Aihearkisto: Säveltäjähyllyt

Heikki Poroilan säveltäjäesittelyssä Šostakovitš – uusi säveltäjähylly Turkuun

Šostakovitš!

 

Dmitri Šostakovitš (1906–1975).

Dmitri Šostakovitš (1906–1975).

Dmitri Šostakovitš on saanut oman paikan Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyyn. Yksi 1900-luvun venäläisen taidemusiikin mestareista on esillä aiempaa edustavammin. Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906–1975) on viidestoista säveltäjähyllyn saanut taidemusiikin edustaja Turun musiikkikirjastossa. Löydät Šostakovitšin säveltäjähyllyn Turun pääkirjastosta, Vanhan kirjastotalon toisesta kerroksesta.

Säveltäjähyllyn myötä Šostakovitšin  levytykset on helppo löytää saman hyllyn vierekkäisiltä paikoilta, musiikinlajista riippumatta. Yhteen on tuotu yhtä lailla laulumusiikki, oopperat ja elokuva- ja kamarimusiikki kuin sinfoniatkin. Kysy lisää musiikin neuvonnasta. puh. 02 2620 658.

Kokoelma uudistuu yhteistyössä

kolme neuvostoliittolaista saveltajaaValikoimaa on työstetty yhdessä Robert Stormin kanssa. Torstai-iltana 29. lokakuuta Stormin luentosarjan Kolme neuvostoliittolaista säveltäjää aiheena oli Dmitri Šostakovitšin elämä ja musiikki. Musiikin Stagella pidetyn luennon ääreen kokoontui parisenkymmentä taidemusiikin ystävää.

Kokoelmaa on uudistettu esimerkiksi 15 sinfoniaa kattavilla kokonaislevytyksillä, johtajinaan Valeri Gergijev, Mstislav Rostropovitš ja Kirill Kondrašin. Uutta on myös Borodin Quartetin 6CD-boksi Šostakovitšin jousikvartetoista.

Šostakovitš-valikoimaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolla. Šostakovitš-hylly avattiin torstaina 29.10.2015.

Šostakovitš-valikoimaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolla. Šostakovitš-hylly avattiin torstaina 29.10.2015.

Šostakovitš on ajankohtainen myös Kansallisoopperassa. Zürichin oopperan tuotanto Nenä esitetään Helsingin oopperassa marras-joulukuussa 2015.

* * *

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila pohtii Šostakovitšin ydintä.

Rillipäinen arvoitus

Minulla on ollut oma kiihkeä Šostakovitš-vaiheeni, mutta siitä on jo vuosikymmeniä. Se oli aikaa, jolloin hänen musiikkiaan ei ollut saatavana niin kattavasti kuin nykyään, eikä tietenkään CD-muodossa (pitkien sinfonioiden kohdalla asialla on muutakin kuin äänenlaadullista väliä). Olen kuunnellut kaikki 15 sinfoniaa ja 15 jousikvartettoa vinyylilevyiltä. Yritin kuunnella myös vokaalimusiikkia, mutta se ei koskaan kolahtanut soitinmusiikin lailla, eikä kolahda vieläkään.

Ihastuin Šostakovitšin viidennen sinfonian maailmaan, joka tuntui minun makuuni riittävän abstraktilta ja samalla ”klassiselta” sanan yleisluontoisessa mielessä. Säveltäjä eli tuolloin yhteiskunnallisesti ahdistavassa tilanteessa, kun Stalinin kulttuuripeukalo oli kääntynyt alaspäin, eikä maailma muutenkaan ollut luovan rauhan tilassa. Sinfonia osoittautui onnistuneeksi, sillä erilaiset kuulijat löysivät siitä vastauksia täysin vastakkaisiin odotuksiin.

Šostakovitšin sinfoniat ovat kuitenkin ”julkista” musiikkia, joka ei mielestäni heijasta säveltäjän monimutkaista persoonaa erityisen monipuolisesti. Se sisin löytyy – jos on ylipäätään löytyäkseen – Šostakovitšin jousikvartetoista ja muutamista muista kamarimusiikkiteoksista (pianokvintetto op. 57 vuodelta 1940 ja alttoviulusonaatti op. 147 vuodelta 1975). Šostakovitš tarttui jousikvartettoon sävellyslajina varsin myöhään (ensimmäinen syntyi vasta 1938 eli viidennen sinfonian jälkeen), mutta ehti luoda sinfonioiden tapaan 15 teoksen syklin ennen kuolemaansa.

En oikeastaan osaa nimetä varsinaista suosikkia kvartettojen joukosta, koska niiden sävelkieli tai musiikillinen viesti on 36 vuoden aikajänteestä huolimatta jollain tavalla samanlainen. Musiikin ja politiikan tutkijat ovat tunnetusti pyrkineet löytämään Šostakovitšin teoksista loputtomasti Staliniin ja muihin politiikan tason ilmiöihin liittyvää symboliikkaa. En itse halua sanoa, ettei sitäkin voisi olla, mutta itseäni nämä kvartetot ja niiden usein äärimmäisen pelkistetty kieli puhuttelevat juuri siksi, että ne ovat intiimiä, yleisinhimillistä kommunikaatiota tuntemuksille, joihin puhekieli ei riitä.

Šostakovitš oli tietenkin oppinut viestimään rivien välistä, mutta kvartetoissa on mielestäni kysymys syvällisemmästä henkilökohtaisuudesta, johon kulttuuripoliisin käsi ei olisi koskaan

voinutkaan ylettyä. Myös pianoteoksissa Šostakovitš onnistui mielestäni luomaan ajatonta musiikkia. 1950-luvun alussa syntyneet 24 preludia ja fuugaa, op. 87 ovat hieno kokonaisuus, jonka kommunikointi Bachin Das wohltemperierte Klavierin kanssa tarjoaa musiikin historiallisuudesta kiinnostuneille loputtomasti keksittävää. Šostakovitš sävelsi opuksensa aivan tietty solisti eli tuolloin 26-vuotias Tatjana Nikolajeva mielessään. Nikolajeva levytti opuksen 87 tiettävästi kolmeen kertaan. Jokin näistä kannattaa mielestäni valita, kun teokseen tarttuu ensimmäisen kerran.

Šostakovitšin sävellystuotanto on erittäin laaja ja kattaa kaikki länsimaisen taidemusiikin tavanomaiset teoslajit (yhtään sävellystä uruille ei tosin tunneta). Aiemmin lähes tuntematon alue eli elokuvamusiikki on erityisesti 1990-luvulta alkaen avautunut myös kaikille kiinnostuneille. Laajaan tuotantoon mahtuu tietysti paljon vähemmän onnistunutta, eikä Šostakovitšiakaan voi pitää täysin syyttömänä melko yhdentekevän musiikin suoltamiseen, jos joku sellaista tarvitsi. Mutta niitä hienoja löytöjä on toisaalta tarjolla niin paljon, että Šostakovitšin mainitseminen 1900-luvun keskeisten eurooppalaisten säveltäjien joukossa on hyvin perusteltua.

* * *

Joku ehkä ihmettelee tämän pienen kirjoitelman otsikkoa. En kuitenkaan voi mitään sille, että Dmitri Šostakovitš näyttäytyy minulle edelleen arvoituksellisena hahmona, joka tuimana tuijottaa paksusankaisten lasiensa takaa (Googlen kuvahaussa on erikseen ryhmä ”smiling Shostakovich”, johon ei montaa kuvaa ole löytynyt). Minusta hänen musiikkinsa ei anna selkeitä vastauksia, ellei ole varustautunut voimakkailla ennakkoasenteilla (ääri-ilmiöinä Šostakovitšin näkeminen sosialistisen yhteiskunnan tulkkina tai stalinistisen sortopolitiikan nöyryytettynä uhrina). Mikään määrä kuuntelemista ei tunnu avaavan tuota sankasilmälasien pistävää tuijotusta.

Ehkä siinä onkin Šostakovitšin kansainvälisen suosion selitys. Vaikka aatteellisen kiihkoilun harrastajat ovat kieputelleet säveltäjää moniin eri asentoihin, säveltäjän lopullinen lokerointi ei ole onnistunut, vaan hänestä riittää tiristettävää, harrasti sitten jykeviä sinfonioita, intiimiä kamarimusiikkia tai ahdistuksesta kumpuavaa tai makaaberilla huumorilla kauhuun vastaavaa laulumusiikkia. Šostakovitšilta löytyy tätä kaikkea ja vielä paljon muuta. Пожалуйста!

Heikki Poroila

Tuomas Pelttari, toim.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki, Uutiset

Kari Pohjolan säveltäjäesittelyssä Mendelssohn Bartholdy – uusi säveltäjähylly Turkuun

Mendelssohn!

MendelssohnKollaasiMendelssohn Bartholdy on saanut paikan Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyyn. Saksalaista romantiikan ajan säveltäjää juhlistaen Kari Pohjola avaa Musastolle Mendelssohnin musiikkia.

* * *

Turun musiikkikirjastosta löytyy 14 säveltäjähyllyä.

Turun musiikkikirjastosta löytyy 14 säveltäjähyllyä.

Felix Mendelssohn Bartholdy (1809–1847) on neljästoista säveltäjähyllyn saanut taidemusiikin edustaja Turun musiikkikirjastossa. Järjestelyn myötä uudistettiin äänitevalikoimaa. Löydät Mendelssohn-hyllyn Turun pääkirjastosta, Vanhan kirjastotalon toisesta kerroksesta.

Mendelssohnin musiikkia on saatavana myös verkossa. Taidemusiikkiin erikoistunut striimauspalvelu Naxos Music Library on käytössäsi kirjastokortilla. Tervetuloa taidemusiikin äärelle!

* * *

Naxos Music Library on käytössäsi kirjastokortilla, myös mobiililaitteella.

Naxos Music Library on käytössäsi kirjastokortilla, myös mobiililaitteella.

 

Säveltäjä kuin unelma – Felix Mendelssohn Bartholdy

– Felix Mendelssohn Bartholdyn nimikäytäntöön liittyvä sekaannus aiheutuu perheen uskonnollisen vakaumuksen muutoksesta. Hän syntyi juutalaisperheeseen, mutta pian hänen syntymänsä jälkeen Mendelssohnit omaksuivat luterilaisuuden, ja tämän johdosta he ottivat lisänimen Bartholdy. Säveltäjä itse käytti tätä yhdistelmänimeä aina, joskin tuon ajan yleisö tunsi hänet pikemminkin Felix Mendelssohnina.

Felix Mendelssohn lienee säveltäjänä tunnetuin alkusoitostaan näytelmään Kesäyön unelma. Siitä huolimatta, että tämä eleginen ja ilmavan keijukaismainen musiikillinen kaunotar on nuoren säveltäjän musiikkia, on se Mendelssohnia tyypillisimmillään; kirkasta, helposti sulavaa ja tasapainoista ja turhaa pateettisuutta kaihtavaa. Voisi melkein sanoa kyseisen musiikin kuvaavan säveltäjää itseään.

Mendelssohn syntyi Hampurissa varakkaaseen perheeseen, jossa hänelle annettiin monipuolinen yleissivistävä kasvatus. Perhe muutti 1811 Berliiniin, missä heidän kodistaan muodostui paikallisen seurapiirin keskus. Kodista ja sen ympärille muodostuneesta tuttavapiiristä kasvoi vähitellen musiikillinen areena, jossa Felix ja hänen Fanny-sisarensa pääsivät harjoittamaan musiikillisia lahjojaan. Felix ja häntä kolme vuotta vanhempi Fanny-sisar olivat musiikillisia ihmelapsia, joiden lahjakkuutta heidän vanhempansa osasivat arvostaa. Jälkipolvet tuntevat Felix Mendelssohnin säveltäjänä, mutta omana aikanaan hän oli hyvin arvostettu myös pianistina ja orkesterinjohtajana. Hänen musiikilleen ja musiikillisille kyvyilleen riitti kysyntää, ja niin hänestä kasvoi todellinen kosmopoliitti, joka tunsi henkilökohtaisesti niin Johann Wolfgang von Goethen kuin silloisen Englannin kuningattaren Viktoriankin. Mendelssohnilla oli osuutensa myös Bachin tunnetuksi tekemisessä, sillä hän johti Matteus-passion ensimmäisen säveltäjän kuoleman jälkeisen esityksen vuonna 1829.

MendelssohnPiirrosMendelssohnin musiikista saa hyvän käsityksen kuuntelemalla hänen sinfonioitaan ja hänen näyttämöteoksiin kirjoittamiaan alkusoittoja. Aika ajoin hänen musiikkiaan on vaikea tunnistaa; kokeilkaa esimerkiksi Ruy Blas – alkusoittoa. Jos ei tiedä sen olevan Mendelssohnia, alkaa väkisinkin käydä mielessään läpi italialaisia 1800-luvun oopperasäveltäjiä: kuka heistä on säveltänyt tämän? Sinfonioita hän kirjoitti viisi, joista tunnetuimmat lienevät kolmas (lisänimeltään ”skottilainen”) ja neljäs (lisänimeltään ”italialainen”). Mutta myös toinen ja viides sinfonia kuuluvat orkesterien kantaohjelmistoon.

Mendelssohnin muista sävellyksistä erityisen tunnettu on hänen sydämeenkäyvän kaunis viulukonserttonsa. Kaksi pianokonserttoa puolestaan ovat melkeinpä räjähdyksenomaisia lyhyitä energialatauksia. Kamarimusiikkituotannosta ehdottomasti tutustumisen arvoisia ovat kauniit pianotriot. Ja kuin kauniina koristeena kakun päällä on pianomusiikkiteos ”Lieder ohne Worte”. Se on kokoelma lyhyitä mietteliäitä pianokappaleita, eräänlaisia musiikillisia aforismeja. Sillä – Richard Wagneria vapaasti mukaillen – ”musiikilla voi ilmaista asioita, joiden kertomiseen sanat eivät riitä…”

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Naxos Music Library, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki, Uutiset, Uutta ja retroa

Mahlerin kymmenes sinfonia Kari Pohjolan mukaan – Musaston Mahler-sarja päättyy

Testamentti

MahlerKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Musaston sarja päättyy tänään Pohjolan kirjoitukseen Mahlerin kymmenennestä sinfoniasta. Voit lukea kirjoitussarjan aiempia osia täältä.

Säveltäjähylly Gustav Mahlerille

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahler –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa XI

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

– Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

– Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Kirjoitussarjassa käyttämäni lähteet:

Murtomäki, Veijo: Romantiikan orkesterimusiikki saksalaisella alueella – Gustav Mahler (artikkeli Sibelius-Akatemian musiikinhistorian tietokannassa)

Fischer, Jens Malte: Gustav Mahler (2011)

Blaukopf, Kurt & Blaukopf, Herta: Mahler – his life, work and world (1991)

Gustav Mahler: Letters to his wife (2004); edited by Henry Louis de La Grange and Günther Weiss

Sinfonia nro 10

Kuunneltu levytys: Berliner Philharmoniker, joht. Simon Rattle.

Mahlerin mielentilasta kymmenennen sinfonian sävellystyön aikana kertovat sinfonian käsikirjoituksesta löytyvät parkaisut: ”Mercy! … Oh God! Oh God! Why hast thou forsaken me? … You alone know what it means … Farewell my lyre!”

Osin hyvinkin elämänmyönteisen Das Lied von der Erde- teoksen (sävelletty 1908) ja yhdeksännen sinfonian (sävelletty 1909) luopumiseen viittaavien tunnelmien jälkeen Mahler ryhtyi luonnostelemaan uutta sinfoniaa kesällä 1910. Syyskuun alkuun mennessä hän oli saanut siitä suurin piirtein valmiiksi ensimmäisen osan ja ilmeisesti osittain myös kolmannen. Mahlereiden jo jossakin määrin sekavaa elämää mutkisti kyseisenä kesänä entisestään Alman antautuminen suhteeseen nuoren arkkitehdin, Walter Gropiuksen, kanssa. Mahler sai tietää asiasta hyvin pian, ja seuranneessa omituisessa kolmiodraamassa Alma päätti jatkaa molempia; sekä avioliittoaan että suhdetta tuoreeseen ihastukseensa. Mahler itse oli pakotettu työn pariin; tällä kertaa vaativan kahdeksannen sinfonian ensiesitys (12.9.1910) oli saatava kuntoon. Lisäksi kapellimestarin työt ohjelmistosuunnitteluineen New Yorkissa ja Euroopan eri kaupungeissa oli hoidettava. Sairaalle miehelle tämä kaikki oli lopulta liikaa – Mahler kuoli Wienissä toukokuun 18. päivänä vuonna 1911.

Mahlerin käsikirjoituksiin perustuvan viisiosaisen konserttiversion kymmenennestä sinfoniasta valmisti Deryck Cooke vuonna 1976, ja tästä vielä tarkistetun version levytti Berliinin Filharmonikot Simon Rattlen johdolla vuonna 2000; yhdeksänkymmentä vuotta teoksen säveltämisen jälkeen. Toki Cooken 1976 valmistunutta konserttiversiota oli esitetty ja levytetty aiemminkin. Tässä kirjoituksessa tarkastelen ainoastaan Rattlen johtaman levytyksen ensimmäistä osaa; sen Mahler ehti säveltää itse lähes esityskuntoon ja se kestää hyvin kuuntelua myös itsenäisenä sinfonian osana.

Ensimmäinen osa

Harkitsevan liikkeellelähdön jälkeen musiikillisen tarkkailun kohteeksi joutuu koko elämä. Sointikuva on heti tunnistettavaa Mahleria, monista aiemmista sinfonian hitaista osista tuttua. Viipyilevää haikeutta ja kauneutta, tällä kerta tavallistakin pidempään viivytettyä. Ensimmäisen puolikkaan kertaava rakenne tuo mieleen elämän ikuisen kiertokulun, ajatuksen ikuisesta paluusta. Eletty elämä on vahvasti läsnä musiikissa, ja jopa ilo saa omat kepeät hetkensä vailla ironisia alleviivauksia. Osa koostuu rauhallisesti etenevistä, hitaasti muuntuvista jaksoista, jotka kasvavat kohti yksittäisiä dramaattisia huipennuksia. Lyhyt tanssillinenkin jakso on mahdutettu mukaan. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu lopulta repiviin sointuihin; aivan kuten todellisessakin elämässä — juuri, kun kaikki on hyvin. Ensimmäinen osa päättyy kauniiden nousujen jälkeen vähitellen koittavaan rauhaan.

On tietysti helppoa todeta jälkikäteen näin, mutta jotakin yhteenvedonomaista kymmenennen sinfonian ensimmäisessä osassa on. Välillä on kuin kuuntelisi kaikkia siihenastisia Mahlerin sinfonioita yhtä aikaa ensiosan soidessa – ja ehkä asia onkin niin. Kesällä 1907 diagnosoidun sydänsairauden jälkeen Mahlerin elämä oli muuttunut oman terveydentilan jatkuvaksi tarkkailuksi, mikä saattoi johtaa ajatuksiin musiikillisen testamentin laatimisesta; eivätkä Das Lied von der Erde ja yhdeksäs sinfonia vielä jääneet sellaisiksi. Kuolinvuoteellaan Mahler toisti Alman mukaan viimeisinä sanoinaan itävaltalaista hellittelymuotoa kenties suurimmasta säveltäjänerosta: ”Mozartl”.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin yhdeksäs sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Elämästä irtaantumista

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, reilun kahden kuukauden aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt yhdeksänteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa IX

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

– Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

– Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Kirjoitussarjassa käyttämäni lähteet:

Murtomäki, Veijo: Romantiikan orkesterimusiikki saksalaisella alueella – Gustav Mahler (artikkeli Sibelius-Akatemian musiikinhistorian tietokannassa, http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/WebHome)

Fischer, Jens Malte: Gustav Mahler (2011)

Blaukopf, Kurt & Blaukopf, Herta: Mahler – his life, work and world (1991)

Gustav Mahler: Letters to his wife (2004); edited by Henry Louis de La Grange and Günther Weiss

Sinfonia nro 9

Kuunneltu levytys: Berliner Philharmoniker, joht. Herbert von Karajan

Kahden onnellisesti — ja suurelta osin sävellystyön merkeissä — vietetyn ”kesäloman” jälkeen vuoden 1907 kesä muuttui Mahlereiden perheessä heinäkuussa katastrofiksi. Jo toukokuussa Mahler julkisti eroavansa Wienin hovioopperan johdosta. Työilmapiiri oli käynyt mahdottomaksi sietää; juutalainen syntyperä kelpasi perusteeksi erilaisille syytöksille, eikä Mahlerin erittäin kova vaatimustaso ollut läheskään aina soittajille mieleen. Lisäksi jatkuvat matkat erityisesti omien sävellysten esittämiseksi ympäri Eurooppaa ja siitä aiheutuneet poissaolot aiheuttivat katkeruutta Wienin musiikkipiireissä. Kaiken tämän lisäksi perheen vanhempi tytär, Maria, menehtyi heinäkuussa tulirokon jälkitautiin ja Mahlerilla itsellään todettiin parantumattomaksi osoittautuva sydänsairaus. Mahlereiden elämä sinkoutui normaaleilta raiteiltaan, eikä Maierniggin kesäparatiisiin ollut paluuta tulevina vuosina. Alma onnistui hankkimaan seuraavaksi kesäksi, 1908, uuden kesäpaikan Etelä-Tirolin Toblachista, ja Mahler sävelsi siellä yhdeksännen sinfoniansa. Kapellimestarin työt jatkuivat Wienin jälkeen pääosin New Yorkissa, jonka Metropolitan-oopperassa Mahler debytoi tammikuussa 1908.

Yhdeksättä sinfoniaa pidetään elämästä irtaantumisen kuvauksena. Kolmannen sinfonian tematiikkaa mukaillen on sanottu teoksen vastaavan kysymykseen: ”Mitä kuolema minulle kertoo?” Sinfonia on neliosainen, sen musiikki on pohdiskelevaa ja fragmentaarista, yllättävien ja tuttujen Mahler-elementtien vuorottelua. Se alkaa ja päättyy hitaisiin osiin, ja niiden keskellä on kaksi nopeammin soitettavaa osaa, tanssi ja rondo-burleski.

Partituurin ensijulkaisussa oli näkyvissä Mahlerin kirjallisia huudahduksia: ”Oi nuoruusaika! Kadonnut! Oi rakkaus! Haihtunut! Jää hyvin, jää hyvin!” (Lainaus Veijo Murtomäen tekstistä). Kapellimestari Willem Mengelberg, Mahlerin aikalainen ja hänen ystävänsä, konstruoi sinfonian luonnoksista ja käsikirjoituksista ohjelman yhdeksänteen sinfoniaan. Sen mukaan ensimmäinen osa liittyy jäähyväisiin, toinen osa on kuolemantanssi, kolmas hirsipuuhuumoria ja viimeisessä Mahlerin sielu laulaa hyvästit maailmalle. Sinfonia sai kantaesityksensä Wienissä kesäkuussa 1912, runsas vuosi Gustav Mahlerin kuoleman jälkeen.

Ensimmäinen osa

Sinfonia käynnistyy pumpulisen pehmeästi, kuin unesta heräävä ympäröivää maailmaa ihmettelemässä. Onnellinen ihmettely saa uhkaavia sävyjä rinnalleen, mutta rauha palaa vielä musiikkiin. Ajoittain alun pehmeys vääntyy nopeiksi kouristuksenomaisiksi musiikillisiksi iskuiksi, joiden jälkeen herkistytään uudelleen. Vähitellen musiikin valtaavat yhä tummemmat sävyt. Ihmettelyn sijaan musiikki alkaa kuvastaa haikeaa kaipuuta ja siihen liittyvää tuskaa, ja musiikissa kuullaan kohtalon karmaisevat iskutkin. Sitä seuraa rauhallisesti tunnelmoiva ja onnellissävyinen lyhyt marssi, joka nopeasti muuttuu huomattavan dramaattiseksi. Musiikki rauhoittuu uudelleen haikeasti soivaksi huiluksi, josta se kasvaa ensin raastavaksi elämäntunteeksi ja haihtuu sen jälkeen tyhjyyteen.

Toinen osa

Toinen osa on maalaistanssi, jonka esitysmerkinnässä se kehotetaan soittamaan kömpelösti ja karkeasti. Kysymyksessä lienee näin ollen jonkinasteinen parodia mahdollisesti Mahlerin ajan populaarimusiikista. Musiikissa vuorottelevat hitaat ja nopeat tanssit ja se kuulostaa lähes koko kestonsa ajan joltakin muulta kuin omalta itseltään, tanssilta. Sen rytmiikka on vaikeasti tanssittavaa, se ei pysy missään vaiheessa kunnolla kuosissaan, vaan ikään kuin pakenee omaa tanssillisuuttaan. Perussävyltään musiikki pyrkii olemaan hilpeää, mutta se ei ole tällä kertaa mahdollista. Richard Straussin samoihin aikoihin säveltämän Ruusuritari-oopperan majatalokohtauksen musiikissa on jotakin samanhenkistä.

Kolmas osa

Kolmannen osan rondo-burleski soi kuin vääristyneenä ilona, edellisen osan maalaistanssin tapaan jonakin muuna kuin omana itsenään. Burleski tarkoittaa liioittelevan hullunkurista, ja rondo musiikissa toistuvaa teemaa ja toistuvan teeman välissä olevia erilaisia jaksoja. Osa alkaa tunnistettavalla teemalla, jota myös toistetaan, mutta Mahler katsoo tällä musiikilla jo niin kauas eteenpäin, että tämän on täytynyt kuulostaa lähes epätodelliselta 1900-luvun alussa. Verdin viimeisessä oopperassa ”Falstaff” lauletaan iloisesti koko maailman olevan vitsi, ja Mahlerkin voisi sanoa tässä samaa, mutta siihen musiikissa on liikaa kitkerää pippuria. Musiikissa on toivoa ja hyväntuulisuutta, mutta ne joutuvat yhä uudelleen parodian kohteeksi.

Neljäs osa

Viimeisen osan ylevä kauneus hiljentää äärelleen. Se on Mahlerin huumaavien hitaiden osien sarjassa kenties se kaikkein kirkkain helmi. Jos kysymyksessä ovat musiikilliset hyvästit maailmalle, ovat ne äärettömän koskettavat ja armahtavat, ja täysin vailla katkeruutta. Musiikissa kuultava ihmiselämän hidas hiipuminen on osa luonnon kiertokulkua, ja parhaassa tapauksessa ihminen onnistuu jättämään itsestään jotakin seuraajiensa iloksi. Kahdeksannen sinfonian koko maailmankaikkeuden soiminen on yhdeksännessä kääntynyt toisinpäin: nyt äänessä on yhden yksilön sisäinen avaruus meidän kaikkien kuultavana. Yhdeksäs sinfonia on nähty Mahlerin omina jäähyväisinä maailmalle vaikka hän eli vielä kolmisen vuotta sinfonian valmistuttua. Yhtä hyvin sinfoniassa kuultavat(?) jäähyväiset voivat soida sille maailmalle, jonka Mahler aiemmin tunsi ja jossa hän eli, mutta jota ei sävellystyön aikana enää ollut olemassa; erityisesti henkilökohtaisesti koettujen takaiskujen jälkeen. Mennyt ei koskaan palaa…

Aiemmista sinfonioista tutun, hyvin erilaisten ainesten yhdistämisen, on Mahler vienyt yhdeksännessä sinfoniassaan kaikkein pisimmälle, ehkä viimeistä osaa lukuun ottamatta. Kirjallisuudessa ja kuvataiteissa todellisuuden havainnointi ja sen kuvaaminen olivat jo menossa/menneet uuteen, fragmentaarisuutta ja sirpaleisuutta suosivaan suuntaan, ja siihen viitekehykseen Mahlerin musiikki istuu luontevasti.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin kahdeksas sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Tuhannen sinfonia

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt kahdeksanteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa VIII

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 8, ”Tuhannen sinfonia”

Kuunneltu levytys: Chicago Symphony Orchestra, joht. Georg Solti; Wiener Staatsopernchor, Wiener Singverein, Wiener Sängerknaben; solisteina Heather Harper, Lucia Popp, Arleen Auger, Yvonne Minton, Helen Watts, René Kollo, John Shirley-Quirk, Martti Talvela.

Mahlereiden kaksi edellistä kesää — 1904 ja 1905 — olivat kuluneet perhe-elämän ja sävellystyön merkeissä. Seuraava kesä oli tarkoitus omistaa edellisiä enemmän perheen yhteiselle lomanvietolle, mutta äkillinen inspiraatio vei mennessään ja Gustav ryhtyi kahdeksan viikon hurmioituneeseen sävellystyöhön, jonka tuloksena syntyi kahdeksas sinfonia (orkestrointi valmistui seuraavana vuonna). Elokuussa 1906 Mahler kirjoitti ystävälleen Willem Mellenbergille uudesta sinfoniastaan: ”Se on suurinta mitä olen tähän mennessä tehnyt. …Kuvittele koko maailmankaikkeuden alkavan soida ja kaikua. Kysymyksessä eivät enää ole ihmisäänet, vaan planeetat ja auringot kiertämässä radoillaan” (kirjoittajan suomennos).

Kahdeksas sinfonia on sävelletty kahdeksalle laulusolistille, lapsikuorolle, kahdelle sekakuorolle ja orkesterille. Lisänimensä, ”tuhannen sinfonia”, se sai ensiesityksessään Münchenissä syyskuussa 1910, jossa teosta oli esittämässä 858 laulajaa ja 171 soittajaa. Sinfonian vastaanotto oli Mahlerin säveltäjäuran hienoimpia. Ensiesitys oli jo etukäteen arvioitu suureksi tapaukseksi, sillä paikalle saapui erityisesti kulttuurin silmäätekeviä (mm. Thomas Mann, Auguste Rodin, Camille Saint-Saëns, Richard Strauss, Lilli Lehmann, Siegfried Wagner). Esityksen harjoituttaminen ja johtaminen olivat kuitenkin Mahlerille lähes yli-inhimillinen tehtävä, sillä hän oli tuohon aikaan jo hyvin sairas ja avioliitto oli hajoamaisillaan.

Kahdeksannessa sinfoniassa on kaksi laajaa osaa, joista ensimmäinen perustuu vuonna 856 kuolleen saksalaismunkin – myös Mainzin arkkipiispana toimineen – Hrabanus Mauruksen pääsiäishymniin Veni Creator Spiritus. Jälkimmäinen osa on Johann Wolfgang von Goethen kirjoittaman Faustin toisen osan (ilmestyi 1832) loppukohtaus oratorioksi/oopperanäytökseksi kirjoitettuna. Sinfonia kattaa lähes tuhat vuotta eurooppalaista hengenhistoriaa. Tämän tuhannen vuoden aikana tapahtunut maallistuminen on kuultavissa myös sinfonian rakenteessa – puhtaasta kirkkomusiikista kuljetaan kohti oopperamaista musiikillista ilmaisua. Mahlerin sävellystyön aikaan, 1900-luvun alussa, tehtiin Wienin taidemaailmassa hyvinkin radikaaleja muotokokeiluja sekä taidelajien sisällä että niiden välillä; totta kai myös musiikissa!

Ensimmäinen osa 

Sinfonia alkaa lyhyellä ”Veni, creator spirituksella”, jossa esitellään nopeasti ne teemat, joita koko sinfoniassa tullaan kuulemaan. Luova henki on kutsuttu luomistyöhönsä. Kuorojen vauhdikkaan alun jälkeen musiikki tyyntyy ”Imple superna gratia” -osaan, jossa ensin solistit ja myöhemmin myös kuorot laulavat kaunista melodiaa ylitsevuotavan armon tuomasta täyttymyksestä. ”Infirma nostri corporis” tuo viulun säestyksellä sekakuoron ja naissolistit laulamaan epäilyksestä ja kärsimyksestä, mutta myös voimasta ja rohkeudesta, mikä tuokin musiikkiin rauhoittavaa lohdullisuutta ja toivoa. Osan keskellä on orkesterin soittama lyhyt tilannetta tarkkaileva välisoitto, jonka jälkeen solistit miesten johdolla palaavat alun tunnelmaan.

”Accende lumen sensibus” tuo valon ja kirkkauden myötä rakkautta ja ymmärryksen ihmisille. Kuorot laulavat iloiten ja musiikki on päämäärätietoisesti etenevää, kuin voitollinen hymni hyvän voittoon pahasta päättyneen taistelun tauottua. Sitä seuraava ”Veni, creator spiritus” soi pyhää rauhaa ja armoa korkeuksien kunniaksi solistien ja kuoron laulamana, ja osa myös päättyy fanfaariin. Koko ensimmäisen osan päättää lapsikuoron aloittama ”Gloria sit Patri Domino”, johon solistit ja muut kuorot yhtyvät. Maailma on luotu, ja koko maailmankaikkeus laulaa sen luojalle ylistystä.

Toinen osa

Toinen osa perustuu siis Goethen runonäytelmän Faust loppukohtaukseen, ja siinä ovat mukana seuraavat henkilöhahmot: Kolme kirkkoisää (Pater Ecstaticus, Pater Profundus, Pater Seraphicus), kolme syntistä naista Raamatusta (Magna Peccatrix, Mulier Samaritana, Maria Aegyptiaca), Doctor Marianus, Mater Gloriosa, Gretchen/Una Poenatentium, sekä erakoiden, enkelien ja autuaiden poikien kuorot.

Pitkä rauhallinen johdanto luo autiutta hehkuvan maiseman vuorineen ja rotkoineen, ja tähän maisemaan on näytelmässä sijoitettu pyhiä erakoita. Musiikissa vuorottelevat erakoiden elämää kuvaava rauha ja maiseman karuutta ilmaiseva musiikki voimakkaine nousuineen ja laskuineen. Kuoro liittyy mukaan ja sen laulu kuvaa maisemaa erakoiden näkökulmasta orkesterin hiljaisella, rauhaa henkivällä, säestyksellä. Tämän jälkeen Pater Ecstaticus laulaa ekstaattisen laulun iäisestä, ihmistä suuremmasta, rakkaudesta. Musiikkiin tulee seuraavaksi dramaattisia sävyjä Pater Profunduksen mukana hänen kertoessaan laulussaan omakohtaisemmin paitsi rakkaudesta, myös niistä epäilyksistä ja epäuskon hetkistä ja valaistumisen kaipuusta, joita erakonkin elämään kuuluu.

Hänelle vastaavat Faustin kuolematonta osaa (sielua?) kantavat enkeleiden ja autuaiden poikien kuorot kertoen olemassaolon siunauksellisuudesta, kun saa olla vapaa maallisen elämän taakasta. Enkeleiden taustalla soi musiikillinen ilo, johon Neitsyt Mariaa kunnioittavan liikkeen opettaja Doctor Marianus liittyy laulaen Jumalan äidistä, ja siitä armosta, jonka tämä voi suoda sortuneille. Tämän jälkeen musiikin sävy muuttuu anteeksipyytäväksi syntejään katuvien naisten kuoron anoessa armoa.

Yhteisen kuoro-osuuden jälkeen katuvat naiset kertovat vuoron perään oman tarinansa musiikin säestäessä heitä hellästi ja ymmärtävästi. Seuraavaksi esiin astuu Faustin entinen rakastettu Gretchen, nyt katuvana naisena Una Poenitentium, ja hänet musiikki hyväksyvästi valaisee hänen pyytäessä itselleen ja entiselle rakastetulleen, Faustille, armoa. Mater gloriosa, Jumalan äiti, armahtaa rakastavaiset. Tämän jälkeen seuraa Doctor Marianuksen kehotus kaikille katuvaisille pyrkiä kohti pyhyyttä; musiikki soi ylevyyttä, taivaallista korkeutta ja Mahlerin adagioille ominaista haikeaa kauneutta.

Chorus Mysticus päättää sinfonian seuraavin sanoin (Otto Mannisen suomennos): Vain varjo häilyvä / on kaikki mainen; / tääll’ elo säilyvä, / täys vajavainen; / näe näit’ ei lihanne, / ei mahda maa; / nais-iki-ihanne / meit’ opastaa.

Kahdeksas sinfonia on tulkinnallisesti mielenkiintoinen kokonaisuus. Ensimmäisen osan aito(?) hengellisyys vaihtuu toisessa osassa kaunokirjalliseen mystiikkaan. Siinä missä ensimmäinen osa laulaa kristillistä ylistystä maailmankaikkeuden luojalle, on toinen osa ihmisen omaa kuvitelmaa samasta aihepiiristä. Faust myi sielunsa saatanalle oman etunsa nimissä; pohtiiko Mahler maallistuneen ihmiskunnan tehneen samoin? Vai onko kysymyksessä kuvaus maailman luomisesta ja sen toteamisesta, että luomisen jälkeen kaikki on ihmisen uskon varassa? Totuus jääköön kunkin kuulijan kuultavaksi tästä hämmentävän upeasta taideteoksesta.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin seitsemäs sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Yömusiikkia

MahlerKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt seitsemänteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa VII

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 7

Kuunneltu levytys: London Philharmonic Orchestra, joht. Klaus Tennstedt.

Ne kaksi kesää Maierniggissä sijaitsevalla kesäasunnolla, joihin seitsemännen sinfonian sävellystyö ajoittuu, olivat Mahlereiden perhe-elämän onnellisimpia. Saatuaan valmiiksi kuudennen sinfoniansa kesällä 1904 Mahler aloitti vielä seuraavankin sinfonian sävellystyön kyseisenä kesänä. Työ oli nopeaa, sillä seitsemäs sinfonia valmistui seuraavana vuonna, kesällä 1905. Näiden kahden sinfonian valmistumisen väliin sijoittui vielä viidennen sinfonian ensiesitys Kölnissä Mahlerin itsensä johtamana lokakuussa 1904.

Mahler itse piti seitsemättä sinfoniaansa humoristisena – jopa hilpeänä – teoksena ja parhaana siihenastisista sävellyksistään. Huumoripitoisuutta kenties kyseenalaistaa sinfonian yöllinen aihepiiri, mutta pidäkkeetöntä hyväntuulisuutta ja orkestraalista loistoa sinfonia on tulvillaan. Kuudennen ja seitsemännen sinfonian ensiesitysten välissä oli melkein kaksi ja puoli vuotta, sillä seitsemännen sinfonian ensiesitys oli vasta syyskuussa 1908 Prahassa. Praha oli Mahlerille entuudestaan tuttu kaupunki, sillä hän oli työskennellyt siellä saksalaisen teatterin kapellimestarina vuosien 1885–1886 aikana.

Seitsemäs sinfonia on viisiosainen teos, jossa on kaksi yölaulua (osat kaksi ja neljä), ja niiden välissä oleva scherzo tulisi esitysohjeensa mukaisesti soittaa varjomaisesti (schattenhaft). Sinfonia onkin saanut lempinimekseen yön. Mahlerille ominainen vahvojen kontrastien käyttö osien sisällä on seitsemännessä sinfoniassa aiempaa pehmeämpää, ja näin kuudennen sinfonian epätoivoinen päätös saa jatkokseen äärettömän kaunista, haurasta ja hyväntuulista tunnelmointia luonnon äänien sävyttämänä.

Ensimmäinen osa

Sinfonia lähtee liikkeelle hieman arkaillen, ikään kuin ympärilleen katsellen. Se on vain hetken harhaa, sillä pian päämäärätietoinen marssimainen liike valtaa hetkellisesti musiikin. Seuraava jakso on kuin luonnon liikekannallepanoa. Osan keskellä kulku rauhoittuu kauniiden hitaiden jaksojen katkomaksi luonnon mysteerien ihailuksi. Tunnelmassa on pitkään jotakin keskustelunomaista – luonto aivan kuin vastaa ihmettelijälle. Lyhyen tunnekuohun jälkeen vasket vievät marssien osan päätökseen.

Toinen osa (Ensimmäinen yömusiikki)

Miltä yöllisen tai yötä kuvaavan musiikin tulisi kuulostaa? Uhkaavalta, uneliaalta, kauniilta, pelottavalta, rauhoittavalta? Ensimmäisen yömusiikin tempomerkinnäksi Mahler on kirjoittanut allegro moderato eli kohtalaisen nopeasti. Ja osa onkin tasaisesti etenevä kokoelma kekseliästä musiikillista viehätystä, viettelystä ja luonnontunnetta. Musiikki luo vaikutelman ihmisestä keskellä yöllistä(?) luonnonmaisemaa katselemassa ja kuuntelemassa luontoa – ei itseään.

Kolmas osa

Yöllä tehdään muutakin kuin istutaan luontoa ihailemassa. Kolmannen osan musiikki vie mukanaan tanssin pauloihin. Musiikki on tanssillista, ajoittain jopa piinaavan tanssillista, ja jollakin tavalla ulkopuoliseksi jättävää. On kuin kirkkaasti valaistu tanssisali hehkuisi valssin tahdissa pimeän yön keskellä tanssijoiden piittaamatta ympäröivästä maailmasta millään tavalla; kuin ihminen omassa yössään.

Neljäs osa (Toinen yömusiikki)

Toisen yömusiikin tempomerkintä on andante amoroso (andante=käyden), jonka voisi tulkita tarkoittavan rakastettavasti tai viehättävästi soitettavaa. Tunnelma on yöllisen seesteinen, mutta kuitenkin aktiivinen; tässä ei olla menossa nukkumaan. Kysymyksessä voisi olla puiston yöllisen hyörinän kuvaus; kenties edellisen osan tanssiaisten jatkot suihkulähteiden ja koristepensaiden ympäröimänä (Alma on kertonut Mahlerilla olleen mielessään saksalaisen romantiikan maisemat yömusiikkeja säveltäessään). Tempomerkinnästä johtamalla osan voi yhtä hyvin kuvitella olevan rauhallista kävelyä halki yöllisen tunnelman.

Viides osa

Viides osa käynnistyy rumpujen pärinällä ja Wagnerin mestarilaulajista muistuttavalla lyhyellä teemalla, joka johtaa fanfaarien saattamana — Mahlerille jopa liioittelevan – positiiviseen musiikilliseen ilotteluun. Musiikki tuntuu ehtivän joka paikkaan, ja on kuin sillä yritettäisiin vangita kaikki mitä yhteen hetkeen mahtuu. Ei kuitenkaan paljoa melua tyhjästä, vaan paljon musiikillista iloa elämään. Musiikissa on kuultavissa runsaasti vaikutteita muilta säveltäjiltä; myös Mahlerin aiemmista teoksista.   

Seitsemännen sinfonian voi ajatella olevan Mahlerin vaihtoehtoinen kuvaus ihmisen elämästä; siinä missä kuudennen sinfonian sankari jauhautuu murskaksi oravanpyörässään, jatkaa seitsemännen sinfonian ”sankari” paistatteluaan auringon värikirjossa onnellinen ilme kasvoillaan!

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin kuudes sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Traaginen

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt kuudenteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa VI

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 6, Traaginen

Kuunneltu levytys: Berliner Philharmoniker, joht. Herbert von Karajan.

Mahler aloitti kuudennen sinfoniansa säveltämisen kesällä 1903 ja sai sen valmiiksi toukokuussa 1905. Väliin sijoittuivat kiireiset talvet kapellimestarina ja oopperan johtajana Wienissä. Viidennen ja kuudennen sinfonian valmistumisen väliin ajoittui myös onnellisia perhetapahtumia; tyttäristä Maria Anna syntyi marraskuussa 1902 ja Anna Justine kesäkuussa 1904. Vaimonsa ihmetykseksi Mahler sävelsi samanaikaisesti kuudennen sinfoniansa kanssa kesällä 1903 Kindertotenlieder-laulusarjaa Rückert-nimisen runoilijan teksteihin; Alma piti sitä suorastaan epäonnen kutsumisena heidän elämäänsä. Erityisesti, koska kyseinen kesä oli pariskunnan yhteiselämän onnellisimpia.

Kuudes sinfonia on lisänimeltään ”traaginen”, mutta se ei ole Mahlerin itsensä nimeämä (lisänimensä se sai Mahlerin johtaman Wienin esityksen yhteydessä 1907). Traagisuus voidaan yhdistää kuudenteen sinfoniaan sekä itse musiikin että Mahlerin elämässä tuolloin tapahtuneiden asioiden vuoksi. Musiikissa aiempien sinfonioiden sankarillisuus saa tässä vähemmän voitollisen täyttymyksensä. Mahlerin elämää puolestaan synkisti kolme järkytystä kevätkesällä 1907: hänet käytännössä pakotettiin eroamaan Wienin oopperan johdosta, vanhempi tytär kuoli sairauteen ja hänellä itsellään diagnosoitiin kohtalokkaaksi myöhemmin osoittautuva keuhkosairaus. Näitä surullisia tapahtumia on haluttu kuulla kuudennen sinfonian musiikissa vaikka itse sinfonia oli sävelletty valmiiksi jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Ensiesityksensä neliosainen kuudes sinfonia oli saanut Essenissä toukokuussa 1906. Musiikillisen ilmaisun erityisenä lisämausteena uudessa sinfoniassa oli lyömäsoitinten entistä runsaampi ja kekseliäämpi hyödyntäminen. Jo Mahlerin itsensä aikana kiistaa herätti osien ”oikea” järjestys; kumpi soitetaan toisena andante- vai scherzo-osa. Ja osien järjestys konserttiesityksissä ja levytyksissä vaihtelee edelleen.

Ensimmäinen osa

Sinfonia käynnistyy vahvalla marssirytmillä. Nyt ei olla luonnon keskellä sitä ihailemassa, vaan mennään ylpeän päättäväisesti kohti elämää ja sen haasteita. Lyömäsoittimet iskevät kolme kohtalokasta iskua, minkä jälkeen wagnermainen hämärä ympäröi hetkellisesti musiikin. Kaunis taite luo valoa musiikkiin, minkä jälkeen alku kerrataan. Marssi jatkuu toivon ja kaipauksen saattamana pysähtyäkseen hetkeksi lähes unenomaiseen rauhaan, josta musiikki riuhtaistaan uudelleen liikkeelle. Kohtalonomaisuus alkaa kasvaa musiikkiin osan loppua kohti. Osa kuitenkin päättyy valoisan vauhdikkaasti.

Toinen osa

Tässä levytyksessä toisena osana soi hyvin marssimaisesti käynnistyvä scherzo. Ensimmäisen osan marssiin verrattuna kulku ei ole yhtä suoraviivaista; tässä matkan varrelle osuu paljon enemmän tuntemattomia, ihmetystä herättäviä ja pysäyttäviä elementtejä, joiden äärelle todellakin pysähdytään marssin tauottua. Mahlerille ominaiseen tapaan luonto soi musiikin kauneimmissa hetkissä, välillä hyvinkin brutaalien jaksojen keskellä. Osan päätös on tyyni ja seesteinen.

Kolmas osa

Rauhallinen ja pehmeä musiikki käynnistää kolmannen osan. Luonnon ihannoinnin asemasta keskiössä on inhimillinen oleminen, kokeminen ja tekeminen osana luontoa. Ilmassa ikään kuin leijuu odotus, jotakin tuntuisi olevan tapahtumassa. Musiikki kasvaa hetkellisesti dramaattisemmaksi, jota seuraa uusi eteerinen jakso. Tämän jälkeen musiikissa koittaa pakahduttavan onnellinen vaihe, jossa jouset suorastaan kannattelevat kuulijaa. Mahlerin kerrotaan sijoittaneen Almaa kuvaavan teeman osan musiikkiin, ja Alman mukaan musiikki kuvaa heidän lastensa leikkiä kesäasunnon hiekkalaatikolla. Niin tai näin, osan musiikki on melkein epätodellisen kaunista.

Neljäs osa

Käärme luikertelee edellisen osan kuvaamaan paratiisiin heti aluksi. Tummat värit valtaavat musiikin, ja jo ensimmäisessä osassa kuultu lyömäsoitinten kohtaloaihe palaa musiikkiin. Marssimainen eteneminen on päättynyt ja ollaan keskellä kamppailua. Musiikki on kuin jatkuvaa rimpuilua eri suuntiin; valot ja varjot seuraavat toisiaan kohtalokkain ja runsain orkesterivärein maalattuina. Osasta ei puutu kauneutta ja ylväyttä, mutta brutaali voima jyrää ne alleen. Kuin merkkinä siitä, Mahlerille ominaiset kauniisti viiltävät jouset saavat soida uudelleen kuultavien kohtaloniskujen taustalla. Repivä rimpuilu jatkuu lyhyen hitaan jakson jälkeen. Kulku kiihtyy vääjäämätöntä loppuaan kohti, hetkellinen rauhoittuminen, ja lopulliset kolme kuoliniskua; teos päättyy aiemmista Mahlerin sinfonioista poiketen täydelliseen epätoivoon. Taistelu on ohi, sankari on kaatunut.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki