Avainsana-arkisto: synapop

Viikon levy: The Blue Nile – A Walk Across the Rooftops (1984)

riitan

 

On musiikkia, joka sopii taustalle vaikkapa juhlatunnelman nostattamiseksi. Ja on musiikkia, jota todella pysähtyy kuuntelemaan. Tämän viikon levy on esimerkki jälkimmäisestä.

 

The Blue Nile on skotlantilainen synapop-yhtye, jonka Paul Buchanan, Robert Bell ja Paul Joseph ”PJ” Moore perustivat vuonna 1981. Yli kaksikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana yhtye on julkaissut vain neljä albumia, joista A Walk Across the Rooftops (1984) on ensimmäinen. Se sai aikoinaan loistavat arvostelut monelta maineikkaalta lehdeltä (Sounds, Q, Rolling Stone, Uncut…), mutta siitä kuulee silti harvoin puhuttavan. Debyyttialbumi julkaistiin uudelleen vuonna 2012, jolloin musiikki tavoitti vannoutuneiden fanien lisäksi myös nuoremman sukupolven.

 

Ryhmä on vaatimattomasta taustastaan huolimatta päässyt tekemään yhteistyötä monen tunnetun artistin kanssa – näistä mainittakoon mm. Rickie Lee Jones, Peter Gabriel ja Annie Lennox. Yhtye on alusta asti pitänyt matalaa profiilia ja pysytellyt poissa julkisuudesta, minkä takia ei ole edes varmuutta siitä, onko bändi yhä koossa. Virallista tietoa yhtyeen hajoamisesta ei ole missään vaiheessa saatu, mutta huhun puolesta puhuu se, että viimeisin albumi julkaistiin vuonna 2004 ja Buchanan toimii nykyään itsenäisenä sooloartistina.

 

Blue Nile on erinomainen esimerkki siitä, miten vastaan tulevat haasteet on mahdollista kääntää edukseen. Bändin tunnusomainen syntetisaattoreita, elektronisia soittimia ja erilaisia ääniefektejä yhdistelevä musiikki juontaa nimittäin juurensa siitä, etteivät yhtyeen jäsenet osanneet kunnolla soittaa esimerkiksi kitaraa tai rumpuja. Sittemmin on kuitenkin tullut selväksi, ettei musikaalisuudesta tai luovuudesta ole ollut puutetta. Yhtyeen keulakuvana toimiva Buchanan (joka on saanut vaikutteita mm. hiljattain edesmenneeltä David Bowielta) laulaa raa’alla tunteella, ja itse kappaleiden instrumentaaliosuudet ovat huolellisesti tehtyjä ja liikuttavan kauniita.

 

Levyltä täytyy ehdottomasti nostaa esiin yhtyeen tunnetuin ja suosituin kappale Tinseltown in the Rain, josta monet heidät muistaakin. Lyriikoiden merkityksestä on ollut monenlaisia teorioita, mutta vakiintunut käsitys on, että laulu kertoo Glasgow’sta, yhtyeen synnyinpaikasta.

 

 

Toinen nosto voisi olla Automobile Noise, jonka laulunsanat tempaisevat kuulijan mukaansa yksinkertaisilla, mutta kuvaavilla säkeillään.

 

 

Automobile noise

Exit signs and subway trains
Twenty-four hours, statues in the rain

Walk in the headlights, walk in the daylight
Automobile noise


I am weary of this fighting
I’m weary of surrender

 

Blue Nilen hitaasti kehittyvät harmoniat ja unenomainen tunnelma eivät välttämättä vetoa kaikkiin. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla huono asia. Yhtye ei ole koskaan ollut suuren yleisön bändi, mutta heille, joille se jotain merkitsee, se merkitsee paljon. Ja sitä voi moni muu yhtye vain tavoitella.

 

R.T.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

10 valittua englantilaista synapop-bändiä 1980-luvulta

Ultravox

 

Ultravox_-_Rage_in_Eden

 

Ultravox perustettiin 1974 Lontoossa.  Ultravox oli  synapopin uranuurtajia. Yhtyeen perusti laulaja ja kosketinsoittaja John Foxx. Ehkä selvimmin erottuva elementti yhtyeen musiikissa on kosketinsoittaja/viulisti Billy Currien ainutlaatuinen  ARP-syntetisaattorin soolokäyttö yhdistettynä viuluun sekä pianoon. Nämä elementit on ehkä parhaiten kuultavissa yhtyeen tunnetuimmassa hittikappaleessa, 1980 levytetyn Vienna-albumin nimiraidalla.

Yhtye hajosi 1987, mutta teki paluun 2009  palaten  1980-kokoonpanoonsa ja teki Return to Eden  kiertueen aluksi Englannissa ja lopulta laajemmin Euroopassa. Kiertue sai jatkoa vuoden 2010 puolella (Return to Eden 2), jolloin yhtye konsertoi Helsingissä Tavastialla elokuussa 2010  ja Turun Caribiassa seuraavana päivänä. Yhtyeen tunntuimmat hitit olivat edellä mainittu Vienna ja Dancing with tears in My Eyes.

 

 

 

 

Tears for Fears

Tears for Fears perustettiin  1981 Bathissa. Bändin musiikki oli aluksi uuden aallon synapoppia, mutta myöhemmin  yhtye muutti tyyliään enemmän tavallisen rokin ja popin suuntaan.  Yhtyeen perustivat Roland Orzabal ja Curt Smith. Tears for Fearsin debyyttialbumi The Hurting myi platinaa ja oli ykkösenä Britannian soittolistoilla. Bändin toinen albumi Songs from the Big Chair myi platinaa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.  Toisen albumin tunnetuimmat hitit olivat Shout ja Everybody Wants to Rule the World.

Bändin kolmas albumi The seeds of Love (1989) myi myös platinaa. Smithin ja Orzabalin tiet erosivat 1991, vaikka Orzabal esiintyi Tears for Fears-nimellä koko 1990-luvun ajan. Duo teki paluun vuonna 2000 ja teki uuden albumin Everybody Loves a Happy Ending vuonna  2004. Tears for Fears on myynyt yli 25 miljoonaa albumia.

 

 

 

Talk Talk

Talk Talk perustettiin 1981 Lontoossa.  Sen jäseniä olivat laulaja Mark Hollis, basisti Paul Webb ja rumpali Lee Harris sekä kosketinsoittaja Simon Brenner, joka erosi yhtyeestä jo vuonna 1983. Yhtye on nimetty oman kappaleensa Talk Talk mukaan.

 Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia The Party’s Over ja It’s My Life ovat  tyyliltään synapoppia. Vuonna 1986, kun kolmas albumi The Colour of Spring ilmestyi, Talk Talk luopui syntetisaattoreista, jotka korvattiin muilla soittimilla, mm. pianolla ja uruilla. Vuonna 1988, kun albumi Spirit of Eden ilmestyi, Talk Talk kehitti  omalaatuisen musiikkityylinsä, jota voisi kuvailla progressiivisen rockin ja jazzin sekoitukseksi. Samanlaista tyyliä kuullaan myös vuonna 1991 ilmestyneellä viimeisellä albumilla Laughing Stock. Talk Talk hajosi vuonna 1991.

 

 

 Human League

Human League perustettiin  1977  Sheffieldissä  ja oli ensimmäisiä suuren yleisön suosioon kohonneita synapop-yhtyeitä. Yhtyeen kosketinsoittajat Martyn Ware ja Ian Craig Marsh muodostivat aluksi duon nimeltä Dead Daughters. Nimi Human League otettiin käyttöön, kun laulaja Philip Oakey liittyi mukaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia eivät olleet suuria kaupallisia menestyksiä, ja sisäisten ristiriitojen ajamina Ware ja Marsh jättivät yhtyeen vuoden 1980 lopulla.

Uusina jäseninä yhtyeeseen liittyivät basisti Ian Burden sekä laulajat Susan Ann Sulley ja Joanne Catherall. Uudella kokoonpanolla Human League sai ensimmäisen UK top-10 hittinsä kappaleella Love Action, joka nousi singlelistalla kolmanneksi.  Albumista Dare tuli yksi synapopin merkittävimpinä pidettyjä julkaisuja: Open Your Heart nousi brittilistalla kuudenneksi, ja kappaleesta Don’t You Want Me tuli yksi vuoden suurimpia hittejä  ja kappale tunnetaan yhtenä 1980-luvulle tyypillisen musiikin arkkityypeistä.

Human Leaguen menestys jatkui 1980-luvun puoleen väliin saakka. Sen jälkeen yhtye on tehnyt vaihtelevasti menestyneitä paluita supistetulla kokoonpanolla. Human Leaguen toistaiseksi viimeinen alkuperäistä materiaalia sisältänyt julkaisu on albumi Credo vuodelta 2011.


 

New Order

New Order perustettiin vuonna 1980 Manchesterissä.  Yhtyeen perustivat  postpunk-yhtyeen Joy Divisionin jäsenet laulajansa Ian Curtisin itsemurhan jälkeen. New Order muunsi pian musiikkityyliään edeltäjänsä postpunkista elektronisen musiikin suuntaan. Yhtyeen alkuperäisjäsenet ovat Bernard Sumner (laulu, kitara ja kosketinsoittimet), Peter Hook (basso) ja Stephen Morris (rummut).  Yhtye on maininnut alkuaikojensa innoittajiksi mm. Kraftwerkin ja Giorgio Moroderin.

Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat vuonna 1983 ilmestynyt tanssimusiikin klassikoksi laskettava  Blue Monday,  vuoden 1987  True Faith ja vuoden 1993 Regret. New Orderin single  World in Motion,  oli Englannin maajoukkueen virallinen kappale vuoden 1990 jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa. New Order oli tauolla vuosina 1993–1998.  Yhtye hajosi 2007, mutta perustajajäsenet kokosivat bändin uudelleen 2011. Vuonna 2015 bändi julkaisi levyn uutta materiaalia nimeltään Music Complete.   New Order on esiintynyt Suomessa kesäkuussa 1982 Seinäjoen Provinssirockissa. 

 

Depeche Mode

Depeche Mode perustettiin vuonna 1980 Basildonissa.  Se aloitti soittamalla kevyttä synapoppia. Myöhemmin yhtye siirtyi monipuolisempaan elektroniseen musiikkiin yhdistäen siihen rockia ja perinteisempiä soittimia. Tekno-pioneerit kuten Derrick May, Kevin Saunderson ja Juan Atkins kertoivat Depeche Moden vaikuttaneen 1980-luvun lopun Detroit-teknosoundiin. Yhtyeen suosituin albumi lienee vuonna 1990 julkaistu Violator, jossa oli hyvin synkkiä teemoja. Yhtyeen tunnetuimpia hittejä ovat Enjoy the Silence ja Personal Jesus.

Depeche Mode oli myynyt yli 100 miljoonaa albumia ja singleä, mikä tekee Depeche Modesta maailman menestyneimmän elektronisen yhtyeen. Depeche Mode on vieraillut Suomessa neljä kertaa, vuosina 1998, 2001, 2006 ja 2010.

 

Bronski Beat

Bronski Beat perustettiin Lontoossa 1983. Sen tunnetuin kokoonpano oli trio, jonka muodostivat laulaja Jimmy Somerville sekä kosketin- ja lyömäsoittajat Steve Bronski (syntyjään Steven Forrest) ja Larry Steinbachek (syntyjään Lawrence Cole). Yhtyeen sanoitukset olivat kantaaottavia ja käsittelivät yleensä avoimesti homoseksuaalisuutta. Vuonna 1984 julkaistiin yhtyeen debyytti ”Smalltown Boy”, joka kertoo homoseksuaalisuutensa vuoksi kotinsa jättämään joutuneesta nuoresta miehestä. Kappaleesta tuli Isossa-Britanniassa listahitti, ja se on edelleen kasarimusiikin klassikko ja yksi homoyhteisön arvostamista lauluista. Laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä 1985 ja perusti popduon The Communards.  Bronski Beatin viimeinen albumi, Rainbow Nation, julkaistiin 1995.

 

 

OMD

Orchestral Manoeuvres in the Dark eli OMD perustettiin 1978 Liverpoolissa. Andy McCluskey ja Paul Humphreys muodostivat OMD:n  vuoteen 1989, jolloin yhtyeen ensimmäisillä levyillä soittanut kokoonpano hajosi. McCluskey jatkoi myöhemmin OMD:n nimellä uuden kokoonpanon kanssa. OMD:n suurin hitti on vuodelta 1980 oleva  Enola Gay. Vuonna 2006 Andy McCluskey kokosi OMD:n uudelleen 1980-luvun klassisella OMD-kokoonpanolla McCluskey, Humphreys, Malcom Holmes ja Martin Cooper. Yhtye lähti kiertueelle soittaen materiaalia Architecture & Morality-levyltä sekä muuta ennen 1983 julkaistua tuotantoa.

 

Soft Cell

Soft Cell  perustettiin Leedsissä 1980.  Duon jäsenet olivat laulaja Marc Almond  ja kosketinsoittaja David Ball. Yhtyeen sanoitukset keskittyvät yleensä rakkauteen ja romantiikkaan, mutta myös elämän pimeämpään puoleen, aiheina muun muassa transsukupuolisuus, huumeet ja murha. Yhtye tunnetaan parhaiten vuoden 1981 cover-hitistä  Tainted Love. Yhtye hajosi 1984.

 

 

Yazoo

 

Yazoo (USA:ssa nimellä Yaz) oli englantilainen synapop-duo jonka muodostivat kosketinsoittaja Vince Clarke ja laulaja Alison Moyet. Moyet ja Clarke muodostivat yhtyeen Clarken lähdettyä Depeche Modesta. Yhtye oli kasassa vain lyhyen aikaa, mutta oli varsin menestyksekäs. Duo perustettin 1981 ja lopetti toimintansa vuonna 1983, jonka jälkeen Vince Clarke perusti Erasuren vuonna 1985, ja Alison Moyet jatkoi sooloartistina. Yazoo julkaisi kaksi albumia: Upstairs at Eric’s (1982) ja You and Me Both (1983) sekä hittikokoelman Only Yazoo (1999). Yhtyeen suurimmat hitit olivat Only you ja Don’t go.

 

 

 Lähteet:

 

http://www.allmusic.com/

wikipedia

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua

Futupopin klassikoita Turun Musiikkikirjaston levynkansinäyttelyssä

Mitä on futu? No ainakin tätä.

Talk Talk: The Party's Over ja The Human League: Dare!Futuristisen syntikkapopin aalto tuntui erityisesti 1970-1980-luvun taitteen vaiheilla. Synth pop oli luonnollinen osa brittiläisen uuden aallon transformaatiota.

Classix Nouveaux, Depeche Mode, Thomas DolbyDuran Duran, John FoxxThe Human League, Gary Numan, OMDSoft CellUltravox, Talk Talk, Midge UreVisageYazoo ja muutamat muut olivat jonkin aikaa juhlituimpia konemusiikin uudistajia. Mikä parasta, muutamassa vuodessa tehtiin kunnioitettava määrä klassikkolevytyksiä. Nuoret muusikot eivät kumartaneet ketään, paitsi ehkä kirkkaimpia esikuviaan. Heitä olivat David Bowie, Roxy Music ja Kraftwerk.

Syntsapoplevyjä lainattavana Turun Musiikkikirjastossa.

Viisi klassikkoa näytteillä, CD-levyjä lainattavana

Turun Musiikkikirjaston 21.8.2012 avatussa levynkansinäyttelyssä on esillä viisi levytystä, joita aika ei haalenna. Näytteillä ovat LP-levyt

° Talk Talk: The Party’s Over 1982

° The Human League: Dare! 1981

° Depeche Mode: A Broken Frame 1982

° Thomas Dolby: The Golden Age Of Wireless 1982

° Yazoo: Upstairs At Eric’s 1982

Musiikkikirjaston Loungessa on lainattavissa alan musiikkia. CD-levyt ovat esittelytornissa, popmusiikin CD-hyllyn lähellä.

Tyyli ennen kaikkea

Esillä oleva vieraannuttavan tuntuinen levynkansitaide kuvaa erottumisen ja hyväksynnän tarvetta. Kansikuvat  muistuttavat meitä siitä, että persoonasi ei häviä vaikka teet musiikkisi syntetisaattoreilla. Haluttiin puolustaa humaaniutta ja uskallusta.

Yksi kansitaiteen ja kiihkeän musiikin ulottuvuuksista oli kuitenkin eskapismi.Todellisuutta paettiin maalausten ja valokuvateosten futuristiseen ihmiskuvaan. Toisinaan ihmisen esineellistymistä myös pelättiin, ja esimerkiksi taiteilija

Thomas Dolby: The Golden Age Of Wireless.James Marsh korosti usein töissään yksilön suhdetta luontoon. Ja kun bändin tai artistin valokuva oli kannessa, niin toivotuin tulos saavutettiin vakavana ja kovassa meikissä.

Isoja ja pieniä klassikoita

Näyttelyn artistit ja yhtyeet olivat kaikki uuden alun äärellä vuosina 1981-1982. Talk Talk onnistui yli odotusten debyyttialbumillaan. The Party’s Over tehtiin tuottaja Colin Thurstonin kanssa, joka tuotti myös Duran Duranin kaksi ensimmäistä albumia.

Sheffieldiläisen The Human Leaguen kolmas albumi Dare! nosti kulttibändin superbändiksi, vaikka yhtye oli hajota vain vuotta aiemmin. Sinkku Don’t You Want Me oli suuri hitti ympäri maailmaa. 

Depeche Moden toinen albumi A Broken Frame oli urotyö. Tulevaisuus näytti synkältä, koska lauluntekijä Vince Clarke oli eronnut bändistä. Piinaa kesti kuitenkin vain hetken, sillä Martin Gore sävelsi klassikoita yhä sujuvammin. Vince Clarke keskittyi DM:n jälkeen yhteistyöhön laulaja Alison Moyetin kanssa. Yazoon upea Upstairs At Eric’s sisältää klassikot Don’t Go, Only You ja Winter Kills.

Syntsaguru Thomas Dolby tunnettiin taianomaisena sessiomuusikkona, joka loihti koskettimistaan ihmeitä esimerkiksi yhtyeille Def Leppard ja Foreigner. Ensimmäinen oma albumi  The Golden Age Of Wireless on taidonnäyte vertaansa vailla. Maalaukselliset Flying North, Windpower ja One Of Our Submarines ilahduttavat yhä.

Tervetuloa kirjastoon!

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Näyttelyt Turku

Viikon levy on Thomas Dolbyn uusi albumi A Map Of The Floating City

Lisää Dolbya

Popin Outo Tiedemies teki Musaston Viikon levyn

Popmusiikin Eka Vekara on palannut! Thomas Dolbyn ensimmäistä albumia liki kahteenkymmeneen vuoteen on todella odotettu. Millaista jatkoa saavat Thomas Morgan Dolby Robertsonin klassikot The Golden Age Of Wireless ja The Flat Earth? Onko uusi levy parempi kuin Aliens Ate My Buick tai Astronauts & Heretics?

TD: A Map Of The Floating CitySyntsapopin maestron sädepistooli on edelleen ladattu tutuilla ammuksilla: syvältä kouraisevaa kaihoa, viipyileviä maisemia, kekseliäitä melodioita, sovituksia ja tuotannon draamaa.

Dolby on uudella levyllä vakuuttava alusta asti. Nothing New Under The Sun toimii kuten kaikki popvelhon viehättävästi keinuvat hitit: valmista kamaa mille tahansa vähän nivahtaneelle radiokanavalle. Aloitusraidasta tulee mieleeni Joni Mitchellin svengaava Good Friends, joka on Dolbyn tuottamalla albumilla Dog Eat Dog (1985). Ajatonta!

Massiivinen syntetisaattorimaisema ei kuitenkaan ole enää Dolbyn kovin juttu. Akustiset A Jealous Thing Called Love ja Road To Reno tuovat valoa ja energiaa, samoin hilpeä The Toad Lickers. Eeppinen 17 Hills voisi olla Dire Straitsin albumilta – kitaraa soittaakin Mark Knopfler.

Yksi avainbiiseistä on Oceanea, jonka vieraileva tähti on laulaja Eddi Reader. Kaunis melodia ja rakenne ovat niin hienovaraisia, että kappale aukeaa eteesi kuin tyhjästä. Ja niin se tapahtuu – kuin huomaamatta olet löytänyt musiikista jotain olennaista.

Dolby ei tietenkään saa enää nostetta 1980-luvun suurista hiteistä, kuten She Blinded Me With Science, Hyperactive! tai One Of Our Submarines. Artisti ottaa tämän huomioon riemastuttavasti eikä epäröi ottaa riskejä. Nothing New Under The Sun:

– You could have quit while you’re on top (I know, I know). There is no fool like a fool that don’t know when to stop.

Paluu popmusiikkiin ei ole välttämättä yksinkertaista. A Map Of The Floating City pitää Dolbyn ikään kuin piilossa hittilistoilta, uutta albumia kun ei myydä miljoonia. Hillitty menestys sopii kuitenkin hyvin, sillä albumin perimmäinen tunne on downshiftausta muistuttava harkinta: saavutat yhä vähemmän jos et hidasta tahtiasi. Pienestä kasvaa suurta. Myös musiikissa.

Tuomas Pelttari

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy on Propagandan debyyttialbumi A Secret Wish (1985)

Musasto kertoo kohtalokkaan eteerisen synapopin mestaribändistä, jonka ura oli valitettavan lyhyt. Propagandan klassikkoalbumi A Secret Wish julkaistiin viime vuonna uutena 25th Anniversary Deluxe Edition -painoksena.

Propaganda: A Secret Wish

Propaganda: A Secret Wish

Propaganda perustettiin alun perin Düsseldorfissa, Saksassa vuonna 1982. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Ralf Dörper, Andreas Thein ja Susanne Freytag. Yhtyeeseen liittyivät myöhemmin Michael Mertens ja Claudia Brücken. Paul Morley kiinnitti yhtyeen supertuottaja Trevor Hornin vastaperustetulle levymerkille. Levy-yhtiö ZTT oli 1980-luvun uraauurtavan popin koti. Yhtiön kirkkaimmat helmet olivat Frankie Goes To Hollywood sekä The Art Of Noise.

Iso-Britanniaan muutettuaan yhtye julkaisi Fritz Langin elokuvien mestarimanipuloija Dr. Mabusen mukaan nimetyn singlen keväällä 1984. Trevor Hornin tuottama esikoissingle nousi brittilistan sijalle 27. Videon ohjasi myös yhtyeen kansitaiteesta ja promokuvista vastannut Anton Corbijn.

Michael Mertens alkoi luotsata bändiä Andreas Theinin lähdettyä samana vuonna. Bändi aloitti kakkossinkun ja esikoisalbumin valmistelut, joiden julkaisu viivästyi yhtiön resurssien kuluessa jättimenestykseen sinkoutuneen Frankie Goes To Hollywoodin markkinointiin. Tämä aiheutti myös albumin tuottajaksi aiotun Trevor Hornin vaihtumisen Stephen Lipsoniin.

Propagandan kakkossingle Duel ilmestyi vihdoin keväällä 1985 nousten brittilistan sijalle 21. Esikoisalbumi A Secret Wish ilmestyi kesällä 1985 sijoittuen Iso-Britannian albumilistalla sijalle 16 hyvien arvostelujen saattamana. Samana syksynä lohkaistiin vielä kolmas single p:Machinery, joka jämähti briteissä sijalle 50. Ranskassa ja Italiassa sille irtosi sija kärkikymmenikössä. Singlen kaupallinen menestys ei ollut huikea, mutta nykyään p:Machineryä pidetään yhtenä synapopin klassikoista. Myös biisin video on klassikko.

Bändi vietti loppuvuoden 1985 kiertueella. Saman vuoden marraskuussa markkinoille laskettiin vielä remix-albumi Wishful Thinking yhtyeen toiveista huolimatta.

Keväällä 1986 Claudia Brücken lähti soolouralle yhtyeen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja huonoihin sopimuksiin. Vuonna 1988 yhtye koottiin uudelleen uuden vokalistin kera. Albumi 1234 ilmestyi 1990, ilman mainittavaa menestystä. Vuonna 1998 Propaganda äänitti uutta materiaalia, tällä kertaa taas Claudia Brückenin kanssa. Albumi jäi julkaisematta, vaikka ensimmäiseen singleen ehdittiin kuvata videokin.

Vuonna 2010 A Secret Wish –albumista julkaistiin remasteroitu kahden levyn erikoispainos, joka sisältää alkuperäisen albumin sekä harvinaisia versioita, remiksejä sekä ennen julkaistusematonta materiaalia.

Propagandan promovideot Dr. Mabuse, The Duel ja p:Machinery löytyvät albumin 20-vuotisjuhlapainokselta, joka julkaistiin vuonna 2003. A Secret Wish CD+DVD on myös varattavissa Vaskista.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy on Talk Talkin kolmosalbumi The Colour Of Spring



Musasto kertoo yhtyeestä Talk Talk, joka teki viisi albumia vuosina 1982–1991. Vajaassa kymmenessä vuodessa yhtyeen musiikki muuttui kuulaasta synapopista mantramaiseen popfuusioon. Muutos oli radikaali ja suht täydellinen.

1980-luvulla Talk Talkin eteeristä popmusiikkia oli toisinaan listoillakin. Pieniä hittejä oli mukana myös kolmannella albumilla The Colour Of Spring, joka ilmestyi vuonna 1986. Talk Talkin vakijäsenet olivat Mark Hollis (laulu, piano jne.), Lee Harris (rummut) ja Paul Webb (basso). Tyylitaju ja Mark Hollisin kaunis ja kaihoisa tenori erotti bändin helposti muista.

Talk Talk ja erityisesti yhtyeen laulaja Mark Hollis kammoksuivat ensimmäistä levyään The Party’s Over (1982). Colin Thurstonin tuottama kompressoitu futupop oli levy-yhtiö EMI:n mieleen, mutta nosti Mark Hollisin karvat pystyyn. Hämmentävät promovideot ja kiertue Duran Duranin kanssa haluttiin unohtaa saman tien.

Toinen albumi It’s My Life (1984) oli ensimmäinen iso askel eteenpäin. Muotipop jäi kauas taakse kun singlet Dum Dum Girl, Such A Shame ja It’s My Life soivat radiossa ja MTV:llä. Uusi tuottaja Tim Friese-Green ymmärsi yhtyeen musiikilliset tarpeet sekä studiossa sekä sävellys- ja sovitustyössä. Hedelmällinen yhteistyö jatkui vuosia. Friese-Green oli lopulta kuin yksi yhtyeen jäsenistä.

Mark Hollis vei yhtyettä edelleen eteenpäin, kohti kolmatta albumia. Vuonna 1986 ilmestynyt The Colour Of Spring tuo esiin rennon ja akustisen yhtyeen. Synat ja rumpukoneloopit ovat poissa. Levyn yleissoundi on vakuuttava: yhtä aikaa syvä, hauras ja massiivinen. Useimmat instrumentaatiot rakentuvat hallitsevan pianosovituksen ympärille. Pianon varaan rakennettiin myös singlet Life’s what you make it ja Living in another world. Nämä pikkuhitit olivat raikkaita tuulahduksia mainsteampopin ulkopuolelta vuonna 1986. Mark Hollisin intensiivinen ääni oli kehittynyt niin voimakkaaksi, että levyn tarkkaavainen läpikuuntelu hengästyttää. Hollisin ääni on yksi popmusiikin kauneimmista. Ajan livedokumentit näyttävät jotain Hollisin täydellisestä paneutumisesta. Aina vedettiin täysillä.

The Colour Of Spring sisältää kahdeksan Hollisin ja Friese-Greenen säveltämää sävykästä biisiä, joihin antoi voimaa nimekäs joukko vierailevia muusikoita. Erityisesti Steve Winwood (urut) ja Robbie McIntosh (kitara) tuovat valtavasti lisää nyansseja levylle. Omat suosikkini ovat tällä hetkellä avausraita Happiness Is Easy ja päätösraita Time It’s Time. Ensimmäisen raidan hypnoottinen rauha on kuolematonta, Time It’s Time taas hämmästyttää elähdyttävällä outrolla. Kauneus on pakahduttavaa.

The Colour Of Springin jälkeen ilmestynyt Spirit Of Eden (1988) nivahtaa improvisaation maailmaan. Viimeinen albumi Laughing Stock (1991) on paikoitellen jopa avantgardistinen kokonaisuus jazzmantraa ja yhä haastavampaa popmusiikkia. Talk Talk-levyt myös näyttävät hyvältä. Kaikki albumit on koristeltu James Marshin taideteoksilla.

Levyn saatavuus Vaski-verkkokirjastossa.

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy