Black Sabbathin vuonna 1970 julkaisema albumi Paranoid on jäänyt heavy rockin historiaan genren ehdottomana merkkipaaluna.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ozzy Osbourne, Tony Iommi ja Geezer Butler suuntaavat alkuvuodesta jäähyväiskiertueelleen ja Suomessa ’hautajaisia’ juhlitaan 7.7.2016.
Black Sabbathin The End -kiertue pysähtyy Helsingin Kaisaniemessä nimikkeellä ’Monsters of Rock’.
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset
Iron Maiden – The Book Of Souls
Iron Maidenin tyyppien puheista on aistivinaan että tuore The Book Of Souls saattaa jäädä bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ennakkopuheissa bändin hahmot ovat varauksetta kehuneet kiekkoa – jopa uran parhaaksi. Maidenin rumpali Nicko McBrain hehkuttaa albumia bändin uran huippuhetkeksi. Rumpalin mielestä mukana ovat koko Maiden-historian yhteen kokoavat ainesosat.
Levyn biisien pituudet venyvät lähemmäs kymmentä minuuttia kokonaisuuden päättävän Empire of the clouds -teoksen kellottaessa peräti 18 minuutin ylityksen. Viisujen pituudesta huomaa Maidenin keskittyvän eeppisempään ja progressiivisempaan ulosantiin. Suoraan sanottuna Maiden on antanut kaikkien kukkien kasvaa. Juuri edellämainittu Bruce Dickinsonin suurteos Empire of the clouds on todellinen progemammutti – musiikillinen taidejärkäle. Rönsyjä ei ole lähdettu tukahduttamaan tai saksimaan. Kyseisellä periaatteella etenevällä albumilla on niin hyvät kuin varjopuolensa.
Jos Maidenin tyypit ovat halunneet sisällyttää levylle koko bändin historian, tiukkaan puristettu ja vauhdikkaammin etenevä materiaali on jäänyt pahasti paitsioon. Levyllä on oikeastaan vain kaksi sinkkubiisiksi sopivaa kappaletta, joista Speed of light on perinteisempää ja iskevämpää Maidenia. Se toinen, Tears of a clown, kuulostaa vahvasti Dickinsonin soolotuotokselta. Levyn muun materiaalin tunnistaa selkeästi Maideniksi mutta ‘anna kaikkien kukkien kasvaa’ -filosofian ansiosta viisut venyvät ja paikoin vauhtikin on kovin laiskaa. Iron Maiden ei ole progressiivisen haastamisen parissa pelikentän vikkeläliikkeisin pelinrakentaja. Paikoin meno on valitettavan kulmikasta. Myös Bruce Dickinsonin ääni hoippuu hetkittäin aivan rajoilla.
Mutta, luovuttamalla vapaat kädet formaatista ja genrelokerosta välittämättömälle ilmaisulle, yhtye on onnistunut tavoittamaan jotain Maiden-kaavan rikkovaa parhautta. The Book Of Souls -albumilla Maiden on eeppisen mietteliäs mutta myös kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton – bändistä on aistivinaan uuden löytämisen vapautunutta iloa. Steve Harris totesi levyn päättävän 18-minuuttisen mammuttibiisin olevan mestariteos. Empire of the clouds on hämmentävän monimuotoinen ja kokeileva – mutta olisi kaivannut tiivistämistä. Samat sanat voi sanoa koko levyn mitalle. Tiivistämällä lopputulos olisi vielä parempi. Ilmiselviä iskubiisejä janoaville faneille The Book Of Souls saattaa olla pettymys. Kuitenkin, albumi on hieno osoitus ikonisen bändin kyvystä päästää irti vuosikymmenten painolastista ja tuottaa maailmaan yhtyeen artistikuvaa laajentava luovuuden ilmentymä. Aikakirjoihin jää massiivinen monoliitti.
Historia tulee osoittamaan The Book Of Souls -albumin paikan Maidenin diskografiassa – levy on jossain pienimuotoisen mestariteoksen ja musiikillisen testamentin välimaastossa. Levy ei ole millään lailla täydellinen mutta bändin halua tehdä jotain muuta kuin ‘sitä samaa’ pitää kunnioittaa. Maiden on jo legendan arvonsa ansainnut, joten riskejä ottamalla bändillä ei ole muuta kuin hävittävää. Kuten Nicko McBain totesi, Iron Maiden olisi suurinpiirtein voinut ‘piereskellä paperipussiin’ ja osa tyypeistä olisi todennut lopputuloksen olevan ‘ihan ok’. Maiden ei valinnut turvallisinta keskiviivan lanausta ja siitä kiitos!
J.Kaunisto
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy
Sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian ovat kiertäneet ympäri Suomen kouluja puhumassa ja esittämässä Jean Sibeliuksen tuotanota. Ohjelmassaan he kertovat sävellysten lomassa tarinaa Sibeliusten häämatkasta Lieksaan sekä runonlaulun, Kalevalan ja Karjalan vaikutuksesta säveltäjämestarin musiikkiin. Konserttikeskuksen järjestämien Sibelius-koulukonserttien kokonaismäärä tulee olemaan kuluvana vuonna lähes 500.
Koulukonserttien pohjalta syntyi Soiva Metsä -kirja (Lasten keskus ), jonka on kirjoittanut ja kuvittanut Katri Kirkkopelto. Osana kirjaa on Jussi Makkosen ja Nazig Azezianin Soiva metsä -levy, jossa kuullaan Sibeliuksen tunnetuimpia teoksia. Kirjaa + levyä on myyty kultalevyrajaan oikeuttava 10 000 kappalettta. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen klassisen musiikin sello-piano-levy, joka on myynyt kultaa.
Jussi ja Nazig lanseeraavat uuden Soiva metsä -aiheisen multimediakonsertin Savoy-teatterissa 4.10.2015. Konsertin maailmanensi-ilta on New Orleansissa 27.9.2015. Savoy-teatterin konsertti on samalla kultalevykonsertti.
Multimediakonsertin videot on kuvattu Sibeliuksen kotona Ainolassa sekä Pohjois-Karjalassa ja Pielisellä niissä paikoissa, joista Sibelius haki inspiraatiota sävellyksiinsä.
Sellisti Jussi Makkonen on parhaillaan Yhdysvaltain kiertueella yhdessä pianisti Ruusamari Tepon kanssa. Kaksikko soittaa kaikkiaan 12 Sibelius-aiheisessa konsertissa eri puolilla Yhdysvaltoja.
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset
Vuosina 1962-70 The Beatles julkaisi 27 ykköshittiä USA:ssa ja Britanniassa. Näistä kappaleista vuonna 2000 koostettu The Beatles 1 -kokoelma-albumi nousi listojen kärkeen 35:ssä maassa ja siitä tuli maailmanlaajuisesti vuosikymmenen myydyin albumi. Levyä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.
Nyt 15 vuotta myöhemmin julkaistavat laajennetut versiot The Beatles 1 -albumista tuovat mukaan myös visuaalisen elementin.
Yhtyeen lopetettua kiertueet oli uusien julkaisujen promoaminen maailmanlaajuisesti hankalaa, joten yhtye alkoi julkaisemaan ”minielokuvia”. Nämä uraauurtavat promofilmit ja videot toimivat jo tuolloin The Beatlesille markkinointivälineinä tavalla joka myöhemmin 80-luvulla muuttui musiikkivideoiden yleistymisen myötä alan standardiksi.
The Beatles 1 -julkaisut kokoavat ne kaikki yhteen. Laajennettu paketti julkaistaan 6. marraskuuta yhdessä alkuperäisen The Beatles 1 kokoelma-albumin kanssa useissa eri formaateissa.
27:n kappaleen The Beatles 1 -CD/DVD- ja CD/Blu-ray -kombot yhdistävät alkuperäisen uudelleenmiksatun CD-albumin ja sen jokaisen kappaleen digitaalisesti restauroidut videot (DVD/Blu-ray) varustettuna uusilla stereo-, 5.1 Dolby Digital- ja DTS HD surround audioäänimiksauksilla. The Beatles 1+ Deluxe on puolestaan laajempi kattaus, joka pitää sisällään 50 promofilmiä ja videota (2DVD/2Blu-ray) ollen kestoltaan yli 200 minuuttia.
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset
10cc tuntuu kuuluvan joidenkin ”metallityöläisten” retoriikkaan viitekehyksenä, jota käytetään, kun on aika korostaa oman materiaalin rankkuutta. Tältä pohjalta voisi julistaa esim. ”Ei me mitään 10cc:tä soiteta” (Suom. ”Me ollaan 10rr:ää – kybällä rajusti ja raskaasti). Who cares?? Varhainen 10cc-musiikki on yhtä seikkailua. Tekstit taas pursuavat sitä nykyään niin usein ja hartaasti peräänkuulutettua ”m*naa”.
Alkuperäinen 10cc koostui kahdesta parivaljakosta. Kevin Godley ja Lol Creme olivat se hullu puolisko, joka 80-luvulla siirtyi mm. mullistamaan musiikkivideo-genreä. Eric Stewart ja Graham Gouldman olivat kaupallisempi puolisko. Sheet Music tarjoaakin hullua poppia kaupallisin silauksin. Molemmat mainitut ”pariskunnat” ovat sittemmin eronneet, mutta Godley ja Gouldman ovat satunnaisesti tehneet yhteistyötä. (Missä viipyy Cremen ja Stewartin yhteistyö?)
Sheet Musicin tunnetuin kappale lienee hillitysti rokkaava avausraita, The Wall Street Shuffle. Teksti viljelee talousmaailman sanastoa mallikkaasti, ja musiikillisia koukkuja on hankala vastustaa. Ahneus kiteytetään hyvin sanoihin ”Bet you’d sell your mother. You can buy another.”
Miltei tuhat sointua sisältävä The Worst Band in the World alkaa vihjailemalla riimiä, jota ei tule: “It’s one thing to know it but another to admit. We’re the worst band in the world but we don’t give a….”
Hotel – kertomus hotellin perustamisesta eksoottiselle saarelle – lienee ollut poliittisesti melko epäkorrekti vuonna 1974. (”Well there’s a big black mama in a tree. She’s gonna cook us, she’s gonna call up the rest of the tribe.”) Vuonna 1974 ei vielä tiedetty, että rock-muusikko ei lopeta koskaan. Millaista on eläköityneen rokkarin elämä? Tähän pureutuu Old Wild Men, johon tuo kieroutta Godleyn ja Stewartin suloiset, täysin vakavalla naamalla vedetyt lauluosuudet sekä pahuksen kauniit kitaraharmoniat. Alla liveversio, jossa Creme soittaa Godleyn kanssa kehittämäänsä, kitaraan liitettävää Gizmo-vekotinta:
Clockwork Creep on varmasti maailman lyhyimpiä minioopperoita. Kahdessa minuutissa ja 42 sekunnissa kuvataan lystikkäästi pommiuhkatilanne lentokoneessa niin pommin kuin Boeing 747:nkin näkökulmasta.
Rautaisilla harmoniakitaroilla maustetussa Silly Lovessa (joka muuten rokkaa fiinisti) kehotetaan kuulijaa keksimään omat riimittelyt rakkaalleen, koska laulajan riimit ovat…”silly”.
Somewhere In Hollywood hurmaa sivistyneellä popilla. Creme onnistui löytämään taas kerran ennenkuulumattomia sointuvaihdoksia. Mukaan on saatu runtattua myös vapaasti muokattu lainaus Ensimmäisestä Mooseksen Kirjasta (”Let there be lights, action, sound”). 10cc-nimellä yhä kiertävä Gouldman esittää tällä hetkellä Sheet Musicia kokonaisuudessaan. Godley vierailee Somewhere In Hollywoodin solistina videon välityksellä!
”Mystinen” Baron Samedi suorastaan rehvastelee idioottimaisuuksilla. (”See the sacrifice of the virgin women. See the deadly snake and the headless chicken.”) Great stuff!
The Sacro-iliacissa (suom. “risti-suoliluunivel”) Gouldman esittelee samannimisen tanssin, jossa ei tehdä mitään ”missä tahansa tempossa ja rytmissä”. Kappale sisältää myös yhden lempiriimeistäni: ”Don’t wanna annoy ya with my paranoia.”
Päätöskappale, Oh Effendi, on simppelillä rockillaan musiikillisesti levyn yksinkertaisin veto. Teksti on kuitenkin niin purevaa satiiria öljylle person länsimaalaisen veijarin ja modernisoitumista ajavan, henkevämmät arvot unohtaneen šeikin välisistä bisneksistä, että se on oma lempparini levyllä:
”Hey, Prince of the moonbeams, Son of the Sun,
Light of a thousand stars
Your guerrillas are urban, and there’s bourbon on your turban
And the sun shines out of your ass”
Sheet Musicin huolella sävelletyt kappaleet ja terävät tekstit eivät ole vanhentuneet tippaakaan. Omavarainen tuotanto (Stewart äänitti ja miksasi levyn 10cc:n omassa studiossa) toimii edelleen. Yhdessä puuhaamisen ilon kuulee. Minä ainakin tykkään.
Ai niin joo, Sheet Music löytyy täältä.
– The Ultimate Reviewer –
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy
Iron Maidenin uusin albumi on yltänyt listakärkeen 24 maassa!
Kotimaassaan Isossa-Britanniassa Maiden saavutti viidennen albumilistan kärkipaikan. USA:ssa ensimmäisen viikon listasijoitus on neljäs.
24 maan listakärjen lisäksi The Book Of Souls ylsi hopeasijalle Australiassa, Kanadassa, Tanskassa, Ranskassa, Irlannissa, Uudessa-Seelannissa ja Puolassa.
Listakärkeen Iron Maiden nousi seuraavissa maissa: Suomi, Argentiina, Itävalta, Belgia, Brasilia, Kolumbia, Kroatia, Tsekki, Saksa, Kreikka, Unkari, Israel, Italia, Japani, Meksiko, Hollanti, Norja, Portugali, Serbia, Slovenia, Espanja, Ruotsi, Sveitsi ja Iso-Britannia.
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset
(Kuvassa Eino Laitinen ja Esa Salminen. Kuva: Katariina Mäkinen-Önsoy/Kaupunkiuutiset)
Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla on esillä syys-ja lokakuun ajan raisiolaisen Esa Salmisen kokoama näyttely Raisrock 1979-85.
Vuosikymmenten ajan Raision ja myös laajemmin Turun alueen musiikkia esille tuonut Raisrock ansaitsee tulla esille näyttelyn muodossa. Myös paikallinen media on huomioinut näyttelyn. Kaupunkiuutisten jutussa Esa Salminen toteaa näyttelyn tuovan esille ajanjakson, jolloin bänditoiminta oli vilkkaimmillaan Raisiossa. Suunnitteilla on myös Raisrock-historiikki. Lue Kaupunkiuutisten juttu täältä.
Turun Sanomien artikkelissa Esa Salminen toteaa aloitteen Raisrockin järjestämisestä tulleen silloiselta nuorisotoimen johtomieheltä, Eino Laitiselta. Tavoitteena oli tarjota maineikkaassa Pommarin treenitilassa harjoitteleville bändeille tilaisuus päästä esiintymään isommalle yleisölle. Kuulemma luvan saaminen lautakunnasta oli ’aika työn takana’.
Ensimmäinen Raisrock (vuonna 1979) houkutteli paikalle n. 600 henkeä. Enimmillään porukkaa on ollut noin 4000 silmäparia!
Esa Salminen tuli mukaan toisen Raisrockin kohdalla ja hän on toiminut ensiapuryhmän vetäjänä siitä lähtien.
Raisrock on aina ollut yleisölle maksuton tapahtuma. Ainoa maksettu esiintyjä oli vuonna 1983 Vaisaaren kentällä soittanut ex-Wigwam-solisti Jim Pembroke bändeineen.
Aiheesta myös Raisrockin kultaiset vuodet 1979-85 – näyttely Raision kirjastossa
Kategoria(t): Näyttelyt Raisio, Uutiset
Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin johtama KISS juhlii 40 vuotista uraansa ja lisää juhlimisen aihetta tulee tiedosta, jonka mukaan KISS on eniten kultalevymyyntiin yltäneitä levyjä julkaissut amerikkalainen artisti/yhtye.
Recording Industry Association of America (RIAA) on laskenut KISSin ansainneet kaikkiaan 30 kultalevyä (26 KISS-albumia + bändin jäsenten neljä soololeyvä). KISS on vastaanottanut 14 platina-albumia ja kolme levyä on yltänyt tuplaplatinaan.
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset
Ludwig van Beethoven: The Complete String Quartets, Volume 1
The Elias String Quartet
Tälle planeetalle mahtuu suuren suuri määrä jousikvartetteja, osa tunnettuja ja maailmankuuluja, osa vähemmän tunnettuja. Venäläinen Borodin-kvartetti tai amerikkalainen Emerson-kvartetti eivät juuri esittelyä kaipaa ja suomalainen Meta4-jousikvartettikin on viime vuosina tullut monelle tutuksi.
Sama koskee Beethovenin jousikvartettojen levytyksiä: lista on loputon. Gramophone Classical Music Guide rankkaa alun perin unkarilaisen Takács-kvartetin 2000-luvun alun pari levytystä parhaiksi maininnalla “Simply the best”. Viime vuosina (2010-luvulla) ylistäviä mainintoja ovat saaneet esimerkiksi Iso-Britanniassa perustetun Belcea-kvartetin levytykset. Levytyksiä ja mieltymyksiä on paljon ja maailmaan mahtuu paljon erilaisia tulkintoja ja esityksiä ja hyvä niin. Viikon levynä yksi tuore levytys viime keväältä.
Elias-kvartetin (The Elias String Quartet) levy The Complete String Quartets, Volume 1 on osa brittikvartetin nelivuotista Beethoven-projektia. Kvartetti on esittänyt vuosina 2011 – 2015 kaikki Beethovenin jousikvartetot, joita on kaiken kaikkiaan 16. Beethoven-projektin viimeinen konsertti oli viime keväänä maaliskuussa ja kvartetin on tarkoitus julkaista esityksistä konserttitallenteita. Tällä ensimmäisellä huhtikuussa 2015 julkaistulla levyllä on kolme jousikvartettoa: jousikvartetot numero 4, 10 ja 13. Levyn esitys on tallennettu Lontoon Wigmore Hall’ssa helmikuussa 2014.
Ensimmäisen levyn aloitusraita jousikvartetto numero 4 (c-mollikvartetto opus 18 numero 4) on mielettömän upea aloitus hienolle levylle. Kvartetossa on heti ensimmäisestä osasta alkaen huikea eteenpäin menevyyden tunne. Soitossa on todellakin menoa ja meininkiä, joka kulminoituu viimeisessä osassa huimaksi: meno äityy osansa tempomerkinnän Prestissimo mukaisesti erittäin nopeaksi. Kyseessä on livetallenne ja yleisön aplodit jättävät odottavan tunteen: mitä seuraavaksi.
Seuraavaksi kuullaan jousikvartetto numero 10 (E-duurikvartetto opus 74), jonka lisänimenä on Harppu. Kvarteton lisänimi Harppu viittaa ensimmäisessä osassa näppäillen soitettuihin jaksoihin. Kvartetto alkaa hyvin rauhallisesti, soitto on jopa vähän sisäänpäin kääntyneen oloista. Ensimmäisen Poco adagio – Allegro -osan tempo ja tunnelma vaihtuu kuitenkin hyvin nopeasti huomattavasti nopeammaksi, kuten toisen osan tempomerkintä (Allegro = nopeasti) nimikin antaa ymmärtää . Toisessa osassa on todellista koossapitävää liimaa, joka kuitenkin pannaan päreiksi heti seuraavassa Presto-osassa. Siinä soitto on taas räyhäkkään aksentoitua, voimakasta ja rehevää, eikä nopeuttakaan puutu.
Toisella levyllä on Beethovenin jousikvartetto numero 13 (B-duurikvartetto opus 130). Elias-kvartetti on taltioinut levylle viimeiseksi osaksi myös alkuperäisen finaalin Grosse Fuge (Suuri fuuga) opus 133. Suuri fuuga on teknisesti haastava ja äärimmäisyyksiin menevä ja sitä pidettiin alun perin liian rajuna ja sopimattomana jousikvarteton päätösosaksi. Beethoven sävelsikin jousikvartettoon myöhemmin uuden, paljon lyhyemmän ja kevyemmän finaalin ja Suuri fuuga julkaistiin erillisenä teoksena. Tässä siis mukana alkuperäinen finaali.
Alun tunnelma on harras ja sisäänpäin kääntynyt, mutta tunnelma vaihtuu pian kevyemmäksi ja tempo nopeammaksi. Osassa on ikään kuin jotain mietteliästä: kevyen ja nopean jakson jälkeen palataan monta kertaa alun hartaaseen tunnelmaan ja vauhti hidastuu. Sanalliset tempomerkinnät ovat aina tulkinnanvaraisia, mutta omaan korvaani ensimmäisen osan tempomerkintä Adagio, ma non troppo – Allegro on helppo kuulla ja ymmärtää: hitaasti, vaan ei liian hitaasti + nopeasti. Myös toinen osa tempomerkinnältään Presto (=nopeasti, kiireisesti) on helppo kuulla. Elias-kvartetti saa osan todellakin kuulostamaan siltä kuin porukalla olisi kiire jonnekin, kenties soittaman seuraavaa Andante con moto –osaa (= käyden, liikkuvasti)? Osa on valoisa ja kepeä – osa fraaseista soitetaan näppäillen mikä lisää kepeyttä. Tämä B-duurikvartetto on poikkeuksellisesti kuusiosainen.
Neljäs osa Alla danza tedesca eli saksalaisen tanssin tapaan on nimensä mukaisesti tanssillinen osa: sen tahdissa voisi helposti ottaa pari tanssiaskelta. Viidennen osan Cavatina on tempomerkinnältään Adagio molto espressivo (= hitaasti hyvin ilmeikkäästi). Tämä Beethovenin kaunis Cavatina otetaan monissa lähteissä esimerkiksi kun puhutaan yleisesti cavatinasta, lyyrisestä ja laulullisesta sekä usein rakenteeltaan yksiosaisesta soitinsävellyksestä tai ooppera-aariasta. Osan tunnelma on hyvin seesteinen, täysi vastakohta viimeiselle osalle, jo edellä mainitulle finaalille. Finaali tosiaankin hyökkää syliin melkoisella voimalla. Soinnut ovat raastavia ja raakoja, tuntuu kuin soittajat soittaisivat tätä osaa otsa rypyssä suuressa tuskassa. Jousisatsi kuulostaa ”paksulta”. Tunnelma vaihtuu kuitenkin välillä hyvin seesteiseksi, joskin jonkinlainen tuska tuntuu olevan jossain taustalla. Osa on pitkä, tällä levyllä yli 16 minuuttia, ja osaan mahtuu useita tunnelman ja tempon vaihdoksia, paikoin tunnelma on jopa kepeä ja tanssillinen. Osa päättyy vailla tuskaa jämptin jäntevästi ja yleisö haluaa ilmiselvästi lisää: aplodeja ja bravo-huutoja.
Levy on konserttitallenne ja sille on tallentunut jonkin verran myös esimerkiksi soittajien voimakasta hengitystä ja muuta ns. musiikin ulkopuolista äänimaisemaa. Omaa kuunteluelämystäni tämä ei haittaa, melkeinpä päinvastoin: soitossa on mielestäni live-esityksen mukanaan tuomaa spontaaniutta ja raikkautta. Ei välttämättä tunnu siltä, että istuisi konserttisalissa kuuntelemassa esitystä, mutta Elias-kvartetin soitto on ehdottomasti mukaansa tempaavaa ja kiihkeää. Oma suosikkini levyn kvartetoista on c-mollikvartetto opus 18 numero 4. Tunnelma on kiihkeä, viulu itkee ja iho on ihastuksesta kananlihalla jo heti alkumetreillä.
Heli Pohjola
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy
LINDEMANN – SKILLS IN PILLS
Rammstein-pomo Till Lindemannin ja metallituottaja Peter Tägtgrenin (Hypocricy, Pain) sekopäisen yhteistyön tulos Lindemann kuulostaa selkeästi miesten bändituotosten yhteenliittymältä. Rammstein ja Pain samaan pakettiin, kyytipojaksi överiksi vedetyt törkylyriikat – Turmion Kätilöt meets Rammstein. Kun Tägtgrenin kaltainen metallinero on työstänyt soundeja, hanke voi kaatua ainoastaan viisumateriaalin hampaattomuuteen. Kieltämättä Skills In Pills -niminen albumi on kaukana mestariteoksesta mutta Rammsteinin ja Painin faneille on tarjolla perusvarmaa viihdettä. Yllättäen Tägtgrenin tuotantojälki on melkoisen turvallista, suurimmat konetempaukset jätetään käyttämättä. Oikeastaan vain Fish on jyskyttää koneosastoa raskaammalla kädellä – viisusta tulee etäisesti mieleen Rammsteinin Pussy.
Albumin sairainta tekstiä tyrkyttävät Fat ja Golden shower ovat myös viisuina kärkipäässä. Sinkkubiisinäkin ’huvittanut’ Praise abort kertoo albumista kaiken tarpeellisen – raskasta Rammstein-jyräystä ja tarkoituksellisen törkeää, voisi jopa sanoa ala-arvoista sanailua. Lindemannin kulmikas englanninkielen ääntäminen tuo viisujen yleisilmeeseen tuiman ripauksen ’punaniskauhoa’. Albumin nimibiisi Skills in pills on kuin suoraan Rammsteinin harjoituskämpältä.
Ainakin Till Lindemannille levy lienee selkeää terapiaa Rammsteinin pysytellessä tauolla. Itse olisin odottanut Tägtgreniltä reilumpaa tuuletusta, rytmi-ja soundianarkiaa mutta levy vaikuttaa leimallisesti Lindemannin aivoitusten jatkumolta. Tottahan soundit ovat timmissä kunnossa mutta miksi lopputuloksen on haluttu kuulostavan niin suuresti Rammsteinilta? Tägtgren-tyylisen death metallin, industrialin ja Rammsteinin yhdistelmä olisi vointu toimia kympillä. Nyt Tägtgrenin Hypocricy-kortti jää kokonaan käyttämättä.
J.Kaunisto
Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy
Musasto 