Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2011

Kaarinan kirjaston uutuussuosituksia

 

Party StoreJälleen Kaarinan pääkirjaston musiikkosasto on lyönyt viisaat päänsä yhteen ja löytänyt kovastikin suositeltavia äänitteitä kesäkuunkin uutuushankinnoista. Mm. 22-Pistepirkko, Battle Beast, Nieminen & Litmanen, oopperaa ja – ohhoh! – garagerockbändi on tehnyt teknolevyn! Käy tutustumassa linkistä!

Kesäkuun suositukset

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Levynkansitaidetta Turun musiikkikirjastossa

Malcolm Garrett

Brittiläinen graafikko ja levynkansien suunnittelija Malcolm Garrett (s. 1956) on tunnettu ansioistaan firmassa Assorted iMaGes. Garrett suunnitteli levynkansia lukuisille yhtyeille kuten Simple Minds, Buzzcocks, Magazine ja Duran Duran 1970- ja 1980-luvulla. Lisäksi Assorted iMaGes ja Garrett tekivät artisteille tyylikkäitä kiertueohjelmavihkoja ja muita fanituotteita.

Valikoima Garrettin suunnittelemia levynkansia on kolmas osa LP-levyjen näyttelysarjaa Turun musiikkikirjastossa. Kannet ovat esillä musiikin neuvonnan ja lehtipisteen luona.

Magazine: Magic, Murder And The Weather ja Simple Minds: New Gold Dream

Magazine: Magic, Murder And The Weather ja Simple Minds: New Gold Dream

Duran Duran: Rio

Duran Duran: Rio

Arcadia: So Red The Rose

Arcadia: So Red The Rose

Mukana näyttelyssä 20.7. alkaen:

Magazine: Magic, Murder And The Weather (1981),

Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84) (1982),

Duran Duran: Rio (1982),

Howard Devoto: Jerky Versions of The Dream (1983) ja

Arcadia: So Red The Rose (1985).

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Näyttelyt Turku

Viikon levy: Ojos de Brujo: Aocaná (2009)

Ojos de Brujo (suom. Velhon silmä) on Espanjan Barcelonasta kotoisin oleva yhtye, joka itse kuvaa tyyliään ”flamencovaikutteiseksi hip hopiksi”.

Barcelonan Ravalin kaupunginosan kellareissa järjestetään jammailuiltoja, joissa eteläeurooppalaiset, pohjoisafrikkalaiset ja latinalaisen Amerikan muusikot kohtaavat. Näissä sessioissa on saanut alkunsa moni bändi, kuten myös Ojos de Brujo vuonna 1996.

Ojos de Brujon musiikki on sekoitus flamencoa, katalonialaista rumbaa, intialaisesta, romani- ja afro-kuubalaisesta musiikista aina ska’han, reggaeen ja hiphoppiin. Vanhoillisille flamenco-faneille tämä rajoja rikkova musiikkifuusio ja yhtyeen anarkistinen live-esiintyminen ovat olleet kauhistus, mutta levyjä ostava ja keikoilla käyvä yleisö on ollut innoissaan.  Ojos De Brujon sanoma kertoo vapaudesta rikkoa rajoja, vapaudesta ajatella ja ennen kaikkea vapaudesta unelmoida.

Ojos de Brujo kokoonpano on:  Marina: laulu, Ramón: kitara, Paco: kitara,  Sergio: lyömäsoittimet, Max: lyömäsoittimet, Panko: levysoittimet ja koskettimet, Xavi: lyömäsoittimet.

Aocaná on Ojos de Brujon neljäs levy. Pidän erityisesti bändin akustisesta soundista, lattarirytmeistä, lattaritorvista, akustisista kitaroista ja espanjan kielestä. Tekstiliitteessä on kappaleet käännettynä myös englannin kielellä. Sanoitukset tekee laulaja Marina. Kappaleiden sovitukset ovat mielenkiintoisia ja soittimia on paljon.

Bändin keikoilla on mukana kahdeksasta kymmeneen  soittajaa ja Ojos de Brujon on sanottu olevan erityisen hyvä livenä. Ojos De Brujo on saavuttanut kaiken mahdollisen mitä maailmanmusiikkia esittävä orkesteri voi saavuttaa. Loppuunmyytyjä konserttisaleja, keikkoja kuudella mantereella, palkintoja, listaykkösiä ja kultalevyjä. Yhtye on voittanut BBC Radio 3:n maailmanmusiikkipalkinnon vuonna 2004. Valitettavasti yhtye on kertonut lopettavansa tämän vuoden kiertueen jälkeen. Tänä kesänä (2011) Ojos de Brujo esiintyy Suomessa Porin jazzeilla 15.7.  ja Ilosaari-rockissa 16.7.

Ojos de Brujo: Aocaná (2009)

Hevifossiili

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy

Britney Spears

Femme Fatale (2011)

Britney Spears: Femme FataleMonelle Britney on kuin kirosana, mutta kiistaton tosiasia on, että ennen kuin Lady Gaga valloitti listat, popin prinsessa oli Britney. Henkilökohtaisen elämän alamäen aikaan julkaistu Blackout (2007) palautti neidin jälleen listojen kärkeen. Ylämäkeä on ollut siitä asti.

Spearsin seitsemäs albumi Femme Fatale on ehdottomasti tanssittavin. Tuottajia on haalittu laidasta laitaan, aina Will.i.amista ja Max Martinista Stargateen. Tuottajien määrästä huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Levyn ensimmäinen sinkkubiisi Hold it against me saattaa olla shokki vanhan Britneyn ystäville, sillä nyt mennään todella kovalla biitillä. Biisin loppupuolella on häivähdyksiä jopa dubstepistä ja trancesta. Levyllä on muutenkin useita hyppäyksiä konemusiikin eri genreihin. Big fat bass on hyppäys Benny Benassin tyyliseen törinäbassoiluun, jossa Britneyn ääni on hädin tuskin tunnistettavassa muodossa. Trip to your heart pyörittelee tranceriffiä, saaden lötköllä biitillä trancegenreen uutta eloa. Deluxe-painoksella oleva Up´n´down on kunnianosoitus legendaariselle  Detroit-tekno/house –projektille, Inner Citylle. Eniten levyllä liikutaan electrohousen ja electrohopin alueella.

Nostan hattua Britneyn ennakkoluulottomalle teolle tehdä sama, mitä Madonna teki vuonna 2005 albumillaan Confessions on a dancefloor: tehdä äärimmäinen bailulevy. Kun Madonna luotti pääasiassa pariin konemusiikin genreen, Britney halusi haukata isomman palan ja tarjota kokonaisvaltaisemman kuvan konemusiikista.

Femme Fatale on popin ja konemusiikin täydellinen fuusio. Femme Fatale on tuotannollinen täysosuma, jossa ei kuulla yhtään turhaa sekuntia. Britneyn kuhertelu ja elektroninen soundi tarjoavat vastaanottavalle kuuntelijalle täydellisen elämyksen.

Juha S

Britney Spears Wikipediassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Britney_Spears

Britney Spears: Hold it against me http://www.youtube.com/watch?v=-Edv8Onsrgg

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy on Molly Hatchet: No Guts… No Glory (1983)

Danny Joe Brownin järisyttävä paluu ruotuun

Molly Hatchet: No Guts... No Glory

Molly Hatchet: No Guts... No Glory

Molly Hatchet on Jacksonvillessä, Floridassa 1975 perustettu Southern Rock-yhtye. Bändi on nimetty kuuluisan 1800-luvun sarjamurhaajan mukaan. Prostituoidun, jolla oli tapana houkutella pahaa aavistamaton ”asiakas” pauloihinsa ja tappaa uhrinsa pienellä kirveellä (=hatchet): useimmiten myös katkaista uhrinsa pää.

Korkeaenergistä, räkäistä Southern Boogie-yhtyettä on Marley Brantin mukaan aikoinaan pidetty ”heikkoina Lynyrd Skynyrdin kruunun kilpailijoina” (Southern Rockers 1999, 24). Tämän vuoksi on ollut epäselvää, onko Molly Hatchet yksi Southern Rockin isoisä-yhtyeistä vai osa genren perintöä.

Mielestäni kyseinen syytös on ollut täysin turha: yhtyeen debyytti Molly Hatchet vuodelta 1978,  myi kuitenkin platinaa, ja seuraava albumi Flirting With Disaster (1979) tuplaplatinaa. Yhtye yhdistää musiikissaan toki paljon Skynyrd-vaikutteita, mutta erityisesti myös Allman Brothers Bandin kahden kitaran harmonia- melodioita- ja kaksintaistelua. Tekivätpä he koverinkin edellä mainitun yhtyeen kuuluisasta Dreams-kappaleesta (1969), vaihtaen ¾- osa jazz- valssirytmin nelijakoiseksi, samalla ryydittäen sitä erilaisella riffillä.

Menestyksen mukana tulleen jatkuvan kiertämisen vuoksi uupunut ja loppuun kulunut laulaja Danny Joe Brown lähti yhtyeestä vuonna 1980. Mukaan astui Jimmy Farrar. Hän oli mukana yhteen kahdella albumilla, Beating The Oddsilla (1980) ja Take No Prisonersilla (1981). Samalla yhtye esitteli uutta ”hevimpää” linjaansa, joka näkyy myös erityisesti seuraavalla albumilla: Brown palasi yhtyeeseen 1983, jolloin Hatchet teki kuuluisan klassikkonsa, No Guts… No Gloryn (1983). Levy käynnistyy räväkällä ”killer-riffi” -kappaleella, What does it matter. Jo ensimmäiset tahdit ja Danny Joe Brownin ”ya-hooow”- huudot viestivät vain yhtä asiaa: He ovat tosissaan! Toista kertosäettä seuraa kitarasoolo, jonka välissä kuuluu tyypillinen ns. ”hevoskutsua” muistuttava vislaus. Se on ikään kuin merkkinä toiselle kitaristille, koska aloittaa oma soolo. Tyylikkään, hidastempoisen ”suvantovaiheen” (C-osa), taustallaan viileästi jammaileva honky tonk-piano, jälkeen kappale palaa normaaleille urilleen ennen loppua.

Albumin kohokohtia on muun muassa myös levyn ainoa varsinainen hitti Fall Of The Peacemakers, tribuutti muun muassa Vietnamin sodan veteraaneille ja muille ”rauhantekijöille”: ”Hyville miehille”, jotka kuolivat turhaan. Fall Of The Peacemakers on hidas, arkkityypin Southern Rock- balladi. Se alkaa juurevasta akustisesta kitaranäppäilyllä, kohoten Skynyrdin Freebird- kappaleen tavoin merkittäviin sfääreihin. Kappaleella on kuultavissa rock-kitarointia parhaimmillaan, niin introa seuraavassa kuin väliosan ja kiihkeätempoisen C-osan pitkissä, hätäilemättömissä ja teknisissä sooloissa. Mietin minkä vuoksi näitä suuria ”kitaravelhoja”, Dave Hlubeckia ja Duane Rolandia, ei mainita koskaan musiikkilehtien kuten Rolling Stonen parhaimpien kitaristien Top 100:ssa (esimerkiksi Slashin tai Hendrixin sijasta). Danny Joe Brownin laulussa on tiettyä Jackvilleläisen ”etelän miehen” rehellisyyttä ja miehekkyyttä, jota itse arvostan rock-laulajassa: Brown oli aikamme merkittävimpiä rock-ääniä. Sielukkuus ja särmä korvasivat teknisyyden.

Tiukasti rokkaavan, AOR-vaikutteisen, What´s It Gonna Taken jälkeen tunnelmaa tasoittaa mieleenpainuva Country Rock, Kinda like love: miehekkäällä tavalla herkkä kappale, jossa menevä, mukaansa tempaava kertosäe. Skynyrdin kaltainen On The Brawl lähtee liikkeelle tyylikkäällä kitarariffillä, jonka jälkeen Hlubeckin lead-kitara tulee mukaan, tuttuun tapaansa mykistäen kuulijansa. Taustalla fillailee juureva slide, joka paikoin myötäilee pääriffiä. Albumin ”Grande Finale” on instrumentaali Both Sides. Se perustuu toistuvan päämelodian ympärille.

Albumilla ei oikeastaan ole varsinaista heikkoa kohtaa. No Guts… No Glory on hieno albumi niin kiihkeälle Southern Rock- fanille, kuin myös Hard Rockista tai Heavy Metallia kuuntelevalla musadiggarille. Erityisesti niille, joille aikaisemmin genre Southern Rock on ollut tuntematon, suosittelen aloittamaan sukelluksensa syvän etelän ruudinkäryiseen sielunmaisemaan tästä albumista. No Guts… No Glory on niitä harvoja levyjä, jotka iskivät minuun välittömästi ensimmäisellä kuuntelukerralla, ensimmäisten tahtien aikana.

Olli Lehtonen

Teksti on esillä Stagella.

Teksti on esillä myös Turun musakirjaston Stagella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti

Mikko Uusi-OukariHeinäkuun artistina kysymyksiin vastaili juuri kirjastopihallakin konsertoineen Viima -yhtyeen kitaristi Mikko Uusi-Oukari.

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti muusikon urastasi.

Olen syntynyt Helsingissä 1950 -luvun lopulla ja muuttanut Turkuun 14 vuotta sitten. Aloitin kitaransoiton 70 -luvun alkupuolella. Varsinainen musiikillinen intohimoni oli 70- luvun alun proge. Soittajana aloitin kuitenkin perinteisistä ja helpommista tyyleistä kuten rock ja blues. Opiskelin musiikkia kirjoista, nuoteista, levyiltä kopioiden sekä toisilta soittajilta. Konserteissa seurasin tarkasti kitaristien sormien liikkeitä.

Soitin kouluaikoina monissa kokoonpanoissa jotka esiintyivät mm. koulujen bileissä. Kokoonpanot soittivat enimmäkseen lainamateriaalia ja jäivät yleensä melko lyhytaikaisiksi. Keskeisiä soittokavereita näiltä ajoilta ovat mm. Tipi Järvinen (Balls), Risto Hankala (Havana Blacks) ja Woude.

70/80 -luvun taitteessa progen soittaminen loppui tyystin punkin ja uuden aallon tullessa muotiin. Itse aloin opiskella Oulunkylän Pop-Jazz opistossa ja ryhdyin soittamaan jazzia ja lattarimusiikkia. 1980 -luvulla soitin Yhtyneissä Katusoittajissa, joka soitti kauppatorilla viikoittain sekä keikkaili ahkerasti erilaisissa tilaisuuksissa. Tein myös kitaristi Raimo Kähösen kanssa kuukauden katusoittokiertueen ympäri Euroopan.

Soittaminen ei ollut taloudellisesti tuottavaa, joten hankin myös ns. kunnon ammatin. Opiskelin Helsingin yliopistossa biokemistiksi 80 -luvulla. Väitöskirjaa tehdessäni lopetin soittamisen kokonaan muutamaksi vuodeksi. Nykyään työskentelen tutkijana Turun yliopistossa.

Jatkoin soittamista 1990 -luvun alussa progen tehdessä toista tulemistaan. Turkuun muuttaessani perustin bändin Lost Spectacles, jonka nimi muutettiin vuoden 2005 lopulla Viimaksi. Viima on julkaissut kaksi pitkäsoittolevyä: ”Ajatuksia maailman laidalta” (2006) ja ”Kahden kuun sirpit” (2009). Äänitämme parhaillaan kolmatta levyämme. Bändissä soittavat lisäkseni laulaja-puhaltaja-kosketinsoittaja Hannu Hiltula, rumpali Mikko Väärälä ja basisti Aapo Honkanen. Kosketinsoittaja Kimmo Lähteenmäki on mukana levyn tekemisessä, mutta muuten hän on jo jättänyt yhtyeen.

2. Käytätkö säännöllisesti Turun tai muiden kaupunkien kirjastopalveluja?

Ennemminkin kausittain. Useiden musiikkikirjastojen (Turun pääkirjasto, Hgin Töölön kirjasto sekä Vantaan Tikkurilan kirjasto) hyvien levy-, kirja- ja nuottivalikoimien johdosta olen käyttänyt niiden palveluja välillä viikoittain, parhaimmillaan lähes päivittäin. Viimeisistä kouluvuosistani kulutin enemmän aikaa kirjaston musiikkiosastolla kuin koulussa.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Frank Zappan toisen Suomen kiertueen toinen konsertti Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1974. Zappa oli vieraillut Suomessa jo 1973 ja esiintyi tällöin useammassa konsertissa Finlandiatalolla. Näin yhden Finlandiatalon konsertin. Kävi kuitenkin ilmi, että Zappan Finlandiatalon konserttien ohjelmistot olivat lähes täysin erilaiset. Hän nimittäin harjoitutti bändilleen hyvin laajan ohjelmiston. Tästä viisastuneena ostin liput 1974 kiertueen molempiin konsertteihin, jotka olivat samana iltana. Suuren kysynnän takia seuraavana päivänä järjestettiin vielä kolmas konsertti. Noihin aikoihin Lippupalvelun eteen piti mennä jonottamaan 3-4 tuntia aiemmin, jos aikoi lipun saada.

Kulttuuritalon ensimmäisessä konsertissa Zappa yhtyeineen esitti etupäässä materiaalia kahdelta viimeisimmältä studiolevyltään ”Overnite Sensation” ja ”Apostrophe’”. Nämä levyt olivat olleet askel kohti lyhyempiä laulukappaleita niitä edeltävien, pääasiallisesti pitkiä instrumentaalikappaleita sisältäneiden ”Waka/Jawaka” ja ”Grand Wazoo” jälkeen. Ensimmäinen konsertti jäi melko lyhyeksi (alle 1,5 tuntia). Toinen konsertti olikin sitten täysin erilainen. Muutaman uuden laulukappaleen jälkeen soitettiin pitkiä instrumentaalijameja.  Zappan virtuoosimainen kitaransoitto oli pääosissa muiden soittajien jäädessä taustalle. Pisimmät soolonsa Zappa soitti 12-tahtisen bluesrakenteen päälle. Olin noihin aikoihin hyvin perehtynyt blueskitarointiin. Tuona iltana Zappa ylitti kaiken siihen asti kuulemani ja näkemäni.

Seuraavan päivän konsertissa bändin ohjelmisto oli jälleen sävellettyyn materiaaliin perustuvaa. Zappa kokosi näistä kolmesta konsertista levyn ”You Can’t Do That On Stage Anymore. Vol. 2. The Helsinki Concert” (3LP/2CD). Zappan pitkiä bluessooloja sillä ei valitettavasti kuulla.

4. Mitä mieltä olet Turun ja sen lähialueiden musiikkielämästä?

Musiikkielämä on varsin vilkasta rockin, progen, bluesin ja jazzin alueella. Muilta osin en osaa vastata, koska en juuri seuraa muita tyylejä. Ruisrock ja Down by the Laituri ovat edelleen maan parhaiden festarien joukossa. Ulkomaisten artistien konsertteja Turussa on muutenkin varsin mukavasti tarjolla.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Frank Zappa – Hot Rats (1969)

Zappan kitarointia ja sävellyksiä parhaimmillaan. Mistä levystä Zappan musiikkiin tutustuminen tulisi aloittaa? Tästä!

Uzva – Uoma (2006)

Uutta Suomiprogea parhaimmillaan!

Midlake – The Courage Of Others (2010)

Uusista levyistä tämä on pyörinyt meikäläisen lautasella eniten. Kuuntelen nykyään mieluummin hiljaisuutta kuin ääntä. Musiikista olisi mukava löytää rauhaa eikä särökitaroita ja örinää. Tässä sitä (rauhaa) on koko levyllinen!

Toim. Petri Kipinä

Lue lisäksi Tuomas Pelttarin tekemä Viima -yhtyeen haastattelu tästä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musamaailman mietteitä - kuukauden artisti, Musasto suosittelee

Turun underground räjäytti tajunnat

Turun underground räjäytti tajunnat ja paloi kirkkaalla liekillä 1960-luvun lopulla. Löyhästi organisoituneen vastakulttuuriliikkeen jälkiseuraukset ovat kuultavissa ja nähtävissä suomalaisessa kulttuurissa vielä tänäänkin – etenkin populaarimusiikin ja kirjallisuuden saroilla.

U ei syntynyt Turkuun tyhjästä. Sitä pohjustivat suomalaisen elämänmuodon sotien jälkeiset mullistukset, joita maustoivat 1950-luvun Yhdysvaltojen kulttuurivallankumouksellisesti liikehdinnät beat-sukupolvesta jippiliikkeeseen, rockmusiikkiin ja underground-sarjakuvaan. Turun U:n tunnetuimmat saavutukset ovat rock- ja performanssiryhmä Suomen Tavisota 1939-1940:n ainoaksi jäänyt levy Underground-rock, Aamurusko-monistelehti sekä valtakunnallinen radio-ohjelma Maanalaista menoa.  Suomen Talvisota 1939-40 -taiteilijakollektiivin keskeiset vaikuttajat olivat M. A. Numminen sekä runoilijat Jarkko Laine ja Markku Into. (Komulainen & Leppänen:  Aurinko nousi lännestä.  Turun undergroundin historia. 2009).


 

”Underground on saanut poliittisen vastarintaliikkeen leiman. Termi itsessään on hämärtynyt sekavaksi, jopa käsittämättömäksi. Enemmän kuin koskaan on nyt pantava merkille sen intensiivinen, spontaani kansainvälisyys. Liikkeen jäsenet ovat solidaarisia: heillä on yhteiset ideat, toimintatavat, ajatusmallit, lehdistö ja sanasto. Pitkä tukka on heidän itsenäisyysjulistuksensa, popmusiikki heidän esperantonsa, ja heidän rauhanpiipussaan hehkuu hassislöntti. Sen päämääränä on tällä hetkellä ehkä jonkinlainen alkukommunismi, anarkia, alkukristillisyys. Se sanoutuu jyrkästi irti perinteellisen vasemmiston toimintatavoista, pitkäpiimäisistä puolueohjelmista ja vaalipuheista, vallansiirroiksi muuttuneesta vallankumouksesta. On suuri ero raittiin, väkivaltaisen ja puritaanisen uuden vasemmiston (puhumattakaan pikkuporvarillisesta vanhasta vasemmistosta) ja nauravien, rakastavien ja hauskaa pitävien u-ihmisten välillä. Kuitenkin on huomattava uuden vasemmiston ja undergroundin perimmäisten päämäärien samankaltaisuus. Ruskeaa riisiä aamiaisekseen haukkaava hippi, sian presidenttiehdokkaaksi nimennyt jippi, kivääriä kantava musta pantteri ja opintokirjansa polttava opiskelija jakavat saman vallankumouksen. Välineet eroavat”.  (Jarkko Laine: Underground. 1970, 12).

Suomen Talvisota 1939-40-ryhmän Underground-rock kuuluu rockhistoriamme legendaarisiin levyihin. Jälkipolvien silmissä se on noussut jopa profeetalliseen arvoon. ”maailmanhistorian merkittävin suomenkielinen rocklevy”, Mikko Saarela kirjoitti Rumbassa 1991. ” Kun rupesimme tekemään undergroundia, niin minun ja muidenkin tavoitteena oli ettemme jäljittelisi amerikkalaisia. Ehkä siitä johtuu että suomalainen underground on säilyttänyt voimansa -varsinaista mainettahan levy alkoi saada vasta kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen”, M.A. Numminen kertoi Hannu Tolvasen haastattelussa 1992. Tämä levy teki tunnetuksi Rauli Badding Somerjoen, joka oli tosin ollut mukana Nummisen ensimmäisillä levyillä. Badding on levyn pääsolisti ja pääsäveltäjä. Laulut tehtiin alunperin radion ohjelmasarjaan Maanalaista menoa, joka hyllytettiin muutaman lähetyksen jälkeen ” epäinformatiivisena”.  Tekstejä tekivät Jarkko Laine ja Markku Into, mutta suurimman osan kirjoitti M.A. Numminen, joka esiintyi myös monen laulun solistina. Suomen Talvisodan ohjelmistoa ovat myöhemmin tulkinneet mm. Se ja Sielun veljet.  Raptorin Tehdään kvanttimetsurit-kappaleen (Megamania 1991) tekstinä on Tehtaan vahtimestarit.

M.A. Numminen ja Sähkökvartetti

M.A. Numminen oli tehnyt läpimurtonsa 60-luvulla yhdistämällä tavanomaisempiin musiikkimuotoihin epäsovinnaisia tai asiaankuulumattomia tekstejä. Numminen lauloi sukupuolioppaiden nojalla sävellettyjä jenkkoja ja blueseja, teki folkrockia Ludwig Wittgensteinin teksteihin ja pahoinpiteli Schubertin Liedejä. Tämä yhteiskunnan hämäystoiminta oli ”teknisesti undergroundia.”

M.A. Nummisen 60-luku: kielletyt laulut (2003)

Livetilanteissa Suomen Talvisodan soitantaan yhtyi Nummisen kehittämä uliseva Sähkökvartetti, kollektiivinen elektronisoitin. Laite pystyi kiehtovien rytmien ohella tuottamaan myös helvetillistä pärinää ja ujellusta. Sähkökvartetti oli undergroundia silloin, kun se esiintyi Suomen talvisodan kanssa. Muulloin se oli avantgardea.

Sähkökvartetin Kaukana väijyy ystäviä

Aamurusko oli Suomen Talvisota-ryhmän piirissä syntynyt lehti.  Kirjapainot eivät suostuneet lehteä painamaan, joten sitä kopioitiin muutaman sadan kappaleen painoksina. Jarkko Laine on myöhemmin todennut, että Aamuruskon legendaarinen maine perustui suurelta osalta siihen, että juuri kukaan ei ollut onnistunut sitä näkemään.

Jarkko Laine debytoi kirjallisuuslehti Parnasson lyriikkakilpailussa 1967. Hänen esikoisrunokokoelmansa Muovinen Buddha ilmestyi saman vuoden syksyllä. Jarkko Laine: Muovinen Buddha. Otava 1967.

Runoilija Markku Innon beat-runoutta henkivä esikoisteos Tuonela Rock ilmestyi 1971.  Markku Into: Tuonela Rock. Gummerus 1971.

Markku Innon proosateos U on aikansa turkulaisen undergroundin historia ja utopia- kertomus siitä, miten oli, miten on, miten olisi voinut olla ja miten ei ainakaan. Teos näyttää, että ”arkipäivän taistelija ei etsi matoja”. Markku Into: U. Tammi 1982.

Aiheesta on näyttely Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla 1.7. – 31.8. 2011, Taiteiden talo 2. krs.  Tervetuloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku