Viikon kirja: Joni Mitchell omin sanoin – lauluntekijän elämä

joni-mitchell-kansiHieman harhaanjohdetuksi tunsin itseni kun aloittelin tämän elämäkerran lukemista, ja vähällä oli, ettei teoksen nimi alkanut vaikuttaa huonolta vitsiltä. Joni Mitchell omin sanoin,  ja sitten Malka Marom kertoo lähinnä itsestään. Jos Joni oli mainittu, oli kyse siitä, kuinka Malka keksi hänet, kuinka Malka ensimmäisenä tajusi kuinka lahjakas Joni oli, kuinka Malkan kannustus oli aivan ratkaisevan merkityksellistä Jonin uran alkuvaiheessa, kuinka tärkeä ystävä Malka oikein Jonille olikaan…

Totta varmaan joka sana, mutta huokaisin helpotuksesta kun Marom lopulta pääsi asiaan, eli Joni Mitchellin haastatteluihin. Olen ollut fani jostakin 70-luvun lopulta, ainakin siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin biisin Coyote elokuvassa The Last Waltz. Joni jäi tuosta taltioinnista mieleen myös siitä, kuinka hän huolehti hetkellisesti hieman avuttomasta maanmiehestään Neil Youngista.

Elämäkerta on koostettu kolmesta haastattelusta, joista kaksi ensimmäistä ovat jo 1970-luvulta. Mukana on lisäksi osia muista haastatteluista, joissa Jonin kanssa työskennelleet muusikot kertovat hänestä ja hänen tavastaan tehdä musiikkia. Keskustelujen pääaihe on taide, Mitchell kertoo melko tarkasti kiinnostuksensa kohteista ja ottamistaan vaikutteista eri aikoina. Päällimmäiseksi nousee hänen pyrkimyksensä oppia ja kehittyä sekä lauluntekijänä että kuvataiteilijana, taiteelliset pyrkimykset ovat koko ajan tärkeämpiä kuin menestys.

”Kasvuni on ollut hidasta, crescendo, ja perustunut tyytymättömyyteeni edellisestä projektista, siihen missä ajattelen olleeni heikko, ei siihen, mitä kriitikot ajattelivat. Kriitikot sivuuttivat paljon siitä, mitä itse ajattelin kasvuna, ja ylistivät paljon sellaista, jota minä pidin työssäni tavallisena. Olin useimmiten eri mieltä heidän kanssaan. Joten minun piti luottaa paljon omiin mielipiteisiini, vaikka kysyinkin jatkuvasti heiltä neuvoa ja pohdin niitä, en vain hylännyt suoraan.” 

joni-runoToki Joni kertoo yksityiselämästäänkin. En ole koskaan tajunnut kuinka omakohtaisia hänen laulujensa sanoitukset ovat. Olen pitänyt niitä kauniina ja vähän mystisinä, mutta nyt näyttääkin siltä, että ne kertovatkin yllättävän suoraan eletystä elämästä. Kirjaan on otettu mukaan monia sanoituksia. Alkuperäiset tekstit puoltavat paikkaansa, mutta suomennoksista en pitänyt. Itse asiassa ne ärsyttivät niin paljon, että jossain vaiheessa aivan yksinkertaisesti vain lakkasin lukemasta niitä. En halua silti moittia suomentajaa, tehtävähän on ollut erittäin vaativa ellei liki mahdoton.

joni-maalaus

Mukana on myös kuvia Mitchellin maalauksista. Kuvat ovat kauniita, jotkut hauskojakin, mutta niiden mielenkiintoisuus taitaa kuitenkin perustua enimmäkseen musafanitukseen. Maalaaminen on silti ollut Mitchellille tärkeä henkireikä, varsinkin sellaisina kausina kun musiikin tekemisessä on ollut taukoa.

Joni Mitchell omin sanoin : lauluntekijän elämä, toim. Malka Marom

Joni Mitchell in her own words, suom. Sini Linteri

Nemo 2015, 300 s.

Teksti on julkaistu blogissa Kirjamuistikirja – Erjan lukupäiväkirja viime kesänä,  20. heinäkuuta 2016.

Tästä blogiin: https://esperanzan.blogspot.fi/

Varaa kirja Vaski-verkkokirjastosta

Erja Metsälä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerrat suomeksi, Musasto suosittelee, Viikon kirja

Hey, what’s the story?

Viime vuoden lokakuussa Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? -albumin julkaisusta tuli kuluneeksi 20 vuotta. Uuden vuosipäivän lähestyessä Musasto julkaisee hc -fani Kimmo Leijalan mietteitä albumista ja itse yhtyeestä. Lue alta mikä on se stoori ja kuinka se menikään.

Oasis

Aikanaan 2.10.1995 julkaistiin Oasiksen albumi joka varmasti on jäänyt monen mieleen. Eikä pelkästään kokonaisuus vaan yksittäiset kappaleet. Albumin laadusta kertoo jotain sekin, että kappaleet kuten Aquiesce, Talk Tonight ja The Masterplan jätettiin pois ja ne päätyivät singlejen b-puoliksi. Nämä ovat yhä yhtyeen parhaimpia kappaleita, varsinkin viimeksi mainitusta on tullut melkoinen klassikko. Useat ovat sanoneet, että kyseessä on yksi pop/rock historian upeimmista kappaleista.

Some might say oli ensimmäinen albumin single, joka julkaistiin ennen levyä. Se meni suoraan listaykköseksi. Edellistä albumia Definitely Maybe oli myyty muistaakseni 10 miljoonaa kappaletta ja se sisälsi klassikkoja kuten Supersonic, Live Forever ja Cigarettes & Alcohol. Tältäkin levyltä jäi mestariteos Whatever b-puoleksi.

Oasiksessa itseäni kiehtoi aina musiikillisesti singlet, neljä uutta kappaletta joka kerta. Eli ei mitään että pääkappaleesta on radio edit, joku random mixaus ja muu ihmeversio. The Masterplan kokoaa levynä hyvin nämä aarteet kasaan. En ryhdy tässä kertomaan yhtyeen jäsenistä muuta kuin sen, että aikanaan Liam Gallagher oli Kurt Cobainin jälkeen paras rocklaulaja ja Noel Gallagher on säveltänyt useita kappaleita joita pidetään brittien kansallishymneinä.

Mutta se näistä tarinoista. Ensimmäisen levyn jälkeen sitten räjähti. Levyn kolmas single, josta Nigel Dick on ohjannut hienon musiikkivideon, on nimeltään Wonderwall. Oli paikka tai aika mikä tahansa niin kaikki tuntevat tämän kappaleen. Kuten seuraavankin singlen Don’t look back in angerin. Sally saa odottaa, mutta Oasis jyrää. Levyn nimikkokappale vielä räjäyttää potin kunnon kitaravallilla ja massiivisella rock-soundilla. Kyseessä on Morning Glory ja levyn päättää upea Champagne Supernova tunnelmointineen.

Menestyksen laantuessa ja veljesten riitojen takia moni hyljeksii tätä yhtyettä ja kappaleita. Mutta sellaistahan se elämä on, ristiriitoja. Kuitenkin nämä hienot kappaleet elävät aina ja itselläni oli kunnia tavata bändin jäseniä Ruisrock 2000 –tapahtuman jälkeen. Harmi kun ei ollut ikää tarpeeksi koska Liam kutsui minut ja kaverit katsomaan futista aulabaariin.

Näitä on mukava muistella aina.

Kimmo Leijala
Varaa aineistoa Vaski -verkkokirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Ikivihreiden hittimittari Turun musiikin Stagella

ikivihreiden-hittimittari

Torstaina 22.9. alkoi Turun musiikkiosaston Stagella uusi tapahtumasarja nimeltään Ikivihreiden hittimittari. Tuolloin kuunneltiin 1920-1940 -lukujen hittejä. Kuuntelun jälkeen keskusteltiin kappaleiden herättämistä muistoista sekä annettiin niille pisteitä. Sarja jatkuu jälleen torstaina 29.9. jolloin vuorossa ovat 1950-1960 -lukujen hitit. Tapahtumasarja päättyy torstaina 6.10. 1970-1980 -lukujen hittien merkeissä. Tapahtumat ovat kaikille avoimia ja maksuttomia. Ikivihreiden hittimittarin vetäjänä toimii kirjaston henkilökunta.

hittimittari

Ensimmäinen tilaisuus oli menestys sillä paikalle saapui yli kolmekymmentä osallistujaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tapahtumat, Musasto suosittelee

Viikon levy: Marina and the Diamonds – Electra Heart (2012)

Marina and the Diamonds

Marina and the Diamonds on Marina Diamandiksen (s. 1985) taitelijanimi. Marina jätti musiikin yliopisto-opinnot kesken ja päätti tehdä omia ja omaperäisiä pop- biisejä. Hän väittää, että häntä ovat inspiroineet poptähdet kuten Britney Spears ja Gwen Stefani, vaikka hänen omissa kappaleissaan on kuitenkin paljon enemmän syvyyttä kuin edellä mainittujen biiseissä. Marinan ensimmäinen levy, ”Family Jewels” julkaistiin 2010. Esikoinen sisälsi mm. kappaleet ”Hollywood”, ”I am not a robot” ja ”Shampain”. Biisit käsittlelevät Hollywoodin pinnallisuuta, ihmisen oikeutta tunteisiin sekä eron tuskaa ja epäonnistuneeseen suhteeseen liittyviä häpeän tunteita. Shame + pain = shampain.

Electra Heart-levyä voi pitää eräänlaisena teemalevynä, jonka biisien aiheet kertovat muun muassa oikeuttelevasta primadonnasta, aviorikkojasta, masentuneesta teinistä, usein ironiseen sävyyn. Elektra oli kreikkalaisen mytologian traaginen hahmo, mikä sopii Marinan esitettäväksi, onhan hän puoliksi kreikkalaista syntyperää. Kappaleiden tarinat vievät kuulijan avausbiisin ”Bubblegum bitchin” omahyväisistä tunnelmista primadonnan itserakkaasta persoonasta kertovaan kappaleeseen. Levyn loppupuolella uppoaa Marina sanoituksissaan pelon ja itseinhon sfääreihin, kuten biisin nimi ”Fear and loathing” jo kertookin.

Tässä parisuhteen valtapeleistä kertovan ”Power and control” biisin video:

Levy on täynnä erilaisia naishahmoja, joiden tarina eivät pääty kovinkaan onnellisesti. Jos haluaa olla muuta kuin kiltti pyhimys, haukutaan naisia usein ”bitcheiksi”, nartuiksi. Tai jos jossain kulttuureissa on ihan ookoo, että miehellä on rakastajatar, on nainen tässä tapauksessa se ”homewrecker” eli avionrikkoja. Eikä liiankaan kiltti saisi olla, muuten joutuu kynnysmatoksi, jonka ylitse kaikki kävelevät. Ei ole siis helppoa olla nainen ja sen on oivaltanut myös kaunis ja älykäs Marina. Nämä kaksi asiaa – kauneus ja äly siis- eivät usein saa kuulua samaan pakettiin. Kenties Marina on itse kokenut nämä epäkohdat raadollisessa musiikkibisneksessä? Levy ei silti ole mitään feminististä marinaa, vaan kertoo ironisella otteella erilaisista naiskohtaloista.

Näin Marinan livenä 2015 Ruisrockissa, jossa hän esitti biisejä kolmelta levyltään, joista tuorein oli juuri samana vuonna ilmestynyt ”Froot”. Marina sai yleisön mukaan jo aloitusbiisillä, joka oli nopeatempoinen ”Bubblegum bitch”. Vieressäni seisoi nuori mies, joka oli oikein superfani. Hän huusi Marinan nimeä ja kirkui biisien välissä niin kovaa, että Marina kuuli hänet ja vastasi tähän kirkumalla takaisin. Mies oli tietenkin erittäin tyytyväinen, kun Marina huomasi hänet edes tällä tavalla. Keikka oli sekoitus nopeita ja hitaampia biisejä, joita Marina itse säesti kosketinsoittimella. Keikan päätti ”How to be a heartbreaker” kappale, jossa annetaan – jälleen ironiseen sävyyn – vinkkejä siihen, miten olla parisuhteessa mieluimmin se jättäjä, eli se joka mukamas kärsii vähiten kun tulee bänksit.

Marina on usein, toisin kuin esimerkiksi aikalaisensa Lily Allen, julkisuudessa vain työnsä kautta. En muista nähneeni hänet sekoilemassa bileissä tai että hän olisi julkaissut kärkeviä tai roiseja kommentteja Twitterissä. Minusta tämä on ihailtavaa ja aivan suositeltavaa näinä aikoina kun Instagram on täynnä tyhjäpäisiä tyrkkyjä, jotka ovat kuuluisia siitä, että ovat jostain syystä kuuluisia. Marina on itse arvioinut, että 60 % hänen yleisöstään edustavat sateenkaariväestöä, jotka ovat ihastuneet hänen camp-tyyliinsä ja huumorintajuunsa. Marina on myös sanonut, että odottaa niitä aikoja, jolloin ihmisiä ei enää leimata heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Marina on myös todennut, että hän on indie-artisti jolla on pop-tavoitteita. Sen kuulee myös hänen musiikissaan ja näkee hänen imagossaan, joka leikittelee sekä retro- että glam-tyyleillä. Marinaa ja hänen musaa on ehkä vaikea lokeroida, mutta sehän vain tekee siitä entistä mielenkiintoisemman.

Biisilista:

Bubblegum bitch

Primadonna

Lies

Homewrecker

Starring role

The state of deaming

Power and control

Living dead

Teen idle

Valley of the dolls

Hypocrates

Fear and loathing

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Johanna Niskala

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Musaston perjantaikevennys: Kuin kaksi marjaa

John_Phillips

John Phillips: John Phillips (John, the Wolf King of L.A.) (1970)

Bob_Dylan

Bob Dylan: Desire (1976)

Levyt löytyvät Vaski-verkkokirjastosta.

Toim. Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuin kaksi marjaa, Musasto suosittelee

Viikon levy: Interpol – Turn on the bright lights (2002)

Interpol

Interpol on ollut minulle heidän uransa alusta asti tärkeä yhtye. Ja juuri tämä debyyttilevy on se joka koskettaa minua eniten. Syy voi olla siinä, että levyn ilmestyessä elin yksinäisessä elämänvaiheessa ja albumin kappaleet loivat minuun jonkinlaista uskoa ja toivat minulle iloa sekä valoa pimeyteen. Usein Interpolin biisejä erehdytään pitämään synkkinä. Bändi ei tee mitään ”happy, happy, yeah, yeah” tyylisiä kappaleita, mutta on mielestäni erhe lokeroida ne vain murheellisiksi post-punk- lauluiksi. Itse miellän yhtyeen laulaja-sanoittaja Paul Banksin (s. 1978) romanttiseksi ja runolliseksi lyyrikoksi.

”I feel that love is in the kitchen with a culinary eye, I think he’s making something special and I’m smart enough to try, if you don’t trust yourself for at least one minute each day, well you should trust in this, girl, cause loving is coming our way” laulaa Banks levyn kappaleella Obstacle 2.

Yhtye perustettiin 1998 New Yorkissa, kun yliopisto-opiskelijat, kitaristi Daniel Kessler ja rumpali Paul Drudy tapasivat musiikin merkeissä. Sittemmin Drudyn korvasi Sam Fogarino. Bändin basistiksi otettiin Carlos Dengler. Paul Banks tuli bändin jäseneksi sattuman kautta. Hän törmäsi vanhaan tuttunsa Kessleriin palattuaan Euroopasta. Yhtye julkaisi ensin kasi-raita äänityksiä ja keikkaili ahkerasti, levysopimus solmittiin Matador Recordsin kanssa vuoden 2002 alussa ja tämä esikoisalbumi julkaistiin jo vuoden loppuun mennessä. Dengler jätti yhtyeen muutama vuosi sitten, vaihtoi alaa ja ryhtyi näyttelijäksi.

Bändin nimi tulee siitä, että yhtye lähestyy musiikkiaan ja sanoituksiaan ikään kuin rikosjuttua tutkiva poliisi. Silti jutun ”ratkaisu” on kuulijasta kiinni, sillä Interpolin sanoitukset eivät välttämättä aukea ihan heti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Kenties se tekee tästä jutusta niin mielenkiintoisen, kun aina voi palata alkuun ja kelata mielessään, mikä on jutun ydin ja tarkoitus.

Olen nähnyt Interpolin kerran livenä, Ruisrockissa 2008. Se oli hieno kokemus, lauloin jokaisen biisin mukana. Muistan, että lavan edessä oli muun yleisön lisäksi kolme hysteeristä fania ja sen, että vieressäni seisoi goottipariskunta päivävarjoineen. Hysteria liitetään usein teiniyleisöön ja popyhtyeisiin kuten The Beatles, Dingo ja One Direction, harvoin niin sanottuihin alternative -bändeihin kuten Interpoliin. Kenties tämä hysteerinen teinitrio oli niin ihastunut juuri Paul Banksin baritoniin ja runopoikasanoituksiin, että se sai heidät aivan sekaisin?

Keikkaan mennessä oli bändiltä ilmestynyt kolme pitkäsoittoa: Turn on the bright lights(2002) Antics (2004) sekä Our love to admire (2007). Kun Antics ilmestyi, olin hieman pettynyt siihen, että biisit olivat ”lällympiä” kuin debyyttijulkaisulla, mutta opin kuitenkin ajan myötä arvostamaan Anticsia ja sen hienouksia. Muutin Joensuusta Turkuun vuonna 2006 ja aloin käymään säännöllisesti legendaarisessa Dynamossa, jossa soitettiin muun muassa Interpolia. Tanssin siellä iloisesti ja vapaana Obstacle 1 ja  Antics -levyltä löytyvän  Slow Hands -biisin tahtiin.

Monet tahtovat luokitella Interpolin köyhän miehen Joy Divisioniksi, mutta luulen, että ne jotka väittävät niin, eivät ole edes vaivautuneet tutustumaan Interpolin tuotantoon sen kummemmin. Jos tahtoo tutustua tähän bändiin, niin kannattaa jättää tällaiset ennakkoluulot romukoppaan ja antaa musiikin viedä mennessään.

Biisilista:

  1. Untitled
  2. Obstacle 1
  3. NYC
  4. PDA
  5. Say hello to the angels
  6. Hands away
  7. Obstacle 2
  8. Stella was a diver and she was always down
  9. Roland
  10. The New
  11. Leif Erikson

Johanna Niskala

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Musaston perjantaikevennys: Kuin kaksi marjaa

Kiss_Destroyer

Kiss: Destroyer (1976)

Manowar_Fightingtheworld

Manowar: Fighting the world (1987)

Levyt löytyvät Vaski -verkkokirjastosta.

Toim. Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuin kaksi marjaa, Musasto suosittelee