Viikon levy – Daft Punk : Random Access Memories

Vuonna 1993 yhtye nimeltä Darlin’ lähetti demonauhansa Melody Maker –musiikkilehdelle.

Beach Boysin kappaleesta nimensä ja vaikutteita ottaneen trion nauha ei saanut lämmintä vastaanottoa, sitä kuvailtiin jopa sanoilla ”a bunch of daft punk” (typerää punkkia).

Aikanaan yhtye hajosi ja rumpali Laurent Brancowitz jatkoi muihin projekteihin.

Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo, jäljelle jääneet kitaristi ja basisti päättivät jättää rock-instrumentit nurkkaan ja kokeilla siipiään konemusiikin saralla…

…ja Daft Punk syntyi.

Duo on joka levyllään onnistunut luomaan jotain ainutlaatuista; Homework, Discovery ja Human After All esittelevät kukin hienosti kaksikon innovatiivista tyyliä yhdistellä eri (kone)musiikkilajeja toimivaksi kokonaisuudeksi.

Random Access Memories, mielestäni ehdoton mestariteos on silti vedenjakaja jolla Daft Punk nousi aivan uudelle musiikillisuuden tasolle.

Levy on häpeilemättömän suurieleinen, värikäs, leikkisä ja tunteellinen teos joka ei kumartele kenellekään, mutta ottaa silti avosylin vastaan jokaisen kuuntelijan.

Erinomaisten kappaleiden lisäksi, jotka ovat jokainen oma vahva persoonansa mutta silti muodostavat yhdessä vahvan kokonaisuuden, tuotantoarvot on nostettu tähtiin;

levylle on saatu rautaisen ammattitaitoisia soittajia ja laulajia, soundit ovat niin muhkeat ja suuret että biisit suorastaan räjähtävät kaiuttimista ulos (varsinkin aloitusraita Give Life Back to Music), MUTTA myös niin yksityiskohtaiset että jokaisen soittimen soittaman nuotin/iskun kuulee hyvin selvästi (erityisesti kappaleessa Beyond).

(Give Life Back to Music)

Guy-Manuel de Homem-Christolla ja Thomas Bangalterilla vaikuttaa olevan selkeä teema ja sanoma tällä levyllä: Kokonaisuus

Jotain mikä on surullisen harvinaista nykyään musiikkimaailmassa kun yhden hitin artisteja ja levyjä tuupataan silmiemme ja korviemme [iloksi] eteen.

Ja jotain mikä tekee Random Access Memories:ista syventymisen arvoisen kokemuksen…

 Give Life Back to Music aloittaa matkan funkdiscomaisen hyvällä svengillä ja fiiliksellä johon Nile Rodgersin kitaransoitto sopii täydellisesti.

Within jatkaa rauhoittaen kauniina pianoballadina jossa soittajana Chilly Gonzales.

Instant Crush nostaa tempoa hieman ja hellii melodisuudellaan varsinkin upeassa kertosäkeessä, laulajana The Strokesin Julian Casablancas.

Ja kyllä, levyn singlehitti Get Lucky on erinomainen kappale. Laulajana Pharrell Williams ja koukkuna järjettömän svengaava rytmipohja jonka luovat rumpali Omar Hakim, basisti Nathan East ja kitaristit Nile Rodgers & Paul Jackson Jr. (soittajathan vaihtelevat biiseittäin)

Beyond on oma suosikkini, jonka mahtipontinen intro kuljettaa äärettömän kauniiseen ja herkkään tunnelmointiin jossa soitto ja laulu toimivat

lempeästi yhdessä.

(Beyond)

 Motherboard oli itselleni ensimmäinen kappale jossa viimein tajusin ettei levyllä pahemmin koneita ollut käytetty, tämä on tunnelmaltaan mielestäni eniten vanhaa Daft Punkkia Doin’ It Right ja  Contact –biisien ohella… Ovatkohan Bangalter ja Homem-Christo tarkoituksella sijoittaneet ”Old-School Daft Punk” –kipaleet loppupäähän yllätyksenä vanhan materiaalin faneille…? Mainittu Contact päättää haikein mielin matkamme erinomaisella syntikkariffillä joka alun jammailun jälkeen lähtee nousukiitoon jumbojetin lailla syöksyen hevimäiseen huippuunsa. ROK!!

(Contact)

 …upea musiikillinen matka jos tämän Albumi-albumin malttaa kuunnella tai enemmänkin kokea yhdeltä istumalta/tanssimalta.

Levyn kappaleet järjestyksessä:

1. Give Life Back to Music
2. The Game of Love
3. Giorgio by Moroder
4. Within
5. Instant Crush
6. Lose Yourself to Dance
7. Touch
8. Get Lucky
9. Beyond
10. Motherboard
11. Fragments of Time
12. Doin’ It Right
13. Contact

 Ainoa kysymysmerkki on: mitä seuraavaksi? Random Access Memories asetti riman tähtitieteellisen korkealle joten Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter ovat suuren haasteen edessä;

Jos he jatkavat samoilla musiikillisilla linjoilla, seuraavan levyn on suunnattoman vaikea olla edes yhtä hyvä, saati sitten parempi.

Itse uskon kuitenkin duon taas kerran lähtevän kohti täysin uusia musiikillisia seikkailuja ja kokeiluja koska sitähän Daft Punk on alusta asti ollut; seikkailumieltä, innovatiivisuutta ja kekseliäisyyttä!

– Antti Rautiainen

Levy Vaski-tietokannassa

Rattlers juhlakeikalla Raision kirjastotalon Martinsalissa – kuvia ja tunnelmia

Raisiolaislähtöinen Rattlers juhlisti debyyttialbuminsa julkaisua maanantaina 23.1. Raision kirjastotalon Martinsalissa. Uuden aallon myötä Rattlers aloitti toimintansa jo vuonna 1976 joten debyyttialbumi toimi samalla bändin 40-vuotista taivalta juhlistavana välietappina.

Myös Raision Martinsalin keikka laajeni levynjulkistamiskeikasta bändin historiaa kunnioittavaksi juhlahetkeksi. Bändin mukana lavalle nousi Rauno Linja-Aho, Rattlersin entinen kitaristi. Viiden biisin jälkeen noin 70 hengen yleisö sai ihmeteltäväkseen Jouni Salovaaran työstämän ansiokkaan dokumentin Rattlersin vaiheista. Reilun kymmenen minuutin videohistoriikissa ääneen pääsivät bändin entisten soittomiesten lisäksi harjoituspaikkana toimineessa maineikkaassa Pommarissa vaikuttaneita hahmoja Joel Hallikaisesta (Korroosio) aina edesmenneeseen SIG:n Matti Inkiseen.

Ilta sujui vahvassa kotiseutuhengessä energisen rockin parissa. Raisiolaisen rockin veteraani osoitti 70- ja 80-lukujen vaihteen elävän edelleen vahvana soittomiesten mielissä.

 

Rattlers, Raision kirjastotalon Martinsalissa 23.1.2017:

-Mä en luovuta

-Kysymys

-Katvealue

-Koulu on loppu

-Kunnes taas lähden

videohistoriikki (kesto n. 12 min.)

-Vie mut pois

-Meillä on yhteinen tulevaisuus

-Riippusilta

-Syö saatana savea

-Asiaton oleskelu porttikäytävissä kielletty

-Älä tapa

-Pimeät varjot

-Vaahtopäät

Encore

-Ei koskaan lopeteta renkutusta

-Odotetaan vielä aamua

 

(Foto; Arto Korhonen)

Rattlers/Rinko Ruonala

Rattlers/Mike Jokinen

Rattlers/Tom Vidqvist

Rattlers/Jouko Salovaara

Rattlers/Rauno Linja-Aho

Rattlers/Mikko Mielonen

Tapahtuman juontaja Toni Enholm

 

Musaston perjantaikevennys: Kuin kaksi marjaa

Sparklehorse: Good morning spider (1998)

Sixpence None The Richer: Divine discontent (2002)

Varaa levyt Vaski-verkkokirjastosta.

Toim. Petri Kipinä

Guzheng & kantele

Maailmassa on monenlaista kaunista musiikkia,  tunnemme osan, mutta aina on löydettävissä uutta kuultavaa.

Turun pääkirjaston musiikkiosastolla on torstaina 9.2. klo 18 tarjolla Barbora Xun esittelemänä kolmen hienon kielisoittimen musiikkia, kanteleen, guzhengin (古箏) eli kiinalaisen sitran ja lisäksi taiwanilaisen bunun-kulttuurin nelikielisen soittimen balinkavin. Soittimilla on paljon yhteistä vaikka edustavatkin kovasti erilaisia kulttuureita.

Tapahtumassa taiteilija esittelee niin soittimia, niihin liittyviä tarinoita ja perinteisiä kappaleita. Ja mitä näillä perinteillä on yhteistä, esitellen uuden sävellyksen.

Tervetuloa!

https://www.facebook.com/events/788997907916050

Lisätietoa taiteilijasta: www.barboraxu.com.

Viikon levy : Kuniko – Xenakis: IX

Iannis Xenakis (kreik. Ιάννης Ξενάκης, 1922—2001) oli paitsi säveltäjä, myös arkkitehti. Hän mm. työskenteli kaksitoista vuotta arkkitehti Le Corbusier’n assistenttina. Xenakisin sävellystyylille on ominaista ei-musiikillisten tekniikoiden käyttö; hänen teoksensa perustuvat muun muassa matemaattisiin, geometrisiin, arkkitehtonisiin ja filosofisiin periaatteisiin.

Kuniko Katon esittämä IX on upea esimerkki tästä rakennetusta, suunnitellusta musiikista. Levy on täynnä haasteita, matemaattisista muodoista, erikoisista nuotinnoksista ja virtuoosimaisista, täydellistä hallintaa vaativista esitysvaatimuksista johtuen, moni pitää Xenakista mahdottomana esittää, mutta Kunikon uskomaton taito ja kyvykkyys tekee oikeutta säveltäjän näkemyksellisyydelle.

Pääosan levystä vie Pléïades; sävellys kuudelle perkussionistille. Kuniko esittää sävellyksen kokonaan itse! Hän hyödyntää tässä moniraitaäänitystä ja soittaa kulloisenkin osan erikseen, muodostaen upean, orgaanisen kudoksen lopputuloksena.

Pléïades  teoksena tutkii perkussiivisten sointien värejä ja tekstuureja.; marimba, vibrafoni, xylofoni, xylo-marimba ja rummut luovat rytmisesti kompleksisen äänimaailman. Lisäksi  Pléïades edellyttää Sixxenin, Zenakiksen suunnitteleman soittimen käyttöä.

Kuniko on yksi lahjakkaimmista ja tärkeimmistä perkussionisteista sukupolvessaan. Hänen hämmästyttävä virtuositeettinsa ja huikea musiikillinen näkemyksensä sekä ilmaisuvoimainen, mutta elegantti esiintymistyylinsä vetoaa niin yleisöihin kuin säveltäjiin ja kapellimestareihinkin.

Ix on myös upean kuuloinen SACD-hybridilevy, jonka julkaisija Linn Records tunnetaan tinkimättömistä audiofiilitason levyistään. Onhan levy-yhtiö itsekin perustettu alunperin jotta hifilaitteita valmistava yhtiö saisi tarpeeksi laadukkaita referenssilevyjä. Ix todellakin hyötyy mitä laadukkaammilla laitteilla sitä kuuntelee, niin kaiuttimien kuin kuulokkeiden kautta. Löysinkin levyn äänenlaadultaan laadukkaiden levyjen näyttelystä Turun musiikkiosastolla.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa.

Musaston perjantaikevennys: Kuin kaksi marjaa

69 Eyes: Back in blood (2009)

Deftones: Deftones (2003)

Varaa levyt Vaski-verkkokirjastosta.

Toim. Petri Kipinä

Little Feat (ja Neon Park) esillä Raision kirjastossa

Little Feat

 

Slide-kitaristi ja laulaja Lowell Georgen johtama yhdysvaltalainen Little Feat –yhtye oli 1970-luvun upeimpia rockbändejä. Sen perustivat Lowell George ja basisti Roy Estrada, jotka olivat aiemmin soittaneet Frank Zappan Mothers Of Invention -yhtyeessä. Muut alkuperäisjäsenet olivat kosketinsoittaja Bill Payne ja rumpali Richie Hayward.

Bluesista ja countrysta vaikutteita ammentanut Little Feat teki 1970-luvun alkupuolella kerta kerran jälkeen kriitikoiden kilvan ylistämiä albumeja. Tuon aikakauden ajattomia mestariteoksia olivat ”Sailin´Shoes” (1972),”Dixie Chicken” (1973) ja ”Feats Don´t Fail Me Now” (1974). Yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui Georgen, Paynen ja Haywardin lisäksi Paul Barrere (kitara ja laulu), Sam Clayton (lyömäsoittimet) sekä Estradan korvannut Kenny Gradney (basso). Suurin osa edellä mainittujen levyjen lauluista oli Lowell Georgen säveltämiä.

Muutosta merkitsi vuoden 1975 ”Last Record Album”, jolla Payne ja Barrere nousivat Georgen rinnalle säveltäjiksi. Muutenkin yhtyeen ura oli vihdoin lupaavassa nousussa. Kaivatuksi läpimurtolevyksi muodostui ”Time Loves a Hero” (1977), jota täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt erinomainen konserttitallenne ”Waiting for Columbus”.

Valitettavasti Little Feat alkoi kuitenkin olla tiensä päässä. Sitä enteili Lowell Georgen vuonna 1979 ilmestynyt sooloalbumi ”Thanks I´ll Eat It Here”. Lopullinen päätepiste oli Georgen ennenaikainen kuolema 34-vuotiaana kesäkuussa 1979. Marraskuussa 1979 ilmestyneellä ”Down On The Farm” –LP:llä kuultiin vielä kerran Lowell Georgen johtamaa Little Featiä.

Yhtyeen maanläheistä, rentoa musiikkia kuultiin seuraavan kerran vuonna 1988, kun Little Featin tarina jatkui hienolla ”Let It Roll” -albumilla. Uusina jäseninä bändiin olivat liittyneet laulaja Craig Fuller ja kitaristi Fred Tackett. Little Featin hurjasta soitannasta päästiin nauttimaan livenä seuraavana vuonna kotoisessa Ruisrockissa.

Oma lukunsa Little Featistä puhuttaessa ovat yhtyeen upeat levynkannet, joista vastasi aiemmin Frank Zappalle levynkansia tehnyt Neon Park.

(Neon Park XIII eli Martin Muller nousi musiikkimaailman tietoisuuteen Frank Zappan vuonna 1970 julkaiseman ”Weasels Ripped My Flesh” -levynkannen johdosta. Neon Parkin tyyli, jota hän itse kutsui termilla ”Zen voodoo”, on nokkela yhdistelmä sarjakuvapiirtömistä, pop-ja optaidetta, surrealismia ja maagista realismista. ”Hippiversio Henri Rousseaun maaluksista”).

Altti Koivisto

 

Little Featin levynkansia esillä näyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla;

Sailin’Shoes

Dixie Chicken

Feats Don’t Fail Me Now

The Last Record Album

Waiting For Columbus

Down On The Farm

Let It Roll

Viikon levy: Rachid Taha – Zoom

Zoom (2013) on Algeriassa syntyneen ja kymmenvuotiaana Ranskaan muuttaneen Rachid Tahan yhdeksäs studioalbumi. Algerialaisen kansanmusiikin, rain, lisäksi levyn kappaleissa on vaikutteita mm. rockista ja punkista. Omien sanojensa mukaan Taha ei halua tulla leimatuksi maailmanmusiikin esittäjäksi tai rai-muusikoksi. Hän esittää mielestään rock-musiikkia. Minusta Taha tekee rai-musiikkia maustamalla sitä populaarimusiikin eri tyylilajeilla eli niin sanottua pop-raita.

Niin tai näin, kutsuit tätä musiikkia miksi tahansa niin se on kiehtovaa. Arabia laulukielenä on yhtä ”flunssainen” kuin vaikkapa saksa. Karhean äänen omaava Rachid Taha kertoo levyllä tärkeistä asioista. Yhteiskuntakritiikki sivaltaa moneen suuntaan ja terävästi. Niille, jotka eivät arabiaa ymmärrä helpottuu kappaleiden sanojen seuraaminen tekstiliitteen ranskan- ja englanninkielisten käännösten avulla. Taha on aikaisemmin versioinut mm. The Clashia levyillään. Tällä albumilla hän coveroi itse kuningasta. Now or never on hatunnosto Elvikselle. Kappaleella huokailee mukana myös Jeanne Added.

Zoomilla kuullaan paljon vierailijoita. Mick Jones, Brian Eno ja Femi Kuti tuskin hirveästi esittelyjä kaipaavat. Albumin svengillä päättävän Voila voilan videoversiolla nähdään lisää vierailijoita, mm. ranskalaisen jalkapallon paha poika Eric Cantona. Voila voilan lisäksi levyn kappaleista itseäni viehättävät Jamila (A girl’s name) joka kertoo tutun tarinan pakkoavioliitoista. Les artistes (Artists) pohtii taiteilijuutta eri lähtökohdista, Algerian tango keinuu reggaen omaisesti sanoman tullessa hyvin nopeasti selville. ”I don’t forget those who love me, I don’t forget enemies.”

Rachid Tahan albumia voi suositella heille jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnan epäkohdista ja jotka kuitenkin pitävät vaihtelevasta ja svengaavasta musiikista. Aikoinaan myös DJ: n hommia tehnyt Taha omaa vankan musiikkituntemuksen jonka hän yhdistää omiin juuriinsa. Lopputulos on onnistunut ja se olisi mukava nähdä myös livenä.

Petri Kipinä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Musaston perjantaikevennys: Kuin kaksi marjaa

Anna Abreu: Just a pretty face? (2009)

Mariah Carey: The Emancipation of Mimi – Ultra Platinum Edition (2005)

Varaa levyt Vaski-verkkokirjastosta.

Toim. Petri Kipinä

Viikon levy: Luke Haines – Smash the system

Luke Haines on palannut perinteisemmän ilmaisun puolelle, tehtyään lukuisia teemalevyjä. Hainesistahan on tällä sivustolla kirjoitettu hieman jo aiemminkin.

Smash the systemiä siis edelsi useamman teemalevyn sarja, ensin tuli levyllinen psykedeelisiä meditaatioita brittiläisestä vapaapainista, jota seurasi mäyrä nimeltään Nick Lowe ja New York 1970-luvulla. Lopulta Haines vetäytyi kokonaan maan päältä. Tai siis julkaisi albumin analogisin syntetisaattorein luotua pääosin instrumentaalista materiaalia, jonka tausta-ajatuksena oli kuinka joku tappaa aikaa bunkkerissa ydinlaskeumaa paetessaan.

Jossain määrin Smash the system tuntuu kaikkien edeltävien levyjen synteesiltä, on elektronista musiikkia, akustista kitaraa – mutta ennen kaikkea – on taiten rakennettuja popkappaleita. Bomber jacket on hyvä esimerkki tästä. Pinnalta pehmeä, mutta sisältää lukuisia kerroksia tullessaan tutuksi.

Vaikka Smash the system ei olekaan varsinaisesti teemalevy, useat sen kappaleet kuitenkin pyörivät aiheiltaan ja teemoiltaan 70-luvulla, aihepiiri jota Haines on usein käsitellyt tuotannossaan Auteursien How I learned to love the bootboysista asti. Esim. Marc Bolan Blues on glamrockkappalepastissi, mutta sen sisältö johtaa jälleen harhaan. Niin kuin usein Hainesin tapauksessa, hänen nostalgiasävynsä kätkevät sisälleen jotain muuta kuin mitä ensinäkemältä arvaisi. Aivan niin kuin muistissa lapsuuden aurinkoisien päivien takaa todellisuudessa löytyy sateisia, harmaita päiviä niin Hainesin 1970-luku sisältää ankeutta ja pahoinvointia, fasismia ja okkultismia. Seitsemänkymmentäluvun kukkaisvuosien sivujuonteita ja kääntöpuolia. Myöskin paluu Ulrike Meinhofiin löytyy levyltä, onhan Haines tehnyt aikanaan hienon teemalevyn Baader Meinhof-nimellä terrorismistakin 1990-luvulla.

Levyn keskeisin anti on kuitenkin se, miten Haines pitkästä aikaa palaa juurilleen tekemään sardonisia, karheita ja kauniita popkappaleita.

Antti Impivaara

Levy Vaski-kirjastossa