Onko hyllyn perällä vielä kotivideoita jotka pitäsi saada digitoitua? Haluaisitko ilahduttaa vanhempiasi digitoimalla mummun vanhat valokuvat tai tallentaa lapsuuden löpinät ja lollotukset C-kasetilta CD:lle? Turun kaupunginkirjaston Pääkirjaston Musiikkiosastolla tähän löytyvät välineet!
Mitä voit digitoida Musiikkiosastolla?
Musiikkiosastolla sijaitsee omatoimisen digitoinnin piste, jossa alkuopastuksella pääset tallentamaan muistojasi tulevaa varten. Tarkempi osoite on Musiikkiosasto, Linnankatu 2, Vanhan kirjastotalon 2. kerros. Osastolle pääsee myös hissillä!
DIGITOIDA VOI muistitikulle tai ulkoiselle kovalevylle: VHS nauhoja VALOKUVAT+negatiivit, positiivit ja diakuvat (myös CD-r) ÄÄNITTEET eli C-kasetti ja LP (myös CD-r)
Kirjastolla EI VOI DIGITOIDA esim. kelanauhoja, minidiscejä tai kaitafilmejä. Osastolla ei myöskään myydä tallentamiseen käytettäviä välineitä.
Miten ajan varaaminen toimii?
Digitointiajat ovat arkisin klo 10-20 ja viikonloppuisin klo 11-17. Digitointivuorot alkavat aina tasatunneittain. Varata voi vain yhden vuoron kerrallaan. Yhden vuoron kesto on max. 4 h.
Ajan voi varata vain Musiikkiosastolta joko sähköpostitse (musiikki.kaupunginkirjasto@turku.fi) ja puhelimitse (02-262 0658) kirjaston aukioloaikoina.
Muista perua aikasi tai ilmoittaa myöhästymisestäsi. Palvelu on todella suosittu ja 20 min. jälkeen annamme palvelun seuraavan tiedustelijan käyttöön.
Muuta tärkeää tietoa!
Tarkista, että olet varannut oikeanlaisen tallennusvälineen. Kirjastossa ei ole niitä myytävänä.
Varaa viimeistelyyn aikaa vähintään 15-20 min. oman digitointivuorosi lopuasta, jotta vuoronvaihto sujuu jouhevasti.
Tervetuloa Musiikkiosastolle! Autamme mielellämme tiedonhaussa ja varausten tekemisessä.
Osana TalviÄänipäivät-festivaalia Turun pääkirjaston Musiikkiosaston Stagella esiintyvä Hevonen on Timo Viialaisen (elektroakustinen altto hurdy gurdy) ja Jean-Michel Kamparan (12-kielinen kitara) ääniduo.
TalviÄänipäivät levittäytyvät Turkuun mm. Sibelius-museoon ja koko tapahtuman ohjelmaan voit tutustua osoitteessa https://aanipaivat.com/
There is an invisible figure in between us. Sometimes it grows and reaches out to fill the whole sky.
Sometimes it is just barely the size of a spark, fading away with smoke, an event before thought. In the finnish language the word horse has an automatic ending-nen which makes it diminutive by nature. Like starlet, or birdie it is something beloved to us. A horsey is Hevonen.
Hevonen is a sonic duo formed in the summer 2021 by Timo Viialainen (electroacoustic alto hurdy gurdy) and Jean-Michel Kampara (12-string guitar). Hevonen sound is based on hurdy gurdys minimalistic droney folk impressions and on the rich tonal world of 12-string guitar. Improvisation and experimentality play a fundamental part in Hevonen’s music.
Kirjaston perinteinen Kaamos järjestetään jälleen pääkirjastossa 11.11. Tänä vuonna ohjelman on innoittanut Turun linnassa marraskuussa avautuva näyttely Prinsessan matka.
Tänä vuonna Musiikkiosaston järjestämä ohjelmaa ohjelmaa on sekä osaston Stagella, että uudispuolen Studiossa.
MUSIIKKIOSASTON KAAMOS-OHJELMA 2022
STUDIO klo 16-17.30 ELOKUVAMUSIIKKILUENTO:
Sanna Qvick: Laulavat prinsessat taianomaisessa satumaailmassa. Esitelmässä käydään läpi klassisten satujen animoituja prinsessoja ja heidän laulamiaan lauluja. Mitä sävelmillä halutaan tuoda esille? Onko sanoissa salaisia viestejä? Millaiseksi musiikki kuvaa nämä laulavat prinsessat?
STAGE klo 17-18 Musasto LIVE & LUENTO klo 17–18
Harpisti Helka Ermala
STAGE Musasto LIVE klo 19–20
Ophelia Duo: Nemo nisi mors (Sanna Kola ja Tuomas Kourula)
Tervetuloa!
Muuhun Turun kaupunginkirjaston Pääkirjaston Kaamos 2022 -ohjelmaan pääset tutustumaan tästä:
Halloween-tietovisa (sarjamurhaajia ja muuta mukavaa) ja live-musiikkia murhaballadien muodossa Puiset Heilat- yhtyeeltä.
Turun pääkirjaston musiikkiosaston Stagella luvassa klo 17 alkaen karmiva kauhuaiheinen tietovisa, ei herkille!!! Ilta jatkuu klo 18.30 Puiset Heilat- yhtyeen esittäessä murhaballadeja ja dark countrya. Olet kutsuttu!
Musaston haastattelu professori Eero Tarastin kanssa jatkuu.
Aivan haastattelun alussa tulitte maininneeksi Synteesin, joka viettää tänä vuonna 40-vuotisjuhlaansa. Synteesin lisäksi kirjoitatte myös Amfioniin sekä toimitte molempien toimituksessa. Millaisia julkaisuja ovat Synteesi ja Amfion?
Opintokauteni jälkeen, kun minusta tuli tohtori vuonna 1977, oli Jyväskylän yliopistossa auki professuuri sellaiselle aineelle kuin Taidekasvatus. Professuuri oli juuri perustettu, eikä kukaan ei oikein tiennyt mitä sen sisältö tarkalleen ottaen on. Sitä virkaa oli hoitaneet ja hakeneet monet, mutta ketään ei ollut nimitetty. Tawastjerna suositteli minua hakemaan virkaa.
Sitten päädyin Jyväskylään, suoraan Pariisista ja Brasiliasta. Se oli pienoinen kulttuurishokki, mutta sitten aloin miettimään mitä tämä taidekasvatus voisi oikein olla. Harrastin ja tutkin silloin semiotiikkaa. Olin perustanut Suomen semiotiikan seuran vuonna 1979, joka on ollut tähän saakka hengissä ja ajattelin että semiotiikka voisi olla taidekasvatuksen teoria, jonka avulla voitaisiin yhdistää eri taidelajeja. Luennoin sitä silloin Jyväskylässä, mutta niin, kerron kyllä muistelmissa, kuinka se aiheutti silloin myös vastarintaa.
Tahdoin perustaa aikakausilehden, joka tukisi tätä alaa ja siitä tuli sitten Synteesi – taiteidenvälisentutkimuksen aikakausilehti. Suunnitelmamme oli toimittaa lehti joka on arvovaltainen, keskieurooppalainen tyyliltään ja neljä numeroa vuodessa.
Synteesi on 40-vuotias.
Sitä varten piti perustaa seura, joka anoi rahaa siihen aikaan Suomen akatemialta. Synteesi syntyi Suomessa siihen aikaan, jolloin rahaa oli kaikkeen. Kaikki onnistui ja kaikkea pystyi tekemään sen ajan Suomessa. Jan Blomstedt oli aluksi toimitussihteeri ja sitten tietenkin Altti Kuusamo on toiminut hyvin ansioituneesti Synteesissä.
Synteesi on ensimmäisenä tuonut Suomeen sellaisia teorioita, joista ei siihen aikaan tiedetty täällä juuri mitään. Isoja teemoja kuten Freud ja psykoanalyysi, Heidegger, dekonstruktio ja Derrida. Viimeisin uudistus oli se, että Taideyliopisto tekee yhden numeron ja maksaa sen, sillä Taideyliopisto tietenkin haluaa lisätä tutkimusta voimakkaasti. Taideyliopistossahan nykyään taideteollinen, taidehistoria ja musiikki on yhdistetty ja niiden pitää tehdä tutkimusta, koska ministeriö antaa rahaa sen mukaan, miten paljon tehdään tutkimusta. Se nyt tietenkin on aivan päin honkia, mutta näin se vain on.
Amfion taasen syntyi siten, että Ralf Gothoni ja Ilpo Mansnerus (Ralf Gothoni oli ystäväni jo opiskeluajoiltani) halusivat puolustaa taidemusiikkia, sillä taidemusiikin koettiin olevan uhattuna, populaarimusiikin rynniessä kaikkialle. Ajateltiin, että on perustettava taidemusiikin arvoja puolustava kanava ja että tämä kanava olisi netissä. Se oli vuonna 2006 suhteellisen uutta.
Amfionin nimi tulee antiikin mytologiasta. Amfion oli se, joka lyyraa soittamalla sai muurin kivet liikkumaan. Tämä tietysti symboloi hyvin vahvasti musiikin voimaa.
Amfion sitten aloitti toimintansa ja siihen suunniteltiin sisällöksi kritiikkiä musiikkielämästä, arvosteluja ja artikkeleita. Sitten vähitellen siinä kävi niin, että kun Ralf Gothoni meni ulkomaille eikä hän enää kerennyt kirjoittaa Amfioniin ja Ilpo Manserus jäi eläkkeelle, niin Amfion jäi sitten minun vastuulleni. Myös Arto Noras oli mukana Amfionissa ja on edelleen. Olen itseasiassa aika paljon kirjoittanut Amfioniin musiikkiarvioita ja niitä luetaan kyllä aika paljon. Sivustolla käy noin 5000 lukijaa viikossa.
Olette 90-luvun alusta asti kehittänyt eksistentiaalisemiotiikan teoriaa. Mistä alunperin saitte idean teorialle ja millainen reseptio sillä on tänään?
Sanoisin että teoriani on kehittynyt ja kasvanut orgaanisesti siitä mitä olen ollut ja tutkinut. Se on erittäin eurooppalaista ja se on kasvanut elimellisesti tästä taustasta, jonka tässä haastattelussa olen jo tuonut esille. Taustalla on vaikuttanut saksalainen filosofia, joka sittemmin siirtyi strukturalismin vuoksi sivuun, sillä strukturalismi oli silloin täysin ranskalaista. Eli konteksti muuttui tässä välissä ranskalaiseksi, mutta silti jossain aivoissani, alla edelleen vaikutti tämä saksalainen filosofia.
Sitten keksin yhdistää kontinentaalista filosofiaa, jota oli hermeneutiikka, fenomenologia ja eksistentialismi, semiotiikkaan sillä en nähnyt niiden välillä minkäänlaista jyrkkää rajaa. Teoriani siis on periaatteessa kontinentaalisen filosofian ja klassisen semiotiikan yhdistelmä, mutta tämä on niin erikoinen kompositio, että sitä ei oikein kukaan ollut ennen minua harjoittanut. Ensimmäinen kirjani aiheesta oli Existential semiotics, jonka kustansi amerikkalainen Indiana University press Bloomingtonissa, ThomasSebeokin sarjassa vuonna 2000.
Ei voi sanoa, että teoriani olisi valtavirtaa tällä hetkellä vielä ollenkaan, mutta tämä ei minua huoleta. Usein mietin erästä tarinaa Arthur Schopenhauerista, varmaan olet kuullutkin sen. Kun Schopenhauer parikymppisenä julkaisi pääteoksensa Die Welt als Wille und Vorstellung (Maailma tahtona ja mielteenä) ja vuosikymmenien päästä hän meni tapaamaan kustantajaansa. Schopenhaur kysyi silloin ”kuinka paljon kirjaani oikeastaan on myyty?” Kustantaja vastasi hänelle ”Ikävä kyllä, sitä ei myyty ollenkaan. Se on meillä edelleen varastossa koskemattomana.” Pian kustantaja kuitenkin muistaa ”Jaa, oli kirjallanne kyllä kaksi tilaajaa. Oli herra Nietzsche ja kerran eräs herra Wagner, jotka kysyivät kirjaanne.”
Professori Tarasti luennoi Topeliassa.
Usein käy niin, että kun jotain uutta teoriaa aletaan kehittämään ja esittelemään, niin sen vastaanottajien määrä ei välttämättä ole mikään kovin lukuisa. Siitä ei kuitenkaan seuraa se, etteikö teoriasta tulisi jotain. Vähitellen se etenee ja leviää uusiin yhteyksiinsä. Eräät oppilaani ovat eksistentiaalisemiotiikan teoriaa soveltaneet ja tällä hetkellä on tulossa kaksi väitöskirjaa Helsingin yliopistossa, joissa sitä käytetään. Tietysti siitä ollaan myös kiinnostuneita ulkomailla.
Minulla on eräs oppilas, joka puolustaa tätä teoriaa hyvin kiihkeästi. Sanoin hänelle, ettei tämä ole mikään poliittinen puolue eikä myöskään uskonlahko, vaan tämä on tieteellinen teoria, joka elää omalla painollaan ja sillä on se kohtalo, mikä sillä on.
Kun te omaatte pianistin taustan ja olette viime vuosina myös jonkin verran konsertoinut, niin haluaisin kysyä: onko teillä tällä hetkellä jokin teos, jota harjoittelette ja onko sellaisia teoksia, jotka vaativat elinikäisen harjoittelun?
Kyllä todellakin on sellaisia teoksia, joita tosiaan koko ikä soitetaan. Kukas sanoikaan Chopinin etydeistä, että ensimmäiset kymmenen vuotta on vaikeita ja sen jälkeen ne eivät mene ollenkaan. Ehkä en kuitenkaan rohkene käyttää termiä ”konsertoida” koska en ole pitänyt soolokonsertteja. Olen kyllä soittanut ja aina soitan luentojen yhteydessä havainnollistaakseni. Kamarimusiikkia olen kyllä soittanut ja siinä ihan kokonaisia konsertteja eri puolella Eurooppaa.
Minulla on Helsingin yliopiston musiikkiseuran puitteissa ollut nuorten soittajien kanssa erilaisia ryhmiä. Kvartetteja ja kvintettejä. Olen etenkin ranskalaista musiikkia soittanut siis Fauréta, Chaussonia ja Hahnia. Reynaldo Hahn on edelleen melko tuntematon, vaikka hänellä on suurenmoisia teoksia. Sibeliusta myös olen soittanut.
Sibeliuksen pianokvintetto on sellainen, jota hyvin vähän on soitettu ja se on ehkä vaikein mitä olen tässä iässä saanut lavalle. Sibelius kirjoitti sen ennen Kullervoa opiskellessaan Berliinissä. Se on hänen kaikkein varhaisimpia luomuksiaan. Viisiosainen, suuri teos ja hän oikeastaan kirjoitti sen Ferrucio Busonille, italialaiselle virtuoosille, joka oli hänen ystävänsä.
Busoni kuitenkin soitti siitä vain kolme ensimmäistä osaa, eikä koskaan kahta viimeistä osaa missään. Hän soitti Turussa muuten 1890-luvulla juuri nämä kolme ensimmäistä osaa. Adolf Paul, Busonin oppilas ja Sibeliuksen ystävä kyllä soitti koko teosta. Sibelius kuitenkin päätyi vetämään teoksen pois kokonaan ja vasta nyt sitä on alettu soittamaan uudelleen. Se on ollut hyvin antoisaa minulle.
Soolona soitan seuraavaksi Heitor Villa-Lobosia, Brasilian suurta säveltäjää, josta olen julkaissut kirjan Amerikassa ja nyt vihdoin viimein se käännettiin myös portugaliksi viime marraskuussa. Kirja on herättänyt siellä paljon huomiota koska se on ensimmäinen kokonaisvaltainen teos Villa-Lobosista.
Kirjani Heitor Villa-Lobos ja Brasilian sielu (Gaudeamus) ilmestyi suomeksi jo vuonna 1987 ja englanniksi myöhemmin nimellä Heitor Villa-Lobos: Life and works, jossa on käsitelty koko hänen tuotantonsa. Tämä kirja on minulle suuri ylpeydenaihe. Siitä kirjoitettiin Sao-Paulon suurimmissa sanomalehdissä ja ihmeteltiin, että todella suomalainen on tämän teoksen kirjoittanut.
7.9 on Brasilian valtion 200-vuotisjuhla ja minua on pyydetty järjestämään konsertti sinne. Siellä sitten puhun ja soitan Villa-Lobosia, muun muassa teoksen Bacchias Brasileiras nro 5 ja nro 1, Jaan Helanderin johtaman nuorten sellovirtuoosien ryhmän kanssa.
Sitten tosiaan on sellaisia teoksia, joita toivon saavani joskus vielä oikein kunnolla opittua. Yksi on tämä Schumannin Fantasia kokonaan. Sitten myös Brahmsin F-molli sonaatti sekä Franckin Preludio Corale e Fuga. Nämä ovat tietysti haaveita.
Näin kirjastolaisena minua kiinnostaa suhteenne kirjastoon ja suomalaiseen kirjastolaitokseen. Millaisia muistoja ja konnektioita siihen liittyy?
Se on tietysti aivan suurenmoista, että meillä Suomessa on näin hieno kirjastolaitos. Jokaisen kylän ja kaupungin hienoin rakennus usein on kirjasto. Se on ensinnäkin kansansivistyksen perusta ja samalla myös kansalaisyhteiskunnan perusta monessa mielessä.
Minulla on todella hyviä muistoja kirjastosta. Alkaen jo siis Helsingin normaalilyseon, Norssin kirjastosta, jossa vietin välitunteja lukien ja tutkien kirjoja. Sitten tietysti myös Helsingin kaupunginkirjastosta lainasin valtavasti kirjoja. Myös Mikkelissä, Mikkelin kaupunginkirjasto oli tärkeä paikka, jonka kokoelmat olivat melko hyvät. Helsingissä tietysti myös Yliopiston kirjasto, nykyinen Kansalliskirjasto tuli minulle tutuksi paikaksi.
Kirjastojen kautta myös omat kirjani löytävät aina uusia lukijoita, mikä on tietysti todella hieno asia.
Pystyttekö itse sanomaan mistä teoksesta tai teoksista lukijoiden, jotka eivät ole lukeneet yhtäkään Eero Tarastin kirjoittamaa kirjaa, olisi luontevaa aloittaa perehtyminen teidän tuotantoonne?
Tämä on vaikea kysymys. Olen kirjoittanut erityyppisiä kirjoja ja riippuu tietysti myös hyvin paljon siitä, millaisista asioista lukija on kiinnostunut. Ehkä uskallan suositella muistelmiani Moi & Soi (Teos, 2021) sillä se on kuitenkin siihen tyyliin kirjoitettu teos, että se avautuu kaikille ja jonka kuka tahansa voi lukea.
Vuonna 2021 ilmestyneet muistelmat tarjoavat ainutlaatuisen laajan näkymän Eero Tarastin elämään.
Amfion kirjoituksistani ilmestyi kokoelma Elämys ja analyysi (Acta semiotica fennica LVI, 2019), jota myös voin suositella kenelle tahansa taidemusiikista kiinnostuneelle lukijalle. Myös kirjeenvaihtoni HannuRiikosen kanssa nimellä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976. (Yliopistopaino, 1998), jolle on muuten lähiaikoina ilmestymässä jatko-osana kirjeet vuodesta 1977 vuoteen 2022.
Mutta näitä vakavampia myös suosittelen, mikäli semiotiikka, filosofia ja musiikkitiede kiinnostaa. Semiotiikkaa käsitteleviä kirjoja olen julkaissut kolme, alkaen Johdatusta semiotiikkaan (Gaudeamus, 1990) teoksesta, josta otettiin aikoinaan useampia painoksia.
Vuonna 1980 julkaistu käännös A.J Greimasin Sémantique structurale teoksesta.
Väitöskirjani Myytti ja musiikki (Gaudeamus, 1994) ilmestyi myös suomen kielellä. Ranskaksi olen julkaissut seitsemän kirjaa ja ai niin, olen myös kirjoittanut kaksi romaania. Ensimmäinen on nimeltään Professori Amfortasin salaisuus (Yliopistopaino, 1995) ja se saavutti kyllä jonkinmoisen vastaanoton suomessa ja ranskassa.
Toinen romaani, jota kirjoitin hyvin kauan, on nimeltään Eurooppa/Ehkä (Athanor, 2016). Kirja ilmestyi ensiksi ranskaksi sitten italiaksi ja vasta sen jälkeen myös suomeksi. Kustantajani ei hyväksynyt romaanilleni nimeksi Europe/ peut-être ja sitten siitä tuli Retour à la Villa Nevski, joka on romaanini Euroopasta, jota en suinkaan kyseenalaista. Romaanin nimessä oleva ”Ehkä” viittaa D`AnnunzionForse che sì, forse che no (1910) romaanin juoneen.
Millaisia haaveita teillä on?
Ai sentään. Nyt kun kesä on lopussa niin tietysti haaveilen siitä, että tulee taas uusi kesä ja pääsisin Eilan kanssa Mikkeliin kesämökillemme Vuohiniemeen. Se on minun haaveeni.
Turun kaupunginkirjaston Musiikkiosaston kokoelmiin viime vuoden aikana kuin varkain tullut uutuuksina aineistoa, jossa tarkastellaan mm. alkuperäiskansojen vaikutusta populaarimusiikkiin ja heidän musiikkiperinteitään historiankäänteissä ja muutoksen tuulissa.
Tässä artikkelissa vinkkaan muutaman kokoelmistamme löytyvän kirjan, joiden tekijöistä ilokseni löytyy mm. Dena’ina ja Navajo-kansan jäseniä. Löytyipä mukaan myös suoranainen arkistojen helmi, jonka esittelen viimeiseksi.
Indigenous Pop: Native American Music From Jazz to Hip Hop (toim. Berglund, Johnson & Lee 2016)
Indiginous pop (2016) on teos, jossa tarkastellaan Yhdysvaltojen alkuperäisväestön vaikutusta jazzista hip hoppiin. Indeginous pop käsittelee mm. jazzia, bluesia, country-westerniä, rock and rollia, reggaeta, punkia ja hip hoppia. Mukana vilisee tuttuja nimiä mm. protestilaulujen sekä Red Power -liikkeen ajoilta, mutta myös tekijöitä, jotka ovat uusia tuttavuuksia, kuten punk-yhtye Blackfire tai Casper Lomayeswa.
Teos on kiinnostava tietokirja, joka syventää esim.Rumble – The Indians Who Rocked the World (2017) -dokumentin valottamaa kuvaa. Kyseinen dokumentti oli katsottavissa Yle Areenassa parisen vuotta sitten ja toi uudenlaisen näkökulman populaarimusiikin historiaan. Kiiteltyä dokumenttia on moitittu lähinnä siitä, että se on liian lyhyt ja loppuu kesken. Ainakin ennen kuin siinä päästään käsittelemään mm. Jim Pepperiä ja Don Cherryä, jotka ovat edelläkävijöitä kokeellisen jazzin ja nk. maailmanmusan kentillä.Valitettavasti sitä ei saada tekijänoikeudellisista syistä hankittua kirjaston kokoelmiin, mutta se putkahtelee tasaisin väliajoin erilaisiin suoratoistopalveluihin. Ehkäpä juuri sinulla on omat kätevät konstisi kaivaa se esiin bittivirrasta?
Tässä dokumenttielokuvan traileri siitä kiinnostuneille.
Rez Metal: Inside the Navajo Nation Heavy Metal Scene (kirj. Ashkan & Zappia, 2020)
Rez Metal (2020) -teoksessa tarkastellaan 2000-luvun alun nuorisokulttuuria metallimusiikin nyt jo ylisukupolvisen jäljen kautta. Hevimetalli on kirjoittajien mukaan osunut ”erityisesti Arizonan Navajo reservaatin kollektiiviseen hermoon” jopa niin, että monet yhteisön kulttuurillisista johtajista ovat huomanneet sen inspiroivan voiman. Hevimetallin kautta puretaan yhteisön kohtaamia vastoinkäymisiä ja arjen haasteita, ja kurkotetaanpa yhteistyön merkeissä skandinaviaan.
Sound Relations: Native Ways of Doing Music History in Alaska (Perea, 2021)
Musiikkiperinteeseen Alaskassa on tarttunut Jessica Perea Bisset teoksessaan Sound relations(2021). Teoksessaan Bisset, joka itse kuuluu Dena’ina kansaan, tarkastelee alaskan inuiittien musisointiperinteitä ja niiden merkitystä alkuperäiskansojen oikeuksia ajavassa liikehdinnässä.
Kirjaa lukevalle jää käsiin kattava kuva siitä, miten laajasti näitä perinteitä on kuultavissa eri musiikin genreissä aina kristillisistä virsistä populaarimusiikkiin. Lukukokemus johdattaakin uudelleen arvioimaan musiikin, alkuperäiskulttuurien ja kolonialismin risteyskohtia Amerikan mantereilla.
Arkistommme helmenä: Teton Sioux Music & Culture (Densmore, 1918)
Viimeisenä nostan esiin perinteisempää etnomusikologista tutkimusta edustavan teoksen yli 100 vuoden takaa. Tämä kokoelmamme helmi ei sentään kuitenkaan ole alkuperäispainos vaan painos vuodelta 1992. Sinällään jo toki iäkäs sekin yleisen kirjaston kokoelmaan kuuluvaksi.
Teton Sioux & Culture (1918) on kiinnostava kurkistus antropologiseen otteeseen musiikintutkimuksessa. Se ansaitsee sanasen erityisesti tekijästään, jota nykyisin etnomusikologsikin varmaan tituleerattaisiin.
Densmoren äänityssessio 1916 (Blackfoot chief, Mountain Chief Bureau of American Ethnology.)
Teoksen kirjoittaja Frances Densmore (1867 – 1957) kasvoi kuunnellen dakota-kansan musiikkia, opiskeli musiikkia, työskenteli musiikinopettajana reservaateissa ja tallensi vuodesta 1907 alkaen musiikkiperinteitä Smithsonian Instituutille (Smithsonian Instution’s Bureau of American Ethnology). Osa näistä äänitteistä on nykyisin Library of Congressin säilytettävänä.
Kesäisenä päivänä Helsingin Jollaksessa seison hieman jännittyneenä musiikkitieteen professori ja semiootikko Eero Tarastin ja hänen puolisonsa pianisti, musiikkitieteilijä Eila Tarastin kotitalon edustalla.
Noustessani portaita ylös, huomaan heidän ulko-ovensa olevan avoinna. Koputan oveen ja sisäinen jännitykseni haihtuu sillä samaisella hetkellä, kun professori Tarasti ottaa minut ystävällisesti vastaan ja sivistyskodin atmosfääri alkaa ympäröidä tajuntaani.
Tarasti ja nuoruuden käännökset
Silmäni kiinnittyvät katseisiin seinillä. Ne ovat taidemaalari Anna Sahlsténin (1859-1931), Tarastin suvun suuren eurooppalaisen öljyväritöissä kuvattujen ihmisten katseita. Sahlsténin kansainvälisesti tunnetuin työ Leipähuolia, joka sai osakseen mainetta ja kiitosta Pariisin Mars-kentän salongissa vuonna 1896, on luonnoksena läsnä Jollaksen kodissa.
Kirjahyllyt tulvivat niin musiikkitieteen, semiotiikan, kulttuurihistorian kuin kaunokirjallisuuden merkkiteoksia. Yksi hylly on omistettu kokonaan Marcel Proustille, toinen Richard Wagnerille. Molempien vaikutus näkyy vahvana Tarastin opetuksessa ja kirjallisessa tuotannossa.
Taulut, kirjat, kunniamerkit ja piano henkivät sivistyksen taustaa ja jatkuvuutta. Aktiivinen humanisti ei näytä hiljentämisen merkkejä, sillä kirjoituksia ja luentoja niin Suomessa kuin myös ulkomailla on tulevana syksynä paljon.
Eero Tarasti (1948-) on Suomen kansainvälisesti tunnetuin musiikkitieteilijä ja semiootikko. Tarastin ansiokas ura musiikkitieteen ja semiotiikan kentillä on tuonut hänelle lukuisia kotimaisia ja kansainvälisiä huomionosoituksia sekä viiden yliopiston kunniatohtoriuden. Tarastin toimintaa on aina ohjannut sivistyksen, tieteen ja taiteen ihanteet, jotka ovat tehneet hänestä kosmopoliitin oppineen.
Musaston kaksiosaisessa haastattelussa professori Eero Tarasti valottaa elämänvaiheitaan, ajatteluaan ja haaveitaan.
Professori Tarasti, millaisten projektien parissa olette tänä vuonna työskennelleet?
Olen saanut päätökseen tässä muutamia kirjoituksia ja olen julkaisemassa ulkomailla artikkeleita sveitsiläisellä kansainvälisellä Springer kustantamolla. Kaikkiaan yli kymmenen artikkelia on ilmestymässä ja nyt juuri olen lukemassa niiden oikovedoksia.
Olen myös kirjoittanut tekstejä musiikkitieteen, semiotiikan sekä oman teoriani eksistentiaalisemiotiikan alalta. Sitten tietysti jatkan Synteesi aikakausilehden toimittamista ja siihen kirjoittamista. Siinä muuten viimeisin kirjoitukseni oli tämä Marcel Proustin ja Reynaldo Hahnin vertailu ”Portraits de Peintres” teoksen yhteydessä. Portraits de Peintres on Reynaldo Hahnin pianokappaleiden sarja, jonka yhteydessä julkaistiin Marcel Proustin runot. Kappaleet perustuivat kaikki tiettyihin maalauksiin Louvressa. Kyseessä on erittäin mielenkiintoinen ekfrasis, siis kolmen taiteen keskinäinen vuorovaikutus ja synteesi. Nyt se on ilmestynyt suomen kielellä (Synteesi 2-3/2021) ja myöhemmin myös englannin kielellä.
Wagner ja eksistentiaalisemiotiikka
Sitten tietenkin se suurtyö, joka minua on askarruttanut jo kauan, on nyt vihdoin viimein tulossa. Kyseessä on kirjani Richard Wagnerista. Sitä kirjaa olen oikeastaan tehnyt koko ikäni. Olen kyllä julkaissut aika paljon Wagnerista, että tavallaan kirjaa on jo kirjoitettuna aikamoinen määrä sivuja.
Kaikkein viimeisimmät tulkintani liittyvät kehittämäni eksistentiaalisemiotiikan teoriaan ja sen malleihin, joita aion soveltaa Wagneriin. Siinä olen kyllä tehnyt omasta mielestäni ihan viime aikoina uusia keksintöjä.
Yksi valtava ongelma on kysymys Wagnerin kirjallisen tuotannon ja hänen sävellystensä välisestä suhteesta. Se on sen takia suuri ongelma, koska Wagner oli kykenemätön millään tavalla käsitteellisesti kuvaamaan sitä, mitä hän teki säveltäjänä. Siinä on aivan valtava juopa. Wagner ei koskaan kirjoittanut siitä, miten hän säveltää, ei ikinä. Syy siihen varmaan oli se, että hän oli siitä niin varma. Hän kirjoitti nimenomaan siitä mistä hän oli epävarma, eli mikä hänen sävellystensä ja oopperoidensa sisältö on, miten ihmiset ne kokevat ja mihin suuntaan hän halusi niitä ohjata.
Wagnerin kirjoituksissa on myös hyvin paljon kyseenalaista materiaalia, joka häntä jo aikoinaan diskvalifioi järkevien ihmisten piirissä, kuten esimerkiksi tämä Das Judentum in der musik (1850) sekä myös ranskalaisten systemaattinen haukkuminen. Tietenkin tämä kaikki on äärimmäisen moniselitteistä ja suomessa esimerkiksi kollegani Hannu Salmi on tutkinut Wagnerin saksalaisuusideologiaa ja sitä mitä se pohjimmiltaan oli.
Luulen että olen kehittänyt sellaisen teoriamallin, joka kykenee selittämään tätä. Kutsun sitä zemic-malliksi. Zemic-mallissa on nelikenttä, sanotaan semioottinen neliö, jossa on neljä termiä, jotka ovat keskenään tietyissä loogisissa suhteissa. Nämä neljä termiä ovat: kontraarisuus, kontradiktorisuus ja molempien oppositiosuhteet. Tästä on kehittynyt malli, joka perustuu kategorioihin: Moi ja Soi. Muistelmieni nimi pohjautuu myös juuri tähän. Moi on siis minä ja Soi on yhteiskunta.
Mallissa on neljä kohtaa: Moi1, Moi2, Soi2 ja Soi1. Näistä Moi1 tarkoittaa samaa kuin kehomme. Se merkitsee olemassaoloamme fyysisenä, sensuaalisena, kaoottisena ja jäsentymättömänä todellisuutena, jossa me kaikki elämme.
Kun tämä Moi1:n sinnlichkeit (aistillisuus), joka on kaaottinen, alkaa jäsentyä, ihmisen kehityksen ja kasvatuksen seurauksena hänestä tulee persoona, subjekti ja aktori eli Moi2.
Soi1 taasen on eräänlainen ääripooli tälle Moi1:lle, Soi1 on siis arvot ja normit abstrakteina entiteetteinä esimerkiksi kauneus, hyvyys ja oikeus ovat juuri tällaisia entiteettejä. Sitten Soi2 on yhteiskunnan praksikset eli käytännöt, joiksi Soi1 muuntuu käytännössä.
Esimerkiksi jos arvoni (Soi1) on kauneus, niin saatan toimia konservatoriossa tai balettikoulussa (Soi2) ja taasen mikäli arvoni (Soi1) on isänmaallisuus, saattaa armeija olla Soi2:ni, missä pystyn toimimaan arvo(je)ni mukaisesti. Eli konservatorio, balettikoulu ja armeija ovat sosiaalisia praksiksia ja tämä on pelkistettynä zemic-malli.
Tämä nyt ei vielä varmasti paljon sano lukijalle, mutta olen käyttänyt tätä mallia jo moniin säveltäjiin, kuten Sibeliukseen, Chopiniin, Villa-Lobosiin. Nyt kun analysoin Wagnerin teoriakirjoitukset tällä mallilla, niin minä paljastan siitä sellaisen rakenteen, joka on jotain aivan muuta kuin looginen filosofinen diskurssi.
Richard Wagner
Wagnerin teoriathan eivät ole ollenkaan mitään filosofiaa, suoraan sanoen ne ovat toivotonta sekasotkua, nonsenssia, mikäli niitä alkaa lukemaan filosofiana. Siis aivan älyttömiä. Ei kukaan ihminen niitä viitsi enää nykyaikana lukea, mutta sieltä alta paljastuu sellainen zemic-rakenne, joka saattaa olla samanlainen kuin hänen oopperoissaan.
Nimittäin jos myös nämä oopperat, musiikki ja libretto etc. tulkitaan tällä nelikentällä Moi1, Moi2, Soi2, Soi1, niin sieltä paljastuu struktuuri. Nyt minulla on siis kaksi rakennetta, nimittäin niiden teoriatekstien rakenne ja musiikin, oopperan rakenne ja ne minä olen tulkinnut samalla metakielellä, jolloin ne voidaan yhdistää. Tällä tasolla saattaa tosiaan olla niin, että Wagnerin teoriatekstit noudattavat jotain kummallista musiikillista rakennetta, joka on aivan outo filosofiselle diskurssille.
Jokainen joka ”joutuu” lukemaan Wagneria, ymmärtää että eihän tämä ole mitään Nietzscheä, eikä Schopenhaueria, Hegeliä eikä Schellingiä tai mitään muutakaan järkevää filosofiaa, vaan se on jotakin aivan muuta.
Jäämme odottamaan Wagner kirjaanne innolla. Millaiset tekijät, tapahtumat ja tapahtumaketjut alunperin johdattivat teidät tutkimaan musiikkia semiotiikan keinoin?
Tuo on kyllä oikein mielenkiintoinen ja hyvä kysymys, sillä voidaan tosiaan kysyä: kuinka tullaan musiikin semiootikoksi? Tietenkin siinä oli se, että kun aloin opiskella niin minulla oli kaksi alaa. Oli musiikki. Olin pianisti ja pyrin Sibelius akatemiaan pianonsoitossa ja pääsin sinne.
Sitä ennen olin soittanut jo lapsesta asti ja ansioiduin myös pianokilpailuissa. Muistan kun soitin pääsykokeessa Schumannin Fantasian ensimmäistä osaa ja Beethovenin Myrskysonaatin ensimmäistä osaa, sekä Bachin Partitan B-duuria, niin minut kyllä keskeytettiin aika pian ja sanottiin ”kiitos, ei teidän tarvitse enää.” Timo Mikkilä kerran kysyi, olenko soittanut Schumannin Fantasian toista osaa? Vastasin, että en, sillä sehän on aivan hirvittävän vaikea, enkä osaa sitä vieläkään. Ainoastaan Franz Liszt soitti sen niin, että Robert Schumann sanoi sen olevan jumalallista.
Pääsin siis Sibelius akatemiaan, opiskelemaan musiikkia Liisa Pohjolalle ja yhtä aikaa pyrin myös yliopistoon. Aivan aluksi pyrin yliopistolle oikeustieteelliseen, mutta en päässyt sinne. En oikeastaan edes halunnut sinne, vaikka kuitenkin ylioppilastodistuksessa oli kuusi laudaturia.
Siihen aikaan lakitieteeseen ei päässyt ilman pääsykoetta. Sinä kesänä olin ja opiskelin Wienissä ja yritin lukea Veli Merikosken lakitieteen kirjaa, mikä oli pääsykoevaatimuksissa silloin. Se oli aivan kauhean tylsää luettavaa. Istuin Hofburgin kirjastossa ja yritin lukea, mutta ei se tarttunut minun aivooni ollenkaan. Pääsykoe epäonnistui, enkä näin ollen päässyt sisään.
Muistan kuinka enoni, Ilmo Saijonmaa sanoi että ”eihän nyt Eero mitään lakia rupea lukemaan, vaan estetiikkaa.” No, minulla kuitenkin oli ne kuusi laudaturia ja teoreettinen filosofia oli sellainen aine, johon niillä pääsi suoraan, niin mä menin sit sinne.
Filosofia oli kiinnostanut minua jo kouluikäisenä paljon. Silloin jo aloitin käännösprojektini, siis käänsin Hegeliä ja Heideggeriä suomen kielelle saksasta. Olin filosofiassa sisällä silloin jo ja ajattelin, että filosofia on minulle sopiva valinta. Eli minulla oli nämä kaksi alaa. Oli musiikki, josta olisin voinut tulla muusikoksi ja sitten oli tämä filosofia.
Yliopistolla filosofia vaihtui armeijan jälkeen sosiologiaksi. Tavallaan koin tietynlaisen sosiaalisen herätyksen ja huomautan, että tämä olivat vuodet 1968 ja 1969, ja olin siis mukana nuorisoliikkeessä, mikä oli silloin aktivoitunut kaikkialla Euroopassa. Nyttemin tämä tietysti tuntuu vähän hullulta.
Sitten yhtäkkiä minua alkoi kiinnostaa etnologia ja sosiaaliantropologia. Törmäsin Claude Levi-StraussinLa Geste d´Asdiwal (1958) kirjan ruotsinnokseen Myten om Asdiwal. Aloin lukea kirjaa ja ymmärsin, että hyvänen aika: Levi-Strauss puhuu musiikista ja myyteistä, tämä on minua varten. Tässä on siis teoria, joka yhdistää musiikin ja filosofian. Tämän katson olevan musiikin semiotiikan alkulähtökohta minulle.
Tarastin käsikirjastoa
Ketkä ovat olleet tärkeimpiä opettajiasi?
Musiikki on tietysti sellainen ala, että sitä pitää jo opiskella hirveän varhain vakavasti. Opettajia kyllä oli monia. Olin Helsingin konservatoriossa ja siellä oli opettaja, mutta sitten äitini otti minut sellaiselle privaattiopettaja Kaisa Arjavalle, joka oli hänen entinen luokkatoverinsa ja jonka tytär Ritva Arjava oli kuuluisa pianisti.
Olin Kaisa Arjavalla noin viisi vuotta yksityisoppilaana ja paha puoli oli se, että minulla ei ollut lainkaan musiikin teoriaopintoja, mitkä olisi olleet konservatoriossa. Eli soitin ja opiskelin vain pianoa sitten. Sitten musiikkiurani jatkui Liisa Pohjolan oppilaaksi, joka oli taas hyvin erilainen opettaja. Mutta hän oli kuitenkin hyvin jännittävä ja puhui vaikuttavasti muusikkoudesta.
On kaksi eri asiaa olla muusikko ja olla pianisti. Muistan kun ranskalainen Yvonne Lefébure, klassinen pianisti, joka piti kurssia École Normalessa, oli eräällä levyllä haastateltavana. Haastattelussa nuori mies mainitsee termin ”muusikko” ja Lefébure suutui tästä, että häntä pidetään muusikkona eikä pianistina. Pianistillahan korostuu tekninen virtuositeetti ja muusikkous on jo toisenlaista.
Liisa Pohjolalta opin nimenomaan tätä muusikkoutta. Sitten tietenkin halusin lähteä ulkomaille. Olin sellainen vaikea tapaus koska aina kesken kaiken lähdin ulkomaille. Siihen aikaan sitä ei nimittäin katsottu ollenkaan hyvällä Sibelius akatemiassa.
Yliopiston puolella ratkaisevaksi käänteeksi muodostui tutustumiseni Erik Tawastjernaan. Tawastjerna kutsui minut kotiinsa luokseen ja sitten hän sanoi: ”tämä musiikkitiede on juuri sinua varten.” Sitten kävi niin, että taas vaihdoin tiedekuntaa. Tällä kertaa Historiallis-kielitieteelliseen, otin musiikkitieteen pääaineeksi ja estetiikan sivuaineeksi.
Sitten alkoi ulkomailla opiskeluni ja siellä minulla nimenomaan oli hyvin tärkeitä opettajia. Pariisissa minulle opetti pianoa Jules Gentil, joka oli ollut myös Erik Tawastjernan opettaja. Hänen jälkeensä opettajani oli Jacques Février. Hän oli aivan legendaarinen pianisti. En silloin vielä tiennyt miten mielettömän kuuluisa hän todella oli. Février oli siis kantaesittänyt RavelinG-duuri konserton prinsessa Polignacin palatsissa Pariisissa 20-luvulla ja hän kuului Pariisin korkeamman yläluokan piireihin. Hän antoi vielä tunteja siellä Boulevard Malesherbes & Rue de la Terassella. Sitten myöhemmin olin tietysti myös Brasiliassa ja Amerikassa.
Pariisi & Levi-Strauss
Tieteessä minulle ilman muuta tärkein opettaja oli Claude Levi-Strauss. Oikeastaan kaikkein suurin tiedeihanteeni on ollut ja on edelleen Levi-Strauss, hänen valtava antropologinen tutkimuksensa ja strukturalisminsa. Ihan nuorena, olin juuri valmistunut maisteriksi, lähdin Pariisiin mukanani graduni Strukturalistisen musiikkitieteen mahdollisuudesta suomeksi. Pariisissa menin Gollége de Franceen, jossa Levi-Strauss silloin toimi ja pyysin saada vastaanottoa. Siis kaksikymppinen suomalainen! No, vastaanotto sitten järjestyikin ja tapasin Levi-Straussin. Pariisi on avoin kaikille.
Claude Levi-Strauss
Tässä vastaanotossa auttoi tietenkin se, että olin tutustunut suomalaiseen antropologiin, jonka nimi oli Elli Kaija Köngäs-Maranda. Hän oli hyvin tunnettu kansainvälisesti alallaan ja Levi-Straussin ystävä. Minulla siis oli terveisiä Elli Kaijalta Claude Levi-Straussille, mikä oli kontaktina merkittävä.
Levi-Straussin tapaaminen oli minulle todella tärkeä hetki elämässäni, jonka olen dokumentoinut Moi & Soi muistelmiini tarkasti. Sen jälkeen maailma tuntui avautuneen aivan uudella tavalla. Tapasin Levi-Straussin myös toisen kerran myöhemmin, kun tein hänen kanssaan haastattelun.
Halusin Pariisiin. Wien, joka on satumaisen upea kaupunki, mutta siihen aikaan hyvin porvarillinen, sai nyt jäädä maailmankaupungin, Pariisin tieltä. Aloin opiskella Pariisissa, sain stipendin, mutta en osannut vielä tuolloin ranskan kieltä.
En ollut opiskellut ranskaa koulussa, luin latinaa kahdeksan vuotta, viisi tuntia päivässä. Sitten kuitenkin aloin lukea sanomalehtiä ja kuuntelin puhetta, josta sieppasin aina ilmaisuja ja otin niitä käyttöön omassa puheessani.
Sitten menin A. J Greimasin seminaariin ja tapasin Roland Barthesin kaksi kertaa ja haastattelin häntä. Oli Michel Foucaultin luento ja paljon muuta intellektuaalista liikehdintää. Oikeastaan voisi sanoa, että nämä olivat väitöskirjani ohjaajia.
Tawastjerna ei puuttunut väitöskirjaan koskaan millään tavalla ja se oli hänen loistava piirtensä. Myöskään Erkki Salmenhaara, joka oli silloin apulaisprofessori, ei puuttunut tai yrittänyt ohjata minua, vaan sain tehdä ihan rauhassa. Minua olisi vain häirinnyt, mikäli joku olisi puuttunut prosessiini, olin ihan varma silloin tekemisistäni. Väitöskirjani ohjaajia olivat siis nämä kansainväliset tähdet, joita ihailin, tutkin ja käänsin.
Teksti ja toteutus: Santeri Skofelt
Kuvat: Santeri Skofelt
Richard Wagner photograph by Franz Hanfstaengl (1804 – 77).
Claude Levi-Strauss: Levi-Strauss2.jpg Wikimedia commons
Turun kaupunginkirjaston hyvänmielen hittimittari kokoontuu jälleen sulkakynät sauhuen arvioimaan entisiä ja nykyisiä hittejä. Päivän valikoimasta valitaan suosikki reilulla ”käsi pystyyn”-meiningillä. Ensimmäinen kokoontuminen on poikkeuksellisesti tiistaina, muutoin kokoonnumme tiistaisin.
Syksyn riemukkaat teemat ovat:
TI 13.9. klo 14-15.30 ”On ilmoja pidellyt”
KE 12.10. klo 14-15.30 Hittejä elokuvista
KE 16.11. klo 14-15.30 Värit
KE 14.12 klo 14-15.30 Joulu
Tervetuloa kuuntelemaan hyvää musaa ja viipottamaan käpälällä.
Arveluttaako kanteleen kielten vaihto? Menikö kitarastasi tallanasta? Eikö ukulele enää soi?
Turun kaupunginkirjaston Musiikkiosastolla tutustutaan tänä syksynä kitaran, kantelen ja ukulelen kielten vaihtoon. Huoltohommissa asiakkaita opastaa mm. kitaran alkeet ja johdatus ukulelen soittoon -kursseilta tuttu ohjaaja Juhani Mistola.
Tapaamme PÄÄKIRJASTON PAJASSA kolmena peräkkäisenä torstaina klo 17-18.30. 1.9. klo 17-18.30 kitara 8.9. klo 17-18.30 kantele 15.9 klo 17-18.30 ukulele.
Tule joukkoon hurjapäiseen ja ota ensiaskeleet oman instrumenttisi huoltomestarina!
Tulevaisuudessa asiakkaiden on mahdollista Pääkirjaston Pajassa varata myös aika Kielisoittimen huolto-pisteeseen ja tulla esim. virittämään soitinta, tekemään kevyitä huoltoja ja vaihtamaan kieliä. Kielet ja muut puuttuvat soitinten osaset on tietysti hankittava itse. Musiikkiosaston henkilökunnalta saa sitten tarvittaessa taustatukea ja ainakin rohkaisevaa tsemppihenkeä.
Mutta näistä lähempänä kun kielisoittimen huoltopakki on kasassa.
Sitä ennen, tervetuloa Juhani Mistolan kanssa vääntelemään herkkiä kanteleen kieliä T-avaimella ja opettelemaan viritysmittarin toimintaa.
Torstaina 25.8. klo 17 Turun kaupunginkirjaston Muusiikkiosastolle saapuu tietokirjailijavieraaksi Timo Kalevi Forss (s. 1967) helsinkiläinen tietokirjailija, muusikko ja toimittaja. Hän on kiinnostava monitaituri populaarikulttuurin kentällä.
Musiikin tietokirjallisuuden saralla häneltä on julkaistu teoksia liittyen pop&rockista ja punkista aina iskelmään:
Leevi and the Leavings: Hittitehtaan tarina (2022) Helismaa: Sanoittajamestarin värikäs ja traaginen elämä (2021) Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamo (2017) Tähden meren yllä – suomalaisen tangon tarina (2019 Toverit herätkää: poliittinen laululiike Suomessa (2015) sekä yhteistyössä Aiju Salmisen kanssa teos Mitä on punk? (2018)
Toimittajana Forss kirjoittaa mm. Voimaan ja on tehnyt ohjelmia myös Radio Helsinkiin. Muusikkona Timo Kalevi Forss toimii muun muassa yhtyeissä Atomic Blast ja Amurin Tiikerit. Forss on lauluntekijä, erityisesti sanoittaja. Hänen tekstejään esittäneet muun muassa Vibrakööri, Danny, Freud, Marx, Engels & Jung, Muska, Tumppi Varonen, Sinikka Sokka, Maria Hänninen, Viktor Klimenko ja Veli-Matti Järvenpää.
Haaastattelu nähtävissä myös FB-Live-lähetyksenä ja nauhoitteena 2 viikon ajan jälkeenpäin.
Musasto 