Kuukausittainen arkisto:elokuu 2011

Syksy saa!

NäyttelyhyllyKesä mennyt on, syksy saapuu. Ja se tuo tullessaan monia mielenkiintoisia konserttivieraita. Turun kaupunginkirjaston musaan on koottu esille syksyn tulevia artistivieraita. Esillä on nuotteja, cd- ja dvd-levyjä sekä kirjoja. Tule tutustumaan ja lainaamaan kuunneltavaa, katseltavaa ja luettavaa ennen keikkaa tai sen jälkeen. Tai varaa haluamasi Vaski-verkkokirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Viikon levy

Yes

Fly From Here (2011)

Yes: Fly From Here

Yes: Fly From Here

Kukapa olisi uskonut: vanha The Buggles-yhtyeen tarina We Can Fly From Here on Yesin uusimman albumin peruskivi. The Bugglesin synademot on sävelletty loppuun, tuotettu ja nostettu oikeutetusti uuden Yes-albumin alkuun. Säkenöivä kuusiosainen Fly From Here on kestävin pitkä Yes-biisi sitten Awakenin, joka oli albumilla Going For The One. Kyllä, nimikappale on reilun 20 minuutin pituinen moniosainen sävellys.

Miten tähän päädyttiin? Alkujaan We Can Fly From Here oli sävellys, jota Trevor Horn ja Geoff Downes tarjosivat Yesille jo 1970-luvun lopulla. Ei kelvannut. Horn ja Downes liittyivät kuitenkin joksikin aikaa Yesiin, mutta Fly From Here unohdettiin. Sitten Trevor Horn otti vanhat biisiaihiot jälleen puheeksi… Mukana oleva DVD-dokkari kannattaa katsoa.

Yesin kokoonpano muuttuu yhä vain. Konkarit Chris Squire, Steve Howe ja Alan White ovat saaneet kosketinsoittajaksi Geoff Downesin. Yesin alkuperäinen laulaja Jon Anderson on yllättäen jäänyt pois, ja hänen tilallaan laulaa Benoît David. Ja mikä helpotus, David laulaa kuin satakieli. Trevor Horn ei ole liittynyt uudestaan Yesiin – hän on saanut tuottajana Yesin musiikin jälleen loistamaan. Poissa on kuivakkuus, joka vaivasi esimerkiksi Keys To Ascensionien studioraitoja ja albumia The Ladder (1999). Kymmenen vuoden takainen Magnification oli jo parempi, mutta lievästi ylisovitettu.

Fly From Here paikkaa siis paljon. Albumi on ylväs. Polveileva nimibiisi tuntuu välillä samalta kuin tuhat ihmistä hymyilisi samanaikaisesti juuri Sinulle. Laulaja Benoît David ei tosiaan jätä toivomisen varaa, samalla kun Squiren ja Howen stemmat tuovat kotoisuutta. Erityisesti osat Sad Night At The Airfield ja mahtava Madman At The Screens toimivat upeasti, myös kuulokkeilla.

Loput levystä etenee yllättävän akustisesti. Maestro Squiren laulama The Man You Always Wanted Me To Be on rento ja vakuuttava. Arkistoista esille tuotu Life On A Film Set on jännittävä sekoitus taianomaista liihotusta, akustista kitaraa ja Trevor Hornin bravuurituotantoa. Steve Howen akustinen Hour Of Need toimii myös hienosti. Aivan lopussa palataan vielä näyttävästi Fly From Here-teemaan.

Tuotettu, vaan ei ylituotettu. Kuin 90125, mutta iisimpi. Kuin Magnification, mutta rennompi. Hei me lennetään!

Tuomas Pelttari

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Soul-musiikkia!

Kourallinen sielukkaita soul/funk/hip hop/reggae -singlelevyjä nyt lainattavissa Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla.

Levyt ovat tulleet Waxpoetics-lehden kylkiäisinä, mutta ehdottoman laadukkaan sisältönsä vuoksi ne on päätetty siirtää yleiseen kokoelmaan ja löytyvät musiikkiosaston vinyylivaunusta. Nyt vinylomaanit 45 rpm laatumusiikkia lainaan!

Lista kappaleista:

Canibus: Golden terra of rap
Miguel Atwood-Ferguson: Hoc n pucky
Varaa kirjastosta

Adrian Younge: Rafelli chase
Brian Bennet: High diver
Varaa kirjastosta

Tito Ramos: Heaven (is not for everyone)
Bilal: Free http://www.djbooth.net/index/tracks/radio/bilal-free/
Varaa kirjastosta

Dennis Brown: Westbound train
Eek-a-mouse: Star, Daily news & Gleaner
Varaa kirjastosta

Syl Johnson: Everybody needs love
Kendra Morris: Seaside http://kendramorrismusic.com/track/seaside
Varaa kirjastosta

Michael Soward: He’s alive
Westwood & Cash: Psycho for your love
Varaa kirjastosta

Kannattaa käydä myös lukaisemassa jo edellämainittua Waxpoetics-lehteä samalla kirjastokäynnillä: http://www.waxpoetics.com/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uutta ja retroa

Viikon levy: Commander Cody & His Lost Planet Airmen – Commander Cody & His Lost Planet Airmen (1975)

CCALPAÄkkiseltään voisi ajatella, että kyseessä olisi taas yksi Friscolainen, lysergiinihapon huuruinen psykedeelinen rock- yhtye. Tätä harhaluuloa ruokkii myös albumin kansikuva. Commander Cody &  His Lost Planet Airmen on 1967 perustettu Yhdysvaltalainen country rock- yhtye, joka poikkesi aikalaisistaan: Yhtye vei musiikkiaan kohti ns. barroom- countrya, ajalle tavallisen hippimusiikin ja folk rockin sijasta (vrt. The Byrds, Flying Burrito Bothers). CCAHLPA otti paljon vaikutetta “vanhan hyvän ajan musiikista”: Rockabillystä, western swingistä ja honky tonkista. Näiden perinteisten vaikutteiden vuoksi yhtye on usein laitettu rock country- genren alle. Se eroaa country rockista sillä, että sen pääasiallista kohdeyleisöä on “vanhoillinen country-yleisö”. Tämä lokerointi on ironista, koska yhtye kerran kirjaimellisesti buuattiin pois lavalta, “leikatkaa lettinne”- huutojen saattelemina, Tennesseen folk festivaaleilla alkuaikoinaan.

Commander Cody, alias George Frayne (Boise, Idaho, 1944), otti lava- minänsä vuoden 1952 sci-fi- elokuvasta Lost Planet Airmen, päähenkilön ”marsalkka” Commando Codyn mukaan. Hän opiskeli kuvanveistoa ja maalaustaidetta Michiganin yliopistossa, työskennellen kesäisin hengenpelastajana Long Islandin Jones Beachillä. Valmistumisensa jälkeen hän perusti yhdessä opiskelutovereidensa kanssa CCAHLPA:n. Samaan aikaan Frayne opetti taidetta Michiganin Yliopistossa. Lystiä kesti vuoden verran, koska ns. ”kaksoiselämä” ei kannattanut ja hän sai lopulta potkut.

Vuonna 1969 yhtye muutti San Franciscoon ja paikallisen suosion myötä he kirjoittivat levytyssopimuksen ABC Paramountin kanssa. Heidän debyyttialbuminsa, ”Lost In The Ozone” (1971), poiki yhden heidän suosituimmista singleistään: Tex Ritterin, ”laulavan cowboyn” Hot Rod Lincoln- koverin, joka nousi listasijalle #9. Heidän seuraava albumi, Hot Licks, Cold Steel and Trucker´s Favourites (1972), huonosta myynnistään huolimatta on myöhemmin noussut arvoon arvaamattomaan, klassikoksi asti. Se on rekka- konseptialbumi, jonka lähestulkoon kaikki kappaleet ovat sen mukaisia: Truck Stop Rock, Truck Driving Man, Life Through the Windshield. Albumilta löytyy paljon miellyttäviä hetkiä kuten Gene Vincentin rockabillyklassikko, räväkkä Rip it Up– koveri sekä kaunis balladi Kentucky Hills of Tennessee.

Vuonna 1975 CCAHLPA vaihtoi ABC:ltä Warner Bros- levy-yhtiön talliin, julkaisten nimikkoalbumin, Commander Cody And His Lost Planet Airmen. Albumin suurimpia hittejä on klassinen rock n roll – kappale, kovaa rokkaava, tyylikkäästi svengaava, Don´t Let Go. Toinen hieno kappale on laid back, California Okie. Kappaleessa hienon tunnelman luo haikeasti itkevä steel- kitara ja raikas pianosäestys. Lisämakua antaa taustalla fillaileva bluesahtava huuliharppu.

Henkilökohtaisia suosikkeja on Little Featin kitaristi, Lowell Georgen komea balladi Wiling. Versio on huomattavasti soinniltaan silotellumpi kuin alkuperäinen, muttei missään tapauksessa laimeampi: Steelin lisäksi kokonaisuutta ryydittää kaunis, juureva kantri viulu, joka soittaa tyylikkään melodisen soolonkin. Willingin kertosäe on kerrassaan upea, hienoine laulustemmoineen, joka tuovat parhaimmillaan jopa kylmät väreet selkäpiihin. Kuuluisa sointupidätys, ”And if you gimme…Wheed, Whites and Wine”, kertosäkeen lopussa nitoo yhteen loistavasti onnistuneen kokonaisuuden.

Menoa keventää mukavasti viileä Hawaii Blues, jossa Oahun ja Waikikin kuumia tunnelmia korostaa Hawaijin henkinen steel- kitara (ns. Hawaiji- kitara). Kappaleessa on samankaltaista ”äänissälaulua” kuin 40–50-luvun levytyksissä, joka ilmentää yhtyeen ”old time”- konseptia. Varsinaista western swing- vaikutetta klassikko House of Blue Lights, josta myös useat jazz- tähdet ovat tehneet versionsa (Glenn Miller, Ella Fitzgerald). Commader Cody And His Lot Planet Airmen (1975) on kaiken kaikkiaan tyylikkäästi tuotettu ja toteutettu country rock- albumi, jossa ei ole ripaustakaan liikaa sokeria (seikka, johon useat artistit ovat syyllistyneet). Loppuun pieni huomio: Tämän albumin tarkoitus ei ole ollut luoda mitään uutta, vaan tasokkaat muusikot ovat halunneet tehdä siitä mistä eniten pitivät. Ja he tekivät sen sydämellään.

Olli Lehtonen

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Kartalla!? -kirjastoklubi Bar Kukassa 10.9.

Kukan logoMaailmanpyörä -aloitustapahtuman Kartalla!? -iltaklubi järjestetään Bar Kukassa lauantaina 10.9. klo 21-2.30. Juhlissa esiintyy bilebändi Shava.

Lisäksi Turun kaupunginkirjaston salskeat DJ:t Gnistan, Waka-Waka ja  Imola Grand Prix  ja soittavat musiikin kokoelmista mm. etnorockia, lattaria, fadoa, balcandiscoa, intialaista bhangraa, rai’ta, 60-70-luvun Lähi-idän ja Afrikan psykedeliaa, israelilaista surf-musiikkia ja etiopialaista jazzia.Vapaa pääsy (ikäraja K-18).

Intian syke iskee suoraan sydämeen, kun bhangrabändi Shava soittaa iskusäveliä nykypäivän betonisen maailmankylän asukin arjen riemuista ja murheista. Suomibhangra on uuden vuosituhannen globaalia kansanmusiikkia, jonka rytmi ja sydän tulevat Intiasta. Siinä punjabilainen bhangra yhdistyy suomenkielisiin sanoituksiin. Shavan ensilevy Betoninen kotimaani voitti Vuoden kansanmusiikkilevy 2010-yleisöäänestyksen.

Ennen keikkaa sekä sen jälkeen kuullaan maailmanmusiikin maistiaisia meiltä ja muualta. Levyjä pyörittävät kirjasto-dj:t.

Tervetuloa juhlimaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Tapahtumat, Uutiset

Viikon levy: Orphaned Land – The never ending way of ORwarriOR

The never ending way of ORwarriORMetallimusiikki on edelleen vahvasti marginaalissa Lähi-idässä. Siellä jopa kappaleiden harjoittelu sekä konserttien järjestäminen on hankalaa ja vaarallista puuhaa. Israelilainen Orphaned Land on perustettu jo kaksikymmentä vuotta sitten mutta yhtye on julkaissut urallaan vain neljä levyä. Keikkoja kotimaassa on ollut vähänlaisesti, Euroopassa ja muualla maailmassa enemmän. Urallaan yhtye on pyrkinyt musiikin välityksellä parantamaan juutalaisten sekä muslimien välejä ja vähentämään poliittista sortoa sekä uskonnollista fanatismia. Orkesterin ajatuksia ja mielipiteitä on kuultavissa mainiossa dokumentissa Global metal, jossa kierretään Sam Dunnin opastuksella ympäri maailmaa maissa, joissa metallimusiikki on vielä kaukana valtavirrasta.

The never ending way of ORwarriOR on ilmestynyt vuonna 2010. Levyn on tuottanut Porcupine Treen Steven Wilson, jonka kädenjäljen kyllä huomaa. Albumi on sekoitus sekä progressiivista että death metallia ja kansanmusiikkia. Erikoisempia soittimiakin kuullaan kivasti. Vaikutteita yhtye on saanut selvästi mm. Opethilta. Tämä levytys on Orphaned Landin toinen konseptialbumi. Yleensä yhtyeen levyillä kaksi ääripäätä taistelevat elintilasta. Tällä levyllä teemana on valon taistelu pimeyttä vastaan. Laulukielinä toimivat englannin lisäksi heprea sekä arabian kieli. Solisti Kobi Farhi sekä murisee että laulaa puhtaat osuudet tyylikkäästi. Naislaulajana levyllä vierailee israelilaissyntyinen Shlomit Levi. Viuluosuudet soittaa Arab Orchestra of Nazareth.

Albumin avaa kaunis Sapari, kansanlaulu, jonka yhtye on sovittanut raskaaksi heviversioksi. Farhi ja Levi vuorottelevat laulussa. Kappaleesta saa aika hyvän käsityksen siitä minkälaisesta musiikista levyllä on kysymys. Muista kappaleista mieleen jäävät vahvasti Opeth –vaikutteinen Disciples of the Sacred Oath 2 ja heti sen perään kuultava kaunis New Jerusalem. Shlomit Levi kuulostaa tässä kappaleessa paljon Candice Nightilta. Lähes 80 minuuttia kestävä kokonaisuus ei tunnu liian pitkältä. Levyllä kuullaan kauniita melodioita sekä suoraviivaisempaa tyyliä itämaisella kansanmusiikilla maustettuna. Näistä aineksista syntyy kiehtova ja mielenkiintoinen paketti. Orphaned Landin avarakatseisuus sekä halukkuus kokeilulle on synnyttänyt hienon albumikokonaisuuden, joka on mainio käyntikortti Lähi-idän raskaamman musiikin maailmaan.

”Go in peace, and find thy faith
Evolve thy self, and lose all hate
So a heaven you may create

Petri Kipinä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

X-libris-festivaalisarja huipentuu Turun pääkirjaston sisäpihalla la 20.8.

Tutkimusmatka trance-teknon saksalaisiin alkuääniin Café Siriuksen tiloissa klo 17 alkaen

X-librisElokuun iltojen hämärtyessä tarjoutuu pääkirjaston sisäpihalla osana illan elektronisen musiikin tarjontaa mielenkiintoinen mahdollisuus kokea ainutlaatuinen äänellinen tutkimusmatka trance-teknon maailmaan ja erityisesti sen saksalaisiin syntyääniin. Tapahtuma on viimeinen osa turkulaisen elektronisen musiikin yhdistyksen X-rust ry:n kesäistä X-libris-festivaalisarjaa, jonka teemana tänä vuonna ovat, kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi, maailman vaikutusvaltaiset  teknomusiikkipolikset. Festivaalisarjan päättävässä illassa kajahtelevat Berliinin, Frankfurtin ja Kölnin soundit.

Mystisestä marginaalimusiikista maailman musiikkilistoille

Trance tai trance-house, kuten sitä alkutuntiensa aikana kutsuttiin, on reilun kahdenkymmenen olemassaolovuotensa aikana muuntautunut eri trendien vaikutuksesta marginaalissa nurkkakolossa kehittyvästä toukasta globaalisti liihottavaksi värikkääksi perhoseksi. Esimerkiksi englantilaisen DJ Magazine -lehden vuosittaisessa Maailman paras dj -äänestyksessä listan TOP 10 on koostunut jo useamman vuoden ajan pääasiallisesti trancea soittavista dj:stä. Mutta voidaanko genren valtaisa suosio ja äänellinen progressio tulkitakin regressioksi, jossa alkujaan luomisvoimaista musiikkilajia rajoittaa nykyään kaupallisen formaatin radiosoittoa kosiskeleva ilmaisumuoto?

Launtaina 20.8. Café Siriuksen tiloissa etsitään vastauksia tähän ja muihin kysymyksiin erityisesti kahden kaupungin, Berliiniin ja Frankfurtin, alkuperäiseen trance-soundiin keskittymällä. Musiikillinen retki ottaa lähtöaskeleensa jo 1100-luvun keskiaikaisessa Saksassa, jossa Hildegard Bingeniläisen parantavat melodiaharmoniat kaikuvat transkendenttisia tuntoja ja toistuvia yksiäänisiä äänipasaaseja hyväksikäyttäen musiikin historiaan. Illan kuluessa matkareppu evästetään niin 1970- kuin 80-lukujen Berliinin ja Frankfurtin koulukuntien edustajien kuten Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin Edgar Froesen oppiteeseillä, jotka kunnioittavat analogista äänenmuodostusta, progen pitkiä äänivalleja ja toistuvia melodisia rytmipattereita. Toisaalta trancen juuria voi hakea myös punk-kulttuurin uskaltavasta ilmaisuvoimasta, maailmanmusiikin tribaalien rytmien perinteestä, Kraftwerkin futuristisesta koneromantiikasta, kanoonisista barokki-crescendoista kuin myös Brian Enon lanseeraamista rentouttavista ambient-äänimaisemista.

Euforista eufoniaa

Legendaarisen MFS-labelin perustaja Mark Reeder innostuu peilaamaan trance-klassikko Effective Forcen ”Diamon Bullet” -julkaisun kautta trance-teknon perimmäistä olemusta: ”Diamond Bullet ei ole tekno-raita, vaan pikemminkin ajaton musiikkikappale, jossa on paljon elokuvien soundtrack-sävellysten piirteitä. Trancessa ei ole kyse yhdestä soundista tai tietystä musiikillisesta osasesta, vaan pikemminkin kokonaisuudesta – trance on siis osiensa ja sekvenssien summaa; harmonista äänimattoa, jonka ytimenä sykkivät rytmillinen toistuvuus ja samalla myös tanssittavuus kappaleiden tempojen vaihdellessa letkeästä kiihkeään. Verrattuna staattisempaan teknoon, trancea tanssiessaan ihmiset keskittyvät tietoisesti tai tiedostamattaan aistikkaiden rytmi-nyanssien johdattamana kehonsa eri lihaksien aktivoimiseen. Trance-tekno tukeutuu usein instrumentaaliin ilmaisuun ja saavuttaa näin rajattomat tulkintamahdollisuutensa: kappaleiden sanomat eivät ole sidottu tiettyyn kieleen vaan universaaliin melodiaperinteeseen ja kuulijan mielentilaan.” Dr. Motte, eräs saksalaisen tekno-kulttuurin tärkeimmistä primus motor -hahmoista, näkee tuottajat eräänlaisina tiedemiehinä, joiden on tunnettava käyttämiensä metodien – instrumenttien ja äänien – vaikutus kehon eri osiin. Trance on ennen kaikkea tapa irrottautua elämän hektisyydestä. Sen sijaan, että klubilla tanssiessaan antaisi kaikkensa, saakin kotiin vietäväkseen uutta energiaa ja euforian tunteita.

Lähde siis avoimin mielin aikamatkalle 90-luvun alkuvuosien saksalaisten trance-klubien tunnelmiin Turun pääkirjaston sisäpihan upeassa ympäristössä. Vajaan kahden tunnin esityksen toimittamisesta ja tuottamisesta vastaa dj Giova Leoni.

Tiedustelut ja tapahtuman aikataulu: http://x-rust.org/

Juha Sahlstein

Jätä kommentti

Kategoria(t): Festivaalit, konsertit, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Viikon levy: Steely Dan – Pretzel Logic

Steely Dan: Pretzel LogicSteely Dan nimettiin William S. Burrougsin Alaston lounas– romaanissa olevan hieromasauvan mukaan. Rolling Stone- lehti nimitti yhtyettä ”70- luvun täydellisiksi anti-sankareiksi”. Tämä selittyy ehkä parhaiten sillä, että yhtye ei sopinut alusta asti tavalliseen rock- estetiikkaan. Steely Dan käytti paljon studiomuusikoita albumeillaan, joka vaikeutti kappaleiden täydellistä toteuttamista livenä. Sen takia yhtyettä on pidetty lähinnä studiobändinä (Slade yhtyeen Noddy Holder kutsui Steely Dania huonoimmaksi livebändiksi koskaan).

Steely Danin kaksi ensimmäistä albumia, Can´t Buy a Thrill ja Countdown To Ecstasy, floppasivat, puhumattakaan katastrofaalisesta markkinointikiertueesta. Yhtye vetäytyi entistä enemmän levytysstudioon, soittaen viimeisen keikkansa kolmeen vuoteen Santa Monicassa, Kaliforniassa 1974. Seuraavalla, ehkä kuuluisimmalla albumillaan, Pretzel Logicilla Steely Danin tyyli muuttui bändikeskeisemmästä jamipohjaisesta soitosta tarttuviin pop- melodioihin, tarkempiin sovituksiin sekä mutkikkaampiin aikajakoihin. Tämä tarkoitti myös sitä, että yhtyeen avainjäsenet, Becker ja Fagen, olivat keskeisimmät henkilöt tuotannossa, määräten kaikesta.

Pretzelin suurin hitti, Rikki Don´t lose that number (1974), on kohtalaisen suoraviivainen pop- sikermä, joka kuvastaa parhaiten yhtyeen sen aikaista uudempaa otetta. Erikoisen kuuloisen syntikkasekvenserin jälkeen kappale käynnistyy kvinttibassokuviolla, joka on tuplattu synkopoidulla akustisella matalla, pianolla. Tämä on kumarrus Hard Pop- legenda Horace Silverille, jonka teoksissa usein ilmenee samankaltaisia elementtejä. Säkeistössä on yksinkertainen, R&B/Soul- tyylinen laulumelodia, jota ympäröi raikkaan ja rapeankuuloinen piano. Bridgen, ”And you can have a change of heart”, jälkeen seuraa tarttuvan kertosäkeen ensimmäinen osio: Hiljaisempi, hieman latino- henkinen osio, jota seuraa voimakassointinen ”räjähdys”. Tässä osiossa laulaja laulaa myös korkeammasta rekisteristä. Lyhyen orkestraalisen tauon jälkeen palataan takaisin kvinttibasso- piano- introon. Jeff ”Skank” Baxterin toisen kertosäkeen jälkeinen kitarasoolo on hätäilemätön, tekninen sekä sillä on sanottavaa. Soolossa on myös kaksi osaa: Alun bluesahtava, räväkkä revittely- ja loppupuoliskon melodisempi, jazzahtava osio. C. osaa seuraa vielä yksi säkeistö, jonka jälkeen kertosäkeen ja introon paluun myötä kappale loppuu pop- tyylisesti yksinkertaiseen lautaseniskuun (”Lopussa toistetaan ”Rikki Don´t Lose That Number”, joka ikään kuin varmistaa sanoman perille menemisen).

Albumin löyhää, ns. ”urbaani etno” -konseptia kuvastavat viitteet jazz- musiikin historiaan.  Edellä mainitun Horace Silver- pianotribuutin lisäksi Parker´s Band- kappale on kunnianosoitus Charlie ”The Bird” Parkerille, hänen tyyliään imitoivaa saksofonisooloa myöten. Modernisoitu, Duke Ellingtonin East St. Louis Toodle- Oo- coveri, voi äkkiseltään kuulostaa satiiriselta, mutta se on ennen kaikkea syvä kumarrus suurelle jazz- legendalle. Muutaman tahdin mittaista introa seuraa pääteema, joka on soitettu wah wah- pedaalin läpi vedetyllä puhallinsoittimella. Tämä on kiinnostava yksityiskohta siksi, että alkuperäisessä 20- luvun levytyksessä pasunisti käytti sordiinoa. Kankaista, kuppimaista vaimenninta, joka oli wah wah- efektin esiaste (käytti samaa periaatetta kuin sähköistetyt pedaalit myöhemmin). Versio noudattaa samaa rakennetta kuin alkuperäinen teos, eikä siihen ole lisätty improvisoituja soolo-osioita. Pianosovitusta on pelkistetty huomattavasti Ellingtonin versioon nähden: Säestys on kaksijakoista, oikean käden ”oom- pah”- kuviota, ujossa paikoin aavistus synkopointia. Ragtime- tyylinen pianosoolo seuraa melko tarkkaan alkuperäisen klarinettiteeman kulkua.

Levyllä korostuva hienostunut soundi, tarkka, mutta tyylikäs sovitus sekä äärimmäisen tekninen soitto olivat ehkä keskeisimpiä tekijöitä siihen, että otin aiheekseni kyseisen klassikon. Vaikka yhtye soittaa kovin siististi ja hienostuneesti se potkii siihen nähden todella kovaa. Levyn yksi ehdottomista suosikeistani on toisiksi viimeinen raita, Monkey In Your Soul. Tyylikkäästi Funkia, Blues rockia ja Pop- asennetta yhdistävä kappale, joka jälleen kerran osoittaa herrojen ainutlaatuista lahjakkuutta. Miedolla fuzz- efektillä ryyditetty Faugenin basso, joka äkkiseltään vaikuttaa varsin yllättävältä ratkaisulta. Se antaa kuitenkin erityistä lisämakua muuten kovin siivoon sointiin. Yhteenvetona näin lainatakseni Allmusic- sivuston osiota ”Steely Dan teki ehkä valmiimpia albumeita kuin Pretzel Logic, mutta ei koskaan parempaa”. Kun levyyn pääsee kiinni, se kestää kuuntelua loistavasti. Vaikka mielipiteet yhtyeestä vaihtelevat rajusti, miksi vihata heitä vain sen takia, että he ovat taitavia muusikoita?

Olli Lehtonen

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Death from above 1979 – You’re a woman, I’m a machine

Death from above 1979: You're a woman, I'm a machineOn levyjä jotka toimivat kerrasta. Ja sitten on bändejä jotka ilmestyvät tyhjästä, räjäyttäen potin vain kadotakseen pois. Lyhytaikaisessa nosteessa olleen tanssipunk -genren tunnetuin edustaja Death from above 1979 näytti pitkään olevan tällainen bändi. Tänä vuonna kuitenkin duo Jesse F. Keeler (varsin säröinen basso, syntikat ja taustalaulut) sekä Sebastien Grainger (laulu ja rummut ) paikkasi välinsä ja kokosi rivinsä uudelleen.

Yhtye toimi aluksi nimellä Death from above mutta joutui lisäämään nimensä loppuun vuosiluvun 1979 New Yorkissa toimivan DFA -levy-yhtiön (mm. LCD-Soundsystem) takia. Levy-yhtiö itse lyhensi nimensä vuoden 2001 terrori-iskujen jälkimainingeissa akronyymiksi. James Murphyn mukaan ongelmia yhtiön ja yhtyeen saman nimen käytöstä syntyi vasta kun Death From Above 1979 siirtyi isolle levy-yhtiölle. Atlanticilla ei voitu hyväksyä kahden samannimisen toimijan yhteiseloa musiikkiteollisuuden kentällä.You’re a woman, I’m a machine on yhtä aikaa sekä äärimmäisen äänekäs ja tanssittava että oudolla tavalla jopa kaunis levy. Tämänkaltaista rankkuuden ja tarttuvuuden yhdistelmää kuulee vain harvoin. Keelerin säröbasso kuulostaa yhtä aikaa kitaralta ja bassolta ja hänen koukkuja sisältävät riffinsä pitävät tehokkaasti otteessaan. Grainger hallitsee rumpunsa tehokkaasti lisäillen säästeliäästi esim. perkussioita pitämään kiinnostusta yllä ja tehostaakseen kappaleita. Vähäisen muuntelun vuoksi levy saattaa kuulostaa ensin yhdeltä pitkältä laululta. Keston ollessa vain puolisen tuntia tämä ei haittaa. Päinvastoin levy jättää nälkäiseksi houkuttaen kuuntelemaan sen kernaasti uudelleen.

Albumin katkaisee hienosti tunnelmallinen kappale Black history month, joka kertoo esikaupunkialueen rappeutumisesta ja toimii vedenjakajana levyn puolivälissä. Lyriikoiden puolesta levyn kantava teema on rakkaus ja sen puute. Sanoituksissa haetaan läheisyyttä tai oikeammin suorasukaisesti seksiä, jonka kaipuu saa musiikin rankkuuden myötäämänä maanisen ja jopa väkivaltaisen tunnun. Mutta musiikissa on onneksi rankkuuden vastapainona myös herkkyyttä, joka tekee säröisen ja yksinkertaisista aineksista koostuvan levyn kuuntelusta mielekästä. Sanoitukset ovat yksinkertaisia mutta menevät suoraan asiaan kuten levyn teemoihin sopii. Singlekappaleessa Romantic rights lauletaan:

“I don’t need you

I want you”

Albumin nimikappale summaa tehokkaasti eroangstin paradoksaalisuutta:

“Now that its over, this weight is off my shoulder

Now that its over, I love you more and more”

Ehkäpä Keeler ja Grainger kumpikin tahoillaan tunsivat samoin aloittaessaan jälleen yhteistyön viiden vuoden tauon jälkeen ja päättäessään lähteä kiertueelle.

– Antti Impivaara & Petri K.

Varaa levy Turun tai Raision kirjastoista

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti

Elokuun artistina ärisee useissa eri metallibändeissä vaikuttanut Jussi Helenius.

Jussi Helenius1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti muusikon urastasi.

Jussi Helenius, turkulainen metallimusiikkiaktiivi. Muusikon uraa ei ole, koska en osaa mitään soittaa, mutta siksi ilmeisesti lasketaan myös vokalistina toimiminen erinäisissä metalliorkestereissa n. 18 vuoden ajan, koskapa tätä haastattelua pyydettiin. 🙂

Bändit, projektit ja cover-kokoonpanot, joiden riveissä olen joko nauhoittanut julkaisuja ja/tai esiintynyt keikoilla: Crimson Midwinter, Primitive, DeathImage, Luciferase, The Slaytanics, Bay Area Teutonics, Hellbox, Axegressor, Cannibal Accident. Kaksi viimeistä ovat nykyiset kokoonpanot, joissa mekastan mikrofonin välityksellä.

”Ura” lienee suht perustarina kavereiden kesken perustetuista autotalliprojekteista, joista kehkeytyi jossain vaiheessa ihan oikea bändi. Tehtiin demoja, levyä, bändit ja miehitykset vaihtuivat, tehtiin uusia demoja, omakustanteita ja levyjä, bändit hajosivat tai muuten vain lakkasivat toimimasta, uutta perustettiin ja muihin bändeihin mentiin mukaan. Tajusin itsekin vasta nyt tähän vastatessani, että olen vuodesta 1993 saakka ollut aina yhden tai useamman bändin jäsen ”ketjun katkeamatta” missään vaiheessa. Puolipelottavaa.

Varsinaiset levy-yhtiöiden kautta julkaistut tuotokset ns. urallani:

Crimson Midwinter – Random Chaos CD (Black Mark 1998)

Hellbox – Christmas Suicide CD-single (Deviance 2005)

Hellbox – Infernothing CD (Deviance 2006)

Axegressor – Command CD (Dethrone 2009) / LP (Doomentia 2010)

Axegressor – Next CD (Dethrone 2011)

Muut julkaisut ovat olleet siis enempivähempi omakustanteisia.

2. Käytätkö säännöllisesti Turun tai muiden kaupunkien kirjastopalveluja?

En ehdi. Olen viimeksi lainannut musiikkia kirjastosta varmaan yli 10 vuotta sitten ja vielä kauemmin on aikaa siitä kun olen viimeksi lukenut kirjan. Jollei oteta lukuun muutamaa bändi- ja artistielämänkertaa.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Bolt Thrower Nosturissa 18.4.2006. Pieni oman unelman täyttymys oli tuoda yksi lempibändeistäni ensimmäistä kertaa Suomeen.

4. Mitä mieltä olet Turun ja sen lähialueiden musiikkielämästä?

Sysipaska konserttipuitteiden puolesta. Tämän kokoisessa kaupungissa on tällä hetkellä tasan kaksi järkevää paikkaa, joissa voi harjoittaa perinteistä keikkatoimintaa: Klubi ja S-Osis. Aktiivista toimintaa toki on useammankin tahon toimesta, mutta keikkapaikkojen vähyys, epäkäytännöllisyys ja liiallinen tarjonta ovat syöneet sekä yleisön että varmaan myös bändien mielenkiintoa. Kaupungin puolesta järjestetyistä bändien treenitiloista ei kannata edes mainita.

Piristysruiske todelliseen metallimusiikkialakulttuuriin on parina viime vuonna Liedossa järjestetty Hammer Open Air -festivaali. Myös indie/pop-väen Ilmiö-festari näyttää vakiinnuttaneen paikkansa turkulaisessa festarikesässä. DBTL on ollut jo vuosikaudet kuin varjo entisestään ja Ruisrock on perusvarma koko kansan näyttäytymisjuhla, jossa bändit toimivat kalliina ajanvietteenä nurmikolla rypemiselle.

Mielenkiinnolla odotan mitä surkuhupaisan Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkihankkeen synnyttämä Logomo-monitoimirakennus pystyy tarjoamaan tämän vuoden jälkeen niille, jotka säännöllisesti elämässään osallistuvat eri musiikinlajien alakulttuuritapahtumiin, eikä vain niille, joille esitellään että tällaista se kulttuuri nyt on, eikös ole hienoa.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Mennään paikallisilla:

Torture Killer – Sewers

This Empty Flow – Magenta Skycode

Janos Valmunen – Bussipysäkillä

Toim. Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musamaailman mietteitä - kuukauden artisti