Vinyylimania: Sammal – No 2

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”. Tällä kertaa kyseessä ei ole divarilöyty vaan tuore vinyylijulkaisu (Svart Records).

 

Sammal – No 2

1960 ja 1970-lukujen progea ja psykedeelista sammiota hämmentävä turkulainen Sammal onnistui lyömään luun kurkkuun Love Records -aarteita pöyhineellä esikoisellaan. Bändin viiden biisin pikkukiekko No 2 vaikuttaa selvästi suoraviivaisemmalta tekeleeltä, Deep Purpe ja Uriah Heep -vaikutteet ovat selkeämmin pinnassa. Vahva urkusoundi tuo muistumia The Doorsin suuntaan eikä Cream-fiilareitakaan voi ohittaa huomiotta. Sammal pyrkii selkeästi välttelemään progekoukeroita ja folk-henkistä huokailua.

Kun Vankina varisten tyrkyttää vielä etäisesti proto-doomilta ja Black Sabbathilta kuulostavaa riffiä, kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Peilin taikaa maistuu taas hetkittäin Iron Butterflyn velipuolelta, tosin Love Records -kaikuja on myös helppo poimia. Erityisesti viisulle pitää jakaa kiitosta ripeän vireästä asenteesta.

Tuuli kuljettaa rauhoittaa tilannetta ja lievästi paatoksellinen ulosanti hivelee korvaa mutta viisun puolen välin merkkipaalulla urkurin kokema herätys potkii viisuun okkultistia potkua. Tähdelle kuolemaan vähentää sähköä mutta Sammal löytää sisältään todellisen kaunosieluisuuden portin.

Sammal on edelleen häkellyttävän autenttisen oloinen, 70-luvun tuote. Levyn suoraviivainen asenne – vauhdilla tulta päin – on virkistävän rento valinta. Sammal osoittaa hallitsevansa 70-luvun askelmerkkejä hyvinkin laajalla asteikolla.

Vinyyliversiona Sammal on kuin kotonaan. Vaikka No 2:n kohdalla pitää todeta cd-versionkin soivan harvinaisen maukkaasti.

J.Kaunisto

Raision kirjastossa Robin Trower

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä brittiläisen kitarataituri Robin Trowerin albumien kansia.

Twice removed from yesterday

Bridge of sights

 

For earth below

 

Live

 

 

 

Viikon levy on CocoRosien albumi Tales Of A GrassWidow

CocoRosie: Tales Of A GrassWidow.

Outoa

Indie rock, indie folk, freak folk, psykedeelinen folk, New weird America… Vihattu ja rakastettu CocoRosie on yhtye, jota on vuosien kuluessa yritetty asettaa lukuisiin erilaisiin genreihin ja liikkeisiin. Bändi itse jättää luokittelut ja genretyksen muille ja tyytyy tekemään sitä mitä parhaiten (ei) osaa: musiikkia. Uusin albumi Tales Of A GrassWidow julkaistiin viime vuonna.

CocoRosiessa puhuttaa useimmiten musiikin paikoittainen taipumus saada kuuntelija tuntemaan olonsa epämukavaksi. Beat-runouden mieleen tuovat sanoitukset ovat usein monitulkintaisia, mutta joskus en ainakaan itse voi olla kuulematta niissä muuta kuin todella häiritseviä tarinoita. Noah’s Arkin ilmestyessä vuonna 2005 jouduin kuuntelemaan Armageddonin monta kertaa putkeen saadakseni selvän sen motiiveista. En saanut mielestäni rasistiselta kuulostavia sanoituksia:

– And oh what a pity the world’s not white / And oh what a shame I don’t have blue eyes / God must have been a color blind / If I made the world it would be all white.

Epämiellyttäviä viboja kuuntelijoissa ovat aiheuttaneet myös viittaukset insestiin (Werewolf), abortoituihin sikiöihin (K-Hole), väkivaltaan (South 2nd), seksismiin (By your side) ja uudella levyllä lapsen hyväksikäyttöön (Child Bride).

Eikä kyse ole vain sanoituksista. Bianca Casadyn lauluääni, joka kuulostaa korostetun, teeskennellyn lapsimaiselta, yhdistettynä Sierra Casadyn koulutettuun oopperamaiseen ääneen aiheuttaa monissa kuulijoissa niin positiivisia kuin negatiivisiakin reaktioita. Musiikki itsessään on ollut alusta asti jotain aivan muuta. Sierran kauniisti näppäilemät harppu ja piano ovat yhdistyneet rämisevien muovilelujen ja soittorasioiden kautta hip hop -biitteihin ja erilaisiin rytmisoittimiin. Tämäkin häiritsee monia, sillä ihmiskorva luonnollisesti tuntee itsensä huijatuksi, jos se kuulee jotain tavallisesta poikkeavaa. 

Grey Oceansia vuonna 2013 seurannut Tales of a GrassWidow on virkistävä muutos aiempaan levyyn. Grey Oceansissa ei sinänsä ollut mitään vikaa (paitsi ehkä levyn kansi ja sen uskomattoman ruma asettelu). Itsessäni se ei vain aiheuttanut juuri minkäänlaisia tunteita mihinkään suuntaan. Sinkkulohkaisut olivat CocoRosien rosoiseen, kotikutoiseen tunnelmaan tottuneille kuuntelijoille ehkä liian puhtaita ja kliinisiä, vaikkakin yleisesti ottaen fanien rakastama outous oli tallella. Se oli vain häivytetty jonnekin taustalle. Lemonade ja Gallows olivat kuitenkin lähes radioystävällisiä kappaleita, mikä ei sovi CocoRosien pirtaan. Yksikään levyn biiseistä ei ärsyttänyt itseäni tarpeeksi, että olisin jaksanut kuunnella levyä useampaan otteeseen, saadakseni selvän pidänkö levystä vai en.

Tales of a GrassWidow on tietyllä tapaa jatkumoa Grey Oceansille, mutta toimii paremmin. Turhan siisteiksi sämplätyt biisit on jätetty tällä kertaa väliin ja mahtava Antony Hegarty on saatu jälleen mukaan ensimmäistä kertaa sitten Noah’s Arkin. Hegartyn laulama kertosäe Tears for Animalsilla saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Biisi kuuluu muutenkin albumin vahvimpiin hetkiin. Siinä kuuluu CocoRosien levyillä aiemminkin vilahtanut mielenmaisema, jossa tunnetaan suurempaa yhteenkuuluvuutta luontoon ja eläimiin kuin ihmisiin ja moderniin maailmanmenoon. Tästä hetkellisestä, hivenen misantrooppisesta ekohippimeiningistä siirrytään sulavasti hämmentävään lapsimorsiantarinaan (Child Bride) ja loistavaan apokalypsitunnelmaan (End Of Time).

Loppulevy onkin sitten yhtä rumankaunista toimivuutta. Gravediggresson hypnoottisen kaunis kuva syksystä ja kuolemasta (kai),  Roots Of My Hairkääntää pakan sekaisin yhtäkkisellä pirteällä folk-kuviollaan ja Villainin jumputtava, junan lailla eteenpäin puksuttava biitti voisi toimia tanssilattialla. Huolimatta siitä, että kaikki tämä eriskummallinen erilaisuus on ahdettu yksiin kansiin, albumi toimii erinomaisesti kokonaisuutena. Sierran paikoittain monkumiseksi yltyvä laulu vie kuuntelijan toisiin maailmoihin ja Biancan lässyttävä huokailu on juuri ärsyttävän ja lumoavan rajalla. Outoa ja ehdottomasti kuuntelun arvoista. 

Alotreiv

 

 

 

Kuuntelussa Anette Olzonin soololevy Shine

Anette Olzon (Alyson Avenue, Nightwish) on julkaissut pitkään suunnitellun sooloalbumin. Anetten soolotuotos oli jo hyvää vauhtia valmistumassa mutta raskaus ja Nightwishin jälkeiset säädöt siirsivät levyn julkaisua parilla vuodella. Shine pysyttelee etäällä metallista, materiaali on ennemminkin suureellista euroviisuhenkistä rock-eskapismia. Mukana on pari pop-metallin ovea kolkuttelevaa teosta (tunnelmallinen kiekon nimibiisi Shine ja Within Temptation -henkinen Lies). Anetten äänessä on herkkyyttä ja pop-henkistä keveyttä, Anette liikkuu luontevimmalla mukavuusalueellaan. Vokaalisuoritus on levyn ehdoton ilonaihe. Viisumateriaali ei onnistu vakuuttamaan vastaavalla tyrmäysiskulla.

Kappalemateriaalin suhteen Anetten taustatukena ovat toimineet mm. euroviisukuvioista tuttu Stefan Örn, progemetallisti Karmakanicista tuttu Johan Glössner ja onpa One million faces -kappaleen tekijätiedoissa mukana myös Within Temptation -kosketinsoittaja Martijn Spierenburg. Jo edellämainitut Shine  ja Lies ovat kiekon kirkkaimmat tähdet. Tosin Anette on selvästi etsinyt levylle syvyyttä ja vaihtelevia sävyjä. Pophenkisten viisujen lisäksi levyltä löytyy myös utuista taivaanrannan maalailua.

Hear me seilaa popin ja rockimman ilmaisun välimaastossa – tukevammalla kitaramyllyllä siivussa olisi ainesta todelliseksi popmetallin tähtihetkeksi. Samaa voi sanoa Falling-kappaleesta, tosin euroviisumainen sovitus pyyhkii siivun vaarattomaksi ja hampaattomaksi mutta kappaleessa on houkuttelevaa pimeyden kanssa flirttailua. Jo mainittu One million faces etenee harmittomana pianoballadina ja kiekon päättävä Watching me from afar antaa Anetten äänelle tilaa loistaa ja vaikuttaa. Tyylikästä.

Anette Olzonin soolodebyytti on samalla pienoinen yllätys kuin myös osaltaan ennakko-odotusten mukainen. Anette ei pyri todistelemaan olevansa kivenkova metallimuija – mikä on aivan oikea valinta. Toisaalta euroviisumainen lähestymistapa antaa kriitikoille vahvan lyöntiaseen – Anette on aina ollut ABBA-henkinen vokalisti (?). Anette tuo esille kuitenkin herkkyyttä ja samalla pophenkistä suurieleisyyttä joka toimii omassa genrelokerossaan kiitettävästi. Leyvä ei voi väittää kovinkaan yhtenäiseksi mutta tekemisen jälki on ammattitaioista ja paikoin jopa innostunutta. Muutama biisi vaikuttaa kuitenkin keskeneräiseltä, luonnosmaiselta. Shine antaa kuitenkin lupauksia  –  Anetten tulevia tekemisiä kannattaa seurata!

J.Kaunisto

 

Jonathan Wilsonin Fanfare on Viikon levy

Jonathan Wilson (s. 1974) on yhdysvaltalainen, Los Angelesissa asuva muusikko ja tuottaja. Hänen ensimmäinen soololevynsä Gentle Spirit julkaistiin vuonna 2011. Omien julkaisujen lisäksi hän on soittanut muun muassa Elvis Costellon, Roy Harperin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja Father John Mistyn levytyksillä.

Viime vuonna ilmestyneen Fanfaren soundit rakentuvat Wilsonin kitaroiden ja upeasti soivan flyygelin ympärille. Levy on äänitetty kokonaan analogisesti hänen kotistudiollaan ja äänimaailma on hyvin orgaaninen. Wilson on selvästi hakenut inspiraatiota 70-luvun alun tuotantotyöstä ja äänitystavoista. Toteutuksessa voi huomata vaikutteita niinkin erilaisilta yhtyeiltä kuin Crosby, Stills & Nash, Electric Light Orchestra ja Pink Floyd sekä yhtä lailla muusikoilta Jackson Browne ja Roy Harper. Wilson onnistuu kuitenkin luomaan vanhojen keinojen avulla jotain uutta. Lopputulos on paljon enemmän kuin vaikutteidensa summa.

Fanfare on sekoitus americanaa, folkia, perinnetietoista 70-luvun rockia ja psykedeliaa. Kappalemateriaali on todella vahvaa. Levyn kohokohdiksi nousevat tiukasti soivat Future Vision ja Illumination sekä groovaava Sopwith Camel -laina Fazon. Jackson Browne, Graham Nash, David Crosby ja Father John Mistynäkin tunnettu Joshua Tillman laulavat harmonioita usealla kappaleella. Albumin rauhallisempaa antia edustavat Cecil Taylor ja Moses Pain, joissa Crosbyn, Nashin ja Brownen taustaharmoniat nousevat erityiseen asemaan, ja tukevat täydellisesti Wilsonin omaa tulkintaa.

Fanfare on tuleva klassikko. Ajaton levy, joka vaatii useamman kuuntelukerran avautuakseen. Se on yksi vuoden 2013 tärkeimmistä julkaisuista.

Antti Erkkilä

Matteus-passio on sävellys Jeesuksen kärsimyshistoriasta Matteuksen evankeliumin mukaan

 

Saksalaisen Johann Sebastian Bachin säveltämä Matteus-passio on kaksiosainen passio, oman tyylilajinsa mestarinäyte, joka kuvaa pääsiäisen ajan tapahtumat Jeesuksen Betanian ennustuksesta hautaamiseen saakka. Passio kantaesitettiin Leipzigin Tuomaskirkossa pitkänäperjantaina 15. huhtikuuta 1729. Teoksen esitys kestää noin 3½ tuntia.

J. S. Bach sävelsi uransa aikana viisi passiota, joista kuitenkin vain kaksi — Matteus-passio ja Johannes-passio— on säilynyt kokonaisina. Markus-passiosta on säilynyt nykypolville vain otteita. Matteus- ja Johannes-passio kuuluvatkin kuorojen vakio-ohjelmistoon pääsiäisaikaan.

Keskiajalla kirkoissa oli piinaviikoilla tapana lukea tai laulaa Jeesuksen kärsimyshistoriat. Sana passio on latinaa ja tarkoittaa sekä kärsimystä että intohimoa. 1600-luvulla Saksassa kehittyi uusi oratoriopassion perinne, jonka varhaisimpia esimerkkejä oli hampurilaisen Thomas Sellen säveltämä Johannes-passio vuodelta 1641. Bachin passiosävellykset jatkoivat tätä perinnettä. Bachin tiedetään itse johtaneen eri passioidensa esityksiä Leipzigissa vuodesta 1724 vuosittain aina vuoteen 1739 asti ja todennäköisesti myöhemminkin, vaikka näistä esityksistä ei olekaan säilynyt todisteita.

Bachin Matteus-passion toi uudestaan esille Felix Mendelssohn, kun hän vuonna 1829 esitytti ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen välillä unohdetun teoksen. Konsertti oli suuri kulttuuritapaus, josta yli tuhat pyrkijää piti lähettää kotiin tilanpuutteen vuoksi.

Matteus-passio on sävelletty kaksoiskuorolle, kaksoisorkesterille, kaksille uruille sekä solisteille (sopraano, altto, tenori, basso). Teoksen libretto eli teksti on peräisin Matteuksen evankeliumin luvuista 26 ja 27.

Bachin passiot koostuvat aarioista, kuoro-osista, koraaleista sekä resitatiiveista, joiden tarkoituksena on viedä juonta eteenpäin. Aariat ovat usein pohdiskelevia ja pysäyttävät juonenkulun. Ne saattavat myös olla rukousmaisia tai kommentoida tarinaa. Bach käyttää kuoroa milloin suurena kansanjoukkona tai toisinaan esimerkiksi Jeesuksen vanginneiden sotilaitten suuna. Matteus-passion ”johtoaiheen” muodostaa koraali Herzlich tut mich verlangen, joka kuullaan passiossa viidesti.

Matteus-passiossa henkilöiden lauluosille on tyypillistä minimaalinen säestys – useimmiten Bach käyttää näissä vain urun ja sellon duettoa, poikkeuksena Jeesus, jonka lauluosuuteen hän on lisännyt sädekehänomaisen viulu- ja alttoviuluosuuden. Ainoastaan Jeesuksen kuoleman hetkellä Bach luopuu tästä tunnusomaisesta jousikvintetosta, jättäen dramaattisen tyhjyyden Jeesuksen huudahtaessa ”Eli, Eli, lama asabthani? ”.
Matteus-passio on esitetty Turussa kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. Musikkikirjastosta löytyy useita eri Matteus-passion levytyksiä. Lisää levytyksiä löytyy Naxos Music Libraryn kautta, johon kirjaudutaan sisään kirjastokortin numerolla.

 

Youtubesta löytyy J.S Bachin Matteus-passio kokonaan Münchenin Bach- kuoron ja -orkesterin esittämänä, johtajanaan Karl Ritchter vuodelta 1971.

 

Lähteet:

Wikipedia: Matteus-passio
Boyd, Malcolm: Bach, 1991 Otava

Burrows, John & Wifeen, Charlie: Klassinen musiikki. (Eyewitness companion: Classical music, 2005). Suomennos: Saana Ala-Antti ja Mirja Kytökari. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-31887-4.

Miten vinyylilevyn hinta arvioidaan ja mitä levyjä kannattaa kerätä?

Turun kaupunginkirjaston Antiikkipäivänä kirjallisuusosastolla arvioitiin vanhoja tavaroita ja musiikkiosastolle sai tuoda arvioitavaksi levyjä. Paikalle oli kutsuttu  asiantuntijoiksi Fredrik Johansson 8-raidasta ja Joska Laine Iki-Popista. Päivän aikana  tuotiin näytille ihan mielenkiintoisia levyjä.

Miten levyn hinta arvioidaan?

Hintaan vaikuttaa kysyntä ja kunto. Jos levyn kansi tai itse levy on huonossa kunnossa, levyn arvo saattaa pudota jopa puoleen. Jos kaikki liitteet ovat tallella, se nostaa myös levyn hintaa tai vastaavasti laskee.

Mitä levyjä kannattaa kerätä?

Cd-levyjen hinta on romahtanut, kirpputorit ovat niitä täynnä. Osasta vinyylilevyistä maksetaan. Tällä hetkellä klassinen ja kotimainen iskelmä ei myy vinyylilevyissäkään.

Kotimaisista levyistä kysyttyjä ovat Love Recordsin levyt, alkupään punk-levyt, progressiivisen rockin levyt, varhaiset suomalaiset jazzlevyt, suomalainen avantgarde sekä 1990-luvun jälkeen julkaistut vinyylilevyt, koska niiden painosmäärät ovat niin pieniä.

Ulkomaisista levyistä kysyttyjä ovat alkuperäispainokset ja brittipainokset. Nimenomaan venäläiset keräilijät ovat nostaneet brittipainosten hintaa. Yleisesti ottaen kannattaa kerätä musiikkia, joka pysyy arvossaan.

Vinyylilevyjä arvioimassa Fredrik Johansson (vas.) ja Joska Laine.

Päivän ensimmäisenä arvioitiin Abban levy Arrival vuodelta 1976. Levyn teki ainutlaatuiseksi se, että se oli Suosikki-lehden fan-clubin palkinto ja siinä oli kaikkien Abban jäsenten nimikirjoitukset.  Hintaa on vaikea arvioida, mutta Joska Laineen mukaan se on huutokauppatavaraa ja hinta voisi liikkua siinä 100 euron hujakoilla.

Rohkeasti hehkuvin rinnoin: Leninin mielilauluja. Hinta muutaman euron.

Teboilin mainoslevy. Hinta noin kympin.

The Foolin levy. 15-20 €.

Marilyn Monroen levy vuodelta 1985. Sisältäen 1950-luvulla taltioituja Marilynin laulamia kappaleita. Hinta n. 10 €.

Coca-Cola-levyt n. 10-15 €.

James Bond-soundtrackejä kerätään aina. Kuvassa unkarilainen painos. Hinta 10 € ylöspäin, jopa 25 € riippuen kunnosta.

Nazareth: Close Enough to Rock ’n’ Roll. 1976. Brittipainos. Hinta n. 25 €, jos huippukunnossa. Pienikin naarmu laskee hintaa.

Humppa-Veikkojen levy. Cokis-mainos nostaa hintaa: n. 20 €.

Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa oli aikoinaan Suomen myydyimpiä levyjä. Niitä on vielä kierrossa paljon esim. kirpputoreilla. Hinta vain muutaman euron. Samoin Abbaa on aika hyvin vielä saatavilla.

Päivän päätteeksi tuotiin arvioitavaksi todellinen harvinaisuus: fonografilieriö 1910-luvulta. Fonografin patentoi aikoinaan Edison. Fredrik Johansson ja Joska Laine näkivät ensimmäisen kerran fonografilieriön alkuperäispakkauksessaan.  Huutokauppatavaraa, hinta n. 80-100€.

Fredrik Johansson näyttää missä kohtaa fonografin neula oli lieriöön nähden, kun sillä soitettiin musiikkia. Fonografia oli samanaikaisesti veivattava, kun musiikkia kuunneltiin.

Levyjen hintoja voi myös tarkastella seuraavista oppaista, jotka ovat lainattavissa Vaski-kirjastoista:

 Suomalaisten vinyyli- ja cd-levyjen hintaopas 2014

Rare Record Price Guide 2014

 

Ann-Christin Antell

Viikon levy: Big Country – The Crossing (1983)

Viikon levyn on tehnyt bändi, jonka  olin unohtanut pitkiksi ajoiksi. Yhtenä päivänä päässäni alkoi soida Steeltown-biisin alkuriffi ja löysin vanhan rakkaani uudestaan. Ensimmäisen kerran kuulin Big Countrysta, kun vuonna 1984 nauhoitin Rockradio-ohjelmasta kappaleita c-kasetille. Tuli painettua rec-nappia juuri oikeassa kohtaa, kun sain nauhalle Big Countryn Wonderlandin. Olin silloin vasta 11-vuotias, mutta älysin sen verran, että tämän bändin soundissa oli jotain erilaista. Olen nyt kuunnellut viikon bändin kahta ensimmäistä levyä ja olen ihan myyty.  Niitä voisi kuunnella uudestaan ja uudestaan. Ne kuulostavat uskomattoman tuoreilta, vaikka ovatkin tehty 1980-luvulla.

Big Country on lähtöisin Skotlannin Dunfermlinestä ja se perustettiin vuonna 1981. Se saavutti maailmanlaajuista suosiota 1980-luvulla. Big Countryn kappale ”In A Big Country” nousi kansainväliseksi hitiksi vuonna 1983 ja esikoisalbumi The Crossing myi kultaa Yhdysvalloissa sekä platinaa Britanniassa ja Kanadassa. Tätä ennen yhtye oli tehnyt läpimurtonsa Britanniassa Top10-singlellä ”Fields of Fire”. The Crossingia seurasi kaksi Britanniassa menestynyttä albumia: Steeltown (1984) nousi Britannian albumilistan ykköseksi ja sisälsi kolme Top40-singleä; The Seer (1986) oli brittilistan kakkonen. Kumpikaan albumi ei kuitenkaan enää saavuttanut debyyttialbumin suosiota Yhdysvalloissa. The Seerin nimikkokappaleella oli mukana Kate Bush. Aika moni muistaa Big Countryn keikan Provinssirockissa 1986.

1980-luvun loppuun mennessä yhtyeen suosio hiipui, mutta se jatkoi keikkailua ja levyttämistä pienille levymerkeille läpi 1990-luvun. Alkuperäinen Big Country tuli päätökseen, kun henkisistä ongelmista kärsinyt yhtyeen keulahahmo, laulaja Stuart Adamson löydettiin kuolleena hotellista Honolulussa 16. joulukuuta 2001.

Oli vaikea valita teenkö viikon levyn Big Countryn esikoisesta the Crossingista vai vuosi sen jälkeen julkaistusta Steeltownista. Molemmat ovat aivan loistavia levyjä. Päädyin lopulta the Crossingiin, koska se on kokonaisuutena  parempi ja pidän levyn kotikutoisista soundeista.

Big Countryn omaperäinen soundi tulee ilmavasta kitaroinnista, säkkipillimäisestä soundista, jonka Adamson kehitti soittamalla sähkökitaraa e-bowilla. E-bow saa kitarat kuulostamaan paikoittain syntetisaattoreilta. Laulaja-kitaristi Stuart Adamson soitti aikaisemmin skottilaisessa punk-bändissä, joten Big Countryn musiikissa on vaikutteita punkista, mutta musiikki on monipuolista, polveilevaa, maalailevaa, intohimoista, kekseliästä, kaunista ja yllättävää. Sanoisinko punkin, progressiivisen rockin ja indie-rockin sekoitusta.

 

”Kaikki alkoi musiikista, joka soi päässäni… musiikki muodosti kuvia, jotka laajenivat maisemiksi ja kertoivat tarinoita… huomasin, että pystyin soittamaan sitä ja kitara oli kytkettynä suoraan sydämeeni”.

 

The Crossing-levyn musiikki kuulostaa juuri tuolta mitä Stuart Adamson kuvaili.  Pidän myös lauluharmonioista, jotka tuovat musiikkiin dynamiikkaa. Adamson ja Butler laulavat stemmoja myös biisien A-osissa. Kitarointi on erittäin melodista, monissa biiseissä riffit jäävät yhtä lailla päähän soimaan kuin laulumelodiat ja mikä parasta: väliosissa kitarat eivät soita tilulilu-sooloja, vaan melodiaa.

 

The Crossing levyn merkityksen on parhaiten ehkä tiivistänyt The Rolling Stone lehden toimittaja Kurt Loder 15.9.1983:  ”Here’s a big-noise guitar band from Britain that blows the knobs off all the synth-pop diddlers and fake-funk frauds who are cluttering up the charts these days. Big Country mops up the fops with an air-raid guitar sound that’s unlike anything else around, anywhere … Like the Irish band U2 , Big Country has no use for synthesizers, and their extraordinary twin-guitar sound should make The Crossing a must-own item for rock die-hards”.

 

Adamsonin kuoleman jälkeen 2007 Big Country palasi esiintymislavoille 25-vuotisjuhlansa kunniaksi jäljellä olevien jäsentensä voimin basisti Tony Butler laulajana. Vuonna 2011 yhtyeen laulajaksi tuli Mike Peters. Big Country on tehnyt uudella kokoonpanolla kaksi  kiertuetta. Vuonna 2012 helmikuussa yhtye juhlisti 30-vuotiskiertueellaan esikoisalbumiaan The Crossing, mutta on hyvin vaikea kuvitella tätä bändiä ilman Stuart Adamsonia. ” He was a genius”.

 

Ann-Christin Antell

Viikon levynä Penniless – Rows Of Houses

Vuonna 1993 ensimmäisen levynsä julkaissut Penniless (tuolloin nimellä Penniless People Of Bulgaria) on yltynyt 2000-luvulla todelliseen lentoon. Bändin edellinen albumi A Cab to the City henki niin itsevarmaa tekemisen parhautta että kyseessä on Pennilessin uran ehkä kirkkain näyttö. Rows Of Houses laajentaa hienoisesti soundia, viisuissa vältellään ilmiselvintä lähestymiskulmaa. Tottahan mukana on edelleen power pop -henkistä tyylittelyä ja Pixies on helppo heittää ilmoille mutta Penniless kärsii vääryyttä pelkkään power pop -karsinaan ahtamisesta. Penniless kelpaa täysin alakuloisuuteen taipuvan, menevän melodisen rockin ystäville.

Nimittäin kiekon alkuun isketään 22-Pistepirkkoa peilaava Are you talking to me ja heti perään testataan Mewin harrastamia tehoste-elementtejä (My imaginaty friends). Utuisen harhaileva Times are rough osoittaa bändin vahvan melodisuuden vaikka kertsiin on (pakko) heittää särisevää power pop -skebaa. The easy way out on alavireisenä indiehapuiluna mainio pala. Vahva ja elinvoimainen A walk through the crowds tyrkyttää kiekon kireintä antia – indierokkia suoraan oppikirjasta. Myös maskuliinisen röyhkeä Empty busses säteilee eteenpäin vievän kitararockin parhaita paloja.

Penniless on jälleen kerran sorvannut aikaa ja kuuntelua kestävän albumikokonaisuuden. Kyseessä on todellakin emotionaalista indierokitusta. Bändi on niin varma omasta tekemisen suunnastaan ettei kuulijan tarvitse jännittää tai tuntea itseään koekaniiniksi. Penniless on jälleen suorittanut hallitun rikoksen kaikkivaltiasta listapoppia kohtaan.

J.Kaunisto

Musiikkia marginaaleista- esittelysarja alkoi Turun musiikkikirjastossa

Musiikkia marginaaleista- esittelysarja alkoi Turun musiikkikirjastossa 3.4. , jolloin Himeran esittelemänä kuultiin eri tyylistä musiikkia marginaaleista. Aluksi pohditiin sitä mitä on marginaalimusiikki. Se mikä meillä Suomessa on marginaalia ei välttämättä ole sitä muualla. Ensimmäisellä kerralla kuunneltiin kootusti etnoa, free jazzia, elektronista ja kokeellista. Toisella kerralla  10.4. perehdyttiin tarkemmin etnoon. Niko-Matti Ahdin tekemä soittolista löytyy tästä: Musiikkeja maailmalta -soittolistalista kirjastolle.

Kolmannella kerralla 24.5. klo 18-19.30 on sarjassa vuorossa freejazz ja imrovisaatio. Alustajana Topias Tiheäsalo.

Katso tarkempi ohjelma täältä: