Avainsana-arkisto: näyttelyt

Mary Chapin Carpenter – vahva Amerikan ääni

carpenter-jullari

MARY CHAPIN CARPENTER

 

Mary Chapin Carpenter (s. 21.2.1958) on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, joka on 30 vuoden aikana levyttänyt 14 albumia ja myynyt 14 miljoonaa levyä. Moninkertaisesti palkittuna artistina hän on saanut mm viisi kantrimusiikin Grammy-palkintoa, joista neljä ainutkertaisesti peräkkäisinä vuosina. Lauluntekijänä Carpenter on itse arvostanut erityisesti vuoden 2012 nimitystä Nashvillen Songwriters Hall of Fameen.

Lapsuudenkodissa kuunneltiin paljon musiikkia. Isän laajasta levykokoelmasta löytyi Fats Waller ja Billie Holiday, folkmusiikin uudesta noususta kiinnostuneelta äidiltä Woody Guthrie. Vanhemmilla sisaruksilla The Mamas & The Papas, The Beatles ja Judy Collins. Mary, tuttavallisemmin MCC, oli perheen neljäs lapsi ja peri vanhempiensa nimet; äiti oli nimeltään Mary Bowie Carpenter ja isä Chapin Carpenter jr.

Soittamisen alkeisiin nuori Mary sai äidiltään ensin viisikielisen basso ukulelen ja sitten nailonkielisen akustisen. Ja tykästyikin siihen sitten niin, että koulutoverit uhkasivat katkoa kitarasta kielet, jos hän vielä kerran soittaisi (Nuorten Sävellahjastakin 60 -70-luvun taitteessa tuttua) Leaving On A Jet Plane folk-iskelmää.. Vanhemmat erosivat, kun Mary oli kuudentoista. Se oli kokemus, johon hän palasi myöhemmin laulussa House Of Cards.

Koulun jälkeen MCC opiskeli yliopistossa kulttuurihistoriaa ja esiintyi pienillä klubeilla harrastusmielessä, kolikoita hattuun (tai tässä tapauksessa koriin) keräten. Hän harkitsi jo aikuistumista ja ”oikeisiin töihin” menoa, kun Columbia Records tarjosi levytyssopimusta. Omasta mielestään hän oli laaja-alaisemmin folk- ja jopa poplaulaja, mutta Columbia näki otollisemmat markkinat kantrin kentällä.

Sitä kautta hän tutustui uuden sukupolven tarinankertoja-lauluntekijöihin, kuten Guy Clark, Lyle Lovett ja Steve Earle, jotka yhtä kaikki laskettiin laajemman kantri-käsitteen alle kuuluviksi. Carpenter kotiutui tähän joukkoon, joiden lauluissa toistuivat amerikkalaisuuden peruskivet; sinnikkyys ja itsenäisyys, kaiho ja lämmin huumori.

 

Carpenterin kolmas albumi ’Come On Come On’ (1992) oli luonteva sekoitus folkkia, poppia ja kantrirokkia. Se oli suunnannäyttäjä sille, minkälaiseksi 2000-luvun kantri tulisi kehittymään. Tuloksena oli Carpenterin uran tähän saakka menestynein levy, jota myytiin neljä miljoonaa kappaletta ja joka poiki kantrilistoille hämmästyttävät seitsemän listahittiä.

Seuraava levy ’Stones In The Road’ (1994) oli tasapainoinen paluu pehmeämpään ilmaisuun. Kaupallisten koukkujen sijaan paino oli sanoituksissa. Levyn yleisilme oli vakava, esimerkkeinä tosipohjainen John Doe No. 24 ja kovin henkilökohtaiselta kuulostava The Last Word.

”You can have it, I don’t want it and when you’ve got it I’ll be gone/                                                                                                It won’t matter what you’re saying when the damage has all been done”

Toisaalta, levyltä löytyy myös varsin kiihkeätunnelmainen Shut Up And Kiss Me, joka toi Carpenterille uran ensimmäisen Billboardin kantrilistan kärkisijan.

2000-luvun alussa levyjen sovitukset olivat siloitellumpia, ikään kuin tavoitteena olisi ollut Adult Contemporary Radio, eli suomeksi suoraan sanottuna iskelmäradio. Toisaalta sanoitukset olivat entistä vahvempia, itseä ja yhteiskuntaa herkästi ja tarkasti analysoivia. Konservatiiviseen Nashvilleen verrattuna on MCC aina edustanut liberaalimpaa ajattelutapaa. Lyriikoiden ollessa useimmiten hienovaraisia kertomuksia, eikä suoria julistuksia, on suuren yleisön ollut helpompi ottaa omakseen nämä modernit, humanistisemmat tulkinnat.

Poikkeuksiakin teksteistä löytyy, kuten George W Bushin sotapolitiikkaa arvostellutta ja sitä kautta harvinaisen ankaraa (Shut up and sing!) kritiikkiä saanutta Dixie Chicks-trioa tukenut, tulikivenkatkuinen On With The Song (2007).

2000-luvun loppu oli Carpenterille traumaattista aikaa. Vuonna 2007 hän sairastui hengenvaaralliseen keuhkoveritulppaan ja joutui jäämään pitkälle toipumisvapaalle. Valmisteilla ollut kiertue piti peruuttaa ja mieleen iski epävarmuus tulevaisuudesta, lopputuloksena todella vakava masennustila. Kesti puoli vuotta ennen kuin uusia lauluja alkoi syntyä ja hidas tervehtyminen niiden kautta saattoi alkaa.

”I found myself between two places, Neither of them home,                                                                                       I could not recoqnize the faces, I’ve never felt so alone,                                                                                                              So alone”

’Holding Up The Sky’ (2010)

Toipumisaikana Carpenter paitsi opetteli laittamaan ruokaa, hän myös luki paljon ja uuden levyn tekstit olivatkin entistä enemmän kuin pieniä novelleja. Esimerkkinä Mrs. Hemingway, joka (enteellisesti) kertoi tarinan kirjailijan ensimmäisen vaimon näkökulmasta. Vuonna 2010 julkaistu ’Age Of Miracles’ sai hyvän vastaanoton ja nousi Billboardin folk-listan kärkisijalle.

 

Mutta huolet eivät olleet ohi. Samana vuonna Carpenterin avioliitto kariutui ja vuotta myöhemmin tytärtä taiteilijan uralla aina tukenut isä kuoli pitkällisen keuhkosairauden uuvuttamana. Kaikista näistä kokemuksista syntyi Carpenterin uran vakavin ja syvällisin levy, ’Ashes And Roses’ (2012). Tuskan ja eheytymisen ohella kantava teema on se, että kaikki nämä vastoinkäymiset; sairaus, avioero, vanhempien poismeno, ovat universaaleja, me kaikki kohtaamme niitä jossain elämämme vaiheessa. Ja tietoisuus siitä tuo lohtua.

„Had enough of sad days, Had enough of sleepless nights,                                                                                            I only need a tank of gas, Babe I’m going for a ride,                                                                                                        Cause when I’m all alone on a midnight highway,                                                                                                    There’s nothing like two hands on the wheel,                                                                                                             And the radio playing I Won’t Back Down,                                                                                                                 Baby that’s about the way I feel“

 

’The Way I Feel’ (2010)

 

Vuosi 2016: Uusi uuden sukupolven tuottaja, uusi levy ’The Things That We Are Made Of’.  Matka jatkuu..

 

Teksti; Markku Oksanen

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä Mary Chapin Carpenterin tuotantoa vitriininäyttelyn muodossa)

carpenter1

carpenter2

carpenter5

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Oopperaa Åbo Svenska Teaterin päänäyttämöllä

Figaron Häät-oopperasta (2013) tuttu tekijätiimi palaa jälleen W. A. Mozartin sävelten maailmaan. Tammikuun lopussa saa ensi-iltansa yksi Mozartin suosituimmista oopperoista, Taikahuilu. Esityksen tekijätiimi on kapellimestarin, ohjaajan, lavastajan, valosuunnittelijan sekä osittain myös roolituksen osalta sama kuin Figaron Häissä. Ooppera toteutetaan Åbo Svenska Teaterin, Turun filharmonisen orkesterin sekä Turun Musiikkijuhlien yhteistyönä. Rooleissa nähdään mm. Waltteri Torikka (Papageno), Karolina Andersson (Yön kuningatar) ja Sam Furness (prinssi Tamino).

Taikahuilu_näyttely

Valmistaudu oopperaelämykseen lainaamalla Taikahuilun musiikkia Turun Musiikkikirjastosta. Esille on nostettu niin CD–äänilevyjä kuin Blu-Ray- ja DVD–tallenteitakin. Lainattavissa on myös elämäkertoja Mozartista. Tervetuloa kirjastoon!

Lue lisää esityksestä Åbo Svenska Teaterin sivuilta.

Taikahuilu Vaski-verkkokirjastossa.

Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Uutiset

Turun Sanomat ja Kaupunkiuutiset huomioivat Raision kirjastossa esillä olevan Raisrock-näyttelyn

raisrock laitinen salminen(Kuvassa Eino Laitinen ja Esa Salminen. Kuva: Katariina Mäkinen-Önsoy/Kaupunkiuutiset)

Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla on esillä syys-ja lokakuun ajan raisiolaisen Esa Salmisen kokoama näyttely Raisrock 1979-85.

Vuosikymmenten ajan Raision ja myös laajemmin Turun alueen musiikkia esille tuonut Raisrock ansaitsee tulla esille  näyttelyn muodossa. Myös paikallinen media on huomioinut näyttelyn. Kaupunkiuutisten jutussa Esa Salminen toteaa näyttelyn tuovan esille ajanjakson, jolloin bänditoiminta oli vilkkaimmillaan Raisiossa. Suunnitteilla on myös Raisrock-historiikki. Lue Kaupunkiuutisten juttu täältä.

Turun Sanomien artikkelissa Esa Salminen toteaa aloitteen Raisrockin järjestämisestä tulleen silloiselta nuorisotoimen johtomieheltä, Eino Laitiselta. Tavoitteena oli tarjota maineikkaassa Pommarin treenitilassa harjoitteleville bändeille tilaisuus päästä esiintymään isommalle yleisölle. Kuulemma luvan saaminen lautakunnasta oli ’aika työn takana’.

Ensimmäinen Raisrock (vuonna 1979) houkutteli paikalle n. 600 henkeä. Enimmillään porukkaa on ollut noin 4000 silmäparia!

Esa Salminen  tuli mukaan toisen Raisrockin kohdalla ja hän on toiminut ensiapuryhmän vetäjänä siitä  lähtien.

Raisrock on aina ollut yleisölle maksuton tapahtuma. Ainoa maksettu esiintyjä oli vuonna 1983 Vaisaaren kentällä soittanut ex-Wigwam-solisti Jim Pembroke bändeineen.

Aiheesta myös Raisrockin kultaiset vuodet 1979-85 – näyttely Raision kirjastossa

 


Jätä kommentti

Kategoria(t): Näyttelyt Raisio, Uutiset

Tuntemattomat laulajat harmonioiden takana – 20 metriä tähteydestä

20 metriä tähteydestä – Turun musiikkikirjaston näyttely avattu 26.2.

20 Feet From Stardom.Taustalaulajat ovat studiomuusikoiden ohella yksi musiikin unohdetuimmista kyvyistä. Taustalaululla on tärkeä rooli lukuisissa kaikkien aikojen suosituimmista kappaleista, mutta laulajat harmonioiden takana ovat jääneet tuntemattomiksi tai ilman lopullista läpimurtoa tähteyteen. Joskus heidän nimeään ei ole edes löytynyt kansilehdistä – tai se on kirjoitettu väärin. Suuri osa taustalaulajista on mustaihoisia naisia, joiden kohtalona on ollut jääminen miesten musiikin taustalle.

Osa taustalaulajina toimivista artisteista pysyttelee myös omasta tahdostaan poissa parrasvaloista. Morgan Nevillen ohjaamassa 20 Feet From Stardom-elokuvassa (2013) kerrotaan näiden suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneiden laulajien tarina. Elokuva on voittanut lukuisia elokuva-alan palkintoja, muun muassa parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2014.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla on esillä ja lainattavana eri artistien tuotantoa, joissa esille nostettujen taustalaulajien ääntä on kuultavissa. Joiltakin artisteilta, kuten Darlene Lovelta löytyy myös omaa tuotantoa. Osa näyttelyn laulajista esiintyy 20 Feet From Stardom-dokumentissa.

20 Feet From Stardom on katsottavissa Yle Areenassa 28.2.2015 asti.

Lisa Fischer

Lisa Fischer (s. 1958) on menestynyt amerikkalainen laulaja, joka on muun muassa ollut taustalaulajana jokaisella Rolling Stonesin kiertueella vuodesta 1989 alkaen. Hän on työskennellyt Luther VandrossinTina Turnerin ja Stingin sekä lukuisten muiden artistien kanssa. Fischer julkaisi vuonna 1991 ensimmäisen ja viimeiseksi jääneen sooloalbuminsa So Intense. Albumi sisälsi hitin How Can I Ease the Pain, josta Fischer voitti parhaan naisvokalistin (R&B) Grammy-palkinnon.

Varaa Rolling Stonesin Sweet Summer Sun-livetaltiointi, jossa Fischer nousee välillä valokeilaan Mick Jaggerin rinnalle vaskikirjastot.fi-sivustolta

Merry Clayton

Merry Clayton (s. 1948) on työskennellyt taustalaulajana, sooloartististina ja näyttelijänä. Hänet tunnetaan parhaiten vainoavan kauniista laulustaan Rolling Stonesin kappaleessa Gimme Shelter. Clayton on työskennellyt myös muun muassa Ray Charlesin, Supremesin ja Joe Cockerin kanssa. 

Darlene Love

Darlene Love (s. 1941) on pitkän uransa aikana toiminut taustalaulajana, näyttelijänä ja julkaissut soololevyjä. Hän on toiminut omien sanojensa mukaan yli 200 artistin taustalaulajana. Love ei koskaan saavuttanut suurta läpimurtoa, mutta oli erittäin kysytty studiomuusikko etenkin 1960-luvulla. Vuonna 2011 hän sai viimein ansaitsemansa tunnustuksen kun hän pääsi Rock and Roll Hall of Fame-museoon.

Varaa Darlene Loven CD-kokoelma The sound of love: the very best of Darlene Love.

Táta Vega

Táta Vega (s. 1951) on monipuolinen solisti, joka on julkaissut soololevyjä (mm. Motown-levymerkille) ja laulanut taustoja muun muassa Stevie Wonderille, Chaka Khanille, Michael Jacksonille ja Andraé Crouchille.

Lorraine Crosby

Lorraine Crosby (s. 1960) on julkaissut sooloalbumeja sekä laulanut taustoja Meat Loafin levyllä Bat Out Of Hell II – Back Into Hell. Hänen tunnetuin kappaleensa on Meat Loafin kanssa laulettu I’d do anything for love (but I won’t do that), josta hän ei tosin saanut koskaan tekijänoikeuspalkkiota ja musiikkivideossa hänen tilallaan esiintyi malli Dana Patrick.

Judith Hill

Judith Hill (s. 1984) on laulanut taustoja Michael Jacksonille, Stevie Wonderille ja Elton Johnille. Hänen uransa on ollut nousujohteinen ja hänellä on tällä hetkellä tekeillä ensimmäinen sooloalbumi. Nähtäväksi jää saavuttaako Hill suurta tähteyttä urallaan. 

Irina Milan

Irina Milan (s. 1947) on suomalainen laulaja, sanoittaja ja näyttelijä. Hän on julkaissut soololevyjä sekä toiminut taustalaulajana muun muassa Euroviisuissa.

Anita Pajunen

Anita Pajunen on toiminut taustalaulajana monelle eri artistille ja hän on myös Roma-yhtyeen solisti. Hän on muun muassa laulanut taustoja lukuisissa Suomen Euroviisujoukkueen kappaleissa.

Varaa Anita Pajusen levy Neonenkeleitä.

 

Saimi Kallio

 

Lähteet:

http://twentyfeetfromstardom.com

http://darleneloveworld.com

http://www.biography.com/people/darlene-love-17170008

http://www.discogs.com/artist/83904-Merry-Clayton

http://lisafischermusic.com

http://en.wikipedia.org/wiki/Lisa_Fischer

http://www.discogs.com/artist/28630-Tata-Vega

http://lorrainecrosby.co.uk

http://www.judithhill.com

http://fi.eurovision.wikia.com/wiki/Anita_Pajunen

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Näyttelyt Turku

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pioneerit musiikin historiassa

pride2

 

Syyskuun 20. päivä järjestettävän Turku Pride-juhlan merkeissä Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla on esillä 2.9.-31.10. näyttely, jossa esitellään 1900- ja 2000- luvun merkittäviä muusikoita ja yhtyeitä, jotka ovat myös osa LGBT-liikkeen (seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen) historiaa – ja nykyisyyttä.

 

Esillä mm. Pjotr Tšaikovski, Queen, Eva Dahlgren, Judas Priest, Ma Rainey ja k.d.lang.

 

 

 

1920-luvun bluesdiivat

Vaikka 20-luvun Amerikassa homoseksuaalisuus oli  laitonta, bluesmusiikin kautta artistit pystyivät käsittelemään liberaalimpia teemoja, kuten seksuaalisuutta – mustaihoisten artistien bluesmusiikki kun oli valkoiselle valtavirtayleisölle tuntematonta. Harlemin renessanssin aikaan 20-luvun lopulla muun muassa drag-esityksiä alkoi ilmestyä yökerhoihin. Monet edelläkävijänä toimineet naispuoliset blueslaulajat käsittelivät seksuaalisuutta ja homoseksuaalisuuttaan ajan kappaleissaan. Smokkiin pukeutuva ja naisyleisölle flirttaileva Gladys Bentley oli julkisesti avoin seksuaalisesta suuntautumisestaan, kun taas Bessie Smith ja Ma Rainey vihjailivat asiasta osassa kappaleissaan. Laulajat Alberta Hunter ja Ethel Waters sen sijaan yrittivät pitää seksuaalisuutensa salassa.

 

40-luvun sotavuodet

1940-luvulla ilmapiiri muuttui konservatiivisemmaksi toisen maailmansodan seurauksena. New Yorkissa suljettiin homo- ja lesbobaareja, Natsi-Saksassa homoseksuaaleja uhkasi kuolemantuomio, keskitysleirit, kastraatio ja pakkosterilisaatiot. Jyrkkä asenne homoseksuaalisuutta kohtaa jatkui vielä 50-luvullakin. Muun muassa säveltäjä Benjamin Brittenia kuulusteltiin poliisin toimesta liittyen huhuihin hänen homoseksuaalisuudestaan.

70-luku: lgbt-liikkeen synty ja discon valtakausi

70-luvulla seksuaali-ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset alkoivat huomattavissa määrin ensi kertaa tulla julkisesti ulos kaapista. New Yorkissa vuonna 1969 tapahtuneet Stonewallin mellakat ovat länsimaisen lgbt-liikkeen alku. Vuonna 1970 Yhdysvalloissa järjestettiin ensimmäiset Pride-marssit. Elton John sekä Sylvester, jota nimitettiin myös discon kuningattareksi, tekivät läpimurron Yhdysvalloissa.

80-luvun syntikkapoppi

Aids-kriisi ja valtavat menetykset, joita lgbt-yhteisö koki, pakottivat yhteiskunnan tunnustamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolon. Stigma leimasi kuitenkin pitkään liikettä. 80-luvulla homokulttuurin vaikutteet, muun muassa androgyynin tyylin suosio, alkoivat näkyä hieman avoimemmin myös musiikin parissa. Monien yhtyeiden, kuten Frankie Goes To Hollywood ja Soft Cell, musiikissa ja tyylissä näkyi epäsuoraa homoseksuaalista vihjailua. Brittiläinen Bronski Beat teki avoimesti homoseksuaalisia kappaleita ja saavutti myös listasuosiota.

2000-luku ja valtavirtaistuminen

Avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien artistien tekemä musiikki on saavuttanut jalansijaa 2000-luvulla. Homoseksuaalisuudesta on pääsääntöisesti tullut entistä hyväksyttävämpää  länsimaisen populaarimusiikin kentällä. Uutta on, että useat suositut artistit kuten Adam Lambert ja Ricky Martin ovat tulleet kaapista jo uransa aktiivivaiheessa. Seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan avoimesti kertovia artisteja löytyy nykyään hip hopista kantriin ja kaikkea siltä väliltä.

Queer hiphop: Hip hopia on perinteisesti pidetty homofobisena ja ultramaskuliiniisena genrenä (vaikka on kyseenalaista eroaako genre tässä asiassa juurikaan rokista, kantrista ynnä muista…). 2010-luvulla lukuisat lgbt-räppärit ovat tehneet nimeä itselleen. Tunnetuimmat suurelle yleisölle ovat biseksuaalit räppärit Frank Ocean ja Azealia Banks. Nousevia kykyjä ovat muun muassa Mykki Blanco, Angel Haze, Le1f, Big Freedia, Zebra Katz ja Cakes da Killa.

Sukupuolen moninaisuus ja musiikki: Musiikkimaailmassa on aina vaikuttanut transnaisia ja –miehiä sekä muunsukupuolisia artisteja, joiden sukupuoli-identiteetti ei ole sopinut perinteisen länsimaisen dualistisen sukupuolijaottelun piiriin. 2000-luvulla sukupuolivähemmistöjen pioneereja ja esitaistelijoita musiikkimaailmassa ovat olleet mm. Against me!-yhtyeen solisti Laura Jane Grace, Antony and the Johnsons-yhtyeen solisti Antony Hegarty, Life of Agony-yhtyeen solisti Mina Caputo ja taiteilija Genesis P-Orridge.

Lähteinä käytetty muun muassa:
http://orangemagazine.co/2012/11/27/theyre-coming-out-a-history-of-gay-musicians/
http://www.rem.ufpr.br/_REM/REMv7/Brett_Wood/Brett_and_Wood.html
http://www.collectorsweekly.com/articles/singing-the-lesbian-blues-in-1920s-harlem/
http://dot429.com/articles/1645-homo-hop-is-dead-queer-hip-hop-is-the-real-deal
http://zagria.blogspot.fi/2011/11/richard-obrien-1942-playwright-actor.html#.VABT9rR7R0c
Marc Almond: Tainted Life – the autobiography. Sidgwick and Jackson,1999.

 

Saimi K.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston tapahtumat ja näyttelyt keväällä 2014

Tammikuu

1.-31.1. 2014 Vitriininäyttely: Sue 20 vuotta. Musiikkilehden juhlanäyttely.
 
 
Helmikuu
 
 discopallo
 
 ”80´s survivors”  – 1980-luvun artistit eilen ja tänään
 
Visage, Alison Moyet, Jennifer Rush, Berlin, Bad Boys Blue – tuttuja nimiä jotka herättävät nostalgisia värinöitä, mutta moni kasariartisti esiintyy yhä täydellä innolla uuden materiaalin kera.
Nostalgian täyteisissä illoissa paneudutaan näiden konkareiden vanhaan sekä uuteen tuotantoon. Musiikillisesti paino on synthpopissa ja poprockissa.
Illat ovat sisällöltään erilaisia.
 
to 13.2. klo 18-19 Juha Soininen:  osa 1.
to 27.2. klo 18-19 Juha Soininen:  osa 2.
 
 
Maaliskuu
 
Esittelysarja 1900-luvun alun säveltäjistä. Esittelijänä Robert Storm.
 
Richard Straussin (1864-1949) syntymästä tulee kesäkuussa 150 vuotta. Hän kuului myöhäisromantiikan suuriin oopperasäveltäjiin, jonka tunnetuimmat oopperat ovat Salome ja Ruusuritari.
Vielä näitäkin kuuluisampi on silti orkesteriteos Also sprach Zarathustra, joka soi mm. elokuvan 2001 – Avaruusseikkailu alussa.
Giacomo Puccinin (1858-1924) on esitetyimpiä oopperasäveltäjiä. Hänen teoksensa kuten La Bohème ja Tosca ovat jatkuvasti Suomen Kansallisoopperankin ohjelmistossa.Claude Debussyn (1862-1918) sävellykset kuten Faunin iltapäivä ja La Mer kuvaavat usein hetken tunnelmia ja vaikutelmia, impressioita. Hänen musiikistaan käytetäänkin maalaustaiteesta lainattua nimitystä impressionismi.
 
to 6.3. klo 18-19 Richard Strauss
to 13.3. klo 18-19 Claude Debussy
to 20.3. klo 18-19 Giacomo Puccini
 

Huhti-toukokuu

SunRa

 MUSIIKKIA MARGINAALEISTA

 Kevään torstai-iltoihin on luvassa musiikkiosastolla musiikinesittelysarja, jonka myötä Musiikkikirjastossa pohditaan ja – ennen kaikkea – kuunnellaan erilaista marginaalimusiikkia yhdessä Himeran kanssa. Himera on viiden turkulaisen muusikon vuoden 2012 lopulla perustama työryhmä, jonka tarkoituksena on tuoda kuuluville musiikkia marginaalista: kokeellista ja kokeilevaa musiikkia, vapaata improvisaatiota, noisea, free-jazzia, omaehtoista pop- ja folkmusiikkia kaikkea sitä, mikä soi jossain gallerioiden, klubien, kellareiden sekä baarien välitiloissa. Himera järjestää keikkoja ja konsertteja ulkomailta saapuville vieraille yhtä lailla kuin paikallisille soittajille. Työryhmän muodostavat Niko-Matti Ahti, Marja Johansson, Niko Karlsson, Topias Tiheäsalo sekä Jaakko Tolvi.

1) to 3.4. klo 18-19.30 Marginaalimusiikki? Kokeellinen musiikki?

Mitä kaikkea marginaalisuus ja kokeellisuus voivat musiikissa ainakin merkitä? Ensimmäisellä tapaamiskerralla kuunnellaan monenlaista musiikkia, ja saatetaan törmätä myös niiden välisiin yhteneväisyyksiin ja eroihin.

2) to 10.4. klo 18-19.30  Musiikkeja maailmalta

Toisen istunnon yhteydessä kuunnellaan erilaisiin kulttuureihin ja perinteisiin kytkeytyviä musiikkeja eri puolilta maailmaa, ja pohditaan, mitä on ”se-mitä-kutsutaan-etniseksi-musiikiksi”.

 3) to 24.4. klo 18-19.30 Free jazz ja improvisoitu musiikki

Kolmannen istunnon yhteydessä kuunnellaan ja hahmotellaan improvisoitua musiikkia, jolla on vahva suhde sekä jazziin että moniin muihin musiikin tekemisen ja kuuntelemisen muotoihin.

 4) to 8.5. klo 18-19.30 Elektroakustinen musiikki

Neljännen istunnon yhteydessä tarkastelun kohteena on elektroakustinen musiikki, joka versoo niin sähkön avulla tuotetuista äänikokeiluista kuin ympärillämme olevien äänien taltioimisesta ja käsittelemisestä ja monesta muusta lähteestä.

 5) to 15.5. klo 18-19.30 Pohjamutien pop, rock ja folk

Viidennen istunnon yhteydessä kuunnellaan ja mietitään musiikkia, jota kutsutaan populääriksi, mutta joka jää isoimman huomion ulkopuolelle ja vaille selkeitä genrejakoja. Myös pop, rock ja folk elävät marginaaleissa ja kokeellisuudessa.

Lisätietoja: Ann-Christin Antell 02-2620656 tai ann-christin.antell (at) turku.fi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Näyttelyt Turku, Tapahtumat

Sue 20 vuotta: vitriininäyttely avattu Turussa – Nurminen ja Väntänen Musaston haastattelussa

Lehti nimeltä Sue

Turkulainen rocklehti Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Turun musiikkikirjasto avaa Sue-vitriininäyttelyn ja julkaisee Musaston haastattelun. Musastossa ovat äänessä päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen.

Vitriininäyttely Turun musiikkikirjastossa

4.12.2013 avatussa näyttelyssä on esillä indierockpunkmetalzinen historiaa alkuvuosista lähtien: lehtiä, tekijöiden ajatuksia, paitoja, tarroja ja muuta asiaan kuuluvaa rekvisiittaa.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Vitriininäyttely on avoinna Turun pääkirjastossa (Vanha kirjastotalo, toinen kerros) tammikuun 2014 loppuun asti. Tervetuloa!

Musaston artikkeli ja Turun musiikkikirjaston näyttely ovat osa Musaston sarjaa Musiikkiaarteita maakunnasta. Sue on jakelussa myös musiikkikirjastossa.

***

Sue aloitti pienlehtenä vuonna 1994

Sue nro 2.Sue oli alun perin harrastelijamainen maksullinen pienlehti, jota myytiin musiikkiliikkeissä ja keikoilla. Alkuvuosina päätoimittajana toimi Viki Kivinen. Kimmo Nurminen alkoi päätoimittajaksi vuonna 1998, ja Sue aloitti ilmaisjakelun. Vähitellen Suesta tuli Nurmiselle ja toimituspäällikkö Ari Väntäselle kokopäivätyötä. Joulukuussa 2013 ilmestyi Sue #185.

Itsenäinen rockjournalismi voi hyvin

Sue on noussut 20 vuodessa suomalaisen rocklehtien kärkijoukkoon. Lehti keskittyy levy- ja elokuva- ja livearvioihin, uutisiin, haastatteluihin, henkilökuviin ja kolumneihin. Kenties merkittävin Suen menestyksen salaisuuksista on kirjoittamisen korkea taso. Suen avustajina kirjoittaa yli 30 toimittajaa. Monet heistä ovat kouliintuneet Suessa ammattimaisiksi kirjoittajiksi. Toimituksellisesta tasosta vastaa toimituspäällikkö Ari Väntänen. 

Sue vaalii itsenäistä asemaansa suomalaisessa lehtikulttuurissa. Isot fuusiot saavat jäädä muille. Suen toimisto sijaitsee edelleen Turun keskustassa Yliopistonkadulla. Sieltä Sue ponnistaa jo kolmannelle vuosikymmenelleen, yhä Nurmisen ja Väntäsen johdattamana.

Nykyään ilmaisjakelutabloidilla on useita satoja jakelupisteitä eri puolilla Suomea. Suen painos on 60 000 kpl, ja lukijoita on yli 100 000. Perinteisen lehtijakelun rinnalla toimii aktiivinen verkkosivu www.sue.fi, Facebook-sivu sekä lehtisovellukset arkistoineen. Suen näköislehtiä voi lukea verkossa vuodesta 2006 alkaen, tietysti maksutta.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen Nurminen ja Väntänen puhuvat Musastolle:

Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta, onnittelut! Miltä tuntuu?

Kimmo Nurminen: – Kiitos. Väsyttää!

Ari Väntänen: – Kiitosta! Kauhean nopeasti tuntuu vierivän aika – olen ollut mukana jo 15 vuotta.

Sue on poikkeuksellinen instituutio suomalaisessa lehtikustantamisessa. Miten kuvailisitte Suen matkaa 1994 eteenpäin?

K: – On ollut kaikennäköistä säätöä. 90-luvulla harrastimme täysillä lehdentekoa, eikä oikein tajuttu bisneksestä mitään. 2000-luvulla kuvittelimme tajuavamme bisneksestä jotain. Aloimme tehdä tätä työksemme.

A: – Ammattimaisen tekemisen ja harrastamisen välillä oli selkeä ero. Muutos tapahtui 2000-luvun taitteessa.

K: – 90-luvulla teimme ikään kuin perinteistä, fanzinen tyyppistä pienlehteä. Vuonna 2000 alkoi ammattimaisemman, oikean lehden tekeminen. Kaksi ihan eri ajanjaksoa. Ensimmäinen ilmaisjakelulehti tuli 97–98 ja 2000 laitettiin firma Kustannusosakeyhtiö Kärki pystyyn. Nimi on ollut kolme vuotta Suezine Oy.

Oletteko edelleen myös riippumaton indierockpunkmetalzine, massiivisesta levikistä huolimatta?

K: – Pitäisi ensin määritellä se “riippumaton”. Mitä se on?

A: – Sue on itsenäinen, eikä kuulu mihinkään lehtitaloon. Sue on oma yrityksensä. Lehteä ei voi tehdä täysin riippumattomasti. Onhan tässä lukijoista ja muista toimijoista riippuvainen. Olemme itsenäisiä sillä tavalla, että emme ole kenelläkään muulla töissä: minä olen töissä Kimmolla ja Kimmo ei ole kellään.

Mikä on Suen levikki?

K: – On eri termejä, joilla puhutaan levikeistä ja lukijamääristä. Levikin mittaamiseksi pitäisi tehdä virallinen levikintarkastus, emmekä ole sellaista tehneet. Suen painosmäärä on 50 000, ja lukijoita on joka lehdellä 2,3 oman lukijatutkimuksemme mukaan. Näin Suella on vähän yli 100 000 lukijaa per numero.

Suen numero 12/2013 eli #185 on nyt ulkona, kannessa Jenni Vartiainen. Minkälaiset ovat konkarin kiksit kun lehti on valmis?

A: – Harmittelen sitä, että kahdessadas lehti ja 20-vuotisjuhla eivät osu samalle vuodelle.

K: – Sue on kuitenkin joka kerta valmis duuni. Harmittaisi jos lehti jäisi julkaisematta.

A: – Kyllä se aina harmittaa, jos lehteen jää virheitä. Ja aina on tyytyväinen jos se numero näyttää jotenkin tavallista paremmalta tai siinä on paremmat jutut. Tekeminen ei ole missään nimessä muuttunut yhdentekeväksi.

K: – Välillä onnittelemme toisiamme virtuaalisilla ylävitosilla, jos lehdestä tulee poikkeuksellisen hyvä. Joka kerta tulee onnistumisen tunne, mutta välillä vähän enemmän kuin normaalisti.

A: – Suella on pitkäaikaisia kolumnisteja, jotka ovat oikeasti kehittyneet kirjoittajina. Emme ole vaihtaneet tekijää vain sen takia, että nyt se pitää vaihtaa kun se on tehnyt jo vuoden. On annettu lehden kasvaa ja kehittyä omaa vauhtia. Olen tyytyväinen siihen mitä Sue on nyt.

Suen päätoimitus on aina ollut Turussa. Onko Suelle tärkeää olla pääkaupunkiseudun ulkopuolella toimiva lehti?

K: – Se on hyvinkin tärkeää lehden identiteetille. Jokainen lehti Suomessa on leimaantunut tekijäkaupunkinsa mukaan, ja se on hyvä juttu. Rumba on pääkaupunkikeskeinen, Soundi on tamperelainen lehti, vaikka kustantaja vaihtui. Sue taas on turkulainen. Tekemiseen tulee paikkakunnasta riippuen oma näkökulma.

A: – En tiedä, mitä bändejä Tampereella nyt perustetaan, mutta Turussa on ainakin jonkinlainen mahdollisuus uusien bändien noteeraamiseen. Jakaantuminen paikkakunnittain tekee lehdistä tasapainoisempia.

Miten paljon Sue painottuu sisällöltään Turkuun päin?

K: – Painotus ei näy sisällössä, vaan sisällön tekemisessä ja näkökulmassa. Se on erilaista kuin Helsingissä. Kaikki bisnes on siellä. On helpottavaa, kun Turussa ei ole ainuttakaan isoa levy-yhtiötä eikä mediaa lähellä. Saamme tehdä rauhassa omaa juttua. Näin lehdestä tulee omannäköinen. Sisältö ei ole mitenkään Turku-painotteinen, mutta toivottavasti sisällön erilaisuus näkyy.

Mikä on Suen tehtävä, missio?

A: – En ole ajatellut asiaa ennen kuin avustajamme Toiviaisen Mikko pohti tätä. Hän sanoi tykkäävänsä siitä, että Sue on niin ihmisläheinen lehti. Suesta puuttuu elitismi, mikä joillakin mediolla on. Eli yksi tehtävä voisi olla se, että täytämme sellaisen kohdan jota muut eivät täytä. Näen sen niin, että Sue on musiikkifaneille suunnattu musiikkifanien ammattitaitoisesti tekemä lehti.

K: – Emme yritä kertoa kenelläkään mikä nyt on hyvää tai in. Kukaan meidän toimittajistamme ei yritä nostaa itseään yläpuolelle. Koitamme pysyä maan pinnalla, kertoa jutuista itseämme korostamatta. Se on ollut meidän juttu aina. Suen tekemiseen on hakeutunut ihmisiä, joilla on se sama fiilis. Jos joku on halunnut korostaa itseään, niin ei sovi jengiin.

A: – Ilmaisjakelu on edelleen erittäin hyvä käyttöliittymä, ja sen myötä lehti on helposti saatavilla. Sue on tosi hyvä mahdollisuus kertoa musiikista ihmisille, sellaisillekin jotka eivät ehkä muuten lukisi musiikkilehtiä.

***

Alussa Sue eli symbioosissa Auran Panimon keikkatarjonnan kanssa. Millaista aikaa Suen alkuvuodet olivat?

K: – Aika jänniä aikoja. Täytyy kertoa, miksi lehti on perustettu. Ensimmäiset neljä vuotta lehden kustantaja oli Auran Panimo -yhdistys. Järkkäsimme keikkoja paikallisen elävän musiikin yhdistyksen kanssa. Muut musiikkilehdet eivät kirjoittaneet Panimolla keikkailevista bändeistä mitään. Meidän piti perustaa sellainen lehti, joka kirjoittaisi bändeistä, joista Rumba ja Soundi ei kirjoittanut. Se oli se meidän ajatus.

– Toimimme kaupallisesti ajateltuna väärin päin. Me otimme bändejä Turkuun keikalle, ja vasta sitten teimme haastattelut. Ja juttu ilmestyi seuraavassa lehdessä. Olisi kannattanut tehdä ensin bändihaastattelut, jotta ihmiset olisivat lukeneet jutun ja tulleet sitten keikalle. Halusimme tehdä haastattelut nokitusten. Silloiset toimittajat halusivat ehkä hengata enemmän bändien kanssa ja jututtaa niitä Panimon takahuoneessa.

Kimmo, tulit päätoimittajaksi vuonna 1998, Viki Kivisen seuraajaksi. Mitä tuntemuksia sinulla oli tuolloin päätoimittajuudesta?

K: – Lehti piti vain saada jatkumaan. Suessa oli lähes vuoden jakso, jolloin homma ei toiminut. Vanhat tekijät alkoivat väsähtää, Sue alkoi pyöriä paikallaan. Siinä kohtaa Sue piti muuttaa ihan eri näköiseksi.

Otit mallia Hootch-nimisestä englanninkielisestä ilmaisjakelulehdestä.

K: – Täytyy myöntää että se Hootch oli jännä idea – Turussa Brahenkadulla toimitettu englanninkielinen ilmaisjakelu. Aikani ihmettelin sitä. Ymmärsin, että tämähän on maailman paras idea, lainausmerkeissä ja ironisesti sanottuna. Kun Suen alkuperäinen tiimi vähän väsähti, niin ajattelin että Hootchin formaatti olisi hyvä. Mitä jos tekisi suomenkielisen ilmaisen musiikkilehden?

A: – Muistan sen, kun nappasin Palatsin eteisestä ensimmäisen ilmaisjakelu-Suen. Ajattelin että miksi minä en ole tässä mukana. Eikö minulle kerrota, että tällaisia lehtiä perustetaan?! Olin tehnyt joihinkin aiempiin Suen numeroihin yhden tai useaman jutun, ja yrittänyt päästä siihen mukaan. Kun ilmaisjakelu alkoi niin sitten hakeuduin taas kirjoittamaan.

K: – Palatsissa tuli tosi ujon näköinen jäbä kysymään, että miten olisi tällaiset jutunkirjoittamishommat.

A: – Olin nähnyt Kimmon Puolalanpuiston konsertissa. Hän jakoi siellä Sue-lehteä.

K: – Varmaan möimme sitä maksullista lehteä siellä jostain pöydältä.

A: – Ja kyllä sinä siellä kävelit ihmisten joukossa ja ojentelit lehtiä. Ensimmäisen mustavalkoisen Sue-zinen näin kait Kane Recordsissa. Taisin ostaakin sen. 90-luvun puoliväli oli minulle sellaista aikaa, että hain paikkaani kirjoittaa musiikista. Mietin missä voisin sitä tehdä. Tein Rumbaan pari juttua. Sue oli niin luonteva, kun se oli tässä lähellä. Sueen olisi helppo olla yhteyksissä ja päästä kirjoittamaan.

Ari, sinä tulit Sueen vuonna 1997.

A: – Joo, mutta tuolloin en ollut vielä kunnolla mukana. Työni alkoi toden teolla vasta kun Sue oli muuttunut ilmaisjakeluksi. Suen toimisto oli tuolloin Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmassa, kulttuurikeskuksen yläkerrassa. Siellä oli myös DBTL:n toimistot. Sinne minä änkesin ja siellä tuli paljon istuskeltua. Sain juttuja tehtäväksi, tutustui uusiin ihmisiin. Aloin myös toimittaa sisältöjä, kuin omia aikojani. Jonkun sitäkin piti tehdä ja minä olin koko ajan paikalla. Lähinnä halusin oikolukea juttuja. Ei minulla mitään ammattitaitoa ollut sen kummemmin, mutta aika hyvä kielipää. Tehdessä olen sitten oppinut koko työn.

K: – Ari on tärkeä osa tätä Suen nykyistä tilaa. Ilman Aria Sue ei olisi tällainen.

Miten pitkään Sue on ollut teille kokopäivätyötä?

K: – 2000-luvun alusta. Palkkaa on maksettu reilun kymmenen vuoden ajan.

A: – Minulle vuoden 2006 alusta.

Sue ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Oletteko koko ajan kiireisiä?

K: – Tottakai!

A: – Joo, välillä on kiirettäkin.

K: – Emme tee aina kahdeksantuntisia työpäiviä. Välillä voi ottaa rauhallisesti päivän tai kaksi, sitten täytyy tehdä muutama päivä enemmän duunia. Aika sopivaa mulle, koska en ole ikinä kestänyt kahdeksasta neljään -työtä tai kellokortin leimaamista. Täytyy olla ainakin näennäinen vapaus tekemiseen, että koska tekee ja missä tekee. Voimme valita.

A: – Olin ollut puolitoista vuotta työttömänä ennen kuin pääsin tänne töihin. Samaan aikaan tarjottiin paikkaa työnvälitystoimiston viestinnästä. Kävin siellä tutustumassa. Minua jotenkin häiritsi siellä se kellokortti, näyttivät miten leimataan. Ei siinä ole mitään järkeä miksi sen pitäisi häiritä, mutta… ymmärsin, että en minä halua tätä. Olin miettinyt lukioajoista asti että haluan kirjoittaa musiikista. Ei tuntunut realistiselta, että voisin kuitenkaan sillä itseni elättää. Mutta niin siinä sitten vaan kävi. Voi sanoa että tämä on unelma-ammattini. En ole muuta koskaan halunnut tehdä. Tietysti aina jotain musiikkiin liittyvää, mutta Sue on ollut se tärkein.

***

Kimmo, mitä päätoimittajan työhön kuuluu?

– Toimenkuva on monipuolinen. Päätän lehden sisällön, ja sen kuka jutut tekee. Vastaan suemaisesta lähestymistavasta. Arvioimme yhdessä Arin kanssa toimittajien työtä jos ja kun on tarpeen. Tekijöiden tekstejä arvioidaan ja muokataan yhdessä tarpeen mukaan. Nykyisin myyn myös Suen mainokset, hoidan jakelupisteitä ja teen lehden taiton. Työni ei vastaa ns. perinteistä päätoimittajan toimenkuvaa.

Ari, mitä toimituspäällikön työhön kuuluu?

– Kirjoitan juttuja, toimitan sisältöä, oikoluen muiden juttuja, teen uutisia, päivitän Suen nettisivua ja jaan lehteä.

Suella iso joukko aktiivisia avustajia. Montako heitä on?

K & A: – Noin 25 säännöllistä, joista osa tekee sekä haastatteluja että arvioita. Osa tekee jompaa kumpaa. Lisäksi on ehkä kymmenen henkeä jotka tekevät yksittäisiä arvioita tai juttuja.

K: – On tosi hienoa kun aina välillä tulee kyselyitä ihmisiltä, että pääseekö messiin, onko käyttöä. Osa heistä jää lehteen. Tilanne olisi huono jos emme saisi uusia kirjoittajia. Onneksi kiinnostuneita löytyy yhä.

Miten kuvailisitte avustajianne?

K: – Heillä on tietty asenne ja näkökulma kirjoittamiseen ja musiikista diggailemiseen. He haluavat kirjoittaa bändeistä. Tekemisen halu on se tärkein.

A: – Mukana ei ole ammatti-freelancereita, eikä Sue olisi heille välttämättä sopiva. Suessa kun ei tienaa niin paljon kuin he haluaisivat, eivätkä ammatti-freelancerit tiedä musiikista niin paljon kun kirjoittajamme. Se lähtee musafanituksen pohjalta.

Miten Suen jutut tehdään? Onko teille päin paljon/liikaakin tarjontaa juttuaiheista?

K: – Kyllä bändit ja levy-yhtiöt haluavat jutut lehteen, ainakin levyarvioita. Näin voi päätellä jo meille lähetettyjen promolevyjen määrästä.

A: – Meiliä tulee ihan älyttömästi. Joka päivä kysytään, että teettekö siitä ja siitä jutun. Sisällöstä ei tule pulaa.

K: – Pitää valikoida niin, että sisällöstä tulee laaja ja monipuolinen. Ei pelkkää metallia eikä pelkkää indierockia.

***

Sue on ilmaisjakelulehti. Mistä te saatte tuloja?

K: – Vain ja ainoastaan Suessa julkaistuista mainoksista.

Millainen kuvatoimitus Suella on?

K: – Levy-yhtiöiden kuvapankit. Levy-yhtiöillä on hyvä tarjonta. Ei ole ollut juuri tarvetta pitää omia kuvaajia.

A: – Olemme joskus käyttäneet omia kuvia jopa kansikuvina, mutta pääasiassa käytämme promokuvia. Ennen oli Turun Sanomissakin niin, että haluttiin ottaa omat kuvat kaikkiin juttuihin. Tuo on muuttunut täysin.

Mitä ajattelette suomalaisten populaarimusiikin lehtien keskittymisestä? Syyskuussa 2013 Soundi on myyty A-Lehdiltä Pop Medialle. Soundi ja Rytmi yhdistetään. Myös Rumba ja Inferno ovat Pop Medialla. Mitä ajattelette tästä kehityksestä?

A: – No eihän se hyvä ole kun kenttä pienenee ja kaikki keskittyy yhden katon alle. Rytmi loppuu.

A: – Sue ei ole kenenkään kanssa kilpaillut joten meille ei synny ongelmaa.

K: – Ei se kilpailua edistä. Tuntuu oudolta että saman katon alla tehdään lähes kaikkia musiikkilehtiä.

***

Vuosien varrella Suen mukana on ilmestynyt yhteensä yhdeksän CD-levyä. Tuleeko lisää?

K: – Tuskin. Ensin oli kokoelmien, sitten CD:n aika ohi.

A: – Vähän tuntuu että Sue-CD:n aika on nyt ohi.

Ensimmäisillä CD-levyillä on paljon esiintyjiä Turun seudulta. Miten levyjä koostettiin?

K: – Kahdelle ensimmäiselle kokoelmalle valitut bändit maksoivat osan CD-levyn kustannuksista. Sue hoiti levyjen jakelun.

A: – Kolmas levy tuli kun ilmaisjakelu oli jo käynnissä ja firma perustettu. Kolmosella oli mukana jopa ulkomaisia esiintyjiä, pienten turkulaisten bändien kanssa.

K: – Levyn saivat Suen tilaajat saivat levyn tilaajabonuksena, ja sitä myytiin levykaupoissakin. Taskinen hoiti hyvin nämä CD-kokoelmat.

A: – Levyt olivat nimenomaan tilaajille tehtyjä bonuksia, eikä kokoelmien myynti ollut tärkeää

Sue toimii ansiokkaasti verkossa. Mistä lähtien?

K: – Suen verkkosivu oli olemassa jo ennen kulttuurikeskuksen toimistoa, joten sivut on perustettu reilusti 90-luvun puolella.

Kuinka paljon verkkosivullanne käydään?

K: – Kuukaudessa noin 90 000-100 000 käyntiä.

Näköislehti on myös verkossa. Onko mobiili-Sue saatavana myös Window-laitteisiin? 

K: – Kyllä. Ensin tuli iOS, sitten Android ja viimeksi Windows-sovellus.

A: – Lehtiluukussa on Suen arkistoa vuodesta 2006 lähtien. Kaikki lehdet tuolta ajalta on luettavissa.

K: – Myös vanhemmat numerot tallennettiin levylle, mutta siirtotyö ei jostain syystä ole vielä onnistunut. Ehkä jonain päivänä…

Suen lukijamäärä/painosmäärä on kymmeniä tuhansia.

K: – Lukijamäärä riippuu osittain kansikuvasta. Kansi vaikuttaa ilmaisjakelunkin suosioon paljon. Nightwishin suosio vaikutti selvästi: kannatti laittaa Tarja Turunen kanteen. Myös kansikuva Ville Valosta on aina houkutellut lukijoita. Suella on kuitenkin yhä enemmän vakilukijoita, mutta kansikuva vaikuttaa vieläkin lukijamäärään.

Onko Suen suosio vakiintunut?

A: – Sue on saavuttanut tietyn aseman. Ihmiset tunnustavat Suen olemassaolon. On paljon ihmisiä, joille Sue on ollut aina olemassa. Uskon, että lehti saa jatkossakin uusia lukijoita, koska Sue on helppo löytää. Toisaalta vakiintumista on vaikea mitata. Pitää vain tehdä hyvää ja kiinnostavaa lehteä.

K: – Aina pitää pyrkiä parempaan.

Onko Suella ollut vaikeita aikoja?

K: – Ei. Tämä on ollut yhtä juhlaa.

A: – En ole tuota suuremmin miettinyt, että loppuuko tämä joskus. Milläpä alalla ei nykyään ole vaikeita aikoja? Sue on niin maanläheisesti tehty lehti, että tiputuksen uhkaa ei ole.

Millaista tunnustusta ja/tai palkintoja Sue on saanut vuosien varrella?

K: – Saamme joka kuukausi tunnustusta ja palkintoa, kun lehdet lähtevät telineistä.

A: – Emme ole sen kummempaa tunnustusta saaneet. Lukijapalautetta on tullut, yleensä vihaista. Tarkoitan sitä, että lukijapalautetta tulee jos kirjoittaa nelosen levyarvion. Joku voi suuttua. Palaute on lähinnä sosiaalisessa mediassa tulee joskus jotain. Ei tässä vielä mitään palkintoja ole saatu.

K: – Nuorisotoimi on muistaakseni antanut joitain avustuksia.

Millaisia ovat olleet suurimmat onnistumisen tunteet Suessa?

K & A: – 20 vuotta – se on aika suuri onnistuminen. Hienoa että tätä on jatkunut näin kauan. Hienoa että tätä halutaan vielä tehdä, myös henkilökohtaisesti.

Mihin Sue on menossa lähitulevaisuudessa? Onko Sue alituisessa muutoksessa?

A: – Menemme sinne mihin bänditkin menevät. Kirjoitamme niistä bändeistä jotka ovat olemassa ja tekevät kiinnostavaa musiikkia. Täytyy pysyä ajassa mukana. Pitää varoa, ettei jämähdä omiin suosikkibändeihinsä… Rokkijutuilla on laaja lukijakunta. Kiss oli menestys Suen kannessa. Kissiä ei voi pitää ajankohtaisena yhtyeenä, mutta se kiinnosti teinejä, ja aikuiset tiesivät bändin. Pitää olla ajassa kiinni, muttei huonolla tavalla trendikäs. Ettei se ala vaikuttaa tyhjältä.

K: – Teemme omaa juttuamme. Emme niin välitä muiden tekemisistä.

Terveisiä Suen lukijoille?

A: – Kiitos näistä vuosista!

K: – Ilman lukijoita ei olisi lehteä, ei sen kummempaa. Samaa läppää kuin bändit heittää haastatteluissa: ilman kuulijoita ei olisi bändejä. Ilman lukijoita ei olisi musiikkilehtiä. Teemme Suen lukijoille!

A: – Aamen.

***

Teksti, haastattelu, toimitus, näyttely, julisteet: Tuomas Pelttari ja Antti Erkkilä

3 kommenttia

Kategoria(t): Lehdet, Musasto suosittelee, Musiikkiaarteita maakunnasta, Näyttelyt Turku, Uutiset