Metallista poppiin – Pohjois-Amerikan intiaanien vaikutus populaarimusiikkiin (Musasto vinkkaa)

Kuvassa Jesse Davis (1944-1988).

Turun kaupunginkirjaston Musiikkiosaston kokoelmiin viime vuoden aikana kuin varkain tullut uutuuksina aineistoa, jossa tarkastellaan mm. alkuperäiskansojen vaikutusta populaarimusiikkiin ja heidän musiikkiperinteitään historiankäänteissä ja muutoksen tuulissa.

Tässä artikkelissa vinkkaan muutaman kokoelmistamme löytyvän kirjan, joiden tekijöistä ilokseni löytyy mm. Dena’ina ja Navajo-kansan jäseniä. Löytyipä mukaan myös suoranainen arkistojen helmi, jonka esittelen viimeiseksi.

Indigenous Pop: Native American Music From Jazz to Hip Hop (toim. Berglund, Johnson & Lee 2016)

Indiginous pop (2016) on teos, jossa tarkastellaan Yhdysvaltojen alkuperäisväestön vaikutusta jazzista hip hoppiin. Indeginous pop käsittelee mm. jazzia, bluesia, country-westerniä, rock and rollia, reggaeta, punkia ja hip hoppia. Mukana vilisee tuttuja nimiä mm. protestilaulujen sekä Red Power -liikkeen ajoilta, mutta myös tekijöitä, jotka ovat uusia tuttavuuksia, kuten punk-yhtye Blackfire tai Casper Lomayeswa.

Teos on kiinnostava tietokirja, joka syventää esim. Rumble – The Indians Who Rocked the World (2017) -dokumentin valottamaa kuvaa. Kyseinen dokumentti oli katsottavissa Yle Areenassa parisen vuotta sitten ja toi uudenlaisen näkökulman populaarimusiikin historiaan. Kiiteltyä dokumenttia on moitittu lähinnä siitä, että se on liian lyhyt ja loppuu kesken. Ainakin ennen kuin siinä päästään käsittelemään mm. Jim Pepperiä ja Don Cherryä, jotka ovat edelläkävijöitä kokeellisen jazzin ja nk. maailmanmusan kentillä.Valitettavasti sitä ei saada tekijänoikeudellisista syistä hankittua kirjaston kokoelmiin, mutta se putkahtelee tasaisin väliajoin erilaisiin suoratoistopalveluihin. Ehkäpä juuri sinulla on omat kätevät konstisi kaivaa se esiin bittivirrasta?

Tässä dokumenttielokuvan traileri siitä kiinnostuneille.

Rez Metal: Inside the Navajo Nation Heavy Metal Scene (kirj. Ashkan & Zappia, 2020)

Rez Metal (2020) -teoksessa tarkastellaan 2000-luvun alun nuorisokulttuuria metallimusiikin nyt jo ylisukupolvisen jäljen kautta. Hevimetalli on kirjoittajien mukaan osunut ”erityisesti Arizonan Navajo reservaatin kollektiiviseen hermoon” jopa niin, että monet yhteisön kulttuurillisista johtajista ovat huomanneet sen inspiroivan voiman. Hevimetallin kautta puretaan yhteisön kohtaamia vastoinkäymisiä ja arjen haasteita, ja kurkotetaanpa yhteistyön merkeissä skandinaviaan.

Sound Relations: Native Ways of Doing Music History in Alaska (Perea, 2021)

Musiikkiperinteeseen Alaskassa on tarttunut Jessica Perea Bisset teoksessaan Sound relations (2021). Teoksessaan Bisset, joka itse kuuluu Dena’ina kansaan, tarkastelee alaskan inuiittien musisointiperinteitä ja niiden merkitystä alkuperäiskansojen oikeuksia ajavassa liikehdinnässä.

Kirjaa lukevalle jää käsiin kattava kuva siitä, miten laajasti näitä perinteitä on kuultavissa eri musiikin genreissä aina kristillisistä virsistä populaarimusiikkiin. Lukukokemus johdattaakin uudelleen arvioimaan musiikin, alkuperäiskulttuurien ja kolonialismin risteyskohtia Amerikan mantereilla.

Arkistommme helmenä: Teton Sioux Music & Culture (Densmore, 1918)

Viimeisenä nostan esiin perinteisempää etnomusikologista tutkimusta edustavan teoksen yli 100 vuoden takaa. Tämä kokoelmamme helmi ei sentään kuitenkaan ole alkuperäispainos vaan painos vuodelta 1992. Sinällään jo toki iäkäs sekin yleisen kirjaston kokoelmaan kuuluvaksi.

Teton Sioux & Culture (1918) on kiinnostava kurkistus antropologiseen otteeseen musiikintutkimuksessa. Se ansaitsee sanasen erityisesti tekijästään, jota nykyisin etnomusikologsikin varmaan tituleerattaisiin.

Densmoren äänityssessio 1916 (Blackfoot chief, Mountain Chief Bureau of American Ethnology.)

Teoksen kirjoittaja Frances Densmore (1867 – 1957) kasvoi kuunnellen dakota-kansan musiikkia, opiskeli musiikkia, työskenteli musiikinopettajana reservaateissa ja tallensi vuodesta 1907 alkaen musiikkiperinteitä Smithsonian Instituutille (Smithsonian Instution’s Bureau of American Ethnology). Osa näistä äänitteistä on nykyisin Library of Congressin säilytettävänä.

Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, seuraavan linkin kautta pääset Vaskiin koottuun suosikkilistaukseen: https://vaski.finna.fi/MyResearch/MyList/1229275

Toim. Hanna Kaikko

Ps. Artikkelin kansikuvassahan komeilee tietysti Jesse Davis.

Viikon levy – Depeche Mode : Spirit

”Where’s the revolution?!”

Depeche Mode on uudella, 14:lla studiolevyllään parhaassa vedossa pitkään aikaan. Yhtyeen ei tarvitsisi osoittaa olemassaoloaan enää sata miljoonaa levyä myytyään, ja voisi hyvin vain kiertää hittejä esittämässä. Mutta Spirit vaikuttaa kuitenkin pohjimmiltaan siltä että on tehty koska yhtye haluaa tehdä uutta musiikkia, ei vain siksi että haluaa tekosyyn kiertueen tekemiseen.
Energiaa Depeche Modella selvästikin yhä on(vaikka eivät edellisetkään levyt nyt varsinaisesti letargisia olleet) yhtye on, kuten monet muutkin, turhautunut nykytilaan. Levy onkin Depeche Mode onkin poliittisimmillaan sitten 1980-luvun. Levyllä on Black Celebrationista (ja toki myöhemmistä levyistäkin) tuttua alakuloa, mutta myös eräänlaista piilotettua vimmaa. David Gahan kuulostaa yhä itseltään, mutta tietyllä tapaa hänen kuuluisa tenorinsa tuntuu kärkkäämmältä.

Musiikillisesti levy ei ole ehkä niin uudistunut kuin olisi voinut toivoa, vaikka tuottajana onkin (Depeche Modelle) uusi yhteistyökumppani, Simian Mobile Discosta tunnettu James Ford. Mutta toisaalta ei se ole myöskään miinus. Levy on  kuitenkin ehkä verevämpi, kuin eräät Depeche Moden 2000-luvun levyt. Yhtye ei ole ehkä keksinyt itseään uudelleen, mutta on kuitenkin tehnyt hyvän elektropoplevyn. Yhtye ei todennäköisesti puhu  kuitenkaan itsestään Going Backwardsilla:

“We’re going backwards, armed with new technology
we’re going backwards to a caveman mentality”

Vaan yhteiskunnastamme, joka palaa arvoiltaan kivikaudelle omatunto konkurssissa.

Levy ei ehkä nouse klassikoksi 1980- & 1990-luvun levyjen tapaan. Mutta se ei varsinaisesti vähennä levyn arvoa. Harva näin pitkään toiminut yhtye kykenee kirjoittamaan uusia ja tuoreita kappaleita ja vaikkakin hienovaraisesti, niin silti pyrkimään uudistamaan ilmaisuaan.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa

 

Viikon levy : Adia Victoria – Beyond the bloodhounds

Southern Gothic. Tämä nimike sopii parhaiten kuvaamaan nashvillelaisen Adia Victoria Paulin hienoa levyä. Jostakin, bluesin ja rockin välimaista hän on onnistunut jossain aina vain vaikeammaksi käyvässä; tuore ja lupaava laulaja-lauluntekijä on tehnyt ajattoman levyn joka kuulostaa yhtä aikaa tuoreelta ja perinnetietoiselta. Melkoinen esikoislevy toisin sanoen.

Adia Victoria kasvoi metodistiperheessä ja lapsuudessa koki kuinka uskonnollisen yhteisön ja muun maailman välillä oli kuin verho. Hän koetti aluksi paeta etelävaltioita, mm. Pariisiin ja New Yorkiin, mutta palasi kotiseudulleen jossa sai lahjaksi kitaran, ensin hän lauloi vain kissalleen, mutta perheensä patisti häntä eteenpäin. Lopullinen sykäys tuli Black lives matter-liikkeen myötä. Adia Victoria löysi äänen sisällään olevalle ja ryhtyi kirjoittamaan lauluja tärkeäksi kokemista asioistaan. Levyllä on siis myös vahva poliittinen anti.

Levyn aloitusraidan alkaessa, on hetki kun mieleen tulee Mirel Wagner, toisin kohdin mieleen tulee Anna Calvi ja Rolling Stone-lehti kuvaili Adia Victorian musiikin olevan kuin PJ Harvey coveroisi Loretta Lynnia, kummittelevassa juhlasalissa. Beyond the Bloodhounds ei ehkä varsinaisesti ole blues-levy, mutta edustavasti se kuvastaa bluesin perinteitä. Laulut käsittelevät samoja tunteita, samaa olemusta, mutta muotokieleltään hieman eri tavalla. Toisaalta esim. edellä mainittu Rolling Stone-lehti kategorisoi musiikin countryksi. Ehkä kuitenkin rock on se johon kaikki tässä palaa, onhan rockmusiikki itsekin juuri perinteisen bluesin, countryn ja gospelin sekoitus.

– Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3520945

Viikon levy: Luke Haines – Smash the system

Luke Haines on palannut perinteisemmän ilmaisun puolelle, tehtyään lukuisia teemalevyjä. Hainesistahan on tällä sivustolla kirjoitettu hieman jo aiemminkin.

Smash the systemiä siis edelsi useamman teemalevyn sarja, ensin tuli levyllinen psykedeelisiä meditaatioita brittiläisestä vapaapainista, jota seurasi mäyrä nimeltään Nick Lowe ja New York 1970-luvulla. Lopulta Haines vetäytyi kokonaan maan päältä. Tai siis julkaisi albumin analogisin syntetisaattorein luotua pääosin instrumentaalista materiaalia, jonka tausta-ajatuksena oli kuinka joku tappaa aikaa bunkkerissa ydinlaskeumaa paetessaan.

Jossain määrin Smash the system tuntuu kaikkien edeltävien levyjen synteesiltä, on elektronista musiikkia, akustista kitaraa – mutta ennen kaikkea – on taiten rakennettuja popkappaleita. Bomber jacket on hyvä esimerkki tästä. Pinnalta pehmeä, mutta sisältää lukuisia kerroksia tullessaan tutuksi.

Vaikka Smash the system ei olekaan varsinaisesti teemalevy, useat sen kappaleet kuitenkin pyörivät aiheiltaan ja teemoiltaan 70-luvulla, aihepiiri jota Haines on usein käsitellyt tuotannossaan Auteursien How I learned to love the bootboysista asti. Esim. Marc Bolan Blues on glamrockkappalepastissi, mutta sen sisältö johtaa jälleen harhaan. Niin kuin usein Hainesin tapauksessa, hänen nostalgiasävynsä kätkevät sisälleen jotain muuta kuin mitä ensinäkemältä arvaisi. Aivan niin kuin muistissa lapsuuden aurinkoisien päivien takaa todellisuudessa löytyy sateisia, harmaita päiviä niin Hainesin 1970-luku sisältää ankeutta ja pahoinvointia, fasismia ja okkultismia. Seitsemänkymmentäluvun kukkaisvuosien sivujuonteita ja kääntöpuolia. Myöskin paluu Ulrike Meinhofiin löytyy levyltä, onhan Haines tehnyt aikanaan hienon teemalevyn Baader Meinhof-nimellä terrorismistakin 1990-luvulla.

Levyn keskeisin anti on kuitenkin se, miten Haines pitkästä aikaa palaa juurilleen tekemään sardonisia, karheita ja kauniita popkappaleita.

Antti Impivaara

Levy Vaski-kirjastossa

Viikon levy – Sabine Devieilhe: Mozart, the Weber Sisters

Viikon levynä on tällä kertaa aina niin vaikea johonkin klassisen musiikin historialliseen aiheeseen liittyvä teemalevytys. Ranskalainen sopraano Sabine Devieilhe on viime vuonna ilmestyneellä levyllään tarttunut Wolfgang Amadeus Mozartin ja Weberin perheen sisarusten välisiin suhteisiin. Samasta Weberin sisarusparvesta Mozart toki löysi vaimonsakin, Constanzen, mutta hän oli tekemisissä myös perheen kolmen muun tyttären kanssa isänsä vastuksesta huolimatta. Levyllä Pygmalion-yhtyettä johtava kapellimestari Raphaël Pichon on yhdessä Devieilhen kanssa valinnut levylle musiikkia Mozartin elämän eri vaiheista sitoen valitut kappaleet Weberien tarinaan.

Musikaaliset sisarukset 

Wolfgang Amadeus Mozart tutustui Weberin perheeseen vuonna 1777. Vanhemmat olivat laulajia ja neljä tytärtä oli ohjattu musiikillisen sivistyksen pariin. Mozart ihastui ensin perheen tyttäristä toiseksi vanhimpaan, 17-vuotiaaseen Aloysiaan, mutta jäätyään vaille vastarakkautta hän lopulta vei vihille toiseksi nuorimman Constanzen. Aloysia oli laulajana sisaruksista tunnetuin ja hän loi Wienissä osin kiistanalaisen uran paikallisten oopperatalojen tähtenä, ja Mozart kirjoitti koko joukon konserttiaarioita juuri Aloysian äänityypille.

Rakkauden tunnustelua

Levyn avaava alkusoitto Les petits riens (1) on sävelletty Pariisin kiertueelle, johon Mozart olisi halunnut Aloysian mukaan. Seuraavana kuultava laulu on Mozartin säveltämä muunnelma aikanaan kuuluisasta Ah, vous direi-je maman (2) – sävelmästä, jollaisia hyödynnettiin soitonopetuksessa. Se kertoo rakkauden ensi hipaisuista, kuinkas muuten. Dans un bois solitaire (3) on ennen Pariisin matkaa sävelletty suora rakkaudentunnustus Aloysialle.

Rakkaus Aloysiaan

Suoranaisesti Aloysialle kirjoitettuja konserttikappaleita on kymmenkunta. Varhaisin niistä on Alcandro lo confesso…  Non so d’ondo viene (5), joka kuvannee kasvavaa rakkaudentunnetta. Kappaleessa on kuultavissa juuri se puhdaslinjainen laulu, jota Mozart niin suuresti Aloysian laulamisessa ihaili. Vorrei spiegarvi, oh Dio (6) – kappaleen hän kirjoitti sisällytettäväksi Pasquale Anfossin oopperaan ”Il curioso indiscreto”, ja tässä hivelevän kauniissa aariassa lauletaan kyynelten läpi rakkaudesta, jota on mahdotonta tunnustaa. Huippuna Aloysialle kirjoitetuista konserttiaarioista on Popoli di Tessaglia… Io non chiedo (7). Kaksiosainen aaria alkaa surumielisellä naisen kärsimyksiä kuvaavalla tunnelmalla, mutta muuttuu vähitellen loisteliaaksi virtuoosiseksi ilotulitukseksi. Kuvanneeko Mozartin omien tunnelmien vaihteluita kaivatun vastarakkauden jäätyä toteutumatta? Keväällä 1782, vain neljä kuukautta ennen avioitumistaan Aloysian sisaren Constanzen kanssa, Mozart sävelsi vielä Aloysialle uuden laulun nimeltään Nehmt meinem Dank (8). Tällä muodoltaan saksalaisella liedillä Mozart jätti hyvästit ensimmäiselle intohimoiselle rakkaudelleen. Hän oli tällöin 26-vuotias.

Musiikkia Josephalle

Sisarusparven vanhin Josepha oli myös ammattilaulaja, äänialaltaan Aloysiaa dramaattisempi. Hänet valittiin 1789 Paisiellon Il barbiere di siviglia – oopperan uusintakierrokselle Rosinan osaan, ja Mozart kirjoitti oopperaan ”bravura-aarian” Schon lacht der holde Frühling (10), jonka oli tarkoitus antaa Josephalle mahdollisuus esitellä hienoa instrumenttiaan. Aaria on säilynyt ainoastaan luonnoksena ja tällä levyllä siitä kuullaan Franz Beyerin konstruoima versio. Josepha lauloi ensimmäisenä yön kuningattarena Mozartin viimeisessä kokonaan valmistuneessa oopperassa Die Zauberflöte. Der Hölle Rache (11) – tuo tuttu puolimahdoton aaria, jossa sopraanon pitäisi taituroida äärimmäisissä korkeuksissa kostoa lietsoen – lienee tunnetuin yksittäinen aaria Die Zauberflöte-oopperasta. Sitä levyllä seuraava lyhyt musiikillinen kappale on varhaisempaa (1773) näytelmämusiikkia ikään kuin Taikahuilun maailmasta; Thamos, König in Ägypten (12) – näytelmässä auringon papit taistelevat pimeyden voimia vastaan muinaisessa Egyptissä.

Sabine Devieilhe ja yön kuningattaren aaria.

Palavasta intohimosta järkiavioliittoon(?) – Constanze

Aloysian torjuttua Mozartin intohimoisen rakkauden kääntyi hänen mielenkiintonsa seuraavaan sisarukseen Constanzeen. Pari avioitui elokuussa 1782 Mozartin tuskin ehdittyä toipua Aloysialta saamistaan rukkasista. Mozartia ja Constanzeakin yhdisti rakkaus musiikkiin, mutta Constanze ei yltänyt taidoiltaan sille palvotulle musiikilliselle jalustalle, jonne Mozartin jumaloima Aloysia ylsi, vaikka hänetkin oli ohjattu lapsesta lähtien musiikin pariin. Constanzen musikaalisuuteen viittaa levyllä Solfeggio nro 2 (14), joka on esimerkki Constanzelle sävelletyistä lauluharjoituksista. Levyn päättää osa Et incarnatus est (15) 1782 sävelletystä c-mollimessusta. Kaunis laulullinen taidonnäyte on tämäkin.

Sisarusparven nuorin, Sophie, on hänkin saanut sivunsa historian lehdillä. Hän oli Constanzen tukena ja Mozartin lohtuna säveltäjän kuolinvuoteella.

Ranskalaissopraano Sabine Devieilhe muuntautuu levyllä uskottavasti musiikin edellyttämiin tunnelmiin, ja periodisoittimia soittava Pygmalion-orkesteri luo hänen ympärilleen raikkaan ja uskottavan musiikillisen maailman. Levyn helminä ovat vaadittavalla vimmalla ja taituruudella laulettu ”Der Hölle Rache” ja kaunis koskettava konserttiaaria ”Popolo di Tessaglia… Io non chiedo”. Yksi suosikeistani on Taikahuilun maailmaa hipova alkusoitto ”Thamos, König in Ägypten”. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja laadukas musiikillinen kokonaisuus, jossa valittu teema ei jää liian ulkokultaiseksi.

Kari Pohjola

Varaa levy Vaski-kirjastosta: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3454459

 

 

 

Viikon levy – Iggy Pop : Post Pop Depression

Iggy Pop, oikealta nimeltään James Newell Osterberg, Jr., s. (21. huhtikuuta 1947) on yksi rockmusiikin suurista nimistä. Ja samalla kuitenkin kaiken aikaan hän on ollut hieman pinnan alla. Toki hänet tiedetään, mutta kuitenkin Stooges ym. ei ole niinkään mainstream-mielessä isoa. Iggy Pop onkin aina ollut hieman liian outo, liian räväkkä saavuttaakseen suurmenestystä. Toki hänellä on maineensa Punkin kummisetänä ja esikuvana, raivokkaana stagedaivaajana, lasinsiruissa kierijänä, itsensä viiltelijänä, huumesekoilijana hän on kirjoittanut ison osan rockin (välillä ikävääkin) historiaa. Mutta varsinainen massojen suosio on aina jäänyt puuttumaan.

Hänen onkin kiittäminen suurimmista menestyksistään ystäväänsä David Bowieta, joka ensin nosti hänet jaloilleen fyysisestä ja psyykkisestä aallonpohjasta Stoogesin hajottua seitsemänkymmentäluvulla. Iggy Popin ehkä tunnetuimmat kappaleetkin, kuten Passenger tai China girl ovat näiltä yhteistyön ajoilta.

Toki Pop on ollut tunnettu aiemminkin, mutta pitkälti hänen Stoogeskautensa löytäminen on tapahtunut myöhemmin. Iggy painuu aina välillä hieman unohduksiin kunnes sitten taas nousee huipulle, milloin suositun elokuvan alkumusiikin tuoman näkyvyyden, Bowien avustuksella. Suomalaisittain tietysti muistetaan hyvin myös 80-luvun lopun Iggy Pop, jolloin Andy McCoy toimi hetkellisesti hänen kiertuekitaristinaan. https://vaski.finna.fi/Record/vaski.387261 .

Post Pop Depression tuntuu jälleen ja voisi sanoa pitkästä aikaa vedenjakajalevyltä Iggy Popin uralla. Levy sai alkunsa Iggyn otettua yhteyttä Hommeen, pidettyään Queens of The Stone Agen … Like Clockwork-levystä.  Kaksikko vaihtoi ideoita ja levytti levyn kahdessa  viikossa Hommen ranchilla. Avustajinaan QUOTSA-kitaristi Dean Fertita ja Arctic Monkeysin Matt  Helders. Levy on kiitettävän verevä kokonaisuus, vaikka onkin selvästi Bowien tuottamien Lust for Lifen ja Idiotin innottama. Pop on löytänyt pitkästä aikaa hyvän kirittäjän itselleen; Homme on tuonut oman kykynsä tehdä musiikkia, joka on yhtäaikaa retroa ja nykyaikaista. Mukana on koukkuja ja  tarttumapintaa, levy ollessa rento ja menevä, rokkaava mutta ei kuitenkaan väkinäisesti – kuten ikävän usein on asianlaita vanhemmilla rockartisteilla.

Sen sijaan levy on varsin verevä, vaikkakin Hommea sinänsä käy selvästi kiittäminen, Pop ei valitettavasti ole saanut itsestään irti sitä vaikuttavinta ja raainta itseään. Levyllä toistuu turhan usein Iggylle tyypillinen kliseinen altyylisyys ja jonkun verran toivoisi että hän kykenisi hieman enemmän käymään läpi kuolevaisuuttaan ja vanhenemistaan kuten teki tuotannostaan selkeästi poikkeavalla Avenue B:llä ja Post Pop Depressionin American Valhalla-kappaleella:

I’ve shot my gun
I’ve used my knife
This hasn’t been
An easy life

Where is American Valhalla
Death is the pill that’s tough to swallow

Antti Impivaara

Varaa levy kirjastosta: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3454514

Yli 5000 levynkannen mies on poissa – Grammy-palkittu levynkansitaitelija John Berg menehtyi 83-vuotiaana

Maineikas levynkansitaiteilija John Berg on kuollut 83-vuotiaana.

Berg aloitti Columbia Recordsin palveluksessa jo vuonna 1961. Uransa aikana Berg oli työstämässä yli 5000 albumin kantta!

Berg oli vastaanottamassa neljää Grammy-palkintoa albumien kansista kuten Bob Dylanin vuonna 1967 ilmestynyt ’Greatest hits’ -kokoelma, vuonna 1963 ilmestynyt Barbra Streisandin levy ’The Barbra Streisand album’, Thelonious Monkin vuonna 1968 ilmestynyt ’Underground’ sekä Chicago-yhtyeen levy ’X’ vuodelta 1976.

Bergin taiteellista näkemystä löytyy myös Bruce Springsteenin (Born To Run), Carlos Santanan, Miles Davisin (Bitches Brew), Sly and the Family Stonen, Simon & Garfunkelin ja Frank Sinatran kaikkien tuntemista levyistä.

Berg jäi eläkkeelle vuonna 1985.

 

Viikon levy: Angel Haze – Dirty Gold

Yhdysvaltalainen räppäri Angel Haze on ollut itselleni yksi kiinnostavimmista uusista kyvyistä. Hazen debyyttialbumi Dirty Gold (2014) on samanaikaisesti henkilökohtainen, tanssittava ja aggressiivinen. Levy käsittelee muun muassa uskontoa, seksuaalista hyväksikäyttöä ja sukupuoli-identiteettiä. Vaikka aiheet ovat paikoitellen rankkoja, levyä on helppo kuunnella.

Dirty Gold onnistuu yhdistelemään tavallista luonnollisemmin räppäystä ja laulua. Kappaleista esiin nousee muun muassa Deep Sea Diver ja Angels & Airwaves. Vimmaisen Battle Cry-singlen kertosäkeen tulkitsee australialainen laulaja ja lauluntekijä Sia, jonka ääni sopii hienosti yhteen Hazen kanssa.

Cause it’s easy to keep pretending that there’s nothing wrong/
But it’s harder to keep your head up and be fucking strong/
So, now they’re telling me, ”Go, Haze, they can’t stop you./
Heavyweight flow, if they can’t lift you then they can’t drop you/
The pinnacle, if they can’t reach you then they can’t top you/
Man, they can’t do anything that you’re about to.

Angel Haze on mielenkiintoinen pelaaja rap-kentällä siitäkin syystä, että hän identifioituu asukupuoliseksi (”agender”) eli kokee olevansa perinteisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella. On hienoa, että valtavirtaräppiin saadaan monimuotoisuutta tälläkin saralla.

Albumin deluxeversio on mielestäni pari kappaletta liian pitkä kokonaisuuden kannalta, mutta kaiken kaikkiaan Dirty Gold on kiinnostava pelinavaus. Odotan mielenkiinnolla mitä Angel Haze tekee tulevaisuudessa.

Saimi Kallio

Levy Vaski-tietokannassa

Viikon levy: Zara Larsson – 1

Onko tässä tuleva Ruotsin popsuuruus?

17-vuotias Zara Larsson kiinnitti huomioni ensimmäisen kerran erittäin tarttuvalla Rooftop-kappaleellaan. Kappaleen lyriikat eivät ole uraauurtavia, mutta unenomaisen soundimaailman ja tanssittavan biitin kiinnostava kombinaatio korvaa puutteet.

Larsson nousi suuren yleisön tietoisuuteen Ruotsissa vuonna 2008 voitettuaan Talent-kilpailun vain 10-vuotiaana.Vuonna 2014 julkaistu debyyttialbumi 1 on lupaava avaus nuorelta laulajalta. Larsson on herättänyt kiinnostusta myös  Pohjoismaiden ulkopuolella ja levytyssopimus yhdysvaltalaisen Epic Recordsin kanssa on jo solmittu.

Suosittelen kuuntelemaan ainakin Rihanna-mielikuvat aikaan saavan Carry you home-kappaleen sekä Uncover-hitin.

– Saimi Kallio

Gene Simmons: Me, Inc. : build an army of one, unleash your inner rock god, win in life and business

Gene Simmons on mielenkiintoinen veijari. Hän osaa olla ärsyttävä, mutta toisaalta hallitsee myös itseironian. Lempisutkautuksiani häneltä ovat:

”Aren’t you all glad to see me?”

”I forgot your question, because I was fascinated by what I was saying.”

“I suck, but I look good.”

Osa Simmonsin viisauksista tuntuu muuttuvan sitä mukaa, kun oma elämä muuttuu. Aiemmin hän kiersi luennoimassa siitä, miten miesten ei pidä koskaan mennä naimisiin. Nyt kun hän on itse astunut avioliittoon, miesten ei pidäkään avioitua ”liian aikaisin”.

Simmons on julkaissut jo muutaman kirjan, ja lisää pukkaa. Tämän uusimman kirjansa alkuhehkutuksessa hän ottaa ihastuttavaan, simmonsiaaniseen tyyliinsä omiin nimiinsä myös KISS-aiheiset kirjat ”KISS : Behind The Mask” (suom. ”KISS : Maskin Takaa”) ja ”Nothin’ To Lose : The Making Of KISS”. Jälkimmäisessä hänet kieltämättä jopa mainittiin kolmantena tekijöistä…

Tämän ”viisauden kirjan” kirjoittaja ei ole koskaan erityisemmin hävennyt sitä, että on menestynyt. Sen sijaan hän on aina osannut sopivissa määrin – sopivissa tilanteissa – olla mainitsematta muita menestykseen ehkä jopa enemmän vaikuttaneita osapuolia.  Nyt on tullut aika jakaa itselle kertynyttä viisautta lukijoille. Me, Inc (jne.) valaisee, miten menestyä yrittäjänä.

Simmons on viihdyttävä kaveri, ja tätäkin kirjaa lukee mielellään viihteenä (ehkä jopa komediana), vaikkei itse hautoisi yrittäjäksi ryhtymistä. Teksti on tahallisen liioittelevaa, yksinkertaistavaa ja kiteyttävää. Toistuvia fraaseja ovat mm. ”do the research” ja ”educate yourself”. Simmons toki myöntääkin toiston kirjassaan.  Teksti on myös simmonsiaanisen provokatiivista. Jos haluaa menestyä, pitää hylätä ystävät, jotka haluavat nauttia elämästä. Että näin.

Tässä se nyt on! Legendaarinen Gene Simmons antaa vinkkejä menestykseen, kertoen siinä sivussa hivenen myös itsestään…

Toni Lehto

Varaa Vaskista