Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2019

Rakkauslaulujen toivekonsertti to 14.2. klo 14 musiikkiosaston Stagella

Tervetuloa kuulemaan rakkaimpia lemmenlauluja livenä Musiikkiosaston Stagella ystävänpäivänä to 14.2. klo 14-15.30. Kappaleita säestävät Timo Rautala (koskettimet) ja Katriina Rainio (viulu, saha).

Tapahtuman järjestää Turun kaupunginkirjaston erityispalvelut.

Saa laulaa mukana!

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Stage, Tapahtumat, Uncategorized

Musasto LIVE: Puiset heilat -duo

Juliste: Seila Ruuhimäki

Puiset heilat -duo on noin puolet noin nelihenkisestä Puiset heilat -yhtyeestä. Duo laulaa pääasiassa yhtyeen vanhaa tuotantoa kitaran, basson ja Casiotonen säestämänä. Kappaleiden aiheet vaihtelevat tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen ja arkirealismista surrealismiin.

Puiset heilat -yhtyeen voi nähdä myöhemmin samana iltana Bar Ö:ssä esittämässä pääasiassa uutta tuotantoa.

Puiset heilat -duo:
Laura Ahvonen: Basso ja laulu
Ville Suopajärvi: Kitara ja laulu
+
Casiotone: Rytmit

Kuva: Laura Piiroinen

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat

Raision kirjastossa – The Name of This Band is Talking Heads

The Name of This Band is Talking Heads

 

Punakantinen albumi Talking Heads: 77 aiheuttaa aina rajun flashbackin: pieni asunto vanhassa kivitalossa Raastuvankadulla Vaasan keskustassa, nakuttava Psycho Killer täyttää ilmatilan, ikkunasta lankeaa pölyinen valo. Vinyyli oli kesän 1982 soundtrack, joka pyöri levylautasella ja rytmitti elämää.

Myös More Songs About Buildings and Food (1978), Fear of Music (1979) ja Remain in Light (1980) tekivät sille seuraa.

Se oli rakkauden kesä. Olin muuttanut ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen ja kotimme oli, kyllä, toimituksen takahuoneessa. Illalla toimitus tyhjeni ja musaa sai luukuttaa vapaasti. Ehkä juuri siksi Talking Heads tatuoitui sielunmaisemaksi yhtä lujasti kuin Vaasa, lempikaupunkini. Kun juoksin merenrannassa lenkillä, David Byrne sitoi siivet kantapäihin.

Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä oikeastaan rakastin eniten: poikaystävää, Vaasaa vai Talking Headsia. Ehkä jotain voi päätellä siitä, että poikaystävä on eksä, mutta kaksi muuta rakkautta hehkuvat yhä.

Kun muutimme Turkuun, tilanne vain paheni ja paheni. Lopulta se meni, no, jotenkin oudoksi.

Fanitin Talking Headsin basistia Tina Weymouthia niin kovasti, että se meni melkein överiksi. Hänen vaatimaton karismansa sekoitti pääni.

Leikkautin vaaleat hiukseni samoin kuin hänellä. Kuvista ja videoilta katsoin miten hän soitti, miten hän liikkui, miten ystävälliseltä, herkältä ja kujeilevalta hän näytti. Hänellä ei ollut lainkaan kovan rockmimmin elkeitä ja silti hänen katu-uskottavuutensa ylitti 100 prosenttia. Päiväunissani (katselin niitä siihen aikaan paljon) kuvittelin salaa olevani hän.

 

Kun Tinalla oli Little Creatures -albumin takakannessa yllään kukkahousut, kukkahame, kukkatakki ja skottiruutuinen päähine, hankin tietenkin heti kukkahousut. Kukkahame taisi jo olla komerossa valmiina. Onneksi en sentään ostanut bassoa. Vaikka toisaalta… miksipä ei?

 

Oikeasti Tina on myös kovan luokan muusikko. Videolla eritellään hänen taitavaa ja luovaa tyyliään.

https://www.youtube.com/watch?v=mXw0UBf8tkA

Talking Heads syntyi, kun New Yorkin taidekoulun Rhode Island School of Designin opiskelijat Tina Weymouth, Chris Frantz ja Skotlannista kotoisin oleva David Byrne tutustuivat. Virallisesti bändi perustettiin 1975: Tina soitti bassoa, Chris rumpuja ja jumalaisen karismaattinen David Byrne lauloi ja soitti kitaraa. Jerry Harrison löydettiin kiippareihin ja kitaraan.

Talking Headsin musiikista on sanottu, että siinä yhdistyivät uuden aallon fiilikset, särmikäs punk, ahdistunut taiderock, sykkivä funk ja keinuva maailmanmusiiikki. Lopputulos on intohimoista, maanista ja hypnoottista, toistoilla pelaavaa rockmusiikkia, joka on täynnä hävyttömän kauniita melodioita ja kertiksiä. Talking Headsin tunnistaa myös nelistävästä rytmistä, jonka luovat Tinan bassolinjat ja Chrisin rumpukuviot.

Bändin läpimurrosta on erilaisia käsityksiä. Joiden mielestä vimmainen hitti Burning Down the House (1983) breikkasi läpi. Toisaalta kosmisen kaunis Once In a Lifetime teki bändistä MTV-komeetan.

 

https://www.youtube.com/watch?v=5IsSpAOD6K8

 

Joka tapauksessa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984) viimeisteli maailmanmaineen. Lavalla oli bändin lisäksi iso rytmiryhmä ja taustalaulajia. David Byrnen valtava vaalea puku jäi historiaan. Montakohan kilometriä muusikot mahtoivat leffan aikana juosta? David Byrne kiersi tuttuun tapaan ikuista kehää ja muut juoksivat paikoillaan.

Elokuvasta True Stories (1986) on jäänyt parhaiten mieleen koominen David Byrne punaisessa avoautossa. Elokuvan biisit ovat “tositarinoita iltapäivälehdistä”. Vinyyli julkaistiin samana vuonna.

Bändillä on käsittämätön määrä sietämättömän kauniita hittejä: suloinen This Must Be the Place, countryhenkinen Road to Nowhere, uhkaavan hakkaava Psycho Killer, nelistävä Thank You for Sending Me an Angel, salaperäinen Houses in Motion, villin hyväntyylinen Wild Wild Life, komeasti rullaava Girlfriend is Better, svengaava And She Was ja hilpeästi hullutteleva Perfect World. Noin niinku alkajaisiksi.

 

https://www.youtube.com/watch?v=LQiOA7euaYA

 

Talking Headsin tarina päättyi 1991, mutta Tina meni Chrisin kanssa naimisiin ja he ovat pysyneet yhdessä.

Talking Headsin musiikki on oikeastaan mielentila, oma musiikillinen ja esteettinen planeettansa, jonne on hyvä silloin tällöin matkustaa. Laulut kestävät aikaa ja videoissa on vahvaa taiteellista näkemystä.

Yhtyeen elämänkaari muistuttaa hollantilaisen Nits-yhtyeen historiaa. Myös Henk Hofstede ja muut Nitsin tyypit tapasivat Amsterdamin taidekoulussa ja perustivat bändin, joka teki hyväntuulisia ja upeita rockbiisejä, joihin ei aika pysty. Se tuli todistettua taas viime keväänä Turun kaupunginteatterin keikalla.

Iso osa Talking Headsin viehätystä perustuu David Byrnen ääneen, joka on taipuisa, puhdas ja laaja-alainen. Talking Headsin jälkeen David Byrne on tehnyt soololevyjä ja julkaissut myös aaria-albumin Grown Backwards (2004).

Rufus Wainwrightin ja Byrnen tulkinta Georges Bizet’n Helmenkalastajat-oopperan aariasta Au fond du temple saint saa aina kyyneleet silmiin. Joku on kirjoittanut YouTubeen sattuvasti: Tämä on klassikko, mutta David Byrne ja Rufus Wainwrigt täydellistävät sen.

This Must Be the Place -biisi on lainannut nimensä Paolo Sorrentinon ohjaamalle mainiolle elokuvalle (2011), jossa Sean Penn esittää unohdettua luuseri-rocktähteä Cheyenneä. Hänkin käy Talking Headsin keikalla New Yorkissa vanhaa kaveriaan Byrneä moikkaamassa.

https://www.youtube.com/watch?v=JccW-mLdNe0

 

Tekstin on kirjoittanut, elänyt ja kokenut Eeva Kiviniemi

 

(Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa esillä Talking Headsin ja David Byrnen tuotantoa)

More songs about buildings and food

Remain in Light

Speaking in Tongues

True Stories

Little Creatures

The Name of the Band is Talking Heads

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tarinoita levyjen takaa

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti: Santeri Seessalo

Kuva: Oona Pelander

1.Esittele itsesi ja kerro lyhyesti urastasi.

Moi, nimeni on Santeri Seessalo. Olen turkulainen trubaduuri, kirjoittaja ja piirtäjä. Olen ollut pöytälaatikkotaiteilija lapsesta asti, mutta viimevuosina ruvennut tekemään asioita julkisemmin. Tähän on auttanut alentunut itsekritiikki.  Sähellän kaikenlaista, mutta tällä hetkellä musiikkihommat rullaavat parhaiten. Ennen kun ryhdyin sooloartistiksi vaikutin mm. Lemmen Kätyrit pop-yhtyeessä, ja kirjoitin kirjaa. Nyt olen keikkaillut soolona Turussa aika paljon ja julkaissut kaksi akustista sooloalbumia. Kolmas levy on ”Ihmeiden aika” on pian valmis, ja siinä on paljon muitakin soittimia kuin kitara.

Olen tällä hetkellä hyvin innostunut biisien tekemisestä ja tykkään olla tuottelias, joten suunnittelen jo neljättä levyä, vaikka kolmas on vielä kesken. Samaan aikaan on muitakin projekteja – esimerkiksi viime vuoden lopussa oli Turun kirjakahvilassa pari kuukautta naivistinen ja spontaanisti tehty taidenäyttely ”Salaisuuksien ihmemaa”. Syksyllä sain myös julkaistuksi ensimmäisen romaanini ”Nollasta Sataan” kuopiolaisen Torni-kustannuksen kautta. Kirjoitin sen jo 3 vuotta sitten, mutta julkaisijan saaminen kesti aikansa. Suunnittelen toista kirjaa ja piirrustusprojekteja, mutta musiikkitouhut sujuvat silti parhaiten.

2. Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

Aikoinaan kävin kirjastossa joka viikko, ja lainasin valtavia määriä. Teini-ikäisenä saattoi olla yli 20:nen levyn pino, jonka raahasi kotiin ja kuunteli intensiivisesti.  Vanhempana taas lainasin etenkin sarjakuvia ja elokuvia, sillä olin saanut musiikista väliaikaisesti tarpeekseni.

Sivarin kävin Turun kirjaston Uutistorilla, ja se oli hyvin vaikuttavaa aikaa elämässäni. Niihin aikoihin luin myös pakkomielteisesti romaanikirjallisuutta, eli lainasin jatkuvasti paksuja kirjoja. Jossain vaiheessa tuli isot mätkyt, mikä vähän katkaisi kiinteän suhteeni kirjastoon, mutta olen onneksi jo maksanut ne pois. Olen myös huomannut, että jos kirjastoon menee niin sieltä on välillä vaikea lähteä pois. Tarjontaa on niin valtavasti, klassikoita klassikon perään.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Nuorempana kävin keikoilla harvoin. Kuuntelin vaan himassa levyjä. Mieleenpainuvimmat ovat usein sellaisia yllättäviä ja pienimuotoisia kokemuksia. Suuret stadion-keikat taas eivät puhuttele samalla tavalla. Mieleenpainuvat ovat myös sellaisia, jotka ovat herättäneet jonkun ahaa-elämyksen. Esimerkiksi Kuolleet Intiaanit Porin nuorisotalo Anniksella oli aikoinaan mahtava kokemus, mikä johtuu varmaan myös siitä, että olin 13-vuotias. Siinä oli jotain luovaa ja kotikutoista hurmaa ja se oli yksi ensimmäisiä ”oikeita” keikkakokemuksia.

Vaikuttavia ovat olleet myös ne ensimmäiset hyvät trubaduurikeikat mitä olen nähnyt.  Näin esimerkiksi Sur-Rur-yhtyeen Ville Vuorenmaan akustisena Turun Kirjakahvilassa ja silloin sain idean, että voisin myös itse esiintyä yksin kitaran kanssa. Kari Peitsamon keikka Pikku-Torressa samana vuonna sinetöi tämän ajatuksen. Nämä näkemäni keikat eivät ole olleet mitenkään täydellisiä, mutta ehkä juuri siksi ne ovat inspiroineet paljon.

4. Mitä mieltä olet kotikaupunkisi musiikkitarjonnasta ja -elämästä?

Hyväähän se on, nykyään. Jossain vaiheessa oli kuivemmat ajat mutta nykyään on monia paikkoja mihin on mahdollista päästä. Hyvää musaa kohtaa, kun jaksaa ulkona pyöriä ja pitää mielensä avoimena. Itseäni kiehtovat nykyään enemmän pienet kuin suuret artistit. Ruisrock ei voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä, mutta onneksi monia muita kiinnostaa. Pienemmät ja kauempana valtavirrasta olevat tapahtumat ovat enemmän minua varten.

Olen myös itse järjestänyt minibudjetilla ”Trubabaari”-nimistä tapahtumaa Turun Baarissa. Siellä on esiintynyt enimmäkseen trubaduureja ja duo-artisteja. Ne ovat olleet mahtavia iltoja ja olen saanut tutustua hienoihin artisteihin. Tällä hetkellä ei ole kuitenkaan sovittu uusia aikoja, koska on paljon muuta tekemistä.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Suosittelen vaikkapa kolmea levyjä joita tällä hetkellä on vaikeaa löytää muualta kuin kirjastosta. Esimerkiksi Kari Peitsamon varhaistuotannon helmi Gulliverin retket on tällainen. Samoin Kumikamelin ehkä paras levy Marsin sankarit-lp löytyy Turun kirjastosta vaikka sen kunnosta en tiedä. Ja mainitaan vaikkapa kolmanneksi 22-Pistepirkkojen Piano, rumpu ja kukka josta ollaan vähän tuottaja Joonas Holmenin kanssa otettu vaikutteita. Kaikki nämä levyt olen lainannut joskus teiltä. Ne ovat kaukana täydellisistä mestariteoksista mutta hyvin mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Se on mielestäni musiikissa tärkeintä. Kummallisuus, omaperäisyys, ristiriitaisuus… se inspiroi.

Toim. Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee