Avainsana-arkisto: Raision kaupunginkirjasto

Kuvia ja tunnelmia Tuula Amberlan keikalta Raision kirjastotalon Martinsalissa

Tuula Amberla trio esiintyi torstaina 14.3. Raision Kirjastotalon Martinsalissa.

Noin 70 hengen yleisö sai kuulla kattavan läpileikkauksen Tuulan soolotuotannosta, mukana myös tuoreimmat julkaisut Anna äiti puhaltaa ja Poljen pimeään. Keikalla kuultiin myös Tero-Petrin omaa soolotuotantoa.

Amberlan triossa soittivat kitaristi Tero-Petri Suovanenja basisti Vesa Saloranta.

(Kuvat Arto Korhonen)

 

Tero-Petri Suovanen

Vesa Saloranta

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee

Vinyyli-iltamissa koolla vinyyliformaatissa musiikkia harrastavia henkilöitä ja Wallenius

Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat keräsi jälleen vinyyliformaatissa musiikkia harrastavia henkilöitä paikalle selailemaan levyjä ja kuuntelemaan Jukka ”Waldemar” Walleniuksen muistoja kotimaisen musiikkilehdistön vaiheista.

Paikalla kuultiin myös elävää musiikkia, duo Aino & Ella esitti illan aikana cover-biisejä akustisella otteella.

Ohessa maanantaina 4.3. järjestetyn tapahtuman tunnelmia  (kuvat Arto Korhonen);

Äänessa Waldemar Wallenius, haastattelijana Kimmo Lilja

 

Duo Aino & Ella

Jätä kommentti

Kategoria(t): luennot, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Tuula Amberla esiintyy Raision Kirjastotalossa 14.3.

Tuula Amberla trio esiintyy torstaina 14.3. klo 18 Raision Kirjastotalon Martinsalissa. Liput 10 euroa ovelta (ei ennakkomyyntiä).

Amberlan viimeisimpiä singlejä ovat 2018 maaliskuussa julkaistu Anna äiti puhaltaa ja tämän vuoden puolella julkaistu Poljen pimeään.

Amberla oli keikkatauolla, mutta nyt valovoimainen esiintyjä villitsee katsojia jälleen. Keikoillaan Amberla keskittyy pääasiassa omaan soolotuotantoonsa. Tuula Amberla triossa soittavat laulajan lisäksi kitaristi Tero-Petri Suovanen ja basisti Vesa Saloranta.

Amberla nousi suuren yleisön tietoisuuteen hitillään Lulu (1984). Soolouran lisäksi hänet tunnetaan myös Liikkuvat Lapset -yhtyeestä.

Amberla on työkseen myös kirjastonhoitaja, joten keikkapaikka sopii tilaisuuteen mainiosti. Hän onkin sanonut, että on lasten kanssa työskentelynsä kautta oppinut esiintymään myös aikuisille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Musa, Soundi, Blues News ja WUM – suomalaisen rockjournalismin isä Jukka ”Waldemar” Wallenius maanantaina Raision Vinyyli-iltamissa

Vinyyli-iltamat jälleen Raision kaupunginkirjastossa maanantaina 4.3.

Suomalaisen rockjournalismin isä JukkaWaldemar” Wallenius  saapuu paikalle (Wallenius haastateltavana kello 18 alkaen)  ja juttua riittää varmasti myös Musasta, Soundista, Blues Newsista ja WUM:sta.

Wallenius perusti 1972 Suomen ensimmäisen rockmusiikin erikoislehden, Musan. Ensimmäinen Walleniuksen lehti oli kuitenkin Blues News (1968). Musan jälkeen tuli Soundi (1975), joka vakiinnutti asemansa ja saavutti laajan lukijakunnan. Wallenius kuului lehden toimituskuntaan 1980-luvun loppuun asti.

1980-luvun alussa saatii markkinoille Fanzine, ja viimeinen Walleniuksen lehti oli Wanha ja Uusi Musa eli WUM 1990-luvun alussa.

(Kuvissa näkyvät lehdet esillä Raision kaupunginkirjastossa)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Lehdet, Musasto suosittelee, Tapahtumat, Vinyylimania

Suomalaisen rockjournalismin ”isä” Waldemar Wallenius vierailee Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamissa

Vinyyli-iltamat Raision kaupunginkirjastossa maanantaina 4.3.

Suomalaisen rockjournalismin isä JukkaWaldemar” Wallenius  on Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamien vieraana. Toimittaja Kimmo Lilja haastattelee legendaarista journalistia klo 18 Raision kirjastotalon musiikki- ja taideosastolla (2. kerros).

Vinyyli-iltamissa käydään tuttuun tapaan käytettyjen levyjen kauppaa klo 16-19. Myyntitiskien takaa löytyvät tutut miehet: Iki-Popin Joska Laine, 8raidan Fredrik Johansson ja kiertävä levykauppias Kari Prusila.

Iltamissa tarvitaan tietenkin myös musiikkia. Helsinkiläiset Aino ja Ella esittävät covereita klo 17.30 alkaen.

 

Viisi musiikkilehteä

Waldemar Wallenius perusti 1972 Suomen ensimmäisen rockmusiikin erikoislehden, Musan. Lehden vaikutus 1970-luvun alun nuorten musiikkimaun muotoutumiseen oli valtava. Jutut olivat seikkaperäisiä ja kirjoittajien into välittyi lukijoille. Oma lukunsa olivat lehden levyarvostelut ja etenkin kuukauden LP-valinnat.

Ensimmäinen Walleniuksen lehti oli kuitenkin Blues News (1968). Musan jälkeen tuli Soundi (1975), joka vakiinnutti asemansa ja saavutti laajan lukijakunnan. Wallenius kuului lehden toimituskuntaan 1980-luvun loppuun asti.

1980-luvun alussa musiikin ilmatilaan pyrähti Fanzine, ja viimeinen Walleniuksen lehti oli Wanha ja Uusi Musa eli WUM 1990-luvun alussa.

Viime vuonna Waldemar Wallenius täytti 70 vuotta, ja sen kunniaksi Tommi Liimatta toimitti kirjan Musaa ja Soundia, johon on koottu Walleniuksen kirjoittamia lehtijuttuja vuosilta 1971-79.

Vinyyli-iltamat järjestetään Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla jo seitsemännen kerran.

1 kommentti

Kategoria(t): luennot, Musasto suosittelee, Tapahtumat, Vinyylimania

Raision kirjastossa – The Name of This Band is Talking Heads

The Name of This Band is Talking Heads

 

Punakantinen albumi Talking Heads: 77 aiheuttaa aina rajun flashbackin: pieni asunto vanhassa kivitalossa Raastuvankadulla Vaasan keskustassa, nakuttava Psycho Killer täyttää ilmatilan, ikkunasta lankeaa pölyinen valo. Vinyyli oli kesän 1982 soundtrack, joka pyöri levylautasella ja rytmitti elämää.

Myös More Songs About Buildings and Food (1978), Fear of Music (1979) ja Remain in Light (1980) tekivät sille seuraa.

Se oli rakkauden kesä. Olin muuttanut ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen ja kotimme oli, kyllä, toimituksen takahuoneessa. Illalla toimitus tyhjeni ja musaa sai luukuttaa vapaasti. Ehkä juuri siksi Talking Heads tatuoitui sielunmaisemaksi yhtä lujasti kuin Vaasa, lempikaupunkini. Kun juoksin merenrannassa lenkillä, David Byrne sitoi siivet kantapäihin.

Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä oikeastaan rakastin eniten: poikaystävää, Vaasaa vai Talking Headsia. Ehkä jotain voi päätellä siitä, että poikaystävä on eksä, mutta kaksi muuta rakkautta hehkuvat yhä.

Kun muutimme Turkuun, tilanne vain paheni ja paheni. Lopulta se meni, no, jotenkin oudoksi.

Fanitin Talking Headsin basistia Tina Weymouthia niin kovasti, että se meni melkein överiksi. Hänen vaatimaton karismansa sekoitti pääni.

Leikkautin vaaleat hiukseni samoin kuin hänellä. Kuvista ja videoilta katsoin miten hän soitti, miten hän liikkui, miten ystävälliseltä, herkältä ja kujeilevalta hän näytti. Hänellä ei ollut lainkaan kovan rockmimmin elkeitä ja silti hänen katu-uskottavuutensa ylitti 100 prosenttia. Päiväunissani (katselin niitä siihen aikaan paljon) kuvittelin salaa olevani hän.

 

Kun Tinalla oli Little Creatures -albumin takakannessa yllään kukkahousut, kukkahame, kukkatakki ja skottiruutuinen päähine, hankin tietenkin heti kukkahousut. Kukkahame taisi jo olla komerossa valmiina. Onneksi en sentään ostanut bassoa. Vaikka toisaalta… miksipä ei?

 

Oikeasti Tina on myös kovan luokan muusikko. Videolla eritellään hänen taitavaa ja luovaa tyyliään.

https://www.youtube.com/watch?v=mXw0UBf8tkA

Talking Heads syntyi, kun New Yorkin taidekoulun Rhode Island School of Designin opiskelijat Tina Weymouth, Chris Frantz ja Skotlannista kotoisin oleva David Byrne tutustuivat. Virallisesti bändi perustettiin 1975: Tina soitti bassoa, Chris rumpuja ja jumalaisen karismaattinen David Byrne lauloi ja soitti kitaraa. Jerry Harrison löydettiin kiippareihin ja kitaraan.

Talking Headsin musiikista on sanottu, että siinä yhdistyivät uuden aallon fiilikset, särmikäs punk, ahdistunut taiderock, sykkivä funk ja keinuva maailmanmusiiikki. Lopputulos on intohimoista, maanista ja hypnoottista, toistoilla pelaavaa rockmusiikkia, joka on täynnä hävyttömän kauniita melodioita ja kertiksiä. Talking Headsin tunnistaa myös nelistävästä rytmistä, jonka luovat Tinan bassolinjat ja Chrisin rumpukuviot.

Bändin läpimurrosta on erilaisia käsityksiä. Joiden mielestä vimmainen hitti Burning Down the House (1983) breikkasi läpi. Toisaalta kosmisen kaunis Once In a Lifetime teki bändistä MTV-komeetan.

 

https://www.youtube.com/watch?v=5IsSpAOD6K8

 

Joka tapauksessa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984) viimeisteli maailmanmaineen. Lavalla oli bändin lisäksi iso rytmiryhmä ja taustalaulajia. David Byrnen valtava vaalea puku jäi historiaan. Montakohan kilometriä muusikot mahtoivat leffan aikana juosta? David Byrne kiersi tuttuun tapaan ikuista kehää ja muut juoksivat paikoillaan.

Elokuvasta True Stories (1986) on jäänyt parhaiten mieleen koominen David Byrne punaisessa avoautossa. Elokuvan biisit ovat “tositarinoita iltapäivälehdistä”. Vinyyli julkaistiin samana vuonna.

Bändillä on käsittämätön määrä sietämättömän kauniita hittejä: suloinen This Must Be the Place, countryhenkinen Road to Nowhere, uhkaavan hakkaava Psycho Killer, nelistävä Thank You for Sending Me an Angel, salaperäinen Houses in Motion, villin hyväntyylinen Wild Wild Life, komeasti rullaava Girlfriend is Better, svengaava And She Was ja hilpeästi hullutteleva Perfect World. Noin niinku alkajaisiksi.

 

https://www.youtube.com/watch?v=LQiOA7euaYA

 

Talking Headsin tarina päättyi 1991, mutta Tina meni Chrisin kanssa naimisiin ja he ovat pysyneet yhdessä.

Talking Headsin musiikki on oikeastaan mielentila, oma musiikillinen ja esteettinen planeettansa, jonne on hyvä silloin tällöin matkustaa. Laulut kestävät aikaa ja videoissa on vahvaa taiteellista näkemystä.

Yhtyeen elämänkaari muistuttaa hollantilaisen Nits-yhtyeen historiaa. Myös Henk Hofstede ja muut Nitsin tyypit tapasivat Amsterdamin taidekoulussa ja perustivat bändin, joka teki hyväntuulisia ja upeita rockbiisejä, joihin ei aika pysty. Se tuli todistettua taas viime keväänä Turun kaupunginteatterin keikalla.

Iso osa Talking Headsin viehätystä perustuu David Byrnen ääneen, joka on taipuisa, puhdas ja laaja-alainen. Talking Headsin jälkeen David Byrne on tehnyt soololevyjä ja julkaissut myös aaria-albumin Grown Backwards (2004).

Rufus Wainwrightin ja Byrnen tulkinta Georges Bizet’n Helmenkalastajat-oopperan aariasta Au fond du temple saint saa aina kyyneleet silmiin. Joku on kirjoittanut YouTubeen sattuvasti: Tämä on klassikko, mutta David Byrne ja Rufus Wainwrigt täydellistävät sen.

This Must Be the Place -biisi on lainannut nimensä Paolo Sorrentinon ohjaamalle mainiolle elokuvalle (2011), jossa Sean Penn esittää unohdettua luuseri-rocktähteä Cheyenneä. Hänkin käy Talking Headsin keikalla New Yorkissa vanhaa kaveriaan Byrneä moikkaamassa.

https://www.youtube.com/watch?v=JccW-mLdNe0

 

Tekstin on kirjoittanut, elänyt ja kokenut Eeva Kiviniemi

 

(Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa esillä Talking Headsin ja David Byrnen tuotantoa)

More songs about buildings and food

Remain in Light

Speaking in Tongues

True Stories

Little Creatures

The Name of the Band is Talking Heads

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tarinoita levyjen takaa

Raision kaupunginkirjastossa esillä Steve Miller Band

Steve Miller Band

West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.

Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.

Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.

”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.

Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.

Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.

 Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)

 

Sailor

 

The Joker

 

Fly Like an Eagle

 

Book of Dreams

 

Abracadabra

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio