosiolla väliin ”haastavuuden” takia?
Keikkapaikkoja on tullut kieltämättä kaluttua hyvinkin laajalla säteellä. Kaikissa paikoissa on omat haasteensa ja niissä pitää vaan toimia joustavasti ja yrittää parhaansa koska enempää ei voi inhimillisesti kuvaajalta vaatia. Tietenkin on olemassa keikkapaikkoja, joissa kuvaamista yritän välttää viimeiseen asti, mutta en koe aiheelliseksi lähteä nimeämään niitä tässä haastattelussa. Ja usein kuvauspaikan haastavuus ei ole niinkään kiinni keikkapaikasta vaan artistien taholta annetuista kuvausrajoitteista. Mutta mikäli meille annetaan edes pienoinen mahdollisuus onnistuneiden kuvien ottamiseen keikkapaikalle, sopeudun kyllä useimmiten tilanteeseen.
10. Kuvauskeikoilla olet tietysti tutustunut myös moniin kanssakuvaajiin. Kirjassa mainitset muutamasta epämiellyttävästä kerrasta, jolloin kollega on käyttäytynyt epäammattimaisesti.Seuraatko miten aktiivisesti tai satunnaisesti kollegojesi julkaisuja esim. netissä tai sosiaalisessa mediassa?
Yleisesti ottaen kollegat kunnioittavat toisiaan ja antavat heille työskentelyrauhan, vaikka tilanteet tukalia ja hektisiä välillä ovatkin. Ikävä kyllä joskus kuvaajien joukkoon on eksynyt mätämunia, jotka eivät ota kanssaihmisiä huomioon vaan keskittyvät omaan ”ihanuuteensa” ja onnistuvat häiritsemään toiminnallaan muita. Yleisimpiä vitsauksia on kestosuosikki ”nosta kamera suorien käsiesi varaan ja ota sokkona kuvia lavalta ja peitä samalla kaikkien muiden kuvaajien näkyvyys”. Joskus olen saanut kuvauspitissä kollegan toimesta sateenvarjosta suoraan silmään ja pelkäsin jo sokeutuvani siihen paikkaan. Jotkut eivät vaan osaa toimia väkijoukoissa.
Pääsääntöisesti kanssakuvaajat ovat kuitenkin fantastisia ihmisiä. En voi kuitenkaan sanoa seuraavani kenenkään julkaisuja erityisen aktiivisesti. Toki seuraan monia täkäläisiä kuvaajia somessa, mutta aika hiljaista on ollut keikkakuvarintamalla tässä maassa viime aikoina. Osittain siitä syystä jouduimme pistämään Soundin ”Palsa esittää” -juttusarjan tauolle. Vaikea pitää ajankohtaisuuteen pyrkivää juttusarjaa käynnissä, kun en keksi kuvaajavieraaksi ketään, joka olisi onnistunut kiertämään tänä poikkeuksellisena kesänä ahkerasti kuvaamassa tapahtumia. Toivotaan, että tilanteeseen saadaan mahdollisimman pian muutos parempaan.
Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta Sherry Darlingin tahdissa tai liikuttunut kyyneliin Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua.
Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta.
”Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut sovitettiin. Ja se on kulkenut rinnallani valveunena kautta elämäni. Nuorena aikuisena yritin saada siitä tolkkua. Yritin vastata sen esittämään haasteeseen juuri siitä syystä, että on ylipäätään olemassa sielu, jonka ihminen voi menettää, ja rakkauden valtakunta, johon voi päästä. Levitin kaiken sen, mitä olin omaksunut, perheeni, ystävieni ja naapureideni kituuttavan elämän päälle. Tein siitä jotain, minkä kanssa pystyin painiskelemaan, mitä pystyin ymmärtämään, jotain mihin saattaisin pystyä jopa uskomaan. Niin hassulta kuin tämä kuulostaakin, minulla on ”henkilökohtainen” suhde Jeesukseen. Hän on edelleen yksi minun isistäni, joskin hänen kohdallaan on kuten oman isäni kohdalla: en enää usko hänen jumalalliseen voimaansa. Minä uskon hartaasti hänen rakkauteensa, hänen kykyynsä pelastaa…mutta ei tuomita…sitä on muutenkin jo tarpeeksi.”
Lapsuudesta ja varsinkin suhteesta isään Brucella riittää paljon kerrottavaa. Isä ei ollut mikään helppo ihminen, vaan pikemminkin pelottava, itseensä sulkeutunut ja äkkipikainen. Ymmärrys vanhaa miestä kohtaan kuitenkin kasvaa tarinan edetessä, ja Bruce myöntää näkevänsä isän edesottamuksissa myös yhtäläisyyksiä omaan käytökseensä varsinkin silloin, kun kaikki ei suju hyvin.
Nuoruusaikojen bändeistä New Jerseyssä on hauskaa lukea. Samaan aikaan elämäkerran kanssa julkaistiin äänite Chapter and Verse, jonka ensimmäiset biisit ovat ajoilta ennen E Street Bandia. The Castilesin Baby I kulkee rautalankakitaroineen tosi lujaa, mutta hauskinta siinä on ehkä kuitenkin poikien laulusoundi, jossa voi kuulla vielä pientä kehittymisen varaa. Steel Mill alkaa tuntua jo ihan kunnolliselta R&B:ltä ja mukaan valitulla biisillä He is guilty kuuluu jo tuttuja Springsteen -maneerejakin.
”Shoren uusin klubi Pandemonium Club oli avattu Sunset Avenuen ja maantie 35:n risteykseen. Se oli lainelautatehtaasta katsoen mäen juurella. Kävelyetäisyydellä. Siellä soitettiin pienellä lavalla baarin takana: soittajia erotti baaritiskin ääressä istuvista asiakkaista vain kapea ränni, jossa oli viinapulloja, jääpalalaareja ja oluthanoja. Baarimikkojen pyrstöt (tyttöjen nätit pyrstöt saivat illan kulumaan vikkelään), tiski, jakkaroilla istuvat asiakkaat, heidän takanaan seisoskelevat ja muutama pöytä sekä tanssilattia levisivät 180 asteen panoraamana bändin eteen. Pandemoniumin (’hullunmylly’) ei tarvinnut nähdä kovin paljon vaivaa tehdäkseen nimelleen oikeutta. Se veti puoleensa monenkirjavaa, usein yhteensopimatonta yleisöä. Maantietä 35 kotiin rullaavat rekkakuskit, Monmouth Collegen opiskelijat, Shoreen rantalomalle saapuneet kesäturistit, musiikkia kuuntelemaan tulleet hipit ja kaikenkarvaiset baarikärpäset tunsivat vetoa Pandemoniumiin, koska se oli ajan hermolla ja sisustettu loisteliasta vaikutelmaa halvasti jäljitellen.”
Musiikin suhteen elämäkerta keskittyy juuri niihin levyihin, joihin toivoinkin. Ekalta levyltä, Greetings from Ashbury Park, en itse muista kuin yhden biisin, Blinded by the light. Sitä olen kuunnellut ihan pentuna kasettimankalta, tosin epäilen nauhoittaneeni radiosta Manfred Mann’s Earth Bandin popimman version, vaan kukapa sitä enää tietää. Seuraavia älppäreitä The Wild, the Innocent and The E Street Shuffle, Darkness on the Edge of Town ja Born to run kuuntelin 80-luvun alkuvuosina tosi paljon ja oli mukava lukea niiden tekemisestä. Olisi voinut arvata, ettei levyjen loistelias soundi ole syntynyt aivan sattumalta, mutta oli silti yllättävää saada tietää vaikkapa The River’istä kuinka paljon sen äänittämiseen ja miksaamiseen on pistetty aikaa ja vaivaa.
”Jotkut miksimme jäivät äänipöydälle kolmeksi, neljäksi päiväksi, jopa viikoksi, kun me hössötimme, sähläsimme ja teilasimme toisiamme yrittäessämme onnistumatta saada mukaan kaikki haluamamme maailmat. Joillakin mikseillä on kolmepaikkainen ottonumero. Olimme väkivaltaisen pettyneitä ja ymmällämme, kirosimme veljiämme jotka julkaisivat levyjä ja menivät kiertueille kuten normaalit ihmiset ja viimein kysyimme jopa Jumalalta: miksi me, Herra, miksi? Lopulta Charlien käytyä kahdenkymmenen kappaleemme karusellin läpi toisen tai kolmannen kerran saavutimme jonkinmoisen voiton. Olimme onnistuneet. En suinkaan ollut unohtanut, että Bob Clearmountain oli miksannut kolmessakymmenessä sekunnissa ”Hungry Heartin”, josta pian tulisi (meidän ainoa) top 5 -hittimme, mutta emme olisi kuuna päivänä voineet työskennellä Bobin kanssa. HÄN OLI HELVETTI LIIAN NOPEA! Meillä oli tarve märehtiä, miettiä, älyllistää ja henkisesti masturboida itsemme lamaannuttavaan kiihkoon. Halusimme rääkätä itseämme, kunnes olisimme tehneet sen…MEIDÄN TAVALLAMME! Ja siihen aikaan E Streetissä meidän tapamme oli ainoa tapa, toisin sanoen VAIKEIN TAPA. Kuten Smith Barneyn pankkiiriliikkeen mainoksissa sanottiin, me teimme rahaa vanhan ajan tyyliin, ansaitsemalla, ja sitten poltimme sen, törsäsimme lukemattomiin ja taas lukemattomiin hedelmättömiin tunteihin valtaisassa teknisessä ryhmärunkkauksessa.”
Born in the USA:n jälkeiset levyt käsitellään paljon lyhyemmin, kirjan loppupuoli keskittyy enemmän muuhun kuin musiikkiin. Aika laajasti Springsteen kertoo myös muuntautumisestaan kitaristista lauluntekijäksi, kiinnostumisestaan yhteiskunnallisista epäkohdista ja halustaan vaikuttaa niihin sanoitusten kautta.
Muutamia muusikkoystäviä kuvataan tarkemmin, sekä Little Steven että Clarence Clemons saavat molemmat omat lukunsa. Naissuhteistaan stara kertoo hienotunteisesti, moniakin viehättäviä tyttöystäviä mainitaan, mutta nimeltä kerrotaan vain kahdesta, ensimmäisestä vaimosta Julianne Phillips’istä ja nykyisestä aviopuolisosta Patti Scialfasta, joka on ollut jäsenenä bändissäkin jo vuodesta 1984.
Springsteen kirjoittaa avoimesti myös ongelmistaan. Tasapainoileminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa stadionkiertueiden lomassa ei ole ollut helppoa. Masennukset ovat syventyneet iän karttuessa mutta toistaiseksi hyvä lääkitys on aina vähitellen nostanut elämänlaadun takaisin korkealle. Teos päättyy kodin, perheen ja kotiseudun ylistykseen. Epilogissa hymyilee loppusyksyn aurinkoinen päivä. Bruce käynnistää pyörän, kiristää kypärän ja kietaisee bandanan kasvoilleen, pujahtaa Manasquanin pikkukaupungista maantielle 34 ja ajaa pohjoiseen, kunnes liikenne harvenee.
”Pyörässäni ei ole katetta, joten sadan kilometrin tuntinopeudella puhaltava tuuli rökittää hellittämättä rintaani, puskee minua satulassa taaksepäin, uhkaa hiljaisella äänellä lennättää minut kolmensadan kiitävän teräskilon selästä ja muistuttaa minua siitä, että seuraava hetki ei anna jatkosta minkäänlaisia lupauksia … ja muistuttaa myös siitä, miten hyvin asiat ovat tänä päivänä, tässä elämässä, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka onnekas olen…”
Hieman harhaanjohdetuksi tunsin itseni kun aloittelin tämän elämäkerran lukemista, ja vähällä oli, ettei teoksen nimi alkanut vaikuttaa huonolta vitsiltä. Joni Mitchell omin sanoin, ja sitten Malka Marom kertoo lähinnä itsestään. Jos Joni oli mainittu, oli kyse siitä, kuinka Malka keksi hänet, kuinka Malka ensimmäisenä tajusi kuinka lahjakas Joni oli, kuinka Malkan kannustus oli aivan ratkaisevan merkityksellistä Jonin uran alkuvaiheessa, kuinka tärkeä ystävä Malka oikein Jonille olikaan…
Totta varmaan joka sana, mutta huokaisin helpotuksesta kun Marom lopulta pääsi asiaan, eli Joni Mitchellin haastatteluihin. Olen ollut fani jostakin 70-luvun lopulta, ainakin siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin biisin Coyote elokuvassa The Last Waltz. Joni jäi tuosta taltioinnista mieleen myös siitä, kuinka hän huolehti hetkellisesti hieman avuttomasta maanmiehestään Neil Youngista.
Elämäkerta on koostettu kolmesta haastattelusta, joista kaksi ensimmäistä ovat jo 1970-luvulta. Mukana on lisäksi osia muista haastatteluista, joissa Jonin kanssa työskennelleet muusikot kertovat hänestä ja hänen tavastaan tehdä musiikkia. Keskustelujen pääaihe on taide, Mitchell kertoo melko tarkasti kiinnostuksensa kohteista ja ottamistaan vaikutteista eri aikoina. Päällimmäiseksi nousee hänen pyrkimyksensä oppia ja kehittyä sekä lauluntekijänä että kuvataiteilijana, taiteelliset pyrkimykset ovat koko ajan tärkeämpiä kuin menestys.
”Kasvuni on ollut hidasta, crescendo, ja perustunut tyytymättömyyteeni edellisestä projektista, siihen missä ajattelen olleeni heikko, ei siihen, mitä kriitikot ajattelivat. Kriitikot sivuuttivat paljon siitä, mitä itse ajattelin kasvuna, ja ylistivät paljon sellaista, jota minä pidin työssäni tavallisena. Olin useimmiten eri mieltä heidän kanssaan. Joten minun piti luottaa paljon omiin mielipiteisiini, vaikka kysyinkin jatkuvasti heiltä neuvoa ja pohdin niitä, en vain hylännyt suoraan.”
Toki Joni kertoo yksityiselämästäänkin. En ole koskaan tajunnut kuinka omakohtaisia hänen laulujensa sanoitukset ovat. Olen pitänyt niitä kauniina ja vähän mystisinä, mutta nyt näyttääkin siltä, että ne kertovatkin yllättävän suoraan eletystä elämästä. Kirjaan on otettu mukaan monia sanoituksia. Alkuperäiset tekstit puoltavat paikkaansa, mutta suomennoksista en pitänyt. Itse asiassa ne ärsyttivät niin paljon, että jossain vaiheessa aivan yksinkertaisesti vain lakkasin lukemasta niitä. En halua silti moittia suomentajaa, tehtävähän on ollut erittäin vaativa ellei liki mahdoton.
Mukana on myös kuvia Mitchellin maalauksista. Kuvat ovat kauniita, jotkut hauskojakin, mutta niiden mielenkiintoisuus taitaa kuitenkin perustua enimmäkseen musafanitukseen. Maalaaminen on silti ollut Mitchellille tärkeä henkireikä, varsinkin sellaisina kausina kun musiikin tekemisessä on ollut taukoa.
Winterreise on Franz Schubertin vuonna 1827 säveltämä laulusarja, joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin. Tämä englantilaisen lied-laulajan ja Oxfordin yliopiston musiikinprofessorin Ian Bostridgen kirjoittama kirja vie lukijan kulttuurihistorialliselle matkalle Winterreisen syntysijoille.
Franz Schubert oli saksalaisen laulun suuri säveltäjä ja Winterreise on hänen tunnetuin teoksensa. Bostbridgen mukaan teoksen tulisi kuulua länsimaisten ihmisten yhteiseen kokemusmaailmaan samalla tavalla kuin Shakespearen ja Danten runous, Van Goghin ja Picasson maalaukset sekä Bronten sisarusten ja Marcel Proustin romaanit. Winterreisen laulujen sanat ovat Wilhelm Müllerin 24 runoa käsittävästä antologiasta Vaeltavan torvensoittajan säilyneistä papereista koottuja runoja. Noissa teksteissä vaeltaja tekee talvista matkaa, eikä laulujen kuuntelija oikein pääse selvyyteen siitä, mikä mies tuo vaeltaja on. Vaikeaa hänellä joka tapauksessa on, niin kuin oli Schubertillakin. Viimeiset viisi vuotta hän sairasti vaikeaa syfilistä ja kuoli vain 31-vuotiaana. Hän sai laulusarjan valmiiksi juuri ennen kuolemaansa.
Laulut kuvaavat päähenkilön päämäärätöntä matkaa pois rakastettunsa talosta. Matkan varrella erilaiset kohteet antavat aiheen runoille. Ensimmäiset laulut sijoittuvat kaupunkiin, josta päähenkilö lähtee. Myöhemmissä ollaan kaupungin ulkopuolella tai muissa kylissä. Laulusarja esitetään yleensä kokonaan ja se kestää noin 70 minuuttia. Winterreisesta on tullut lied-repertuaarin maineikkain teos, jota esitetään ja levytetään jatkuvasti.
Schubertin Talvinen matka on myös todellinen aikamatka, sillä siinä eritellään mitä 1800-luvulla tiedettiin maailmasta ja mitä samoista aihepiireistä nykyään tiedetään. Kirja antaa monipuolisen kuvan Schubertin ajan kulttuurista ja huvituksista, politiikasta ja tieteestä.
Ian Bostbridge on esittänyt Winterreisen satoja kertoja: ”Viimeisen laulun jälkeinen hiljaisuus on käsinkosketeltava – vain Bachin passio voi päättyä vastaavaan. Viimeisen laulun jälkeen ei esitetä ylimääräisiä numeroita, vaikka suosionosoitukset olisivat kuinka innokkaita. Jälkitunne on vakava, mikäli olemme kohdanneet jotain korkeampaa, kaukaa kantautunutta, sanomatonta ja kajoamatonta”.
Posetiivari
Perukoilla kylän
posetiivi soi,
jäykin sormin ukko
veivaa niin kuin voi.
Paljain jaloin jäällä
seisoo kylmissään,
lautastansa tyhjää
turhaan tyrkyttää.
Kukaan ei häntä kuuntele,
ei katso edes päin,
ja murisevat koirat
miestä luimistain.
Vanha mies ei piittaa,
antaa olla vain,
posetiivia veivaa
lakkaamatta ain.
Kummallinen vanhus,
lähdenkö mukaasi?
Posetiivillasi
säkeeni soittaisit.
suom. Irma Heydemann
Der Leiermann
Drüben hintern Dorfe
steht ein Leiermann,
und mit starren Fingern
dreht er, was er kann.
Barfuß auf dem Eise
wankt er hin und her,
und sein kleiner Teller
bleibt ihm immer leer.
Keiner mag ihn hören,
keiner sieht ihn an,
und die Hunde knurren
um den alten Mann.
Und er läßt es gehen,
alles, wie es will,
dreht, und seine Leier
steht ihm nimmer still.
Wunderlicher Alter!
Soll ich mit dir gehn?
Willst zu meinen Liedern
deine Leier drehn?
Tarkista Schubertin Talvinen matka saatavuus Vaski-kirjastoista tästä.
Tämä kirja kertoo intohimosta levykauppoja kohtaan ja ihmisistä, jotka rakastavat levyjä. Bernd Jonkmanns on hampurilainen valokuvaaja ja levyjen keräilijä. Hän kiersi ympäri maailman 33:ssa eri kaupungissa ja otti valokuvia erilaisista levykaupoista. Hän aloitti projektin 2009 ja matkusti viiteen eri maanosaan dokumentoidakseen levykauppakulttuuria eri puolilta maailmaa. Kirjan liitevihkossa ”Warner Music Selected Vinyl Classics” esitellään monikansallisen Warner Music- levy-yhtiön henkilökunnan suosikkialbumeita. Upea kuvakirja!
Toisin kuin monesti kuvitellaan, levykaupat eivät ole katoamassa. Vaikka internet on imaissut suuren osan musiikin välityksestä, ei tunnelmaa, jutustelua ja päämäärätöntä selailua saa verkosta. Monen levykaupan ja -divarin tiskin takana istuu vannoutunut musadiggari, jolle ammatti on elämäntapa.
12 tuumaa kertoo tarinoita levykaupoista ja ihmisistä niiden takana. Kirjaa varten on tehty lähes 50 haastattelua, otettu uusia valokuvia ja kaivettu arkistomateriaalia. Moni pitkäänkin toiminut levykauppa dokumentoidaan nyt ensimmäistä kertaa. Ääneen pääsee niin aktiivisia kuin lopettaneita levykauppiaita yhdeksästä kaupungista eri puolilta Suomea.
Kirjan takana on parinkymmenen hengen työryhmä musiikkiharrastajia ja elämänsä levykaupoissa pyörineitä kavereita. Tekoprosessin aikana porukka on viettänyt lukemattomia tunteja merkittävinä pitämissään levykaupoissa haastatellen, valokuvaten ja levyaarteita selaillen.
Musasto 