Avainsana-arkisto: vinyylijulkaisu

Raision kirjaston musiikkiosastolla – Chrissie Hynden ääni ja vimma

Chrissie Hynden ÄÄNI JA VIMMA

Olipa kerran aika, jolloin ei ollut nettiä eikä matkapuhelimia, ei edes sähköpostia. Mutta The Pretenders oli olemassa, ja Turun Sanomien rocktoimittaja Ellen Ahonen oli kuuntelemassa bändin keikkaa jossakin festareilla, todennäköisesti Roskildessa.

Ellen kirjoitti juttunsa ja luki sen puhelimessa toimitukseen. Seuraavana päivänä Turun Sanomissa kerrottiin, että festivaaleilla esiintyi Brit Endös Britanniasta.

The Pretendersistä ei oikein voi kirjoittaa puhumatta vokalistista, joka ei todellakaan ole Brit Endös vaan Chrissie Hynde. Ja Chrissien ääni, se on tumma ja täyteläinen, mutta aivan erityisellä tavalla. Ilman keulakuvansa yhtä aikaa vahvaa ja kuulasta ääntä bändi ei todennäköisesti erottuisi, vaikka mainio onkin.

Voisiko Chrissien ääntä kutsua altoksi? “Miksi ihmeessä?” tyrmäävät sekä oma mies että työkaveri, jotka ovat molemmat töissä eri kirjastojen musiikkiosastoilla. Okei, en tee niin.

Siirappiin tai sulatettuun suklaaseen ääntä ei voi verrata, koska Chrissiessä ei ole mitään makeaa. Olisiko se tervantumma? “Tuo lähinnä mieleen pastillin”, työkaveri tylyttää.

Entä laava? Chrissie Hynde on kuuma rockmimmi, ja hänen voimakas äänensä voisi olla kuin tulivuoresta valuvaa laavaa. Välillä se muuttuu läpikuultavaksi kimmeltää kuin geysiristä suihkuava vesi. Huonoissa biiseissä (kyllä, niitäkin on) soiton päälle vahvaksi miksattu laulu tukahduttaa soundin ja kivettää koko biisin.

Siis laavaa.

Vaikka Chrissie Hynde on amerikkalainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä, hänen yhtyeensä on aito brittibändi, 1978 Lontoossa perustettu The Pretenders. Bändin tunnetuimpia biisejä ovat Brass in Pocket albumilta Pretenders (1980) ja Don’t Get Me Wrong  albumilta Get Close (1986).

Jos on ihan pakko valita näiden kahden albumin välillä, Get Close on minulle The Albumi. Jo kansi on eleettömän tyylikäs: valkoinen pohja ja yksinkertainen fontti. Hottis Chrissie mustassa miesten takissa, valkoisessa paidassa sininen kitara lanteilla on juuri niin cool ja sensuelli ja androgyyni ja rock kuin hän vaan voi.

Ja kun timanttisen My Babyn maagisesti helisevä riffi alkaa, biisi valtaa mielen totaalisesti. Levy on täynnä rujonkauniita kitarakuvioita, maalailevia urkusoundeja ja itsevarmoja, uhmakkaita biisejä, jotka kestävät aikaa. Get Close on ilmava ja melodinen, silti välillä myös tumma ja uhkaava. Hittibiisi Don’t Get Me Wrong poreilee ja säihkyy ja koukuttaa.

Toisaalta myös Pretenders-albumi on aivan vastustamaton: siinä hehkuu nuoruus, siinä on punkkia, rosoa ja särmää. Rakastan sen hittejä: Kid lumoaa stemmalauluillaan, Stop Your Sobbing solisevilla kitaroillaan ja Brass in Pocket nyt vaan vetää puoleensa kuin magneetti.

Valovoimaisia klassikoitahan Pretenderseillä riittää: Hymn to Her, Back on the Chain Gang, I’ll Stand By You, Talk of the Town, My City Was Gone, Middle of the Road…

Kun Chrissie Hynde kiipesi Ruisrockin lavalle 1987, keikka oli kaikkea sitä, mitä odotin ja enemmänkin. Chrissie on bändin karismaattinen laulaja, mutta samalla yksi jätkistä. Kaatosateessa, viskin lämmittäminä, tanssimme ystäväni Marjon kanssa märässä hiekassa. Aallot huuhtoivat jalat ja vesipisarat kastelivat hiukset. Me leijuimme väistämättömästi absoluuttiseen hurmioon.

Oikeastaan meillä on Chrissien kanssa aika paljon yhteistä, jos unohdetaan se, että minä en ole rocktähti. Chrissie Hynde on kasvissyöjä ja pitää sitä parhaana valintanaan ikinä. Hän toimii myös aktiivisesti eläinten oikeuksien puolesta ja vastustaa turkistuotantoa. Olen aina arvostanut rocktähtiä, jotka ottavat moraalisesti kantaa ja käyttävät kuuluisuuttaan antaakseen äänen heille, joilla sitä ei ole.

Mutta on Chrissie ehtinyt kaikenlaista muutakin. Ari Väntäsen 2016 suomentamassa elämäkerrassa Tunnustan – holtiton elämäni, hän kirjoittaa, ettei olisi voinut julkaista teosta vanhempiensa eläessä. Niin paljon on tullut sekoiltua ja käytettyä.

Soololevy Stockholm (2014) on kuitenkin seesteinen ja elegantti. Biisit ovat taitavasti rakennettuja ja tulkittuja. Albumi on kypsä ja salonkikelpoinen, mutta ehkä lauluissa ei ole riittävästi sitä kultapölyä, joka nostaisi ne hyvistä loistaviksi.

Silti: jos olisin rocktähti, tekisin tietenkin soololevyn, jonka nimi olisi Stockholm. Minäkin fanitan Ruotsia ja haluaisin kietoutua sinikeltaiseen lippuun.

Eeva Kiviniemi

 

Chrissie Hynde –keskustelu jatkuu…

 

 Olen kahlannut vähitellen läpi Philip Normanin Paul McCartney –elämäkertaa, ja kas kummaa Chrissie Hynden nimi tuli esille Paulin vaimoon Lindaan liittyen. Chrissie ja Linda nimittäin tutustuivat toisiinsa 1980-luvun lopulla. He olivat molemmat amerikkalaisia, jotka elivät englantilaisten rocklegendojen kanssa. Chrissien tapauksessa kyseessä oli tietenkin Kinks-yhtyeen Ray Davies. Lisäksi he olivat kasvissyöjiä ja intohimoisia eläinten oikeuksien puolustajia.

Ystäväni Eeva käytti paljon aikaa pohdintaan, miten kuvailla Chrissie Hynden upeaa ääntä. Erään vastauksen saa Philip Normanin kirjasta. Siinä Pretendersien laulaja käytti hunajaisen karheaa ääntään kertoessaan kuulijoilleen, miten paljon eläinmaailma heidän suojeluaan kaipasi.

(Työkaveri Altti Koivisto)

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston progemuistojen aiheena Pink Floyd

Raision kaupunginkirjaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena Pink Floyd (levyt Jouko Kössin kokoelmista. Ohessa Jouko Kössin progemuistoja – aiheena Pink Floyd).

 

PROGEMUISTOJA

 

Alussa oli Musiikki-Fazer, CCR:n Cosmo’s Factory ja Up Around the Bend.

 

Minä julistin CCR:n nimeen ja evankeliumini oli Deep Purple in Rock.  Mikä Pink Floyd?

 

Pink Floyd oli kuin syvien vesien vonkale.

 

En saanut sitä saaliiksi, se vain yksinkertaisesti vei minut mukanaan syvänteisiin.

 

A Saucerful of Secrets oli ensimmäinen pinkfloyd – albumini; Yläasteelta kotiin läksyjen lukuun Sorolaisenkadulle pikavauhtia polkupyörällä; nupit kaakkoon ja nimikkokappale soimaan; “minulle tulee tästä musiikista päänsärky”, sanoisi ex-puolisoni.

 

Bändin musiikkiin en tutustunut kronologisessa järjestyksessä, vaan esikoislevy – Piper at the Gates of Dawn  – löysi tiensä levyhyllyyni vasta vuosia ilmestymisensä jälkeen.  Kokeilevaa ja poppahtavaa laulaja-kitaristi Syd Barrettin säveltämää ja sanoittamaa musiikkia.  Levyn julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

 

Sinfonisesta Atom Heart Motherista kerrotaan, että levy olisi jäänyt julkaisematta ilman Ron Geesiniä ja hänen osuuttaan kuusiosaisen nimikkokappaleen sävellystyössä.

Minuun teki vaikutuksen tältä levyltä nimikkokappaleen lisäksi Rick Wrightin romanttinen sävellys Summer 68.

 

One of These Days on albumin Meddle avausraita.

Humisevan Harjun tuulimaisemissa aloitellaan ja bassoon tarttuvat sekä Waters että Gilmour. Todellakin, Gilmour bassossa. ”Audible product of a rare studio excitment”.

 

Albumilla on se kuuluisa “Ping ” kappale – Echoes.

 

Yhtyeestä ei voi kirjoittaa mainitsematta albumia The Dark Side of the Moon, yksi maailman myydyimmistä.

 

Nyt kirjahyllyssäni on kymmenkunta Pink Floyd kirjaa, kaikki viralliset albumit, lukuisia bootleg-julkaisuja sekä cd-levyjä, joista haluan mainita cd-kokoelman Pink Floyd Live in Berlin, joka sisältää kaikki bändin live-esiintymiset Berliinissä.

 

Bändiä en ole nähnyt livenä.

 

Onneksi on taltiointeja, kuten Live at Pompeii. Dave Gilmourin kiertueilla soi bändin musiikki.

 

”Remember that Day – David Gilmour Live at the Royal Albert Hall” – taltioinnilla lavalle astelee David Bowie.

Ensin Bowie tarttuu kappaleeseen Arnold Layne ja sitten Comfortably Numb.

 

Palanen progressiivisen rockin historiaa. Vieläkin kylmiä väristyksiä Bowien astuessa lavalle.

 

Taidanpa katsoa sen kappaleen taas ties monennenko kerran.

 

Jouko Kössi

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Kuvia ja tunnelmia Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamista

Raision kaupunginkirjaston perinteinen vinyylilevyjen ystävien ja vinyyliajan musiikin ilta, Vinyyli-iltamat, järjestestettiin leppoisan tunnelman vallitessa Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla maanantaina 6.3.

Väkeä riitti kiitettävästi levynmyyntipöytien sekä Swampdog-yhtyeen blues-ja juurimusiikin seurassa. Illan huipennuksena kuultiin Steve Turnerin Koko Beatles-tuotanto –teoksen suomentajien Katri Tenholan ja Jere Saaraisen asiantuntevaa puhetta Beatlesin tuotannosta.

Ohessa kuvia ja tunnelmia musiikkipitoisen illan varrelta (foto Juha Kaunisto):

Taustalla soittaa Swampdog

 

Swampdog (Roland Wilson, Teijo Saarinen ja Kimmo Lilja)

 

Levynmyyjistä paikalla 8raidan Fredrik Johansson, Iki-Popin Joska Laine,ja kiertävä levykauppias Kari Prusila

Katri Tenhola ja Jere Saarainen, aiheena The Beatles

 

Koko Beatles-tuotanto -kirjan toinen suomentaja Katri Tenhola

 

Koko Beatles-tuotanto -kirjan suomentajat Katri Tenhola ja Jere Saarainen

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Raision kirjaston Vinyyli-iltamat olennaisen äärellä, aiheena The Beatles

 

vinyyli-iltama-2017

Raision kaupunginkirjaston perinteinen vinyylilevyjen ystävien ja vinyyliajan musiikin ilta, Vinyyli-iltamat, järjestetään musiikki- ja taideosastolla maanantaina 6.3. klo 16–19.

Vinyyli-iltamien teemana on The Beatles. Steve Turnerin teoksen Koko Beatles-tuotanto (2016)  suomentaneet Katri Tenhola ja Jere Saarainen kertovat kirjasta ja soittavat näytteitä Beatlesin rakkaista lauluista klo 18. alkaen.

Koko Beatles-tuotanto sisältää kaikkien yhtyeen säveltämien, sanoittamien ja levyttämien 210 laulun sanat ja kertoo taustatietoa laulujen synnystä. Poikkeuksellisen mielenkiintoisen kirjan ansioihin kuuu myös upea kuvitus sekä diskografia niin Englannin kuin Yhdysvaltain julkaisuista.

Vinyyli-iltamissa tehdään tietenkin myös käytettyjen levyjen kauppaa. Myyntitiskien takaa löytyvät tutut miehet: Iki-Popin Joska Laine, 8raidan Fredrik Johansson ja kiertävä levykauppias Kari Prusila.

Tapahtumaan on vapaa pääsy. Tervetuloa!

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Little Feat (ja Neon Park) esillä Raision kirjastossa

little-feat-promofoto

Little Feat

 

Slide-kitaristi ja laulaja Lowell Georgen johtama yhdysvaltalainen Little Feat –yhtye oli 1970-luvun upeimpia rockbändejä. Sen perustivat Lowell George ja basisti Roy Estrada, jotka olivat aiemmin soittaneet Frank Zappan Mothers Of Invention -yhtyeessä. Muut alkuperäisjäsenet olivat kosketinsoittaja Bill Payne ja rumpali Richie Hayward.

Bluesista ja countrysta vaikutteita ammentanut Little Feat teki 1970-luvun alkupuolella kerta kerran jälkeen kriitikoiden kilvan ylistämiä albumeja. Tuon aikakauden ajattomia mestariteoksia olivat ”Sailin´Shoes” (1972),”Dixie Chicken” (1973) ja ”Feats Don´t Fail Me Now” (1974). Yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui Georgen, Paynen ja Haywardin lisäksi Paul Barrere (kitara ja laulu), Sam Clayton (lyömäsoittimet) sekä Estradan korvannut Kenny Gradney (basso). Suurin osa edellä mainittujen levyjen lauluista oli Lowell Georgen säveltämiä.

Muutosta merkitsi vuoden 1975 ”Last Record Album”, jolla Payne ja Barrere nousivat Georgen rinnalle säveltäjiksi. Muutenkin yhtyeen ura oli vihdoin lupaavassa nousussa. Kaivatuksi läpimurtolevyksi muodostui ”Time Loves a Hero” (1977), jota täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt erinomainen konserttitallenne ”Waiting for Columbus”.

Valitettavasti Little Feat alkoi kuitenkin olla tiensä päässä. Sitä enteili Lowell Georgen vuonna 1979 ilmestynyt sooloalbumi ”Thanks I´ll Eat It Here”. Lopullinen päätepiste oli Georgen ennenaikainen kuolema 34-vuotiaana kesäkuussa 1979. Marraskuussa 1979 ilmestyneellä ”Down On The Farm” –LP:llä kuultiin vielä kerran Lowell Georgen johtamaa Little Featiä.

Yhtyeen maanläheistä, rentoa musiikkia kuultiin seuraavan kerran vuonna 1988, kun Little Featin tarina jatkui hienolla ”Let It Roll” -albumilla. Uusina jäseninä bändiin olivat liittyneet laulaja Craig Fuller ja kitaristi Fred Tackett. Little Featin hurjasta soitannasta päästiin nauttimaan livenä seuraavana vuonna kotoisessa Ruisrockissa.

Oma lukunsa Little Featistä puhuttaessa ovat yhtyeen upeat levynkannet, joista vastasi aiemmin Frank Zappalle levynkansia tehnyt Neon Park.

(Neon Park XIII eli Martin Muller nousi musiikkimaailman tietoisuuteen Frank Zappan vuonna 1970 julkaiseman ”Weasels Ripped My Flesh” -levynkannen johdosta. Neon Parkin tyyli, jota hän itse kutsui termilla ”Zen voodoo”, on nokkela yhdistelmä sarjakuvapiirtömistä, pop-ja optaidetta, surrealismia ja maagista realismista. ”Hippiversio Henri Rousseaun maaluksista”).

Altti Koivisto

 

Little Featin levynkansia esillä näyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla;

Sailin'Shoes

Sailin’Shoes

Dixie Chicken

Dixie Chicken

Feats Don't Fail Me Now

Feats Don’t Fail Me Now

The Last Record Album

The Last Record Album

Waiting For Columbus

Waiting For Columbus

Down On The Farm

Down On The Farm

Let It Roll

Let It Roll

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kuukauden artisti – Made In Detroit: Bob Seger & The Silver Bullet Band

seger-jullari

Made In Detroit:

Bob Seger & The Silver Bullet Band

 

Rockmusiikin suuriin ääniin kuuluvan yhdysvaltalaisen Bob Segerin (s. 1945) muusikon ura alkoi jo 1960-luvun puolivälissä, mutta kesti kymmenen vuotta ennen kuin merkkejä ansaitusta menestyksestä alkoi näkyä. Vuoden 1974 ”Seven”-albumi olisi jo saattanut muodostua odotetuksi läpimurroksi, mutta se jäi tuolloin vielä toteutumatta. Levy oli joka tapauksessa ehjin ja tasapainoisin kokonaisuus Segerin siihen astisessa tuotannossa.  Hänen tuleva luottoyhtyeensä The Silver Bullet Band soitti ensimmäistä kertaa osalla tämän levyn lauluista. Seven-albumi kuten myös seuraavana vuonna ilmestynyt ”Beautiful Loser” olivat vielä Segerin sooloalbumeja. Jälkimmäisellä levyllä suurimmasta osasta taustoista vastasi Muscle Shoals Rhythm Section. Seger nautti suosiota kotiseudullaan Detroitissa ja sen ympäristössä, mutta suurempi suosio tuntui kiertävän hänet ahkerasta keikkailusta huolimatta.

Bob Seger olisi kukaties jäänyt vannoutuneimpien ihailijoidensa arvostamaksi kulttihahmoksi, ellei vuonna 1976 ilmestynyt Segerin ja hänen Hopealuotibändinsä Detroitissa taltioima livetupla ”Live Bullet” olisi lyönyt itseään läpi kerta ryminällä. Levy oli eräänlainen Best of -kokoelma esitellen Segerin upeita lauluja hänen aikaisemmilta pitkäsoitoiltaan, joita oli ehtinyt kertyä jo kahdeksan. Bob Seger & The Silver Bullet Band oli huippuiskussa, ja levy myi moninverroin enemmän kuin mikään hänen aikaisempi levynsä.

Varmemmaksi vakuudeksi Seger varmisti läpimurtonsa saman vuoden lopulla ilmestyneellä studioalbumillaan ”Night Moves”, joka oli hänen onnistunein studiolevynsä siihen saakka. Monien vuosien uurastus sai näin palkintonsa.

Bob Seger bändeineen oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Studiolevyt ”Stranger In Town” (1978) ja ”Against The Wind” (1980) olivat arvostelu- ja myyntimenestyksiä, joista jälkimmäinen nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi. Todellinen täysosuma oli kuitenkin Segerin ja hänen bändinsä vuoden 1981 Yhdysvaltain kiertueelta koottu livetupla ”Nine Tonight” (1981), joka on epäilemättä yksi kaikkien aikojen hienoimpia livealbumeita.

Kaiken kaikkiaan Bob Seger julkaisi Silver Bullet Bändinsä kanssa vuosina 1976-1995 seitsemän studioalbumia ja jo mainitut kaksi livelevyä. Segerin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2014 ilmestynyt ”Ride Out”, jonka hän on sanonut jäävän hänen hienon uransa viimeiseksi.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki -ja taideosastolla esillä Bob Segerin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

seger2

seger3

bob-seger-seven

Seven

bob-seger-beautiful-loser

Beautiful Loser

Live Bullet

Live Bullet

Stranger in Town

Stranger in Town

Against the Wind

Against the Wind

Nine Tonight

Nine Tonight

The Fire Inside

The Fire Inside

Like a Rock

Like a Rock

The Distance

The Distance

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Uncategorized

Raision kirjaston kuukauden yhtyeenä Tom Petty and The Heartbreakers

pettyjullari

Tom Petty and The Heartbreakers

Floridan Gainesvillestä kotoisin oleva Tom Petty (s. 1950) imi nuoruudessaan kaiken mahdollisen brittirockin 1960-luvun maihinnoususta Yhdysvaltoihin. Eritoten Beatles-vaikutteet kuuluvat Tom Pettyn ja Heartbreakersien vahvasti melodisissa lauluissa. 1980-luvun lopulla Pettyllä oli kunnia työskennellä George Harrisonin kanssa Traveling Wilburys –superyhtyeessä. Harrison oli soittamassa ja laulamassa taustoja myös Tom Pettyn loistavalla vuoden 1989 ’Full Moon Fever’ -soololevyllä.

Ehkä vielä voimakkaamman vaikutuksen nuoreen Pettyyn teki kuitenkin ”Amerikan Beatles” The Byrds. Seuraava tapaus kertoo paljon Tom Pettyn suhteesta Byrdsien musiikkiin. Pettyn ja Heartbreakersien vuonna 1976 ilmestyneellä esikoislevyllä on Byrds-pastissi American Girl. Vaikutelma oli niin aito, että Roger McGuinn luuli kyseessä olevan vanhan, hänen jo unohtamansa Byrds-laulun. Asian todellisen laidan selvittyä McGuinn teki laulusta oman versionsa albumilleen ’Thunderbyrd’ (1977). Erityisen suuri hetki Tom Pettylle oli varmasti mukanaolo nuoruutensa sankarin Roger McGuinnin upealla ’Back From Rio’ –LP:llä. Levyn ehdottomiin huippuhetkiin kuuluu McGuinnin ja Pettyn yhdessä säveltämä ja laulama, singlenäkin hienosti menestynyt King of the Hill.

 1970-luvun puolivälissä perustettu Tom Petty and The Heartbreakers lähti aluksi kokeilemaan onneaan Floridasta Kaliforniaan. Yhtye herätti kuitenkin kotimaansa sijasta kiinnostusta ensin Englannissa onnistuneen kiertueen ansiosta. Esikoislevy ’Tom Petty and The Heartbreakers’ nousikin Britannian albumilistan sijalle 24. Todellista läpimurtoa Tom Pettylle ja hänen yhtyeelleen merkitsi vuonna 1979 ilmestynyt kolmas LP ’Damn the Torpedoes’, joka kotimaassaan nousi listakakkoseksi. Se olisi epäilemättä ansainnut ykkössijan, sillä kyseessä on likipitäen täydellinen rocklevy. Albumin tunnetuin laulu on singlenäkin menestynyt Refugee, jonka Petty on tehnyt yhdessä yhtyeen soolokitaristin Mike Campbellin kanssa.

Yhdysvaltain listaykköseksi nousi vasta Pettyn ja Heartbreakersien 13. studioalbumi, vuonna 2014 ilmestynyt erinomainen ’Hypnotic Eye’, joka on toistaiseksi tuorein todistus yhtyeen luomisvoiman säilymisestä. Petty on julkaissut lisäksi kolme soololevyä, joista edellä mainittu ’Full Moon Fever’ on jo klassikko.

Tom Petty and The Heartbreakers tuntee rockin historian ja on sen hienoimman perinteen jatkaja.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla loka-marraskuussa esillä Tom Petty and The Heartbreakersin albuminkansia. Levyt lainassa Altti Koiviston ja Fredrik Johanssonin kokoelmista)

petty1

petty2

You're gonna get it

You’re gonna get it

Damn The Torpedos

Damn The Torpedos

 

Hard Promises

Hard Promises

Long After Dark

Long After Dark

Let Me Up (I've Had Enough)

Let Me Up (I’ve Had Enough)

Full Moon Fever

Full Moon Fever

Hypnotic Eye

Hypnotic Eye

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio