Aihearkisto: Boksit

Toni Lehto jatkaa Chicago-saagaa – Musastossa esillä albumit 1977–1980

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista etenee 80-luvun alkuun. Vuorossa ovat levytykset vuosilta 1977–1980.

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013, toinen tammikuussa 2014.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago XI, Hot Streets, Chicago 13 ja XIV. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.

Vaski-kokoelmasta löytyy myös Chicagon bokseja. Varattavissa ovat 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978.

Chicago: Kompuroiden kohti 80-lukua

Chicagon 1980-lukua edeltävää tuotantoa syynäävä katsaus on edennyt viimeiseen osaan. Yhtyeen kuin yhtyeen yhdeksännestä studiolevystä on kiusaus todeta, että ”ei ole yhtä hyvä kuin vanhat”. Silti tämän osan aloittava Chicago XI on minusta loistava tuotos – ehkä jopa parempi kuin jotkut aiemmat levyt. Hieman sen ilmestymisen jälkeen Chicago kokikin sitten suurimman katastrofinsa olemassaolonsa aikana.

Kappaleet ovat nyt jo lähes poikkeuksetta ”normaalimittaisia”. Vanhaa tuttua vihaisuutta ei ole kovasti jäljellä, vaikka välillä toki hallitusta muistetaan läksyttää ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi. Ainakin yhdellä seuraavista levyistä Chicago tuntuu hakeneen kovasti musiikillista linjaa. Levystä Chicago XVI, joka jatkaa siitä, mihin tämä katsaus päättyy, alkoi Chicagon uusi kaupallinen nousu. Siitä alkava tyyli – ainakin ”soveltuvilta osin” – lieneekin nykyään suurelle yleisölle tutumpaa.

Chicago XI (Columbia, 1977)

Chicago XI aloitetaan Kathin jo aiemmin kirjoittamalla kappaleella. Tämä Mississippi Delta City Blues groovaa mukaansatempaavasti, pitkälti yhden soinnun varassa. ”Kahjot” torvimelodiat ovat alusta asti kuuluneet Chicagon työkalupakkiin, ja nytkin niitä tuutataan väliosassa. Bändi on iskussa, ja Kathin laulu on sielukasta as ever. (Varhaisempi versio kappaleesta löytyy Chicago V:n uudelleenjulkaisun bonusraidoista.)

Cetera jatkaa balladilinjalla kappaleessa Baby, What A Big Surprise. Hittihän tästäkin tuli, mutta minusta kappale lässähtää hieman vahvan säkeistön jälkeen. En lähde kiistelemään asiasta massojen kanssa, mutta oppositiostahan on aina kiva vähän räksyttää.

Journalisti-Lamm palaa kappaleessa Policeman – hauska raportti poliisin elämästä, joka ei ole aivan yhtä romanttista kuin TV-sarjoissa. Lamm sai kiitosta kappaleesta ihka oikeilta poliiseilta. Julistan tämän ensimmäiseksi huippuhetkeksi Chicago XI -levyllä. 

Vote For Me –satiirissa Lamm kalastelee ääniä presidentiksi pyrkiessään. Mikäli valitsemme hänet, tulemme saamaan oluella käyviä autoja ja kaikenlaista muuta kivaa. Urkuintro kutsuu vaalitilaisuuteen, ja reippaasti jumppaava rumpukomppi sekä ylimukavat torvet panevat pirskeet käyntiin. Ilmapallot vilisevät silmissä.

Pirteä This Time tarjoaa komeaääniselle trumpetistille, Loughnanelle, kolmannen tilaisuuden laulaa oma kappaleensa. Loughnanen teksteissä on aina kaikki niin mukavasti, että tulee halu aloittaa sauvakävelyharrastus ja lähteä ulos tervehtimään vastaantulijoita päivän pelastavalla hymyllä.

Osa levyn vahvimmasta materiaalista tuli yllättävältä suunnalta. Rumpali Seraphine oli löytänyt David ”Hawk” Wolinskista säveltäjän teksteilleen. Take Me Back To Chicagossa hän muistelee edesmennyttä muusikkoystävää. Lammin laulu varmistaa, että sentimentaaliselta ylitulkinnalta säästytään. Siirtykäämme Chicagon kaduille seuraamaan nuoren muusikon elämää yhdessä levyn kohokohdista: 

Levyn päättää hieno kolmiosainen kokonaisuus. Dominic Frontiere (ks. mm. Äärirjoilla-tunnari) sävelsi utuisen orkesteripreludin. Preludi sekä itse kappale (Little One) johdantoineen on levyn komeimpia hetkiä. Solisti-Kathin on tuskin tarvinnut ponnistella tavoittaakseen tekstin tunnelatauksen, sillä hän oli itsekin melko tuore isä.

Chicago XI:lla ei juuri ole kohtia, jotka tekee mieli skipata. Ainoastaan Pankowin Till The End Of Timen olisi minun puolestani voinut jättää pöytälaatikkoon – tai vaikkapa soittaa sille omalle kullalle petiin tuodun aamupalan yhteydessä. Levyn soundimaailma on puhdas ja yhtenäinen. Kokonaisuus kulkee groovaavasta aloituksesta levolliseen lopetukseen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Terry Kath vahingossa ampui itsensä asetta käsitellessään. Lienee sanomattakin selvää, että Chicago oli suuressa kriisissä.

Hot Streets (Columbia, 1978)

Kun yksi veljistä kuolee, sitä miettii jatkaako vai ei. Led Zeppelin päätti lopettaa, Chicago päätti jatkaa. Kathin tilalle kiinnitettiin Stephen Stillsinkin kanssa soittanut nuori Donnie Dacus. Kyllähän Chicago menetti Kathin myötä hieman pal…särmästään. Dacusin ääni on Kathiin verrattuna paikoin melko mun…särmätön. Toisaalta hän oli uudessa ympäristössä, ja tuli kaiken lisäksi paikkaamaan ”veljeä”.

Chicago selvästi koki painetta todistaa elinvoimaisuutensa. Hilpeän kansikuvan, jossa erityisesti Loughnanella näyttäisi olevan NIIIIIIIIN lysti, voi kokea jopa ylilyönniksi. Unohtakaamme tyylitajuton kansi, sillä sen sisältä löytyy laadukasta pop-musiikkia. Suuria statementteja ei tehdä, mutta voihan kuulija onkia tietoa hallinnon surkeudesta muualtakin. Mikäli ns. ”guilty pleasure” ei olisi itseään häpeävän ihmisen luoma, täysin turha konsepti, sanoisin Hot Streetsin olevan minulle sellainen.

Alive Again ylistää pintatasolla parisuhteen parantavaa voimaa, mutta rivien välissä kuulee Chicagon vakuuttavan ”oon voimissain”. (Ceteran laulutulkinta vahvistaa, että näin on.) Lällyjä kappaleita kuuluu totta kai vihata, mutta seuraavan kappaleen, The Greatest Love on Earthin, melodia on vastustamattoman kaunis. Teksti fyysisestä etäisyydestä rakastavaisten välillä pistäisi leipääntyneen betoninvalajankin huokailemaan.

Little Miss Lovin’ rokkaa elinvoimaisesti, ja Bee Geesin komea kastraattikuoro kiekuu taustalla rikollisen koukuttavassa kertosäkeessä. Nimikappale taas on taidolla kirjoitettua poppia, jossa on pieni ripaus jazzmaista sointumaailmaa. 7/4-tahtilajissa kulkeva instrumentaaliosa huilusooloineen muistuttaa koukeroisemmasta Chicagosta.

Chicagolla ei juuri ole kappaleita, joita suorastaan vihaisin, mutta niitäkin löytyy. Jo Take A Chancen siirappinen ”Tervetuloa juuri avattuun tavarataloon” -viihdeintro julistaa, että mitään järin tanakkaa ei ole tulossa. Ja kun Dacusin hempeä ääni julistaa ”I’m a man who likes to win”, kuulostaa se miltei yhtä uskottavalta kuin Bill Clintonin ”I did not have sex with this woman”. (Eriäviä näkemyksiä otetaan ilomielin vastaan!)

Ain’t It Time rokkaa hillitysti ja vakuuttavasti. Etenkin kertosäe iskee perusrockin ystävän tajuntaan. Pehmeä Love Was New ei tarjoa suuria musiikillisia innovaatioita, mutta kypsä teksti on vilpitöntä suhteen ensiaskelten muistelua sen sijaan, että lauottaisiin vain mitä kuvitellaan kumppanin haluavan kuulla. Lammin rakkauslaulujen takana tuntuu yleensä olevan astetta syvällisempi motiivi kuin radiosoitto.

Levyn kohokohta No Tell Lover on puhdasta viihdettä, mutta olen edelleen täysin koukussa siihen – ja ylpeä siitä. Soinnut (Loughnane), melodia (Cetera) ja sanat (Seraphine) tulivat eri henkilöiltä, mutta kokonaisuus on koherentti paketti ja poppia täydellisimmillään. Kun riisuu hetkeksi ”no sugar, please” –naamarin ja antautuu kappaleen vietäväksi, voi hyvinkin yllättyä. Kun vielä varmistaa olevansa yksin huoneessa, voi fiilistellä häpeilemättä. 

Oudon kiehtovalla syntikkateemalla starttaava ja vähintään yhtä outoon kuorolauluun päättyvä Show Me The Way tarjoaa kierouksilla maustettua tappoviihdettä. Kappale päättää komeasti Chicagon ensimmäisen levyn ilman elintärkeää jäsentä.

Viihteelliset ”Silja Line -soinnut” olivat aina olleet jossain määrin osa Chicagon musiikkia, mutta tässä vaiheessa niiden osuus tuntuu kasvaneen ja niiden käyttö yksinkertaistuneen. Chicago onnistui kuitenkin tekemään ”Genesikset” ja kasaamaan vahvan levyn yhden olennaisen jäsenen jätettyä ryhmän.

Chicago XIII (Columbia, 1979)

Chicago XIII:sta tulee mieleen sama sana kuin Spede Pasasen Lentävistä luupäistä: “välityö”. Chicagon varhaiset levyt sisälsivät eri tyylejä, mutta tällä kertaa miltei kaikki kappaleet – ja niiden säveltäjät – tuntuivat vetävän yhtyettä eri suuntiin. Jokaisen kahdeksan jäsenen nimi löytyy ainakin yhden kappaleen krediiteistä.

Tämä levy olisi voinut vahvistaa Dacusin aseman Chicagossa, mutta se jäi hänen viimeisekseen. Chicago XIII:sta en ole kokonaisuutena koskaan saanut otetta. Outoa kyllä, myöskään yksittäisiä kohokohtia ei ole pinnalle kovasti pulpahtanut. (Eriäviä näkemyksiä otetaan jälleen ilomielin vastaan!)

70-luvun lopulla vaati todennäköisesti tolkuttoman suurta tahdon lujuutta olla tekemättä sitä pakollista diskokappaletta. Street Player –avaus diskoilee ja, mikä tärkeintä, jopa vakuuttavasti. Ironista kyllä kappaleessa, jossa lauletaan omasta katusoittajataustasta, esitellään yhtyeelle uusi, trendikäs musiikkityyli. Ceteran laulama melodia on komea. 

Rufus-yhtye, jossa Seraphinen säveltäjäkumppani oli jäsenenä, oli levyttänyt kappaleen vuotta aiemmin – tosin hieman erilaisella melodialla. 

Dacusin tarttuva Must Have Been Crazy päätyi singleksi. Hieman tunkkaisesta soundista huolimatta se onkin laadukasta soft rockia – nothing more, nothing less. Torvimiehet Loughnane ja Parazaider kyhäsivät yllättäen levyn menevimmän kappaleen, Window Dreamin’, joka rokkaa kuin yläkerran Reijo. Säkeistöjen kitara/bassokoukku pistää ujommankin lantion sivuttaisliikkeeseen. Cetera laulaa äänellä, jota ei tunnista Ceteraksi.

Lamm kirjoitti Paradise Alleyn Sylvester Stallonen samannimiseen elokuvaan. Sly ei käyttänyt sitä, ja katui myöhemmin. Säkeistöjen sointumaailma on rikas, ja funkahtavaa kertosäettä voi kuvailla sanalla ”fun”. Olen kritisoinut Dacusin laulua, mutta nyt se toimii.

Jo käsiteltyjen asioiden toistuvaa puimista kritisoiva Reruns on saattanut olla mojovan perheriidan tulos. Musiikillisesti se on alituisessa liikkeessä, ja seuraava osa käynnistyy ennen kuin edellinen on ehtinyt asettua. Tämä tukee hermostunutta tekstiä. Ehkä kappale toimisi coverina Phil Collinsilla, kun suhde vaihteeksi taas hieman takkuilee.

Haikean Loser With A Broken Heartin kulmikas kertosäe kuulostaa yllättäen siltä, että särkyneen sydämen kanssa on itse asiassa ihan lysti olla. Cetera on selvästi musiikillisen linjansa löytänyt: kauniisti ja kaupallisesti. Tässä olisi jo toinen cover Collinsille samalla levyllä.

Matti Nykäsen aforismeja nimessään ennakoiva Life Is What It Is sisältää yhden tämän ajan Chicagon parhaista C-osista. Päätösraidassa Run Away käy minusta selväksi Dacusin heikkous Chicago-laulajana. Hän vuorottelee solistina Ceteran kanssa, mutta ainakin minulla kaikki huomio keskittyy Ceteraan.

Kyllä tästä levystä vähän sellainen fiilis jää, että mitä mahtoi juuri tulla syötyä. Queen-diggarina tiedän, ettei tyylien sekamelska sinänsä takaa heikkoa levyä. Välityömäisyydestä johtuen Chicago XIII tarjoaa kuitenkin historiallisesti kiehtovan katsauksen siihen, miten yhtye hakee suuntaa epävarmana aikana. Huonoa vertausta käyttäen Hot Streets tehtiin ehkä ennen kuin Kathin menetyksestä johtuneet kyyneleet olivat ehtineet tulla. Chicago XIII:lla sen tuoma tyhjyys vasta kunnolla kohdattiin.

Chicago XIV (Columbia, 1980)

Jari Sarasvuon Diilistä tuttua retoriikkaa käyttäen Donnie Dacus ”vapautettiin”, eikä tilalle otettu vakiojäsentä. Kitaraa Chicago XIV -levyllä soittaa pääasiassa Chris Pinnick, jonka komppailu tuo totisesti eloa musiikkiin. Seraphine on haukkunut tämän levyn maanrakoon. Pankow taas totesi myöhemmin, että ”musically I like to think of that album as something to be proud of”. Minusta Chicago XIV suorastaan huokuu erinomaista materiaalia. Soundeiltaan levy on demomainen Chicagon mittapuulla, mutta se tuo mukavasti demonimaisuutta (hehheh…heh). Edeltäjäänsä verrattuna se on myös tosi ROCK.

Energinen Manipulation on Chicagon vahvimpia levynavauksia. Se rokkaa aidosti, eikä vain koska kuuluu rokata. Tässä on se kaikki – vihainen teksti, tautisesti tuuttaavat torvet (TTT), vaihtuvat tahtilajit ja huippubändi. Komppikitara sahaa mielettömän maukkaasti. Lopussa kuullaan vielä kunnon kitarasooloilua, rytmisektion riehuessa taustalla kuin kuluttajariitalautakunnan mahdollisuudet juuri oivaltanut suomalaisostaja. Lamm sanoi joskus 2000-luvun alussa kaipaavansa Manipulationia keikkasettiin. Missä se siis viipyy??? 

Upon Arrival kuvailee, erityisesti nuoren parin näkökulmasta, aina yhtä jännittävää kohtausta lentokentällä, kun ihmiset odottelevat kuka ketäkin. Teksti on hauska, sävellys loistava.

Each second of every minute seems eternal, time standing still

Hearts beating quicker, minds racing fast

Cetera herkistelee balladissaan Song for You. Melodia on kaunis ja laajalinjainen. Aloituslause on yhteydestä irrotettuna ehkä hieman outo (“Want you to know I’m a man”). Kertosäkeessä juhlallinen melodia kohoaa yhä korkeammalle rakkauden lupauksineen. Sopii vain toivoa, että lupaus pitää. On ollut mielenkiintoinen valinta laittaa seuraavaksi kappaleeksi alakuloinen Where Did The Lovin’ Go, jossa sama kaveri parkuu naista takaisin. Kappale on hyvin kaunis, mutta hieman mennään jo komedian puolelle Ceteran todetessa naiselle korkealta ja kovaa ”I want to make it publicly clear, I’m never gonna make it from here”. Onkohan tämäntyyppinen taktiikka joskus OIKEASTI tuonut neidon takaisin?

Vastapainoksi balladeilleen Cetera tarjoaa komeasti rynkyttävän Hold Onin. Väliosa kulkee niin komealla riffillä, että kädet alkavat etsiä ilmakitaraa ja silmät peiliä. Sävellajienvaihdokset ovat paikoin omituisia, mutta TOIMII.

Birthday Boy on minusta levyn komeimpia kappaleita. Intron koskettimet sytyttävät synttärikakun kynttilät. Majesteettinen kitarateema toimisi jopa Rocky IV –elokuvassa, jos siinä ei olisi uhoa jo ihan tarpeeksi. Cetera laulaa kannustuslaulun päivänsankarille kauniilla melodialla.

Levyn jälkipuolisko tarjoaa kaksi peijakkaan komeaa luomusta. Seraphine kirjoitti vihaisen tekstin yhtyeen ja managerin suhteesta, mutta Lamm vaihoi rumpalin harmiksi riidan osapuoliksi pariskunnan. Teksti puettiin musiikkiin Ceteran avulla, ja tuloksena oli järisyttävän tarttuva Thunder And Lightning. Soitin sen kymmenisen vuotta sitten eräälle kaverille, ja hän sekosikin välittömästi. 

Sarkastisella tavalla hauska, mutta rehellinen teksti; sävellyksellinen ja rakenteellinen rikkaus; svengaava soitto. Mm. nämä elementit nostavat I’d Rather Be Richin Chicago-lemppareideni joukkoon. Tämäntyyppisiä tekstejä ei Chicagon levyillä valitettavasti enää jatkossa pahemmin kuultu. Voinko väittää olevani täysin erilainen, kun Lamm julistaa:

If diggin’ a ditch would earn me lots of money
I’d dig like a fool in the land of milk and honey

Ja eiköhän seuraava viisaus pidä ihan paikkansa:

I’d rather be rich; the truth of cash is tragic
The system’s a bitch, but money works like magic

Pankow kantaa kortensa kekoon politikoimalla huolestuneesti päätösraidassa The American Dream. Tehoa ehkä vie hieman se, että Yhdysvaltain hallinnon huolestuttavaa tolaa puidaan The Beatlesin Lucy In The Sky With Diamondsin kertosäkeen melodialla.

Chicago XIV on itselleni rakas Chicago-levy, mutta se on jäänyt aika vähälle huomiolle. Syynä on varmaan ainakin osittain uusi kaupallinen nousu, joka alkoi seuraavasta levystä. Myöhäis-70-luvun Chicago-tuotannossa se erottuu pirtsakan särmikkäänä.

Johtopäätökset ja pohdinta

Chicago XIV -levyyn päättyi Chicagon kamppailu linjan löytämiseksi. Tuottaja David Foster astui kehiin ja nosti Chicagon uuteen nousuun Ceteran kanssa. Kaikkia 80-luvun Chicago-hitit eivät miellytä, ja jotkut ovat julistaneet jopa koko yhtyeen pannaan niiden vuoksi. Sanottakoon silti tuon ajan Chicago-levyjen puolustukseksi, että niiltäkin löytyy enimmäkseen jotain muuta kuin vanukasmainokseen istuvia balladeja. Ja kyllähän ne balladitkin istuvat monen musiikkimakuun. Kannattaa myös muistaa, että Chicago oli ottanut etäisyyttä seikkailunhaluisempaan alkuaikaansa jo ennen Fosterin tuloa.

Yksi asia, joka erotti 80-luvun Chicagon aiemmasta oli se, että nyt levyillä käytettiin täysin huoletta ulkopuolisia soittajia. Onhan se outoa kuunnella Chicago-kappaletta, jossa Lammin osuutta soittaa yksi sadasta sessiomuusikosta. Seraphinekin joutui lopulta heiluttamaan valkoista lippua rumpukoneiden edessä. Hän sanookin Chicagoa käsittelevässä kirjassaan, että jos rumpukonetta oli pakko käyttää, niin hän halusi olla se, joka sitä operoi. Siispä hän otti kyseisen helvetinkoneen haltuun. On kieltämättä surullista, että legendaarinen jazz/rock-rumpali joutuu alentumaan tällaiseen, mutta tuskin sitä silti esim. Nelson Mandelan kohtaamiin haasteisiin voi verrata.

Levy-yhtiöpamppujen ylivallan alettua Chicago on onnistunut tekemään ainakin kaksi levyä omilla ehdoillaan. Ensimmäinen oli Chicago XXXII: Stone Of Sisyphus, joka pysyi julkaisemattomana vuosia, koska levy-yhtiö ei suostunut markkinoimaan sitä. Toinen on viimeisin levy, Chicago XXXVI: Now, joka äänitettiin pitkälti hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Now on periaatteessa kokoelma soolokappaleita, joilla jäsenet vierailevat toistensa luona. Lamm vierailee tekstittäjänä myös muiden sävellyksissä. Vaikka levy ei ole livenä studiossa soitettu, on se askel terveeseen suuntaan. Jäsenet ovat tuottaneet omat kappaleensa, eikä yksikään paremmin kenkämerkit kuin pianon koskettimet tunteva ole ollut studiotarkkaamossa pohtimassa, lisäisikö tamburiini C-osassa radiosoittoa.

Mikäli Now ei ole tuttu levy, suosittelen sitä ”vanhan liiton” Chicago-faneille. Naked In The Garden Of Allah on mannaa kuulijalle, joka on odottanut Lammin astuvan pitkästä aikaa esiin laulamaan kipeistä aiheista. Terry Kath ei koskaan palaa, mutta Chicagon tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen Lamm, Parazaider, Loughnane ja Pankow.

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Heikki Poroilan säveltäjäesittelyssä Šostakovitš – uusi säveltäjähylly Turkuun

Šostakovitš!

 

Dmitri Šostakovitš (1906–1975).

Dmitri Šostakovitš (1906–1975).

Dmitri Šostakovitš on saanut oman paikan Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyyn. Yksi 1900-luvun venäläisen taidemusiikin mestareista on esillä aiempaa edustavammin. Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906–1975) on viidestoista säveltäjähyllyn saanut taidemusiikin edustaja Turun musiikkikirjastossa. Löydät Šostakovitšin säveltäjähyllyn Turun pääkirjastosta, Vanhan kirjastotalon toisesta kerroksesta.

Säveltäjähyllyn myötä Šostakovitšin  levytykset on helppo löytää saman hyllyn vierekkäisiltä paikoilta, musiikinlajista riippumatta. Yhteen on tuotu yhtä lailla laulumusiikki, oopperat ja elokuva- ja kamarimusiikki kuin sinfoniatkin. Kysy lisää musiikin neuvonnasta. puh. 02 2620 658.

Kokoelma uudistuu yhteistyössä

kolme neuvostoliittolaista saveltajaaValikoimaa on työstetty yhdessä Robert Stormin kanssa. Torstai-iltana 29. lokakuuta Stormin luentosarjan Kolme neuvostoliittolaista säveltäjää aiheena oli Dmitri Šostakovitšin elämä ja musiikki. Musiikin Stagella pidetyn luennon ääreen kokoontui parisenkymmentä taidemusiikin ystävää.

Kokoelmaa on uudistettu esimerkiksi 15 sinfoniaa kattavilla kokonaislevytyksillä, johtajinaan Valeri Gergijev, Mstislav Rostropovitš ja Kirill Kondrašin. Uutta on myös Borodin Quartetin 6CD-boksi Šostakovitšin jousikvartetoista.

Šostakovitš-valikoimaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolla. Šostakovitš-hylly avattiin torstaina 29.10.2015.

Šostakovitš-valikoimaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolla. Šostakovitš-hylly avattiin torstaina 29.10.2015.

Šostakovitš on ajankohtainen myös Kansallisoopperassa. Zürichin oopperan tuotanto Nenä esitetään Helsingin oopperassa marras-joulukuussa 2015.

* * *

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila pohtii Šostakovitšin ydintä.

Rillipäinen arvoitus

Minulla on ollut oma kiihkeä Šostakovitš-vaiheeni, mutta siitä on jo vuosikymmeniä. Se oli aikaa, jolloin hänen musiikkiaan ei ollut saatavana niin kattavasti kuin nykyään, eikä tietenkään CD-muodossa (pitkien sinfonioiden kohdalla asialla on muutakin kuin äänenlaadullista väliä). Olen kuunnellut kaikki 15 sinfoniaa ja 15 jousikvartettoa vinyylilevyiltä. Yritin kuunnella myös vokaalimusiikkia, mutta se ei koskaan kolahtanut soitinmusiikin lailla, eikä kolahda vieläkään.

Ihastuin Šostakovitšin viidennen sinfonian maailmaan, joka tuntui minun makuuni riittävän abstraktilta ja samalla ”klassiselta” sanan yleisluontoisessa mielessä. Säveltäjä eli tuolloin yhteiskunnallisesti ahdistavassa tilanteessa, kun Stalinin kulttuuripeukalo oli kääntynyt alaspäin, eikä maailma muutenkaan ollut luovan rauhan tilassa. Sinfonia osoittautui onnistuneeksi, sillä erilaiset kuulijat löysivät siitä vastauksia täysin vastakkaisiin odotuksiin.

Šostakovitšin sinfoniat ovat kuitenkin ”julkista” musiikkia, joka ei mielestäni heijasta säveltäjän monimutkaista persoonaa erityisen monipuolisesti. Se sisin löytyy – jos on ylipäätään löytyäkseen – Šostakovitšin jousikvartetoista ja muutamista muista kamarimusiikkiteoksista (pianokvintetto op. 57 vuodelta 1940 ja alttoviulusonaatti op. 147 vuodelta 1975). Šostakovitš tarttui jousikvartettoon sävellyslajina varsin myöhään (ensimmäinen syntyi vasta 1938 eli viidennen sinfonian jälkeen), mutta ehti luoda sinfonioiden tapaan 15 teoksen syklin ennen kuolemaansa.

En oikeastaan osaa nimetä varsinaista suosikkia kvartettojen joukosta, koska niiden sävelkieli tai musiikillinen viesti on 36 vuoden aikajänteestä huolimatta jollain tavalla samanlainen. Musiikin ja politiikan tutkijat ovat tunnetusti pyrkineet löytämään Šostakovitšin teoksista loputtomasti Staliniin ja muihin politiikan tason ilmiöihin liittyvää symboliikkaa. En itse halua sanoa, ettei sitäkin voisi olla, mutta itseäni nämä kvartetot ja niiden usein äärimmäisen pelkistetty kieli puhuttelevat juuri siksi, että ne ovat intiimiä, yleisinhimillistä kommunikaatiota tuntemuksille, joihin puhekieli ei riitä.

Šostakovitš oli tietenkin oppinut viestimään rivien välistä, mutta kvartetoissa on mielestäni kysymys syvällisemmästä henkilökohtaisuudesta, johon kulttuuripoliisin käsi ei olisi koskaan

voinutkaan ylettyä. Myös pianoteoksissa Šostakovitš onnistui mielestäni luomaan ajatonta musiikkia. 1950-luvun alussa syntyneet 24 preludia ja fuugaa, op. 87 ovat hieno kokonaisuus, jonka kommunikointi Bachin Das wohltemperierte Klavierin kanssa tarjoaa musiikin historiallisuudesta kiinnostuneille loputtomasti keksittävää. Šostakovitš sävelsi opuksensa aivan tietty solisti eli tuolloin 26-vuotias Tatjana Nikolajeva mielessään. Nikolajeva levytti opuksen 87 tiettävästi kolmeen kertaan. Jokin näistä kannattaa mielestäni valita, kun teokseen tarttuu ensimmäisen kerran.

Šostakovitšin sävellystuotanto on erittäin laaja ja kattaa kaikki länsimaisen taidemusiikin tavanomaiset teoslajit (yhtään sävellystä uruille ei tosin tunneta). Aiemmin lähes tuntematon alue eli elokuvamusiikki on erityisesti 1990-luvulta alkaen avautunut myös kaikille kiinnostuneille. Laajaan tuotantoon mahtuu tietysti paljon vähemmän onnistunutta, eikä Šostakovitšiakaan voi pitää täysin syyttömänä melko yhdentekevän musiikin suoltamiseen, jos joku sellaista tarvitsi. Mutta niitä hienoja löytöjä on toisaalta tarjolla niin paljon, että Šostakovitšin mainitseminen 1900-luvun keskeisten eurooppalaisten säveltäjien joukossa on hyvin perusteltua.

* * *

Joku ehkä ihmettelee tämän pienen kirjoitelman otsikkoa. En kuitenkaan voi mitään sille, että Dmitri Šostakovitš näyttäytyy minulle edelleen arvoituksellisena hahmona, joka tuimana tuijottaa paksusankaisten lasiensa takaa (Googlen kuvahaussa on erikseen ryhmä ”smiling Shostakovich”, johon ei montaa kuvaa ole löytynyt). Minusta hänen musiikkinsa ei anna selkeitä vastauksia, ellei ole varustautunut voimakkailla ennakkoasenteilla (ääri-ilmiöinä Šostakovitšin näkeminen sosialistisen yhteiskunnan tulkkina tai stalinistisen sortopolitiikan nöyryytettynä uhrina). Mikään määrä kuuntelemista ei tunnu avaavan tuota sankasilmälasien pistävää tuijotusta.

Ehkä siinä onkin Šostakovitšin kansainvälisen suosion selitys. Vaikka aatteellisen kiihkoilun harrastajat ovat kieputelleet säveltäjää moniin eri asentoihin, säveltäjän lopullinen lokerointi ei ole onnistunut, vaan hänestä riittää tiristettävää, harrasti sitten jykeviä sinfonioita, intiimiä kamarimusiikkia tai ahdistuksesta kumpuavaa tai makaaberilla huumorilla kauhuun vastaavaa laulumusiikkia. Šostakovitšilta löytyy tätä kaikkea ja vielä paljon muuta. Пожалуйста!

Heikki Poroila

Tuomas Pelttari, toim.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki, Uutiset

Toni Lehdon tarina Chicagosta jatkuu Musastossa, arvioissa albumit 1973–1976

Bändi nimeltä Chicago, osa II

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista jatkuu. Nyt vuorossa ovat levytykset vuosilta 1973–1976.

Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013. Kolmas osa on julkaistiin joulukuussa 2015.

* * *

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago VI, VII, VIII ja X. Varattavissa ovat lisäksi 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerralista Street Player – My Chicago Story.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Toni Lehto: Chicagon albumit VI–X

Kirjoitettuani Chicago-tarinani esimerkillisen aloitusosan, on tietooni tullut kaksi uutta tapausta, joissa henkilö on kuvitellut yhtyeen tehneen vain ”niitä kasariballadeita”. Sain siis lisäoikeutusta tälle alkutuotannon esittelylle. Mikä voisikaan tehokkaammin puskea kirjoittamaan lisää, kuin lisäoikeutus alkutuotannon esittelylle.

Chicago VI (Columbia, 1973)

Chicago luopui tuplavinyyliformaatista viidennen levynsä myötä. Myös Chicago VI oli ”ensimmäinen” parissa mielessä. Se oli ensimmäinen levy, jonka yhtye levytti tuottaja Guercion kyhäämässä Caribou Ranch -studiossa Kalliovuorilla, Coloradossa. Erilainen happitilanne vaati totuttelua etenkin yhtyeen puhaltajilta. Kuubasta kotoisin ollutta lyömäsoittajaa, Laudir de Oliveiraa, kuullaan ensimmäistä kertaa tällä Chicago-levyllä.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI:n yleisilme ei ole aivan yhtä ”tiedostava” kuin edeltäjänsä, ja musiikillisesti tyylien kirjo on laajempi. Levyllä on enemmän kappaleita ilman torvisektiota. Tarttuvasta, pirteästä ja mukavasta Just You’n’Mestä tuli levyn isoin hitti, mutta pääosin levy koostuu särmikkäämmästä aineksesta. Ei Chicago edellä mainitussa kappaleessakaan sieluaan radiolle myynyt, sillä väliosassa kuullaan perinteinen Chicago-instrumentaali, ja myös merkkejä tahtilajin vaihdoksesta on havaittavissa.

Liekö Chicago saanut osakseen rutkasti perusteetonta kritiikkiä, sillä avauskappaleessa Critic’s Choice Lamm kysyy kriitikoilta, ”Mitä te haluatte? Annan jo kaikkeni – yritän jopa katsoa löytyykö sisältäni vielä lisää. Minä yritän. Minä yritän.”  Musiikillisesti tämä on outo valinta aloituskappaleeksi, sillä säestyksenä on vain Lammin oma piano.

Noin kahden soinnun Darlin’ Dear -hauskuttelu tuo äijämäisyydellään mukavaa vaihtelua Just You’n’Men sentimentaalisuuteen. Koiralle osoitettu Jenny on yksi levyn huippukohdista. Kitarointi tuo vahvasti mieleen Hendrixin, mutta toisaalta itse Maestron kerrotaan puolestaan fanittaneen Kathia oikein pohjanmaan kautta. Kath pyytää koiraansa Jennyä pitämään huolta naisestaan kiertueella ollessaan. Hänen (Kathin siis – ei koiran) sielukas matala tenorinsa lämmittää mukavasti jopa härmäläismiehen sydäntä hyytävänä talvi-iltana. 

Pankow on ehkä Lammilta oppinut, että maailmasta on hyvä silloin tällöin olla huolissaan ainakin muutaman minuutin verran. Hän kantaa kortensa kekoon huolestuneena kansalaisena kappaleessa What’s This World Comin’ To. Kappaleessa on mukaansatempaava funkahtava poljento, ja laulajat vaihtelevat chicagomaisella tehokkuudella. Miksiköhän muuten aina ihmettelemme, kun jotain pahaa tapahtuu, mihin tämä maailma on menossa? En ole historiaekspertti, mutta tietääkseni tämä planeetta ei ole koskaan ollut varsinaisesti rauhan ja hyväntahdon tyyssija.

Something In This City Changes People vangitsee tunnelmallaan. Teksti kuvailee – ehkä oman kokemuksen kautta – julkkiksena olemisen latteampaa, teeskentelevää puolta. Kuorolaulu kukoistaa taas kerran, ja toteutus on maaginen. 

Hollywood jatkaa Lammille tuttua teemaa joka suuntaan päättömästi ravaavista ihmisistä. Kappale ei ole varsinaisesti vitsi, mutta voiko olla hymyilemättä, kun kuulee seuraavat sanat:

– People running everywhere, not one place to go
Got no time to look around to find out where they are

”Watch what you say when you say it. Someone you know will betray it”, neuvoo Lamm. Liekö tämä viittaus yleiseen selkään puukottamiseen vai FBI:n taannoiseen, vainoharhaiseen “kommarimetsästykseen” Hollywoodissa.

Jotkut Ceteran varhaisemmista kappaleista ovat jänniä countryn ja popin sekasikiöitä.  In Terms Of Twossa kuullaan niin ikään pedal steeliä sekä säveltäjän itsensä loihtimaa kahden soinnun huuliharpputaiteilua. Kappaleessa on peevelin tarttuva melodia, ja siinä olisi ollut aineksia hitiksi.

Rediscovery on tummanpuhuva ja hiljainen, mutta särmää on enemmän kuin härmäläinen keskivertosärmääjä pystyy päivän aikana tuottamaan. Wah wah –kitara ja sopivan hillityt puhaltimet lisäävät maustetta tähän herkulliseen keittoon – lisäten salaperäistä makunautintoa tyydyttävästi. Tämäkin on kirjoittajan omia Chicago-lemppareita.

Chicagon kuudennelta levyltä löytyi vielä toinen kappale, joka miellytti massojen sydämiä.  Feelin’ Stronger Every Daystä tuli myös hitti. Niin paljon kuin haluaisinkin olla haastavan musiikin ystävä, joka hymähtää omanarvontuntoisesti radiossa soiville hiteille, on pakko myöntää, että kappale on sairaalloisen tarttuva ja jopa erittäin hyvä!

Vaikka yhden vinyylin formaatti jatkui, ei sitä niin useasti pelättyä ”itsensä myymistä” ole vielä havaittavissa. Levyllä on tarpeeksi ”me ollaan tiedostavia” kavereita –vakuuttelua säilyttämään se vanha tuttu Chicago-kipinä.

Chicago VII (Columbia, 1974)

Tämä on niitä levyjä, jotka kernaasti jakaisi kaikkien kanssa. Pelkään, etten vajaavaisen kirjoituskykyni vuoksi pysty tekemään sille oikeutta. Olisi parempi vain todeta, ”kuunnelkaa tämä”, kuin suoltaa lukutolkulla roskaa, joka mahdollisesti vie lukijan kauemmas levystä. No, todetaan nyt sitten, että ”KUUNNELKAA TÄMÄ!”. Jatkan silti vielä hetken…

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Seitsemännellä levyllään Chicago palasi vielä kerran tuplavinyyliformaattiin. Levyn alussa on paljon instrumentaalimusiikkia (jazzia!), ja tämä onkin heidän ainoa levynsä, jolla lauluääni ilmaantuu vasta vinyylin toisella puolella. Chicago VII on yhtyeen levyistä jazzahtavin. Tosin ensimmäisen puoliskon lopulla ”alkaa hellittää”, siirtyessämme enemmän popin ja rockin maailmaan.

Lyömäsoittimien varassa tanssahteleva Prelude To Aire on rohkea aloitus. Parazaider tuuttaa lyhyitä huilufraaseja, ja Lamm lisää hieman mellotronia. Musiikki toivottaa kuulijan tervetulleeksi uudenlaiseen Chicago-seikkailuun. Itse Aire jazzahtelee vastustamattomasti jokaisen lavatanssijan lempitahtilajissa  – 7/4. Devil’s Sweetin alun äänimaisema on kuin Dirty Harry –elokuvasta, mutta sumusta nousee esiin kaunis, seesteinen, hieman Charles Mingusmainen jazz-teema. Yhtyeen puupuhaltaja Parazaider opiskeli taannoin sävellystä, ja päätti nyt kokeilla sitä käytännössä (Aire ja Devil’s Sweet). Devil’s Sweet on lempihetkiäni levyllä, joten mietin, millaista jälkeä häneltä olisi tullut, jos säveltäjänura ei olisi päättynyt näihin kahteen tekeleeseen. 

Nyt on Lammin vuoro päästä näyttämään, että ”osaan minäkin jazzia säveltää”. Nimi ”Italian From New York” on viittaus Kuubasta karanneeseen Laudir de Oliveiraan, joka aina auktoriteettien hampaisiin jouduttuaan vakuutteli olevansa italialainen New Yorkista. Hanky Panky-jazzahtelun kautta siirrytään ensimmäiseen laulettuun kappaleeseen, Life Saver. Nimen perusteella voisi ehkä odottaa sentimentaalista höttöä, mutta tämähän on särmikästä, riisuttua pianorockia. Lamm tunnustaa, miten niinkin yksinkertainen asia kuin puhelinsoitto toiselta voi pelastaa elämän. Biisi on tappotavaraa.

Hellän Latin-balladin, Happy Man, alkukipinä ilmaantui Ceteran päähän prätkän selässä moottoritiellä (!). Kauniissa (I’ve Been) Searchin’ So Longissa nuori mies etsii itseään, ja Mongonucleosissa hän juhlistaa etsiskelyn tuloksia hilpein ”grrrahaaaaa!!!” -irroitteluin. Ensiksi mainitusta tuli hitti. Trumpetisti Loughnane debytoi laulusolistina Song Of The Evergreensissä, laulaen Kathin tekstiä talven tulosta lumoavin kielikuvin (”Dazzling dancing diamonds from the sky”, ”prisms”…). Jotkut pelkäävät kliseitä. Minä elän niistä. Omaa klisettäni käyttäen julistan tämän yhdeksi levyn helmistä. 

Akustinen pseudolattari Byblos on minusta musiikillisesti perin imelä, mutta tarina menetetystä mahdollisuudesta rakkaudessa voi tuoda kuulijalle ”ihan kuin minunkin elämässäni” -oivalluksen. Beach Boys levytti Caribou Ranchilla samaan aikaan, ja kolme rantapoikaa laulaa taustalla Wishing You Were Here –hitillä. Cetera laulaa säkeistöt alempaa kuin tavallisesti (mikäli se edes on hän!), kuulostaen upealta.

Loughnane debytoi laulun lisäksi säveltäjänä (Call On Me). Kokeilua voitaneen luonnehtia onnistuneeksi, sillä tästä viihdeviisusta tuli levyn suurin hitti. Sanoitus ei ehkä terävyydeltään aivan tavoita Sparksin Ron Maelin tasoa (”I love you. You know I do. You love me too.”), mutta se ei liene este nautinnolle. Vakuuttavasti funkahtavan Woman Don’t Want to Love Men nimi on vuoden 2002 Rhino-uudelleenjulkaisussa saanut muodon Women Don’t Want to Love Me. Tämä uudelleennimeäminen vääristää hieman kappaleen ideaa. Skinny Boy kuultiin sellaisenaan myös Lammin samannimisellä soololevyllä. The Pointer Sisters laulaa sielukkaasti taustoja. Kappaleen kiteytetty opetus voisi olla vaikkapa Marvin Gaye –levyltä:

– If you love your brothers, love will come back to you.

Esitys on rautaa, mutta musiikki ei voisi olla vähemmän jazzia. Kappale sulkee siis mielenkiintoisella tavalla levyn, jonka alku oli Chicagoa jazzmaisimmillaan.

Chicago VIII (Columbia, 1975)

Jazzit on saatu pois systeemistä, eikä sanaa ”jazz” saa mitenkään kytkettyä Chicagon kahdeksannen levyn aloitusraitaan. Niin, eiköhän tämä ole se pakollinen ”back to basics” –levy, joka pitää aina tehdä, kun oman kohdeyleisön hermoja on hetken koeteltu ”taiteellisen itseilmaisun” nimissä. Cetera löysi teroittimen edellisillä levyillä, mutta tällä levyllä se on mielestäni kadonnut, sillä hänen sävellyskynäänsä ei voi luonnehtia järin teräväksi. Anyway You Want yrittää kovasti rokata, mutta tämä köyhän miehen Status Quo -ränttätänttä ei oikein saa tuulta purjeisiinsa. Status Quo tekikin neljä vuotta myöhemmin paljon tehokkaamman ränttätäntän nimeltä Whatever You Want…

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Pankowin kaksiosaisessa Brand New Love Affairissa Kath yrittää houkutella naista yrittämään uudelleen. Kappaleeseen on levitetty hillityn bändisoitannan päälle sokerinen jousimatto. ”Eka osa kauniisti, toinen särmikkäästi” –kaava murhaa mukavasti taas kerran. Lamm puolestaan esittelee sokerista puoltaan Ceteran laulamassa kappaleessa Never Been In Love Before. (Chicagon pojat ovat pistäneet toisensa laulamaan omat rakkauslaulunsa.) Kappale sisältää jopa epäilyttävän epäitsekkään säkeen:

– You have a friend for life in me

If we ever disagree

And you have to go away

I will set you free with joy
’Cause your happiness is mine

May our light forever shine
May you always feel free

Cetera on lainannut Hideawayn riffin Mountainilta ja nimen Freddie Kingiltä. Soundi on miellyttävän rosoinen ja ”ei-tuotettu”. Sävellyksen puolella sen sijaan edes sävellajin nosto säkeistössä ei aivan riitä nostamaan tätä tunne-elämää mullistavaksi kuunteluelämykseksi.

Kauniilla Till We Meet Again -balladilla Kath tarjoaa koskettavasti:

– I want to share the love that fills my being
If you’re willing, come along

Kaunis melodia vie tunteilua vihaavan viilipytynkin mennessään. Kappaletta ei ole onneksi pilattu siirappisella toteutuksella.

Lamm kokeili säveltää Randy Newman -tyylillä, ja tuloksena oli Harry Truman. Lamm kaipaa Trumania takaisin hoitamaan maan asiat. Yksi Trumanin hyvistä puolista kuulemma oli, että hän soitti pianoa. Liekö näkemykseen mitenkään vaikuttanut se, että kappaleen on tehnyt pianisti?

Kath muistaa Hendrixiä Oh, Thank You Great Spirit -tribuutissaan. Se tavoittelee hengellisyydessään ja kauneudessaan jo korkeampia sfäärejä. Kuulemme tyylillisiä viittauksia Hendrixin musiikkiin. 

Long Time No See ei ole Lammin terävimpiä sävellyksiä, mutta jotain vastustamattoman tarttuvaa siinä on. Kappale puskee määrätietoisesti osasta toiseen, ja Parazaider livertelee väliosassa huilulla kuin kunnon vesisuihkun saanut lokkipeippo. 

Hivenen funkahtava Ain’t It Blue? ei ole klassikko, mutta jokin outo perversio itselläni siihenkin on. Ihokarvat nousevat pystyyn kertosäkeeseen siirryttäessä.

Elettiin mitä aikaa tahansa, oli maailma taaksepäin katsottuna parhaimmillaan ollessamme nuoria. Old Days hehkuttaa The Howdy Doody Showta ja baseball-kortteja Pankowin lapsuudesta. Old Days on levyn tunnetuin kappale, mutta en menisi väittämään, että se on paras. Levyn mukavin viisu se varmasti on. Oli suuren suostuttelun takana, että Cetera saatiin mainitsemaan Howdy Doody.

Chicago VIII taisi oli ensimmäinen levy, jolla Laudir de Oliveira soitti virallisesti Chicagon jäsenenä. Vuonna 1975 julkaistiin vielä kokoelma “Chicago IX – Chicago’s greatest hits”. Ironista kyllä, varsinainen kestojättisuperhitti tuli seuraavalla levyllä…

Chicago X (Columbia, 1976)

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicago X oli – dramaattisesti ilmaistuna – levy, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen. Mikä teki kymmenennestä levystä käänteentekevän Chicagon uralla? Viidellä sanalla sanottuna: If You Leave Me Now. Cetera sävelsi tämän tarttuvan, sokerisen rakkauslaulun, ja tiedättehän miten nämä asiat menevät?

”Jättihitti?” -> ”Tehkää näitä lisää” -> ”Ei kuulosta If You Leave Me now’lta. Aloittakaa alusta”, jne.

If You Leave Me Now on mukava, jousilla kuorrutettu vakuuttelu siitä, ettei kertojaa saa jättää, koska se ei hänelle oikein sovi. Melodia on jumalainen ja väliosan ensimmäinen sointu hypnoottinen, mutta tyylillisesti kappale on levyllä kuin vieras mies talossa. 

Onkohan yhtye pyrkinyt piilottamaan sokerista kappalettaan nopeatempoisen aloituksen taakse. Once Or Twice ei ole sävellykselliseltä oivallukseltaan God Only Knowsin luokkaa, mutta ainakin se tarjoaa energisen aloituksen uudelle Chicago-kokemukselle. Ja keikoillahan pitää aina olla materiaalia, joka saa jäsenen jos toisenkin väpättämään.

Pankow debytoi laulajana punastuttavan kiihkeässä You Are on My Mindissa. Tämä toimisi niiiiiin hyvin 70-luvun tyylisessä jenkkielokuvassa kohtauksessa, jossa suurkaupungin pilvenpiirtäjät kurottuvat pään yläpuolella hämmästyttäviin korkeuksiin. Ultracool Skin Tight funkahtelee viettelevästi. Kappale osoittaa, ettei laulajan tarvitse olla 100% messissä kyetäkseen tulkitsemaan sen oivallisesti, sillä solisti Cetera vihasi kyseistä tekelettä.

Lamm vilauttelee Latin-vaikutteitaan Another Rainy Day in New York Cityssä, jossa kuullaan myös steel-rumpuja. Kertoja raportoi journalistisesti arkipäiväisistä asioista, joita ympärillä näkyy. Tämä on yksi Lammin tyylikeinoista, ja lopputulos on nytkin melko hauska. Mama Mama tarjoaa tyylikästä viihdemusiikkia 70-luvun jälkipuoliskolta viehättävine jousineen ja wah-wah-kitaroineen. Kappale on vastustamaton viihdepläjäys. Cetera löysi teroittimen taas jostain.

Scrapbook jatkaa toisen levyn Movin’ Inin teemaa (joka puolestaan jatkoi debyyttilevyn Introductionin teemaa) Lammin kertoillessa tarinoita yhtyeen keikkailuhistoriasta. Kappaleen säkeistön runko muodostuu yhdestä soinnusta. Sointujen määrä ei kuitenkaan ole hyvän kappaleen tae, ja tämä onkin yksi Chicago-suosikeistani. Meininki on kuin venezuelalaisessa parlamenttitappelussa, ja Lamm kiekuu kuin…kuin Lamm. 

Gently I’ll Wake You osoittaa Lammin kyvyn tehdä rakkauslauluja ilman sokeria. Se on siis kuin kahvia mustana, jos aivan järjettömän kömpelö vertaus sallitaan. Kun Lamm hellän (sarkastisen?) säkeistön jälkeen julistaa macholla äänellä, ”Gently I’ll wake you. Won’t hardly shake you”, tulee hymy väkisinkin huulille. You Get It Up jatkaa rakkausteemaa, mutta tahallisen idioottimaisesti – eli hysteerisen hauskasti. Koko yhtye laulaa reippaan funkin päälle:

– You get it up, you get it up
You get me feelin’ so hot, mama, I’m your buttercup

– It’s goin’ up, it’s goin’ up
I’m gettin’ hotter and I don’t know if I’ll ever stop

– Baby; baby baby baby baby, ah

Tämänkin levyn (kuten viidennen) päättää Kathin minimalistisella kokoonpanolla säestetty balladi (Hope For Love). Kath pohdiskelee, miten kaikki on jo valitettu moneen kertaan, mutta rakkauden kaipuu elää aina vaan. Kathin balladit kuulostavat aina sielukkailta ja aidoilta.

Hyvin eloisa Chicago X tuotti hittikappaleen, joka loi ison varjon yhtyeen päälle jatkossa. Vaikka If You Leave Me Now ei miellyttäisi, kannattaa muu levy silti tsekata. Terry Kath ei tullut elämään enää pitkään, joten päättäkäämme tämä osa live-versioon tuosta kauniista rakkaudenkaipuusta. 

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

2 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Toni Lehto esittelee Chicagon varhaista tuotantoa

Chicago – se yhtye…

Chicagon albumit 1969–1972.

Chicagon albumit 1969–1972.

2000-luvun alkupuolella istun erään oppilaitoksen ATK-luokassa, kuunnellen erään yhtyeen seitsemättä levyä vuodelta 1974. – Mikä tämä on?, kysyy toinen huoneessa oleva henkilö – erittäin kova paikallinen pianisti. – Chicago, vastaan. – Mä en tienny et Chicago on tehny hyvääkin musaa, hän tunnustaa.

Tulkitsen tämän niin, ettei hän tiennyt, että Chicago on tehnyt muutakin kuin kasariballadeja. Niistähän vakavampi musiikin harrastaja ei saa pitää ilman omantunnon tuskia. Ei niin, että albumista Chicago 16 alkaneessa kasarikaudessa olisi minusta mitään vikaa, mutta tämä kirjoitus keskittyy yhtyeen varhaisempaan tuotantoon. Ydinajatuksena on muistuttaa, että yhtye on toki julkaissut muutakin kuin balladin I Don’t Wanna Live Without Your Love.

Lehdon kolmiosainen kirjoitussarja

Toni Lehdon kirjoittaman Chicago-saagan toinen osa julkaistiin tammikuussa 2014, kolmas osa joulukuussa 2015.

Jazz-rock, fuusio, pop…

Yhdysvaltalaisen Chicagon pitkään historiaan mahtuu yhden jäsenen vierailu psykiatrisessa sairaalassa, toisen tahaton itsemurha, kolmannen hengen pelastuminen tupeen ansiosta, mutta myös melko paljon laadukasta musiikkia. Tämä Chicagossa perustettu yhtye sai alkukipinän 60-luvun lopulla rumpali Danny Seraphinen ajatuksesta perustaa rock-yhtye puhallinsektiolla. Soittajien ollessa kasassa poppoo nimettiin soittajien tahdon vastaisesti The Big Thingiksi. Ennen ensimmäistä levytystä nimeksi kuitenkin vaihdettiin hivenen vaatimattomampi Chicago Transit Authority. Soittajien lisäksi tärkeä hahmo CTA:n alkuvaiheessa oli tuottaja James Guercio, jonka kanssa yhtye teki ensimmäiset yhdeksän studiolevyään.

Chicagon musiikillisia tavaramerkkejä ovat järjettömän komea yhteislaulu, laulusolistin ja kuoron vuoropuhelu, laulusolistien vuorottelu kesken biisin, laulufraasien väleissä tuuttaavat torvet sekä jazzmaiset instrumentaaliosat popimpia lauluosia tasapainottamassa. Usein kuullaan myös kantaaottavia ja tiedostavia tekstejä, jotka kritisoivat yhteiskuntaa.

Studioon astuttiin ensi kertaa koonpanolla Danny Seraphine (rummut), Walter Parazaider (saksofoni, huilu), Terry Kath (kitara), Lee Loughnane (trumpetti, satunnainen laulu), James Pankow (pasuuna), Robert Lamm (koskettimet, laulu) sekä Peter Cetera (basso, laulu).

* *

Lehdon artikkelissa esiteltyjä levytyksiä on varattavissa Vaskista sekä yksittäisinä remastereina että kolmessa eri boksissa.

Kattavin isompi kokonaisuus on 10 CD-levyn The Studio Albums 1969–1979. Muita kokoelmia ovat Chicago 5CD+DVD vuodelta 2003 ja 4CD Group Portrait.

Musasto suosittelee levytysten rinnalle myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.

* * *

The Chicago Transit Authority (Columbia, 1969)

CTA:n debyytti The Chicago Transit Authority on rokkaavampaa ja monin paikoin suoraviivaisempaa tavaraa kuin sen jälkeen julkaistut levyt. Monet kappaleet kuulostavat siltä, että puhallinosuudet on lisätty jo aiemmin kirjoitettujen kappaleiden päälle. Tämä ei kuitenkaan estä hommaa toimimasta. Jo nyt kuullaan monia edellä mainittuja elementtejä, joista tuli yhtyeen tavaramerkkejä. Debyytillä käy myös selväksi, että yhtyeen tärkein biisinikkari on Robert Lamm. 1980-luvulla hänen osansa yhtyeessä valitettavasti kutistui olemattomiin.

Tempo- ja tahtilajivaihdoksilla maustettu aloituskappale Introduction on moniosainen sävellys, jonka tekstissä Terry Kath esittelee yhtyeen kuulijalle. Instrumentaaliosien jälkeen palataan säkeistöön (Now we put you through the changes and turned around the mood). Avauskappale näyttää heti, ettei yhtye tulee tarjoamaan pelkästään säkeistöjen ja kertosäkeiden vuorottelua.

Does Anybody Really Know What Time It Is? lienee levyn tunnetuin ja ”hitein” kappale, vaikkei sitä heti uskoisi. Kappale nimittäin alkaa pitkällä, riitasointisella pianointrolla, ja tämän jälkeen käynnistyy bändi-instrumentaali 5/8-tahtilajissa. Varsinainen kappale on kuitenkin mukava, melko viihteellinen shuffle (se ”ränttätänttä”-rytmi). Teksti käsittelee teemaa, johon Lamm tuli myöhemmin palaamaan – modernin yhteiskunnan päättömästi joka suuntaan juoksevia ihmisiä.

Niin ikään klassikoksi noussut Beginnings on rakkauslaulu, jossa kiteytynee ansiokkaasti myös suomalaisen keskivertomiehen olemus sanoihin I wish I could sing it to you. Mostly I’m silent. Questions 67 And 68 on siinä mielessä tyypillistä Chicagoa, että intron hämärät ja lopun popahtavat elementit kulkevat mukavasti käsi kädessä.

Listen rokkaa kuin peura, ja puhaltimet tuuttaavat komeasti. Lamm aloittaa tekstin rehellisin sanoin:

– Listen. If you think that we’re here for the money; you could be right, you know.

Poem 58 alkaa reipastempoisella, turhankin pitkällä kitarasoololla, kunnes biisi hidastuu ja kahjon ”tadada”-teeman alta kuoriutuu hämyinen blues-riffi.

Tuplavinyylin ensimmäinen levy päättyi loistavalla kappaleella, mutta toisen levyn avaa teos, jonka levylle kelpuuttamisen syiden spekulointi voisi tarjota aineksia pidempäänkin debattiin. Tämä Free Form Guitar nimittäin on päämäärätöntä kitaran huudattamista. Lisäherkkuna kansitekstistä löytyy tuottajan selitys tämän performanssin äänittämisestä. Tilannetta parantaa South California Purples, joka on särmikäs kolmen rock muutamalla lisäsoinnuilla höystettynä.

Lyhyt Prologue, August 29, 1968 sisältää äänityksen sodanvastaisesta tapahtumasta – sisältäen joukkohuudon ”The Whole World Is Watching”. Kuoron huutaessa käynnistyy upean Somedayn riitasointinen intro. Kappale on Chicagolle tyypillinen yhteiskunnan epäkohtia kovasti tiedostava esitys. Sävellyksellisesti kipale on levyn parhaimpia. Livenä studiossa äänitetty instrumentaali Liberation sulkee levyn reippaissa tunnelmissa.

Yhtye osasi jo varhaisessa vaiheessa hyödyntää sangen hyvin puhaltimia. Jatkossa tuli kuitenkin selväksi, että soitinkokoonpanosta saa vielä paljon muutakin irti…

Chicago (Columbia, 1970)

Toisen levynsä Chicago myötä nimi Chicago Transit Authority oli jo lyhennetty. Kansitekstissä yhtye julistaa, että

– With this album, we dedicate ourselves, our futures and our energies to the people of the revolution. And the revolution in all of its forms.

Itsellenikin on mieleen syöpynyt kuva varhaisesta Chicagosta hyvin vihaisena yhtyeenä. Kun tämän levyn kappalelistaa katsoo, on sillä kuitenkin vain kolme ns. informoivaa kappaletta. Tällä levyllä tehdään selväksi, ettei musiikkityylien radikaalejakaan vaihteluita vierastella. Kuten debyytti, tämäkin on tuplalevy. Soundiltaan levy on mielestäni paikoin hivenen tunkkainen.

Movin’ In jatkaa tekstin osalta siitä, mihin edellisen levyn Introduction jäi. Laulettu osuus on poppia ja väliosa swingiä, jossa kuullaan kahjo saksofonisoolo. Tämän levyn aloitusviisu ei ole yhtä vahva kuin debyytin, vaikka intron ”vaskitöttörööt” ovatkin tarttuvia ja solistin ja kuoron vuorottelu on laatutavaraa. The Road ehtii käydä läpi kaikenlaista kolmessa minuutissa kymmenessä sekunnissa. Rakenne on monimutkainen, mutta teksti pojasta vokottelemassa tyttöä on itse yksinkertaisuus.

Poem For The Peoplen teksti on tiedostavaa Lammia. Kappale tarpoo kolmen täysin erilaisen instrumentaaliosan läpi ennen laulun sisääntuloa. Ennen viimeistä chorusta kuullaan pähkähullu instrumentaalipätkä. Kappale on omasta mielestäni levyn ensimmäinen todella hieno tekele. ”Maailma on hassu paikka. Suurin osa sen tapahtumista ei ole lainkaan hassuja”, oivalletaan kertosäkeessä.

Melodisesti rokkaava In The Country hehkuttaa maaseudun iloja. Melodia on raikas, ja tukee maukkaasti tekstiä. Tämäkin kappale tietysti käy läpi erilaisia osia, ja päätyy lopulta kuoron ja solistin rautaiseen vuorotteluun. Vähemmän intensiivinen Wake Up Sunshine on letkeä shuffle, jossa Lamm ylistää auringonnousua.

Ballet For A Girl In Buchannon on Chicagon ensimmäinen moniosainen laulusarja, jossa monen mutkan (ja minuutin!) jälkeen palataan kertosäkeeseen. Make Me Smile ja Colour My World irtautuivat teoksesta myös itsenäisiksi klassikoiksi. Jälkimmäinen sisältää kauniin huilusoolon. Pankowin monipuolisuus säveltäjänä tulee ensimmäistä kertaa todella hyvin esiin. Nauttikaamme Kathin kauniista, mutta särmikkäästä laulutulkinnasta kappaleessa Colour My World:

Sumusta ilmestyvä Fancy Colours on tietääkseni Chicagon ainoa huumeita käsittelevä kappale. Hilpeä kertosäe ”eksoottinen saari” –viboineen  tulee täysin puun takaa. Reipastempoinen 25 Or 6 To 4 on rock-klassikko, jonka nouseva laulumelodia laskevan riffin päällä tyydyttänee jopa klassisen äänenkuljetuksen ystäviä.

Klassista musiikkia lähestyvä Memories Of Love on Kathin ja muuan Peter Matzin neliosainen kokonaisuus. Vasta levollisessa neljännessä osassa ui sisään Kathin laulu. Memories Of Love on kokonaisuutena peijakkaan kaunis tekele, ja se toimii erinomaisesti kävelylenkillä varhaisena kesäaamuna. Kokeiltu on.

Neliosainen, särmikäs It Better End Soon vie levyn raadollisempiin tunnelmiin. Kuoron ja solistin vaihtelu säkeistössä on tappotavaraa. Lauluosuuden jälkeen esitellään pitkät huilu- ja kitarasoolot. Soolojen jälkeen alkaa Kathin pitkä monologi sotimisen lopettamisen puolesta. Kappale on todella dynaaminen. It Better End Soon on hieno rock-tekele. Mahtavaa!

Levyn päättää Peter Ceteran kömpelöhkö debyyttisävellys Where Do We Go From Here. Tästä ei minusta vielä kuule, että kaverista tulisi myöhemmin hittitehtailija. Mielestäni avaus- ja päätöskappale ovat tämän levyn heikointa antia.

Chicago III (Columbia, 1971)

Kolmas levy jatkaa edellisen levyn linjoilla siinä mielessä, että yhtye tarjoaa myös moniosaisia tekeleitä. Improvisoituja sooloja tarjotaan kosolti. Ja kuten edellisellä levyllä, tältäkin löytyvä musiikkityylien vaihtelu on melkoista. Levyllä on myös paljon ei-yhteiskunnallisia  tekstejä, mutta levyn mukana tuli juliste, jossa yhtye poseeraa sotilasunivormuissa ristien täyttämällä pellolla – viittaus vielä käynnissä olleeseen Vietnamin sotaan.

Entä kappaleet? Levy avataan komeasti. Funkahtavan Sing A Mean Tune Kidin pohjana on jazzahtavilla soinnuilla höystetty kitarariffi wah-wah-pedaaleineen. Solisti (Cetera) ja kuoro laulavat sarkastiseen sävyyn kannustusta tuoreelle pop-tähdelle. – Sing a mean tune, kid. Never heard before, yeah, yeah,yeah.

Loneliness Is Just A Word jatkaa energisesti. Tätä voitaneen luonnehtia jazzvalssiksi. What Else Can I Say on Ceteran toinen sävellys Chicagolle, ja tällä kertaa ainakin kertosäe on kaunis! Puhaltimia ei kuulla lainkaan. Humoristinen I Don’t Want Your Money on kolmen soinnun rock, jonka Lamm laulaa apinoiden jotain laulajaa – en muista ketä. Viisu tuo itselleni mieleen ZZ Topin, joka julkaisi debyyttinsä viisi päivää myöhemmin.

Chicago III sisältää kolme laulusarjaa. Ensimmäinen on tarttuva Travel Suite, joka ainakin paikoin kuvaa bändielämää tien päällä. Flight 602 -avaus on country-folkia. Ensimmäisenä mieleen tulee Crosby, Stills & Nash. 

Sarja jatkuu Seraphinen lyhyellä rumpusoololla, kunnes Free käynnistyy komean kuorolaulun vetämänä. Free Country –jamittelu tuo sarjaan klassisen suvantokohdan. At The Sunrisessa herätään tien päältä tyhjään sänkyyn, ikioman kullan ollessa kotona. Lamm ei näihin aikoihin liiemmin rakkausballadeja tehtaillut, mutta tämä on penteleen kaunis sellainen. Lamm ei saisi lauluaan kuulostamaan imelältä vaikka yrittäisi. Cetera laulaa tuttuun tapaan korkeamman osuuden. Sarjan päättävä Happy ‘Cause I’m Going Home on harvoja Lammin kappaleita, joita voisi paikoin luonnehtia jopa imeläksi.

Komea Mother on Lammin vetoomus maaäidin puolesta. Tekstistä tulee mieleen Metallican myöhäisempi Blackened, mutta musiikillisesti kappaleet eivät sitten olekaan niin lähellä toisiaan. Kappaletta ”Chicagoistetaan” häiriintyneellä instrumentaalivälikkeellä. Mother julkaistiin singlenä. Tuskin löytyy montaa kappaletta, joissa hilpeä melodia ja lohduton teksti ovat niin etäällä toisistaan, kuin Ceteran ja Seraphinen Lowdownissa.

Kathin säveltämä An Hour In The Shower on normaalin kappaleen mittainen, mutta sekin esitellään viiteen alanimeen jaettuna sarjana. Teksti kuvaa tavallista päivää: herääminen, työmatka jne. Sävellys ei ole kovin erikoinen – lukuun ottamatta lyhyttä, The Beatlesin Sun Kingin mieleen tuovaa, utuista Dreamin’ Homea. Päivätoimien lomassa mainitaan ”hash”, joka tarkoittaa pyttipannua, soppaa sekä jotain muuta…

Pankowin hämärä Elegy on levyn kolmas sarja, jonka käynnistää Kendrew Lascwellesin ilman musiikkia lausuttu synkkä tulevaisuudenkuvaelma When All The Laughter Dies In Sorrow. Puhallinkoraali Canon avaa musiikillisen osuuden. Sitä seuraa teollistumista edeltänyttä aikaa muisteleva, seesteinen Once upon a time…., joka lopulta väistyy modernia yhteiskuntaa kuvaavan puhallinkakofonian (Progress?) tieltä. Lopulta koko keitos vedetään vessasta alas! The Approaching Storm varoittaa tulevasta, mutta musiikki svengaa kuin tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe. Man vs. Man: The End –marssi sulkee pelottavasti, mutta vaikuttavasti Chicagon kolmannen levyn.

Chicagon tähänastisia levyjä ei voi ainakaan liiallisesta yksipuolisuudesta syyttää. Kolmannen levyn jälkeen yhtye tuli tekemään enää yhden studiolevyn, joka oli tupla (Chicago VII). Yhtye julkaisi vuonna 1971 neljän vinyylin (!) livelevyn Chicago At Carnegie Hall.

Chicago V (Columbia, 1972)

Chicago V on ensimmäinen kuulemani Chicago-levy ja minusta yhtyeen paras. Livelevy Chicago At Carnegie Hall oli Chicagon neljäs levy, joten seuraava studiolevy sai numeron V. Viides levy on siis yhtyeen ensimmäinen studiolevy, joka ei ole tuplavinyyli. Levyllä ei myöskään kuulla laulusarjoja. Monet tutut Chicago-elementit ovat mukana, mutta kiteytetymmässä muodossa – jazz-soinnut, puhallinsoolot, upeat kuorot, vuorottelevat laulusolistit…

Lamm suree musiikin oldies-villitystä avausraidalla A Hit By Varèse. Nimessä viitataan ranskalaissyntyiseen, varsin innovatiiviseen säveltäjään Edgard Varèse. Kappale on tiukka, 6/8-tahtilajissa höyryävä rock-pala, jossa on myös jazzahtavia ja hämäriä ”avantgardistisia” (Varèse?) elementtejä. Instrumentaaliosassa puhaltajat pääsevät vuoroin vauhtiin.

Leijuvaa All Is Well –raitaa joku voisi pitää ”Silja Line –musiikkina”, mutta ainakin se on toimivaa sellaista. Säkeistöt lauletaan komeasti kuorossa. Now That You’re Gonea ei voi syyttää yksipuolisuudesta, sillä peräkkäin kuullaan funkahtava intro, hämärä puhallinteema, pop-säkeistö hämärillä soinnuilla, viihteellinen puhallinosa, rokkaava kertosäe ja jazzahtava instrumentaaliosa.

Kaksiosainen Dialogue päättää vinyylin A-puolen. Nimensä mukaisesti kappale on vuoropuhelu. Yhteiskunnallisesti tiedostava (Kath) ja vähemmän tiedostava (Cetera) henkilö juttelevat keskenään – edellisen yrittäessä avata keskustelua yhteiskunnan epäkohdista. Musiikillisesti ensimmäinen on popahtava ja raikas; toinen osa rokkaa särmikkäästi. – We can make it happen…  Osat toimivat peräkkäin kuin sauna ja avanto.

While The City Sleepsin intro alkaa mukavasti 7/4-tahtilajissa. Uhkaavasta säkeistöstä aistii, miten ”kaupungin nukkuessa miehet suunnittelevat uusia keinoja päidemme menoksi ja likaisten valheiden kertomiseksi”. Säkeistön komea sävellajin nousu lisää uhkaa. 

Saturday In The Park on levyn hittibiisi, joka on edelleen keikkasetissä. Lyhyessä ajassa ehtii kuulla monenlaista – jopa Lammin pseudoitaliaa. Tässä maalaillaan mukavaa päivää puistossa jäätelönmyyjineen, mutta Lammin ollessa kyseessä ei ajatusta sarkasmista voi täysin sulkea pois.

State Of The Union on vaihteeksi perusrockia. Cetera laulaa siitä, miten maa tarvitsee uusia johtajia. Tarttuvassa kertosäkeessä Lamm – kappaleen säveltäjä – vilauttelee taas melodisia lahjojaan. Hysteeriset viimeiset sanat: – They don’t permit coarse language in their city. But they did accept a large amount of bail.

Goodbye koluaa huolella läpi tahtilajit 3/4, 7/4 ja 4/4. Intro/välisoitto on puhdasta ”kvarttipinojazzia”. Lyhyessä ajassa ehtii taas tapahtua vaikka mitä. Musiikilliset tunnelmanvaihtelut seuraavat tekstiä (vai päinvastoin?). Tässä on dynaamisesti pop, rock ja jazz tasapainossa.

Alma Mater on nostalginen balladi. Se käy läpi tuhannen sointua, kuulostamatta kikkailevalta. Nimestä voisi päätellä, että kyse on opiskeluaikojen muistelusta. Kertosäkeen kuorossa laulettu, jopa hymnimäinen melodia on upea. Tyylillisesti ja toteutuksellisesti kappale on kaukana levyn muusta linjasta, mutta tekstin osalta se vie levyn luonnolliseen päätökseen nuoruuden unelmia muistellen.

Lyhyempi ja kiinteämpi formaatti ei heikentänyt Chicagon musiikillista ilmaisua. Näin nykyään katsottuna tuntuu, ettei yhtye menettänyt mitään. Kikkailuakin voi halutessa harrastaa myös lyhyemmässä formaatissa. Voisi oikeastaan sanoa, että tällä levyllä musiikillisesti kunnianhimoisempi ja kaupallisempi Chicago ovat täydellisesti tasapainossa. Miten jatkossa?

Teksti: Toni Lehto

Kuvat ja editointi: Tuomas Pelttari

5 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Keith Jarrett, piano

Uutta ja retroa Turun Musiikkikirjastossa

Keith Jarrett

Musiikkikirjaston Loungessa on lainattavana amerikkalaisen säveltäjän ja pianistin Keith Jarrettin (s. 1945) musiikkia. Osa CD-levyistä on ensi kertaa Musiikkikirjaston kokoelmassa. Tervetuloa kirjastoon!

Keith Jarrettin albumeita.Keith Jarrett on julkaissut albumeita vuodesta 1968 alkaen, viidellä eri vuosikymmenellä. Valtaosa levytyksistä on ilmestynyt ECM:llä.

Jarrettin levytysura on hämmästyttävän laaja sekä määrältään että sisällöltään: jazzia, taidemusiikkia, standardeja, imrovisaatioita, sooloteoksia, yhtyekokoonpanoja, uusia sävellyksiä, konserttitaltiointeja… ja kaikki tutustumisen arvoisia!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Kiitos musiikista, ABBA!

Uutta ja retroa Turun Musiikkikirjastossa

ABBA

Abban levynkansia.Nyt lainattavana Abban klassikkoalbumeita, mukana myös muutama Deluxe Edition sekä boksit Thank You For The MusicThe Albums ja The Complete Studio RecordingsEsillä Turun Musiikkikirjaston Loungessa myös Abban nuotteja, DVD-levyjä sekä historiikit ja muuta kirjallisuutta yhtyeen vaiheista. Tervetuloa kirjastoon!

ABBA on käsite

Agnetha, Anni-Frid, Benny ja Björn tekivät musiikkia, joka on yhä vertaansa vailla. Vuosina 1973–1981 julkaistiin kahdeksan albumia, joista parhaat muokkasivat popmusiikkia ikuisesti. Yhtye hajosi vuonna 1982, mutta musiikki elää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Elämäkerrat englanniksi, Elämäkerrat suomeksi, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

The Smiths, here we come

Uutta ja retroa Turun Musiikkikirjastossa

The Smiths ja Morrissey

Levynkansia yhtyeeltä The Smiths.Nyt lainattavana Johnny Marrin remasteroimia The Smiths-albumeita. Klassikoiden uudet laitokset ilmestyivät vuonna 2011.

Näyttelyssä on mukana uusintapainoksia myös Morrisseyn soolotuotannosta. CD-levyt ovat esillä Turun Musiikkikirjaston Loungessa.

Voit myös tehdä varauksen 8 CD-levyn boksiin The Smiths Complete.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa