Rakkaudenkipeää melankoliaestetiikkaa

The Brian Jonestown Massacre on vuonna 1988 perustettu yhdysvaltalainen, San Franciscosta kotoisin oleva yhtye. Sen vaikutteet ulottuvat tyylilajiltaan psykedeelisestä rockista, folkin ja bluesin kautta aina elektroniseen poppiin. Bändi punoutuu perustajansa, laulaja- säveltäjä Anton Newcomben ympärille, joka on tullut aikoinaan tunnetuksi julkisuudessa enemmän riehumisesta ja vauhdikkaasta elämästään kuin musiikillisesta ulosanniltaan.
Vuonna 2004 valmistuneessa dokumenttielokuvassa Dig!, käydään läpi seitsemän vuoden aikana taltioitua materiaalia bändin matkasta, historiasta ja keskinäisistä viha-rakkaus suhteistaan. Dig! voitti Sundancen Grand Jury palkinnon ja se toi yhtyeelle kansainvälistä tunnustusta. Albumin kansikuvassa esiintyy Yhdysvaltalainen independent elokuvantekijä Jim Jarmusch, joka on käyttänyt yhtyeen ”Not if You Were the Last Dandy on Earth” kappaletta Broken Flowers elokuvassaan.
Bravery, Repetition and Noise (2001)
Bravery, Repetition and Noise ei ole suoraa jatkoa edelliselle, vuonna 1998 ilmestyneelle Strung Out In Heaven albumille. Jonkinlainen punainen lanka levyjen välillä on silti havaittavissa. Ensikuulemalla löytää vaikutteita 70-luvun lopun ja 80-luvun brittiläisistä punkrock -tuotannoista.
Tämä on ehdottomasti yhtyeen haaveilevin albumi. Bravery, Repetition and Noisen rakkaudenkipeä ja katkera melankoliaestetiikka yhdistettynä popahtaviin biiseihin lienee albumin menestyksen resepti. Newcomben vähätellyt laulutaidot ja Matt Hollywoodin suriseva basso pääsee nyt oikeuksiinsa ja sitoo tämän kaiken yhteen.
‘Just For Today’ aloittaa levyn mystisellä sointumelodialla. Se on herkkä kappale ja esittelee levyn aikomukset selvästi.
‘Open Heart Surgery’ antaa ehkä parhaan esimerkin jo mainitusta unelmoivasta ja synkästä melodiasta. Kappaleen kitarat sekä laahaava biitti on hyvää kontrastia ”Sailor”-kappaleelle, joka taas edustaa enemmän 60-luvun psykedeelistä rockia. Päällekkäisillä lauluharmonioilla sekä särökitarasoundillaan se muistuttaa eniten yhtyeen aikaisempaa tuotantoa.
Tamburiinit ja marakassit ovat kuultavissa monella kappaleella. Niistä on vaikeaa olla pitämättä, sillä se pitää rytmin menevänä ja mielenkiintoisena.
Mukana on toki bändille tuttua efektipedaali säröä, tamburiinia, bongo-rumpuja, mutta sähkökitaran lisäksi myös akustista kitaraa, joka tuo biiseihin syvyyttä ja alakuloisia sävyjä.
Albumi ei ole kuitenkaan masentava ja levyn loppupuolella on kuultavissa toivoa.
Levyn taustalla työskentelee vahva ryhmä. Black Rebel Motorcycle Clubin Robert Turner on sanonut, että jokainen muusikko vaikuttaa olleen jossakin vaiheessa mukana yhtyeen kokoonpanossa. Sanojen taustalla näyttää olevan jotakin totuutta, sillä albumin crediteissä mainitaan yhteesä kaksitoista eri muusikkoa. Vaikka kokoonpano elää jatkuvaa muutosvaihetta, asiat ovat silti entisillä paikoillaan ja muistuttavat menneistä.
Yhtyeen kappaleissa on aina jotakin tummaa, jotain vaarallisen kiehtovaa, huolimatta kuinka psykedeeliseltä se kuullostaa, tai monestiko sana ‘’love’’ mainitaan sanoituksissa. Ja epäonnistuneesta rakkaudestahan tässä lauletaan, niin kuin yleensä on tapana.
Vaikka levyllä rokataan rauhallisesti, lähes MTV-ystävällisesti se on kuitenkin tuttua ja turvallista The Brian Jonestown Massacrea.
Levyä voi suositella rakkaudenkipeän syksyn sateisiin sunnuntai-iltoihin sekä yhtyeen vanhoille ystäville.
Joni