Interview with Simon Frith at library’s music department 10.4. at 6 pm.
Simon Frith is Emeritus Professor of Music at the University of Edinburgh and a Fellow of the British Academy. He was one of the pioneers of popular music studies in the academy, a founder member and sometime chair of the International Association for the Study of Popular Music, author of Sound Effects: Youth, Leisure and the Politics of Rock ’n’ Roll and Performing Rites: On the Value of Popular Music, and, as editor, has published books on music and policy, music and the visual media, world music, music copyright, and the art of record production. He also had a long career as a music journalist and rock critic and was chair of the judges of the Mercury Music Prize for 25 years.
Simon will be interviewed by Professor Martin Cloonan (Director, Turku Institute for Advanced Studies).
Simon Frithin haastattelu kirjaston musiikkiosastolla 10.4. klo 18
Edinburghin yliopiston professori Simon Frith saapuu haastateltavaksi Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle tiistaina 10. huhtikuuta. Hän on yksi populaarimusiikin tutkimuksen pioneereja ja on kirjoittanut aiheesta useita teoksia. Frith on myös toiminut musiikkitoimittajana ja kriitikkona.
Simon Frithiä haastattelee professori Martin Cloonan Glasgown (Director, Turku Institute for Advanced Studies).
Elämme taas mielenkiintoisia aikoja, sillä tulevan kesän festivaalien järjestäjät ovat alkaneet julkaista ennakkotietoja sekä kotimaisista että ulkomaisista artistivieraistaan.
Yksi omasta mielestäni mielenkiintoisimmista tähän mennessä julkaistuista artisteista on varmastikin brittiläinen elektronisen musiikin tuottaja Alan Green, joka julkaisee ja esiintyy nimellä Bonobo. Bonobo ei tokikaan ole uusi vieras maassamme, mutta hänen aiemmat keikkansa ovat jääneet itseltäni kokematta. Kenties tämä kesä tarjoaa tilaisuuden tämän vääryyden oikaisemiseen?
Bonobon keikat ovat kuulemani ja videolta näkemäni perusteella varsinaisia spektaakkeleja. Vaikka kyseessä onkin elektroninen downtempomainen musiikki, sitä esitetään keikoilla ison bändin voimin. Kyseessä ei siis ole mies ja MacBook Pro –duo, vaan lavalle astelee monenlaisten soittimien taitureita ja laulajia. Bonobon tuleva keikka antaakin hyvän syyn esitellä hänen uusin levytyksensä Migration.
Migration jatkaa hyvin pitkälle niissä merkeissä jotka kaksi sitä edeltävää levyä The North Borders ja Black Sands viitoitti. Kyseessä on tyylikäs, taitavasti tuotettu musiikillinen kokonaisuus joka seikkailee electronican ja downtempon maailmoissa. Mukaan mahtuu tälläkin kertaa elementtejä trip hopista, jazzista kuten myös maailmanmusiikista.
Bonobolle tuttuun tyyliin studioon on kutsuttu myös vokalisteja. Migrationilla esiintyät Rhye, Nicole Miglis sekä Nick Murphy. Bonobon musiikissa on usein elementtejä niin kutsutusta maailmanmusiikista. Tällä levytyksellä tyyliin painellaan varsinaisella rytinällä Innov Gnawan kanssa tehdyllä kappaleella Bambro Goyo Ganda, joka toi myös Grammy –ehdokkuuden kategoriassa ’Best Dance Recording’.
Kaiken kaikkiaan Migration on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Green on onnistunut mahduttamaan yhdelle levylliselle niin tyylikkään maalailevaa downtempoa kuin menevää ja rytmikästä, selvästi klubeille suunnattua tanssittavaa musiikkia. Myös jokainen vokalistivieras onnistuu levytyksellä erinomaisesti, ja toivoisinkin näkeväni monia heistä ensi kesän keikalla.
Migration on tuttua Bonoboa, mutta kenties hieman varmemmalla ja selkeämmällä otteella. Tuottaja Alan Green ei varsinaisesti julkaise levyjään kovin ripeällä tahdilla; Migrationin ja The North Bordersin väliin ehti jäädä neljä vuotta. Kenties pitkä kypsyttely tuottaa parhaan lopputuloksen?
Rasismin vastaista viikkoa vietetään 19.3.-25.3.2018. Tämä näkyy ja kuuluu myös kirjastoissa. Tässä muistin virkistykseksi soittolista jonka musasto kokosi viikon tueksi viime vuonna vastaavaan aikaan. Soittolista on päivitetty versio 2.0 jonka avulla voit perehtyä aiheeseen musiikin avulla. Listan lisäksi löytyy vielä toinen vastaava lista Musaston alkuajoilta vuodelta 2012.
Rage Against The Machine: Killing in the name
Kappale heijastelee Yhdysvalloissa esiintyvää rotujen välistä jännitettä. Se ilmestyi vuonna 1992 Los Angelesin mellakoiden jälkeen jotka saivat alkunsa neljän valkoihoisen poliisin pahoinpideltyä mustaihoisen taksikuski Rodney Kingin.
Bob Dylan: Hurricane
Hurricane kertoo nyrkkeilijä Rubin ”Hurricane” Carterin tarinan. Vuonna 1966 Carter tuomittiin vankilaan kolmen valkoihoisen ampumisesta. Poliisi etsi tapauksen tiimoilta kahta mustaa miestä ja pidätti Carterin ja tämän ystävän John Artisin vain koska nämä sattuivat kohdalle. Carter vietti 19 vuotta elämästään vankilassa syytettynä murhasta jota hän ei tehnyt.
Nina Simone: Mississippi goddam
Nina Simonen oma sävellys ja sanoitus on artistin kannanotto Medgar Eversin murhaan sekä 16th Street Baptist Church-kirkkoon Birminghamissa Alabamassa tehtyyn pommi-iskuun. Ku Klux Klanin jäsenet piilottivat kirkon portaiden alle laatikon dynamiittia joka räjähtäessään surmasi neljä afroamerikkalaista tyttöä.
James Brown: Say it loud – I’m black and I’m proud
Tässä kappaleessa James Brown kertoo niistä ennakkoasenteista joita mustia kohtaan maassa vallitsee. Hän myös ottaa kantaa asioiden parantamisen puolesta. ”We demands a chance to do things for ourself/we’re tired of beating our head against the wall/and workin’ for someone else”.
Public Enemy: Fight the power
Ehkäpä Public Enemyn tunnetuin kappale Fight the power ilmentää vahvasti yhtyeen sanomaa. Mustien tulisi olla ylpeitä juuristaan sekä omasta kulttuuristaan. Tämän hyökkäävän kappaleen tarkoitus oli voimaannuttaa mustien yhteisöä sekä aiheuttaa keskustelua eri osapuolten välillä. Lyriikoissa muutamat valkoihoiset ikonit, kuten Elvis Presley saavat osansa (”Elvis was a hero to most but he never meant s–t to me”).
Neil Young: Southern man
After the gold rush-albumilta löytyvä Southern man arvostelee suorasti Ku Klux Klania sekä Yhdysvaltojen etelävaltioissa esiintyvää rasismia mustia kohtaan. Kappaleessa Young kertoo koko valkoisen etelän tarinan ja sen kuinka orjia kohdellaan siellä huonosti. ”I saw cotton and I saw black, tall white mansions and little shacks. Southern Man, when will you pay them back?”
Black Eyed Peas: Where is the love
Kappaleessa käsitellään lukuisia maailmanlaajuisia ongelmia kuten terrorismia, rasismia, seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa väkivaltaa, saasteita jne. 9/11 iskut ja Yhdysvaltojen toiminta Irakissa sekä näiden vaikutus ympäröivään maailmaan ovat toimineet lyriikoiden inspiraation lähteenä.
Rise Against: Prayer of the refugee
Tämä kappale kertoo pakolaisen/maahanmuuttajan arjesta, siitä kuinka hän yrittää saada rahansa riittämään uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa. Päivittäin hän kokee toistuvasti syrjintää ihmisten ja valtion taholta. Kappale on myös vuoropuhelu isän ja pojan välillä, siitä mitä oli ennen ja kuinka asiat nykyisin voisivat olla paremmin.
System Of A Down: P.L.U.C.K.
Vuonna 1915 Turkin armeija syyllistyi armenialaisten kansanmurhaan mistä tämä kappale kertoo. P.L.U.C.K. on lyhennys sanoista ”Politically Lying Unholy Cowardly Killers.” Serj Tankian kantaa päävastuun laulusta. Daron Malakian huutaa ennen kertosäettä ”watch them all fall down” sekä laulaa kappaleen keskellä ja lopussa ”Never wanna see you around.”
Mos Def: Mr Nigga
Lukuisat hip hop-kappaleet ovat aikojen saatossa ammentaneet aiheensa rasismista. Mos Defin Mr Nigga kertoo kappaleessa esiintyvän henkilön jatkuvasta taistelusta stereotyyppista ajattelua ja kaltoin kohtelua vastaan. “Late night, I’m on a first class flight/ The only brother in sight the flight attendant catch fright… An hour later here she comes by walking past/ ‘I hate to be a pest but my son would love your autograph.’”
Douglas Blair is the long-time lead guitarist for US-based rock quartet W.A.S.P., relocating to Turku from Boston in 2014. Working with Rock Academy Finland and Ikata School of Guitar Building, he has continued a lifelong exploration and development of applied guitar design. Drawing from decades of self-modification and experience working at and with Ovation Instruments, Parker Guitars and DePergo Custom Guitars, the ESP Guitars endorser/artist has veered in rather radical directions, namely double-neck and double-string concepts.
”Expose de Blair” Custom Guitar Meeting
Douglas’s presentation will begin with discussing the basic concept of personalizing the tools of your trade — namely guitars. He will go through his various stage and studio instruments, highlighting and discussing the ‘hows and whys’ they have to come to become reality, usually from a simple drawing or idea. He will emphasize the importance of these ideas — and ideals — to the progress of his career. Questions and discussion will be welcome at any time, and he will also demonstrate the instruments and their particular traits. Focus will be on a wider scope of perspective, and players and builders alike will find these viewpoints remarkable and unique, in a field known for its traditional path.
Alavireisiä fuzzkitaroita & tympeän kuuloista määkinää, yhden kappaleen kuultuaan on kuullut koko yhtyeen tuotannon – periaatteessa kyllä, mutta ei kuitenkaan. Fu Manchu ei typisty tuohon kuvaukseen, tämä stoner rockin edelläkävijäyhtye on musiikkia joka palkitsee kuulijansa musiikilla joka on jostain punkin, rockin, hevin, psykedelian välistä.
Fu Manchu ei ehkä varsinaisesti ole älykkörockia. Toisaalta yhtyeen musiikki ei ole mitään aivan typerää tai aivotontakaan, saati huumorimusiikkia; se vetoaa siihen osaan aivoja, joka ihastelee muskeliautoja, surffausta, rullalautailua. Tätä kaikkea sekä avaruusmatkailua ym. skifihenkistä yhtyeen sanat lähinnä käsittelevätkin. Fu Manchun musiikissa kuuluu Kalifornian hiekat, aurinko, se kuinka ajetaan viritetyllä autolla surffilaudan kanssa rannalle grillailemaan. Ja vaikka tätä elämää ei ehkä Suomessa pystykään kokemaan, on Action is Go:n kuunteleminen silti kuin heiluttaisi pitkää tukkaa auringonpaisteessa avoautossa – vaikka sitten kuuntelisikin kuulokkeet päässä linja-autossa kalju pipon verhoamana.
Yhtyeellä ei ehkä ole mitään varsinaista klassikkolevyä, mutta tämä, tai King of the road ovat ainakin yhtyeen tuotannossa lähellä sellaista – kulmakiven asemaa. Toisaalta yhtyeen koko tuotanto on hieman kuin vaikka AC/DC:llä. Fanit erottavat nyanssit, mutta kokonaisuus on hyvinkin linjakas ja yhdenmukainen. Action is go kuulostaa vain ja ainostaan Fu Manchulta: punkin energiaa, hevin raskautta ja psykedeliaa.
Levyn soundit ovat iskevät ja silti aavistuksen retrot; hienon äänimaiseman takana on White Zombie -yhtyeestä tunnettu J. Yuenger.
Kaiken tämän hienouden kruunaa Glen E Friedmanin klassinen rullalautailukansikuva vuodelta 1977, joka loistavasti esiintuo juuri sitä energiaa ja tunnetta joka määrittää levyä ja yhtyettä.
P.S. Yhtye saapuu Suomeen 10.3., kiertueella on tietysti esitetty uuden levyn kappaleita, joista ehkä erikoisin on 18 minuuttia pitkä lähes-instrumentaali, jossa vierailevana tähtenä on Rush-yhtyeen kitaristi Alex Lifeson.
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat on vuorossa ensi maanantaina, 12.3. klo 16-19. Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Muusikko-toimittaja Esa Kuloniemi saapuu kertomaan The Renegades-yhtyeen kiehtovasta historiasta (alkaen kello 18.00)
Levymyynnin lisäksi (Iki-Pop, 8Raita, kiertävä kauppias Kari Prusila) voit tutustua Renegades-aiheiseen näyttelyyn. Livemusiikista vastaa Sivutuote.
Kirjastosalissa esillä olevassa Joska Laineen Renegades-näyttelyssä on mukana Suosikki-lehden jättijuliste, joka myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella. Julisteen lähtöhinta on 50 euroa. (Kuva alla)
Musiikkiosastolla esillä myös muutama Renegades-vinyyli, joista voi hieroa kauppoja omistajan kanssa.
Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.
Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.
Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.
Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.
Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.
Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.
Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.
Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.
Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.
Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.
Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.
Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me,Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another, Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.
Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta TheTide is High -biisistä.
Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.
Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.
Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.
Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.
“Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry.” (No Exit tour -kirja)
Picture This!
(Teksti Eeva Kiviniemi)
Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:
Millaisena ihminen näkee itsensä improvisoidessaan? Mitkä asiat tekevät improvisoimisesta usein tarpeettoman vaikeaa, ja kuinka ihminen voi vähitellen alkaa luottaa ilmaisuunsa? MuT Teemu Kide on kehittänyt Kelluntamusiikki-menetelmän, joka ei perustu improvisoijan tietämykseen musiikista. Menetelmässä korostuu ympäristön merkitys; voidaksemme luoda uutta meidän on astuttava leikkitodellisuuteen, jossa tunnemme olevamme odotusten ulottumattomissa. Toimimme parhaiten, kun emme mieti, millaista syntyvän musiikin kuuluisi olla.
Kelluntamusiikki merkitsee paluuta arkaaiseen yhteisömusisointiin, jossa musiikkia ei välttämättä itse tehdä vaan siihen liuetaan. Opetustilannetta ei ole, on vain keskenään tasavertaisia ihmisiä. Nonverbaalina kommunikaationa Kelluntamusiikki toimii erittäin hyvin myös kielirajojen ulkopuolella. Sitä on jo pitkään käytetty maahanmuuttajien kohtaamisen välineenä, ja myös musiikkiterapeutit hyödyntävät erityislasten kanssa sen sisäänsä sulkevaa ominaisuutta. Improvisaatio on koko elämää sävyttävä asenne. Voimme improvisoida, jos meidät ympäröidään leikkitodellisuudella.
Kide opettaa vuorovaikutustaitoja Taideyliopistossa ja improvisoi säännöllisesti Vantaan kaupunginkirjastoissa asiakkaiden kanssa. Hän on pitänyt workshopeja improvisaatiosta Islannissa, Hollannissa ja Yhdysvalloissa. Kelluntamusiikki-kirja on tilattavissa nuottikauppa Ostinatosta, Musiikkitalon Fugasta ja Unigrafiasta.
Musasto 