Avainsana-arkisto: fuusiomusiikki

Neljä kotimaista über-klassikkoa uusiojulkaisuina – ota Pekka Pohjola haltuun

Pekka Pohjola ei kunnioita musiikissa keinotekoisia tyylirajoja, vaan etenee mihin ajatuksen lento kulloinkin halajaa. Pohjolan musiikissa suomalaismetsien vehreä humina istuu vierekkäin kivisen kaupungin hermostuneen pohjasykkeen kanssa” (Markku Tuuli).

Monien aikalaistensa ‘Suomen parhaaksi basistiksi’ nostama Pekka Pohjola nousi suureen maineeseen Wigwamin basistina. Pohjolan Wigwam-kausi kesti neljä vuotta, kesään 1974 asti. Muusikkosukuun kuuluneen Pohjolan lapsuudesta asti elänyt haave sooloalbumista toteutui jo Wigwam-kauden aikana, vuonna 1972. ’Pihkasilmä Kaarnakorva’, kuten myös kolme seuraavaa Pohjolan sooloalbumia ’Harakka Bialoipokku’ (1974), ’Keesojen Lehto’ (1977) ja ’Visitation’ (1979) on julkaistu uudelleen vinyyliformaatissa turkulaisen Svart Recordsin toimesta.

pihkasilma

Pihkasilmä Kaarnakorva, kuten myös Harakka Bialoipokku, elävät luovuudesta, taidosta, huumorista ja virtuositeetista. Free jazz –henkinen iloittelu jäsentyy vahvoina melodioina joka varsinkin Pihkasilmä Kaarnakorvan kohdalla ottaa vahvasti huomioon suomalaiskansallisen musiikkiperinteen kansanmusiikista klassiseen – ’suomalaismetsien vehreä humina istuu vierekkäin kivisen kaupungin hermostuneen pohjasykkeen kanssa’.

Helsingissä Finnvoxilla äänitetyn, Måns Groundstroemin tuottamalle Pihkasilmä Kaarnakorva –levylle Pohjola sai rinnalleen loistavan soittajakolmikon; saksofonisti Pekka Pöyryn, klarinetisti Risto Pensolan ja rumpali Reino Laineen. Nelikon yhteistyö on vaivattoman maagista. Kun taustalle saadaan vielä Jukka Gustavsonin urku-ja pianotyöskentely, kuulija voi unohtaa itsensä suosiolla yltiöpäisen musiikki-iloittelun vietäväksi. Metsonpeliä on häikäisevä free jazz –teos, jossa Pohjolan basso tekee mitä tahtoo. Virtojen kiharat on progressiivisempi mutta samalla monitahoinen ja raikas. Valittaja antaa Pohjolan bassolle tilaa puhua äänillä, joilla on universaali syke. Kokonaisuutena Pihkasilmä Kaarnakorva on über-klassikko, nerouden leimahdus, vapaasti hengittävää virtuositeettiä alusta loppuun. Todellinen Suomi-klassikko millä tahansa mittatikulla arvioituna.

harakka b

Tukholmassa äänitetty Harakka Bialoipokku on jäsennellympää ja hieman vakavailmeisempää kuin Pohjolan soolodebyytti. Levy julkaistiin Isossa-Britanniassa nimellä ’B the Magpie’ ja Ruotsissa nimellä ’Skatan’. Yleisradio valitsi levyn vuoden 1974 parhaaksi albumiksi.

Harakka Bialoipokku –levyllä lisääntynyt puhaltajien määrä tuo paikoin big band –henkistä tunnelmaa. Pöyryn lisäksi vahvoina osatekijöinä ovat Eero Koivistoinen ja Paroni Paakkunainen. Albumi piirtää seesteisempää ja hallitumpaa kuvaa kuin edeltäjänsä unohtamatta kuitenkaan selkeää jazz-henkisyyttä. Nälkäinen proge-jazz –hehkutus Ensimmäinen aamu saa ’kultivoitunutta’ vastapainoa Huono sää/se tanssii…Ja näkee unta –teoksista, joissa astutaan myös klassisen musiikin syvään uurretuille raja-aidoille. Hereilläkin uni jatkuu yltyy vahvaan fuusiosanailuun, joka saa tasapainottavaksi elementiksi Sekoilu seestyy –teoksen ’Love Records meets Yes’ –henkisen tunnelmoinnin. Elämä jatkuu on kuin suoraa jatkoa Pihkasilmä Kaarnakorva –levyn rikkaalle fuusiohybridille. Harakka Bialoipokku on vahva kokonaisuus, jonka harkittujen teemojen sisällä tapahtuva instrumentaalinen poreilu vaatii keskittymään.

keesojen

Vuonna 1977 ilmestynyt Keesojen Lehto oli Pohjolalle uuden ajan alkua. Edellisiin soololevyihin verratuna puhaltimet loistivat poissaolollaan. Yleissoundiin vaikutti vahvasti syntetisaattori. Pohjola sai levylle mukaan myös Mike Oldfieldin, joka ei kuulemma ’sietänyt’ puhallinsoittimia. Tuottajan roolin lisäksi Mike Oldfield myös soittaa albumilla kitaraa ja mandoliinia ja Sally Oldfieldin laulua kuullaan kappaleessa Varjojen varaslähtö. Levy äänitettiin Tukholmassa ja Englannissa Oldfieldin studiolla. Levy nousi myydyimmäksi Pohjolan sooloalbumeista. Levy julkaistiin Isossa-Britanniassa nimellä ’Mathematician’s Air Display’ ja Ruotsissa nimellä ’Skuggornas tjuvstart’.Albumi on julkaistu myös mm. Japanissa. Yhdysvalloissa ja Saksassa.

Keesojen lehto -levyllä soittavat myös ruotsalainen kitaristi Georg Wadenius ja puolalaissyntyinen Wlodek Gulkowski, joiden kanssa Pohjola oli aikaisemmin tekemisissä Made In Sweden –orkesterin tiimoilta. Myös maineikkaan Gong-yhtyeen rumpali Pierre Moerlen vierailee levyllä. Pohjolan tunnistettavat sävellykset seilaavat progefuusion ja Rick Wakemanin mieleen tuovan maalailun välimaastossa. Levyn huippuhetki, 15-minuuttinen Pääntaivuttelun seuraukset, paisuu ja kurkottelee taivaita kuin Yesin muhkeimmat teokset. Rikkaaseen sooloiloitteluun saadaan vastaavaa imua kuin Pihkasilmä Kaarnakorva –albumin kohdalla. Kitaralle lankeaa suurempi osuus levyn yleissoundista, seikka joka on tuttua Pohjolan myöhemmiltä albumeilta. Albumin teemoista ja leikkisyydestä löytää kuitenkin selkeitä yhtymäkohtia kahteen edelliseen sooloalbumiin.

visitation

Syksyllä 1977 Pohjola liittyi kotimaiseen fuusiohenkiseen ’superyhtyeeseen’ The Group. Vuonna 1979 ilmestyneelle Visitation-albumilleen Pohjola sai mukaansa The Groupista tutut Vesa Aaltosen, Olli Ahvenlahden ja Seppo Tynin. Levyllä soittaa myös puhallinpartio Pöyry/Koivistoinen/Juhani Aaltonen/Teemu Salminen mutta puhallinosaston osuus jää ohueksi. Lisäksi taustalla vaikuttaa Helsingin kaupunginorkesteri mutta albumin yleissoundi on sähköinen. Varsinkin Tynin repivän energinen kitara on vahva johtotähti. Pohjolan visio polveilevasta sähköisestä fuusiosta on selvästi laaja-alaisempaa kuin The Groupilla ja varsinkin bändipomo Pohjolan oma vaikutus on vahva. Miehen basso asettaa elastisesti liikkuvalle fuusiovoimalle tiukat rajat. Levyn energinen ja elinvoimainen ulosanti on toteuttu törkeän pöyhkeillä soundeilla.

Levyllä Pohjola hioo lopulliseen muottiin edellisellä Keesojen Lehto –levyllä alkaneen sähköisen fuusion mission. Leikkisyyttä unohtamatta, Pohjola onnistuu tuomaan free jazzin voiman ja kiihkon keskelle syntikoiden pelikenttää. Pohjolan laaja-alaisuus ja genrelokeroista välittämätön luonne kantavat vahvaa hedelmää. Puhallinsoittimet ja jouset tuovat sähköiseen fuusioon kaivattua orgaanisuutta, tasoja mutta päävastuussa ovat ’pyhänä kolminaisuutena’ kitara, basso ja koskettimet. Levyn avaava energinen sähköpurkaus Strange awakening sekä kiekon lopettava ‘taidefuusio’ Try to remember eivät kaipaa selittelyä – nauti täysillä! Visitation tarjoaa instrumentaalista voimaa sekä monipuolista osa-alueiden hallintaa, joka sopii sellaisenaan synonyymiksi käsitteelle ’fuusiomusiikki’.

Neljä klassikkoa joista valita omansa. Pihkasilmä Kaarnakorva ja Visitation ovat kolikon kaksi puolta, sellaisenaan täydellisiä. Mutta ymmärtääkseen kuljetun matkan ja lopputulokseen johtaneet syyt ja seuraukset, myös Harakka Bialouipokku ja Keesojen Lehto ovat merkitykseltään korvaamattomia.

 

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy, Vinyylimania

’Kun Frank Zappan musiikki tuli elämääni’, Raision kirjaston musiikkiosastolla

zappa11

Minä ja F R A N K  Z A P P A

Francis Vincent Zappa syntyi 21.12.1940 ja kuoli 04.12.1993 eturauhassyöpään.

Naapurissamme asui minua vanhempi poika, Eero. Eerolla oli muistaakseni vaikuttavan laaja levykokokoelma nuoresta iästään huolimatta. Kun olin hankkinut ensimmäisen levysoittimeni, tuli Eero luokseni LP-levy kainalossaan ja sanoi: ”Tästä erittäin hyvää musiikkia”. Levy oli Frank Zappan ja Mothers of Invention-yhtyeen Freak Out !. Eeron ansiosta Frank Zappan musiikki tuli elämääni.

Kyseistä levyä minä kuuntelin. Ja kuuntelin. Ja ihmettelin. Todella erikoista, jännittävää ja hyvää musiikkia. Freak Outin kappaleissa oli jotain erityistä. Kuten kappaleet Wowie Zowie ja I’m Not satisfied ovat palaneet muistilohkooni erittäin syvälle.

Ensimmäinen ikioma Zappa-hankintani oli LP nimeltään Hot Rats, jota pidetään monella taholla Zappan parhaimpiin kuuluvana levynä. Suurin osa levyn kappaleista ovat instrumentaaleja. Näissä kappaleissa soi kauniisti mm. Jean-Luc Pontyn viulu ja Ian Underwoodin saksofoni. Ainoa Hot Rats-levyn kappale, missä on laulua, on Willie The Pimp. Laulajana oli Captain Beefheart persoonallisella äänellään. Zappa ja Beefheart tekivät myöhemmin myös yhteisen LP:n, Bongo Furyn, 1975.

Zappan 70-luvun musiikki on luonteeltaan hyvin laaja-alaista. Jossain kappaleissa elementit ovat perin vaatimattomat ja toisissa lähes sinfoninen. Zappan kitara soi komeasti. Motherseissa aikansa vaikuttivat myös entiset Turtles-yhtyeen laulajat Mark Wolman ja Howard Kaylan. Heidän laulunsa on omintakeista ja sen kyllä tuntee sen kuullessaan. Mothersien Fillmore East June 1971-levyllä esitetään myös Turtlesien hitti Happy Together.

Frank Zappa oli varsin suosittu Suomessa 1970-luvulla. On myös joskus arvioitu, että Suomen väkimäärään nähden erittäin suosittu. Oli helppoa olla Zappa-fani. Zappa kävi yhtyeineen Suomessa 70-luvulla neljä kertaa. Unto Monosen Satumaatango oli mukana ohjelmistossa. Tarinan mukaan Zappa vei Mothersit naistentansseihin. Hän oli jostain kuullut tästä suomalaisesta erikoisuudesta mikä herätti kiinnostuksen. Naistentanssit eivät tehneet heihin vaikutusta, koska kukaan ei hakenut amerikkalaisia muusikoita tanssimaan.

Aikaa myöden Zappa-levyjeni määrä, kiitos ahkeran tuotannon, kasvoi. Zappan musiikissa on ollut ominaista myös yllätyksellisyys. On kappaleita, jotka alkavat erittäin melodisesti, mutta yhtäkkiä muuttuvatkin jonkinlaiseksi kakofoniaksi.

Zappan tapoihin kuului muusikoiden vaihto ajoittain varsin tiuhaankin. Lisäksi hän muutti usein tehtyjä äänityksiä soittamalla itse uudet soinnut poistettuaan alkuperäiset. Tämä aiheutti katkeruutta muusikoiden keskuudessa.
Useiden LP-levyjen kannet suunnitteli Cal Schenkel, omaperäinen amerikkalainen taiteilija. Jos Zappan musiikki oli ajoittain yllätyksellistä, niin kyllä sitä olivat levyjen kannetkin.

Vuonna 1988 Frank Zappa esiintyi Helsingin Jäähallissa. Matkasimme paikalle ystävieni Ullan ja Taavin kanssa minun autollani. Kyllä kannatti. Kyllä kannatti ! Zappa soitti hienosti ja hyvin harjoitettu yhtye osasi asiansa. Zappa nosti etusormensa ja yhtye tiesi heti mitä moinen tarkoitti. Konsertti oli oivallinen läpileikkaus Zappan tuotannosta. Hot Rats-levyllä oleva Peaches en Regalia sai väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Yleisö sai vastinetta rahoilleen.
Frank Zappa on vaikuttanut myös elokuva-alalla. Varsinkin elokuva 200 Motels on jäänyt mieleeni. Ei pelkästään itse elokuvan takia, vaan siksi, että pääosassa Frank Zappaa näytteli Ringo Starr. Ringo ei ollut ainoa Beatles-yhtyeen jäsen, jonka kanssa Zappalla on ollut yhteistyötä. John Lennonin Some Time In New York City LP:n kakkos-levyllä soittaa Plastic Ono Mothers, joka oli siis Plastic Ono Bandin ja Mothersien yhdistelmä.

Muutamia minulle rakkaita Zappan levyjä:
We’re Only In It For The Money on parodisoitu versio The Beatles yhtyeen Stg. Pepper´s Lonely Hearts Club Band –LP:stä.
Cruising With Ruben And The Jets LP:n kannessa lukee “Is this The Mothers of Invention recording under a different name in a last ditch attempt to get their cruddy music on the radio”.
Absolutely Free , Lumpy Gravy ja Uncle Meat ovat Mothersien tuotannon kulmakiviä 60-luvulta.
Chunga´s Revenge on todennäköisesti käyttämättä jääneistä nauhoista koottu sekamelska, mutta sisältää hienoja kappaleita.
Burnt Weeny Sandwich on saman henkinen kuin Chunca´s Revenge.
Grand Wazoo on voimakasta, hienoa musiikkia sisältävä LP. Kauniit kannet. Ehkä kauneimmat Zappan tuotannosta.
Overnite Sensation ja Apostrophe’ ovat ”kevyempää” Zappaa, mutta sanoitukset ovat vaikuttavat.
Tinseltown Rebellion. Hyvä levy.
Yksinkertaisuudessaan Ship Arriving Too Late To Save A Drowning Witch LP:n kansi on loistava.

Kuten olen tuonut jo esiin, Zappan musiikin monipuolisuus ja taidokkuus ovat tekijöitä, jotka ihastuttavat. Ne saavat minut yhä uudestaan ja uudestaan laittamaan jonkun Zappan LP-levyistä levysoittimeen ja kuuntelemaan mestaria ja hänen kitaransoittoaan.

Teksti Timo Aali

(Frank Zappan tuotantoa esillä levynkansinäyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla syyskuun ajan. Esillä olevat kannet lainassa Timo Aalin kokoelmista)

 

zappaa1

zappaa2

zappaa3

Freak Out

Absolutely Free

Absolutely Free

Lumpy Grave

Lumpy Grave

We're Only in It for the Money

We’re Only in It for the Money

Cruising with Ruben & the Jets

Cruising with Ruben & the Jets

Uncle Meat

Uncle Meat

Hot Rats

Hot Rats

Burnt Weeny Sandwich

Burnt Weeny Sandwich

Chunga's Revenge

Chunga’s Revenge

Fillmore East – June 1971

Fillmore East – June 1971

200 Motels

200 Motels

The Grand Wazoo

The Grand Wazoo

Over-Nite Sensation

Over-Nite Sensation

Apostrophe

Apostrophe

 Bongo Fury

Bongo Fury

Tinsel Town Rebellion

Tinsel Town Rebellion

Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch

Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Svart Records julkaisee uudelleen Pekka Pohjolan neljä ensimmäistä soololevyä

svart valk-logo

Turkulainen Svart Records julkaisee heinäkuun lopulla uudelleen vinyyliformaatissa Pekka Pohjolan neljä ensimmäistä soololevyä. Pohjolan sooloalbumit ovat progressiivisen rockin ja fuusiojazzin kotimaisia merkkiteoksia.

Wigwamin basistina maineeseen noussut Pohjola saavutti soololevyillään myös merkittävää kansainvälistä huomiota. Vuonna 1974 ilmestynyt Harakka Bialoipokku julkaistiin Britanniassa nimellä B the Magpie ja Ruotsissa nimeltään Skatan. Yleisradio valitsi aikoinaan albumin vuoden parhaaksi.

Myös vuonna 1977 ilmestynyt Keesojen Lehto julkaistiin Britannian ja Ruotsin lisäksi ainakin Japanissa, Italiassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Hollannissa ja Belgiassa. Keesojen Lehto on Pekka Pohjolan myydyin albumi. Levy valittiin myös Musa-lehden vuoden albumiksi.

Visitation ilmestyi vuonna 1979. Pohjola oli tuolloin kiertänyt brittitähti Mike Oldfieldin kiertuekokoonpanon mukana ja Visitation on ensimmäinen Pohjolan albumi, jonka kappaleiden nimet olivat jo alkujaan englanninkielisiä. Visitation-levyllä kuultiin mm. Helsingin kaupunginorkesteria.

Myös Pohjolan ensimmäinen soololevy Pihkasilmä kaarnakorva (1972) julkaistaan uudelleen Svart Recordsin toimesta.

Levyjen piti ilmestyä  jo heinäkuussa mutta tämänhetkisten tietojen mukaan Pohjolan vinyylijulkaisuja voi kysyä kaupoista 28.8.

Pekka Pohjola Harakka Bialoipokku

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uncategorized, Uutiset

Raision kirjastossa:Flora Purim – Brasilian lahja jazz-musiikille

purim juliste

Flora Purim – Brasilian lahja jazz-musiikille

(Vitriinäyttely Raision kaupunginkirjastossa)

Brasilialaisen Flora Purimin (s. 1942) nousu jazzlaulajien eturiviin alkoi kosketinsoittaja Chick Corean 1970-luvun alun Return To Forever -yhtyeessä, johon kuuluivat edellämainittujen lisäksi tuolloin vielä varsin tuntematon basisti Stanley Clarke, puhaltaja Joe Farrell ja Flora Purimin aviomies rumpali Airto Moreira. Jäsenyys Chick Corean yhtyeessä merkitsi Purimille valtaisaa mahdollisuutta, sillä kokoonpanon sähköistetty lattarivaikutteinen fuusiojazz sopi täydellisesti upeaääniselle laulajattarelle. Yhtye teki kaksi unohtumatonta klassikkolevyä Return To Forever (1972) ja Light As a Feather (1973), kunnes Chick Corea hajoitti yhtyeensä kooten uuden rockvaikutteisemman Return To Forever -yhtyeen.

Flora Purim jatkoi uraansa Return To Foreverin hajottua miehensä Airto Moreiran yhtyeessä ja vieraili muun muassa Santanan levyillä, mutta ennen kaikkea hän käynnisti oman soolouransa vuonna 1973 ilmestyneellä Butterfly Dreams -albumilla, joka avasi hänelle tien kansainväliseen kuuluisuuteen. Sitä seuranneet studioalbumit Stories to Tell (1974) ja Open Your Eyes You Can Fly (1976) sekä livetaltiointi 500 Miles High – Live at Montreux (1974) loivat perustan Flora Purimin jazzia ja lattarivaikutteita yhdistävälle tyylille. Purimin ura on jatkunut aina viime vuosiin saakka niin hänen omilla levyillään kuin vierailijana muiden jazzmuusikkojen levyillä.

Altti Koivisto

purin vitriini

Return_to_Forever

Return To Forever / Return To Forever

 

purim open your eyes you can fly

Flora Purim / Open Your Eyes You Can Fly

 

Light as a Feather

Return To Forever / Light As a Feather

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Wigwam-klassikko jälleen vinyylimuodossa: Wigwam – Being

wigwam_1407_55c

Wigwam – Being

Vuonna 1974 kotimaisella rock/proge/fuusioyhtye Wigwamilla oli takanaan kolme studioalbumia, jolla mainetta oli kasvatettu jo korkealle. Being oli albumi, joka nosti bändin arvostuksen huippuunsa. Being on Wigwamin “The Wall” tai “Thick as a Brick” – massiivinen kivitaulu, johon kaiverrettiin tärkeimmät teesit. Vaikka seuraavana vuonna julkaistu Nuclear Nightclub nostetaan yleensä bändin parhaaksi levyksi, Being oli varmasti kunnianhimoisin.

Fuusiojazzin ja taiderockin parissa piehtaroinut Being etsi tekstien osalta innoitusta ihmisyyden raadollisuudesta, itsekeskeisyydestä, puutteellisuudesta. Jukka Gustavson työsti albumin libreton eli tekstin ja “juonen”. Gustavson myös sävelsi suurimman osan paketin materiaalista ja miehen soittamat urku/syntikka/moog-osuudet ovat levyn kantavana voimana. Being on musiikin osalta koukeroisen maalailevaa ja vapaasti hengittävää taide/fuusiopyöritystä. Svart Recordsin julkaiseman vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun saatesanoissa Gustavson kertoo saaneen vaikutteita Frank Zappalta mutta viitteitä huomaa lukuisiin aikansa taiderock/fuusiojazz-ryhmiin. Kokonaisuuden toisen merkittävän puolen muodostavat lyriikat, joissa ruoskitaan virheitä tekevää ihmiskuntaa katkeralla ja kyynisellä otteella. Paikoin teksti etenee enemmänkin tajunnanvirtana.

Tyypillisenä konseptialbumina Being ei tuota yksittäisiä radiohittejä. Normaalit neljän minuutin rock-siivut loistavat poissaolollaan. Kertosäevetoisen rockin vastapainona Wigwam saattoi maailmaan ylevän kokonaisuuden, jonka kuunteleminen kertaistumalta on vaikeaa, vaativaa. Allekirjoittaneen kohdalla paketti on turhan raskas mutta yksittäisinä paloina materiaalin mestariteoksen leima selkiytyy. Haastavan koukeroinen ja moni-ilmeinen Pedagogue on suorastaan maaginen ilmestys. Genesis-henkinen Prophet eksyy sfääreihin mutta tajunnan laajeneminen tapahtuu huomaamatta, luontevasti. Planetist on ylevä, kaunis ja sopivalla tavalla mahtaileva.

Svart Recordsin vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun osalle ei voi jakaa kuin ylitsevuotavaa kiitosten virtaa. Paketista löytyy niin alkuperäinen kuin vuonna 2001 remasteroitu versio. Molempi parempi. Levyjen tasapainoinen ja tarkka ulosanti tekee oikeutta jokaiselle yksittäiselle soittimelle. Vinyyliltä kuunneltuna materiaali tuntuu nousevan vastustamattomasti siivilleen, mikä imu ja voima. Vertailuna CD-versioon, laserkiekon ulosannissa on havaitsevinaan tietynlaista kulmikkuutta, töksähtelevyyttä. Lisäksi vinyylimuotoinen julkaisu herättää kuvat henkiin – Gustavsonin ideoima kansitaide on tyrmäävä kokonaisuus. Paketti on näyttävä ja mahtipontinen niin ulkoasun kuin sisällön osalta. Being on mahtiklassikko johon ei yksinkertaisesti voi kyllästyä.

Juha Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information, vuoden paras kotimainen?

gustavson & Hoedown

Wigwam-veteraaani Jukka Gustavsonille myönnettiin juuri valtion taiteilijaeläke mutta Gustavson on kaikkea mutta kuin “has been“. Gustavson on työskennellyt laajalla skaalalla fuusio-jazz ja perinnemusiikin parissa ja miehen tuorein voimannäyttö yhdessä Hoedown-orkesterin kanssa on yksinkertaisesti mestariteos. Kuten Gustavson toteaa levyn kansipaperissa, levyltä löytyvät miehen musiikilliset juuret; 60-ja 70-lukujen sielukkaasta ja innovatiivisesta musiikista kuljetaan Bachin ja Beatlesin kautta bluesiin unohtamatta poppia tai progea eikä missään nimessä funkia. Parissa kappaleessa herää mielleyhtymä Wigwamista soittamassa The Band- covereita.

Mountain Information on kaikkea edellämainittua. Erityisesti levylle on löytynyt groovea. Levyn yleissoundi on nostalgisen orgaaninen. Hoedownin ja Gustavsonin yhteistyö on kipinöivää ja innostunutta, vapautunutta. Jos joku on leimannut mielessään Hoedownin (Hoedown= Mika Kuokkanen, Ninni Poijärvi, Esa Kaartamo, Olli Haavisto, Jarmo Nikku, Matti Maijanen, Topi Kurki) pelkästään juuri-ja countrymusiikin ryhmäksi, nyt ajatuksia voi päivittää moneen suuntaan. Bändiltä sujuu luontevasti niin Wigwam-henkinen progeporeilu (Mountain information), Love peace field reelin kaltainen perinnefuusioilakointi kuin A Small brook has grown -teoksen kamarijatsin ja klassisen lainalaisuuksia testaileva ylevä soitanta.

Kaiken aikaa Howdown onnistuu lisäämään taustalle myös maittavia perinnemusiikin kuvioita. Sovitukset ovat eläviä ja haastavia, pirskahtelevia. Myös Gustavsonin ääni taipuu niin rytmibluesin kuin hunajaisemman sielukkuuden tulkiksi. Ja ne urkukuviot, jessus kun J.Gustavson on iskussa. Parhaimmillaan Gustavson ja Hoedown yltävät aivan maagiseen lentoon. Ottaen huomioon, että albumin kappaleissa läpikäydään Gustavsonin musiikillisia vaikutteita hyvinkin laajalla skaalalla, Hoedownin venymiskyky tekee levystä nautittavan kokonaisuuden. Mikä parasta, myös sävellyksiin on löytynyt terävää kynää. Mitä sitä peittelemään – Mountain Information on välitön ja ajaton klassikko.

 

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Vinyyliherkkuna uusiojulkaistu Wigwam

Wigwamin Tombstone Valentine ja Fairyport jälleen saatavilla vinyylimuodossa Svart Recordsin uudelleenjulkaisuina.

Wigwam: Tombstone Valentine

Kotimainen superyhtye Wigwam julkaisi toisen albuminsa Tombstone Valentine vuonna 1970. Tuottajaksi saatiin amerikkalainen Kim Fowley, joka oli tehnyt aikaisemmin yhteistyötä mm. Frank Zappan kanssa. Fowley etsi kuulemma Skandinaviasta seuraavaa Beatlesia. Niinpä Wigwam “joutui” kyseisten tavoitteiden jonkinlaiseksi kohteeksi.

Svart Recordsin vinyylinä uudelleenjulkaisema Tombstone Valentine pitää sisällään mainion Jukka Gustavsonin kirjoittaman muistelusession. Fowleyn ensisanat lentokoentällä olivat kuulemma “I’m an american genius but don’t let it bug you”. Gustavsonin mukaan tuottaja yritti liikaa kaupallistaa Wigwamia mutta mies ei suoranaisesti pilannut albumia – ainoastaan bändin sisäisen ilmapiirin. Kitaristi Nikke Nikamo lähti Wigwamista saatuaan viestiä ettei ollut tuottajan mielestä riittävän hyvä keppimies! Levyllä kitaraosuudet hoituivat Heikki Laurilan ja Jukka Tolosen toimesta.

Jos tuottaja ei suoranaisesti “pilannut” albumin yleissoundia, miehen vaikutusta oli kuitenkin kitarapainotteisempi ulosanti urkuosaston jäädessä pahasti paitsioon. Ainakin allekirjoittaneen mielestä monet viisut suorastaan huutavan kunnon urkunostatusta. Albumin nimibiisi lienee kiekon selkein Beatles-trippi. In gratitude sisältää todella napakkaa Tolosen kitarointia ja vastaavaa on tarjolla myös mainiossa Frederick & Bill -jamittelussa, jossa myös Pekka Pohjolan basso on merkittävässä roolissa. Pembroken sävellys Whisful thinker on albumin helmi, kuten myös jazz-henkinen kilpasoitanta For America (mahtava Tolonen). Varsinkin Let the world ramble suorastaan huutaa innoittavaa urkupyörrettä. Levyn päättävä End osoittaa, mistä on muun levyn osalta jääty paitsi Gustavsonin päästessä hetkellisesti irti.

Svart Recordsin vinyyliversio tuo esille tuottajan tavoitteet – levy kuulostaa paikoin hyvinkin pophenkiseltä. Kitarasoolot soivat kirkkaina ja terävinä, selkeästi  taustastaan irroitettuina. Ripeät jazz-jamittelut toistuvat maukkaasti ja kristallinkirkkaina. Vinyyli tuo soittoon syvyyttä ja intohimoa. Erityismaininta Jim Pembroken vokaaleille, jotka ovat kautta linjan todella tasapainoista ja laadukasta (=kansainvälistä) jälkeä.

 

Wigwam: Fairyport

Jazz-rockin/taiderockin/progerockin mahtinimi Wigwam julkaisi Fairyport-nimisen tupla-albumin vuonna 1971. Svart Recordsin uudelleenjulkaisun mukana saapuva Jukka Gustavsonin mainio muisteluosio paljastaa mielenkiintoisia yksityiskohtia levytysprosessista. Wigwam oli tuolloin ilman kitaristia Nikke Nikamon erottua orkesterista edellisen albumin työstövaiheessa. Niinpä Fairyportilla kitaraosuuksia soittaa edellisen levyn tapaan Jukka Tolonen. Gustavsonin mukaan bändi aloitti yli vuoden kestänyttä levytysoperaatiota Ruotsissa mutta Tukholmassa ei lopulta saatu yhtään biisiä valmiiksi. Työtä jatkettiin Finnvoxilla

Suurin vaikuttaja albumin yleisilmeeseen ja paisumiseen kahden levyn mittaiseksi oli bändin jäsenten intohimot liittyen omiin sävellyksiinsä. Gustavsonin ja Pembroken sävellykset muodostivat omanlaisensa kokonaisuudet, jotka eivät välttämättä kommunikoineet keskenään. Levyn “pihviksi” onkin aikojen saatossa noussut Gustavsonin neljän kappaleen kokonaisuus, joka pirstaloitui vieläpä kahdelle eri levypuoliskolle. Varsinkin Gustavsonin viisujen tekstejä kehuttiin syvällisiksi ja sisintä luotaaviksi humaaneiksi runoteoksiksi. Gustavson kertoo olleensa tuolloin eräänlainen “pasifistinen anarkisti” ja se kuuluu teksteissä.

Kokonaisuutena Fairyport on kieltämättä hajanainen kokoelma progressiivista maalailua ja taidokasta jazz-rock -leikittelyä. Mutta silloin kun homma toimii, jälki on aivan tajutonta. Jim Pembroken onnistuneet vokaalit jäävät osin rikkonaisiksi saarekkeiksi villisti pyörivän progemyllyn jalkoihin. Tolosen kitarointi on maukasta ja innostavaa. Kiekon ehdottomina huippuhetkinä loistavat kauniilla kertosäkeellä etenevä jazz-kaahaus Losing hold ja aivan mainio Lost without a trace. Myös edellämainittu Gustavsonin sävellyspaketti antaa reilusti aihetta innostukseen.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisulle ei voi kuin antaa lämmintä kättä. Näin se pitää tehdä! Paketti on todella tyylikäs järkäle, suorastaan näyttävä julkaisu. Gustavsonin ja Jorma Auervaaran toteuttama kansitaide tuo esille progressiivisen rockin parhaita puolia. Mutta, huomio kiinnittyy aina lopulta itse pihviin eli levyltä ulostuvaan ääneen. Soundi on lämmin ja kirkas, täyteläinen. Verrattuna vuonna 1990 ilmestyneeseen cd-versioon, ero on järkyttävän suuri. Uudelleenjulkaisusta puuttuu täysin cd-version kliininen kylmyys. Jälleen pitää todeta ettei todellisen fanin kannata edes koskea kyseisen julkaisun cd-tallenteeseen.

J.Kaunisto

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Vinyylimania

Kuuntelen Pressaa – Tasavallan Presidentti uudelleenjulkaisujen voimin

Turkulaisen Svart Recordsin Love Recordsin progempaa kulmaa valottavien uusintajulkaisujen sarjassa Tasavallan Presidentin kiekot ovat todellisia klassikoiden klassikoita. Alkuperäisistä Pressan kiekoista joutuu innokas vinyylin kerääjä maksamaan tukevasti, siinä mielessä vinyylimuotoinen uusiojulkaisu on tervetullut tapaus. Nimittäin cd-versioihin verrattuna soundit ovat jotain aivan muuta.

Pressan levyistä Lambertland ja Milky Way Moses ovat tunnustettuja Suomi-progen kulmakiviä, jotka voi asettaa ilman sinivalkoisia silmälaseja ulkomaisten kanssaeläjiensä rinnalle. Bändin vuonna 1969 julkaistu debyytti Tasavallan Presidentti oli hyvinkin vapaasti laukkaavaa rock-fuusio-jazzia. Eero Raittisen Helpistä lähteneet kitaristi Jukka Tolonen ja rumpali Vesa Aaltonen saivat rinnalleen Blues Sectionista tutun basisti Måns Groundstroemin ja Soulsetin entisen saksofonistin/huilistin Juhani Aaltosen. Vokalistin paikalle saatiin brittilähtöinen Frank Robson, tosin Tasavallan Presidentin normaalia kertosäevetoista musiikkia kaihtanut ulosanti ei antanut laulajalle tilaa loistaa.

Pressan debyyttilevy nosti Tolosen lopullisesti kitarasankarin asemaan, vaikka sävellysten osalta kaksikko Robson/Groundstroem oli kantavana voimana. Levyn juurevasti mutta vapaasti hengittänyt improvisaatiopohjainen revittely antoi erityisesti tilaa Juhani Aaltosen häikäisevälle saksofoni/huiluiloittelulle. Myös Tolosen vahvasti blueshenkinen kitaratyöskentely tuotti albumille vakuuttavia ilonhetkiä.

Uusiojulkaisun rumpusoundi on ehkä hieman ”kirkaampi” kuin alkuperäinen, samaa voi sanoa bassosta mutta fonin kohdalla muutos on pelkästään positiivinen. Kokonaisuus soi kuitenkin todella tasapainoisena ja ennenkaikkea puhtaana. Tuplalevyn mukana seuraa vielä tyylikäs juliste.

Vuonna 1972 julkaistu Lamberland on monessa käänteessä nostettu Pressan parhaaksi näytöksi – ja yhdeksi 70-luvun kotimaisista timanteista. Bändin soundi asettui selkeämmin aikakautensa progen suuntaviivoille ja varsinkin Tolosen kitaralle löytyi yhä enemmän tilaa. Juhani Aaltonen oli jo aikaisemmin korvattu Pekka Pöyryllä ja vokalistin paikalle oli tullut Eero Raittinen. Levyn myötä Pressan maine Suomen ulkopuolella koki suuren arvonnousun. Bändi oli varsinkin muusikkopiirien suosiossa. Milky Way Moses -albumin mukana seuraava juliste kertoo selkeästi aikalaisten ajatuksia Pressan iskukyvystä; ”Tolonen…a future Zappa”, ”Their music is difficult…rock with a strong jazz bias and works only because they are so together as a group”, ”Better than 80 procent of the rock product currently on the market”, ”Ridiculously fast, more lyrical and witty than Clapton, Hendrix and Page”. Ja kyseiset kommentit kantautuivat brittiläisestä musiikkimediasta!

Mutta Lambertland oli myös kaupallinen menestys. Ylistäviä arvoita keränneen albumin ensimmäinen puolisko oli todellista progehekuman juhlaa. Haastavaa ja koukeroista mutta ei itsetarkoituksellista oman erinomaisuuden korostamista – yksinkertaisesti tasapainoista ja mallikasta bändisoittoa. Tolosen nousevan tähden myötä lisääntynyt biisintekovastuu kuului pelkkastään positiivisena asiana. Pöyry jäi ehkä pienempään osaa kuin debyyttilevyllä puhaltanut Aaltonen mutta Pöyry ei jäänyt varjoon! Allekirjoittaneen mielestä Raittinen ei korvannut Robsonia mutta laulajalle Lambertland oli myös suhteellisen vähätöinen projekti.

Myös Lambertlandin uusiojulkaisun soundeista on kuulemma hifistien kesken väännetty kättä – että rumpu-ja bassosoundissa olisi vähemmän potkua kuin alkuperäisessä. Tiedä häntä, ainakin soundi on mieltä ylentävän selkeä. Allekirjoittaneen vertailukappaleen kohdalla vanhasta vinyylistä oli raavittu irti jo parhaimmat soundit joten vanhan ja uuden version vertailu ei tehnyt oikeutta kumpaankaan suuntaa. Kokonaispakettina Lamberlandin uusiojulkaisu on kuitenkin mahtava kokonaisuus. Tuhdin kirjasen lisäksi paketista löytyy Sisältäni portin löysin/Selvä näkijä -sinkula.

Milky Way Moses on monessa lähteessä jätetty Lambertlandin jalkoihin. Vuonna 1974 ilmestynyt levy sai jo aikalaisiltaan nihkeämmän vastaanoton. Englannissa äänitetty albumi on kuitenkin soundien osalta loistavaa jälkeä. Kosketinsoittimilla oli suurempi rooli ja ehkä Pressan soundi liikkui jo turhankin lähelle valtavirtaprogen perusvirtaa. Pressan uusintajulkaisuista Milky Way Moses on kuitenkin kuuntelukokemuksena ylittämätön. Pehmeän vakaa ja orgaaninen soundi on hunajaa progemiehen korville. Myös basso potkii tukevasti. Soundin erotteleva tarkkuus tulee erityisesti esille vapaana laukkaavissa soolokohdissa ja varsinkin kitara/fonisoundi on todella elävää. Allekirjoittanut ei halua tehdä eroa Lambertlandin ja Milky Wayn välillä – molemmissa on tunnistettavaa omalaatuisuutta ja uusintajulkaisuna Milky Way Moses on varmasti levyyn sijoitetun rahan arvoinen.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Uncategorized

Toni Lehdon tarina Chicagosta jatkuu Musastossa, arvioissa albumit 1973–1976

Bändi nimeltä Chicago, osa II

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista jatkuu. Nyt vuorossa ovat levytykset vuosilta 1973–1976.

Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013. Kolmas osa on julkaistiin joulukuussa 2015.

* * *

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago VI, VII, VIII ja X. Varattavissa ovat lisäksi 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerralista Street Player – My Chicago Story.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Toni Lehto: Chicagon albumit VI–X

Kirjoitettuani Chicago-tarinani esimerkillisen aloitusosan, on tietooni tullut kaksi uutta tapausta, joissa henkilö on kuvitellut yhtyeen tehneen vain ”niitä kasariballadeita”. Sain siis lisäoikeutusta tälle alkutuotannon esittelylle. Mikä voisikaan tehokkaammin puskea kirjoittamaan lisää, kuin lisäoikeutus alkutuotannon esittelylle.

Chicago VI (Columbia, 1973)

Chicago luopui tuplavinyyliformaatista viidennen levynsä myötä. Myös Chicago VI oli ”ensimmäinen” parissa mielessä. Se oli ensimmäinen levy, jonka yhtye levytti tuottaja Guercion kyhäämässä Caribou Ranch -studiossa Kalliovuorilla, Coloradossa. Erilainen happitilanne vaati totuttelua etenkin yhtyeen puhaltajilta. Kuubasta kotoisin ollutta lyömäsoittajaa, Laudir de Oliveiraa, kuullaan ensimmäistä kertaa tällä Chicago-levyllä.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI:n yleisilme ei ole aivan yhtä ”tiedostava” kuin edeltäjänsä, ja musiikillisesti tyylien kirjo on laajempi. Levyllä on enemmän kappaleita ilman torvisektiota. Tarttuvasta, pirteästä ja mukavasta Just You’n’Mestä tuli levyn isoin hitti, mutta pääosin levy koostuu särmikkäämmästä aineksesta. Ei Chicago edellä mainitussa kappaleessakaan sieluaan radiolle myynyt, sillä väliosassa kuullaan perinteinen Chicago-instrumentaali, ja myös merkkejä tahtilajin vaihdoksesta on havaittavissa.

Liekö Chicago saanut osakseen rutkasti perusteetonta kritiikkiä, sillä avauskappaleessa Critic’s Choice Lamm kysyy kriitikoilta, ”Mitä te haluatte? Annan jo kaikkeni – yritän jopa katsoa löytyykö sisältäni vielä lisää. Minä yritän. Minä yritän.”  Musiikillisesti tämä on outo valinta aloituskappaleeksi, sillä säestyksenä on vain Lammin oma piano.

Noin kahden soinnun Darlin’ Dear -hauskuttelu tuo äijämäisyydellään mukavaa vaihtelua Just You’n’Men sentimentaalisuuteen. Koiralle osoitettu Jenny on yksi levyn huippukohdista. Kitarointi tuo vahvasti mieleen Hendrixin, mutta toisaalta itse Maestron kerrotaan puolestaan fanittaneen Kathia oikein pohjanmaan kautta. Kath pyytää koiraansa Jennyä pitämään huolta naisestaan kiertueella ollessaan. Hänen (Kathin siis – ei koiran) sielukas matala tenorinsa lämmittää mukavasti jopa härmäläismiehen sydäntä hyytävänä talvi-iltana. 

Pankow on ehkä Lammilta oppinut, että maailmasta on hyvä silloin tällöin olla huolissaan ainakin muutaman minuutin verran. Hän kantaa kortensa kekoon huolestuneena kansalaisena kappaleessa What’s This World Comin’ To. Kappaleessa on mukaansatempaava funkahtava poljento, ja laulajat vaihtelevat chicagomaisella tehokkuudella. Miksiköhän muuten aina ihmettelemme, kun jotain pahaa tapahtuu, mihin tämä maailma on menossa? En ole historiaekspertti, mutta tietääkseni tämä planeetta ei ole koskaan ollut varsinaisesti rauhan ja hyväntahdon tyyssija.

Something In This City Changes People vangitsee tunnelmallaan. Teksti kuvailee – ehkä oman kokemuksen kautta – julkkiksena olemisen latteampaa, teeskentelevää puolta. Kuorolaulu kukoistaa taas kerran, ja toteutus on maaginen. 

Hollywood jatkaa Lammille tuttua teemaa joka suuntaan päättömästi ravaavista ihmisistä. Kappale ei ole varsinaisesti vitsi, mutta voiko olla hymyilemättä, kun kuulee seuraavat sanat:

– People running everywhere, not one place to go
Got no time to look around to find out where they are

”Watch what you say when you say it. Someone you know will betray it”, neuvoo Lamm. Liekö tämä viittaus yleiseen selkään puukottamiseen vai FBI:n taannoiseen, vainoharhaiseen “kommarimetsästykseen” Hollywoodissa.

Jotkut Ceteran varhaisemmista kappaleista ovat jänniä countryn ja popin sekasikiöitä.  In Terms Of Twossa kuullaan niin ikään pedal steeliä sekä säveltäjän itsensä loihtimaa kahden soinnun huuliharpputaiteilua. Kappaleessa on peevelin tarttuva melodia, ja siinä olisi ollut aineksia hitiksi.

Rediscovery on tummanpuhuva ja hiljainen, mutta särmää on enemmän kuin härmäläinen keskivertosärmääjä pystyy päivän aikana tuottamaan. Wah wah –kitara ja sopivan hillityt puhaltimet lisäävät maustetta tähän herkulliseen keittoon – lisäten salaperäistä makunautintoa tyydyttävästi. Tämäkin on kirjoittajan omia Chicago-lemppareita.

Chicagon kuudennelta levyltä löytyi vielä toinen kappale, joka miellytti massojen sydämiä.  Feelin’ Stronger Every Daystä tuli myös hitti. Niin paljon kuin haluaisinkin olla haastavan musiikin ystävä, joka hymähtää omanarvontuntoisesti radiossa soiville hiteille, on pakko myöntää, että kappale on sairaalloisen tarttuva ja jopa erittäin hyvä!

Vaikka yhden vinyylin formaatti jatkui, ei sitä niin useasti pelättyä ”itsensä myymistä” ole vielä havaittavissa. Levyllä on tarpeeksi ”me ollaan tiedostavia” kavereita –vakuuttelua säilyttämään se vanha tuttu Chicago-kipinä.

Chicago VII (Columbia, 1974)

Tämä on niitä levyjä, jotka kernaasti jakaisi kaikkien kanssa. Pelkään, etten vajaavaisen kirjoituskykyni vuoksi pysty tekemään sille oikeutta. Olisi parempi vain todeta, ”kuunnelkaa tämä”, kuin suoltaa lukutolkulla roskaa, joka mahdollisesti vie lukijan kauemmas levystä. No, todetaan nyt sitten, että ”KUUNNELKAA TÄMÄ!”. Jatkan silti vielä hetken…

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Seitsemännellä levyllään Chicago palasi vielä kerran tuplavinyyliformaattiin. Levyn alussa on paljon instrumentaalimusiikkia (jazzia!), ja tämä onkin heidän ainoa levynsä, jolla lauluääni ilmaantuu vasta vinyylin toisella puolella. Chicago VII on yhtyeen levyistä jazzahtavin. Tosin ensimmäisen puoliskon lopulla ”alkaa hellittää”, siirtyessämme enemmän popin ja rockin maailmaan.

Lyömäsoittimien varassa tanssahteleva Prelude To Aire on rohkea aloitus. Parazaider tuuttaa lyhyitä huilufraaseja, ja Lamm lisää hieman mellotronia. Musiikki toivottaa kuulijan tervetulleeksi uudenlaiseen Chicago-seikkailuun. Itse Aire jazzahtelee vastustamattomasti jokaisen lavatanssijan lempitahtilajissa  – 7/4. Devil’s Sweetin alun äänimaisema on kuin Dirty Harry –elokuvasta, mutta sumusta nousee esiin kaunis, seesteinen, hieman Charles Mingusmainen jazz-teema. Yhtyeen puupuhaltaja Parazaider opiskeli taannoin sävellystä, ja päätti nyt kokeilla sitä käytännössä (Aire ja Devil’s Sweet). Devil’s Sweet on lempihetkiäni levyllä, joten mietin, millaista jälkeä häneltä olisi tullut, jos säveltäjänura ei olisi päättynyt näihin kahteen tekeleeseen.

Nyt on Lammin vuoro päästä näyttämään, että ”osaan minäkin jazzia säveltää”. Nimi ”Italian From New York” on viittaus Kuubasta karanneeseen Laudir de Oliveiraan, joka aina auktoriteettien hampaisiin jouduttuaan vakuutteli olevansa italialainen New Yorkista. Hanky Panky-jazzahtelun kautta siirrytään ensimmäiseen laulettuun kappaleeseen, Life Saver. Nimen perusteella voisi ehkä odottaa sentimentaalista höttöä, mutta tämähän on särmikästä, riisuttua pianorockia. Lamm tunnustaa, miten niinkin yksinkertainen asia kuin puhelinsoitto toiselta voi pelastaa elämän. Biisi on tappotavaraa.

Hellän Latin-balladin, Happy Man, alkukipinä ilmaantui Ceteran päähän prätkän selässä moottoritiellä (!). Kauniissa (I’ve Been) Searchin’ So Longissa nuori mies etsii itseään, ja Mongonucleosissa hän juhlistaa etsiskelyn tuloksia hilpein ”grrrahaaaaa!!!” -irroitteluin. Ensiksi mainitusta tuli hitti. Trumpetisti Loughnane debytoi laulusolistina Song Of The Evergreensissä, laulaen Kathin tekstiä talven tulosta lumoavin kielikuvin (”Dazzling dancing diamonds from the sky”, ”prisms”…). Jotkut pelkäävät kliseitä. Minä elän niistä. Omaa klisettäni käyttäen julistan tämän yhdeksi levyn helmistä.

Akustinen pseudolattari Byblos on minusta musiikillisesti perin imelä, mutta tarina menetetystä mahdollisuudesta rakkaudessa voi tuoda kuulijalle ”ihan kuin minunkin elämässäni” -oivalluksen. Beach Boys levytti Caribou Ranchilla samaan aikaan, ja kolme rantapoikaa laulaa taustalla Wishing You Were Here –hitillä. Cetera laulaa säkeistöt alempaa kuin tavallisesti (mikäli se edes on hän!), kuulostaen upealta.

Loughnane debytoi laulun lisäksi säveltäjänä (Call On Me). Kokeilua voitaneen luonnehtia onnistuneeksi, sillä tästä viihdeviisusta tuli levyn suurin hitti. Sanoitus ei ehkä terävyydeltään aivan tavoita Sparksin Ron Maelin tasoa (”I love you. You know I do. You love me too.”), mutta se ei liene este nautinnolle. Vakuuttavasti funkahtavan Woman Don’t Want to Love Men nimi on vuoden 2002 Rhino-uudelleenjulkaisussa saanut muodon Women Don’t Want to Love Me. Tämä uudelleennimeäminen vääristää hieman kappaleen ideaa. Skinny Boy kuultiin sellaisenaan myös Lammin samannimisellä soololevyllä. The Pointer Sisters laulaa sielukkaasti taustoja. Kappaleen kiteytetty opetus voisi olla vaikkapa Marvin Gaye –levyltä:

– If you love your brothers, love will come back to you.

Esitys on rautaa, mutta musiikki ei voisi olla vähemmän jazzia. Kappale sulkee siis mielenkiintoisella tavalla levyn, jonka alku oli Chicagoa jazzmaisimmillaan.

Chicago VIII (Columbia, 1975)

Jazzit on saatu pois systeemistä, eikä sanaa ”jazz” saa mitenkään kytkettyä Chicagon kahdeksannen levyn aloitusraitaan. Niin, eiköhän tämä ole se pakollinen ”back to basics” –levy, joka pitää aina tehdä, kun oman kohdeyleisön hermoja on hetken koeteltu ”taiteellisen itseilmaisun” nimissä. Cetera löysi teroittimen edellisillä levyillä, mutta tällä levyllä se on mielestäni kadonnut, sillä hänen sävellyskynäänsä ei voi luonnehtia järin teräväksi. Anyway You Want yrittää kovasti rokata, mutta tämä köyhän miehen Status Quo -ränttätänttä ei oikein saa tuulta purjeisiinsa. Status Quo tekikin neljä vuotta myöhemmin paljon tehokkaamman ränttätäntän nimeltä Whatever You Want…

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Pankowin kaksiosaisessa Brand New Love Affairissa Kath yrittää houkutella naista yrittämään uudelleen. Kappaleeseen on levitetty hillityn bändisoitannan päälle sokerinen jousimatto. ”Eka osa kauniisti, toinen särmikkäästi” –kaava murhaa mukavasti taas kerran. Lamm puolestaan esittelee sokerista puoltaan Ceteran laulamassa kappaleessa Never Been In Love Before. (Chicagon pojat ovat pistäneet toisensa laulamaan omat rakkauslaulunsa.) Kappale sisältää jopa epäilyttävän epäitsekkään säkeen:

– You have a friend for life in me

If we ever disagree

And you have to go away

I will set you free with joy
’Cause your happiness is mine

May our light forever shine
May you always feel free

Cetera on lainannut Hideawayn riffin Mountainilta ja nimen Freddie Kingiltä. Soundi on miellyttävän rosoinen ja ”ei-tuotettu”. Sävellyksen puolella sen sijaan edes sävellajin nosto säkeistössä ei aivan riitä nostamaan tätä tunne-elämää mullistavaksi kuunteluelämykseksi.

Kauniilla Till We Meet Again -balladilla Kath tarjoaa koskettavasti:

– I want to share the love that fills my being
If you’re willing, come along

Kaunis melodia vie tunteilua vihaavan viilipytynkin mennessään. Kappaletta ei ole onneksi pilattu siirappisella toteutuksella.

Lamm kokeili säveltää Randy Newman -tyylillä, ja tuloksena oli Harry Truman. Lamm kaipaa Trumania takaisin hoitamaan maan asiat. Yksi Trumanin hyvistä puolista kuulemma oli, että hän soitti pianoa. Liekö näkemykseen mitenkään vaikuttanut se, että kappaleen on tehnyt pianisti?

Kath muistaa Hendrixiä Oh, Thank You Great Spirit -tribuutissaan. Se tavoittelee hengellisyydessään ja kauneudessaan jo korkeampia sfäärejä. Kuulemme tyylillisiä viittauksia Hendrixin musiikkiin.

Long Time No See ei ole Lammin terävimpiä sävellyksiä, mutta jotain vastustamattoman tarttuvaa siinä on. Kappale puskee määrätietoisesti osasta toiseen, ja Parazaider livertelee väliosassa huilulla kuin kunnon vesisuihkun saanut lokkipeippo.

Hivenen funkahtava Ain’t It Blue? ei ole klassikko, mutta jokin outo perversio itselläni siihenkin on. Ihokarvat nousevat pystyyn kertosäkeeseen siirryttäessä.

Elettiin mitä aikaa tahansa, oli maailma taaksepäin katsottuna parhaimmillaan ollessamme nuoria. Old Days hehkuttaa The Howdy Doody Showta ja baseball-kortteja Pankowin lapsuudesta. Old Days on levyn tunnetuin kappale, mutta en menisi väittämään, että se on paras. Levyn mukavin viisu se varmasti on. Oli suuren suostuttelun takana, että Cetera saatiin mainitsemaan Howdy Doody.

Chicago VIII taisi oli ensimmäinen levy, jolla Laudir de Oliveira soitti virallisesti Chicagon jäsenenä. Vuonna 1975 julkaistiin vielä kokoelma Chicago IX – Chicago’s Greatest Hits. Ironista kyllä, varsinainen kestojättisuperhitti tuli seuraavalla levyllä…

Chicago X (Columbia, 1976)

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicago X oli – dramaattisesti ilmaistuna – levy, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen. Mikä teki kymmenennestä levystä käänteentekevän Chicagon uralla? Viidellä sanalla sanottuna: If You Leave Me Now. Cetera sävelsi tämän tarttuvan, sokerisen rakkauslaulun, ja tiedättehän miten nämä asiat menevät?

”Jättihitti?” -> ”Tehkää näitä lisää” -> ”Ei kuulosta If You Leave Me now’lta. Aloittakaa alusta”, jne.

If You Leave Me Now on mukava, jousilla kuorrutettu vakuuttelu siitä, ettei kertojaa saa jättää, koska se ei hänelle oikein sovi. Melodia on jumalainen ja väliosan ensimmäinen sointu hypnoottinen, mutta tyylillisesti kappale on levyllä kuin vieras mies talossa. 

Onkohan yhtye pyrkinyt piilottamaan sokerista kappalettaan nopeatempoisen aloituksen taakse. Once Or Twice ei ole sävellykselliseltä oivallukseltaan God Only Knowsin luokkaa, mutta ainakin se tarjoaa energisen aloituksen uudelle Chicago-kokemukselle. Ja keikoillahan pitää aina olla materiaalia, joka saa jäsenen jos toisenkin väpättämään.

Pankow debytoi laulajana punastuttavan kiihkeässä You Are on My Mindissa. Tämä toimisi niiiiiin hyvin 70-luvun tyylisessä jenkkielokuvassa kohtauksessa, jossa suurkaupungin pilvenpiirtäjät kurottuvat pään yläpuolella hämmästyttäviin korkeuksiin. Ultracool Skin Tight funkahtelee viettelevästi. Kappale osoittaa, ettei laulajan tarvitse olla 100% messissä kyetäkseen tulkitsemaan sen oivallisesti, sillä solisti Cetera vihasi kyseistä tekelettä.

Lamm vilauttelee Latin-vaikutteitaan Another Rainy Day in New York Cityssä, jossa kuullaan myös steel-rumpuja. Kertoja raportoi journalistisesti arkipäiväisistä asioista, joita ympärillä näkyy. Tämä on yksi Lammin tyylikeinoista, ja lopputulos on nytkin melko hauska. Mama Mama tarjoaa tyylikästä viihdemusiikkia 70-luvun jälkipuoliskolta viehättävine jousineen ja wah-wah-kitaroineen. Kappale on vastustamaton viihdepläjäys. Cetera löysi teroittimen taas jostain.

Scrapbook jatkaa toisen levyn Movin’ Inin teemaa (joka puolestaan jatkoi debyyttilevyn Introductionin teemaa) Lammin kertoillessa tarinoita yhtyeen keikkailuhistoriasta. Kappaleen säkeistön runko muodostuu yhdestä soinnusta. Sointujen määrä ei kuitenkaan ole hyvän kappaleen tae, ja tämä onkin yksi Chicago-suosikeistani. Meininki on kuin venezuelalaisessa parlamenttitappelussa, ja Lamm kiekuu kuin…kuin Lamm.

Gently I’ll Wake You osoittaa Lammin kyvyn tehdä rakkauslauluja ilman sokeria. Se on siis kuin kahvia mustana, jos aivan järjettömän kömpelö vertaus sallitaan. Kun Lamm hellän (sarkastisen?) säkeistön jälkeen julistaa macholla äänellä, ”Gently I’ll wake you. Won’t hardly shake you”, tulee hymy väkisinkin huulille. You Get It Up jatkaa rakkausteemaa, mutta tahallisen idioottimaisesti – eli hysteerisen hauskasti. Koko yhtye laulaa reippaan funkin päälle:

– You get it up, you get it up
You get me feelin’ so hot, mama, I’m your buttercup

– It’s goin’ up, it’s goin’ up
I’m gettin’ hotter and I don’t know if I’ll ever stop

– Baby; baby baby baby baby, ah

Tämänkin levyn (kuten viidennen) päättää Kathin minimalistisella kokoonpanolla säestetty balladi (Hope For Love). Kath pohdiskelee, miten kaikki on jo valitettu moneen kertaan, mutta rakkauden kaipuu elää aina vaan. Kathin balladit kuulostavat aina sielukkailta ja aidoilta.

Hyvin eloisa Chicago X tuotti hittikappaleen, joka loi ison varjon yhtyeen päälle jatkossa. Vaikka If You Leave Me Now ei miellyttäisi, kannattaa muu levy silti tsekata. Terry Kath ei tullut elämään enää pitkään, joten päättäkäämme tämä osa live-versioon tuosta kauniista rakkaudenkaipuusta.

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

2 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Vinyylimania: Oregon – Out of the Woods

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Oregon / Out of the Woods (1978)

 Yhdysvaltalaista Oregon-yhtyettä pidetään paitsi akustisen fuusiomusiikin myös maailmanmusiikin yhtenä edelläkävijänä. Multi-instrumentalistit Ralph Towner (klassinen ja 12-kielinen kitara, piano, käyrätorvi, trumpetti, flyygelitorvi), Colin Walcott (tabla, sitar, klarinetti, lyömäsoittimet), Paul McCandless (oboe, englannintorvi, bassoklarinetti) ja Glen Moore (basso, viulu, piano, huilu) perustivat Oregonin vuonna 1971.  Tunnusomaista yhtyeen soinnille on soitinvalikoiman laajuus yhdistettynä vaikutteisiin jazzista, folkista, klassisesta ja avantgardemusiikista. Tuloksena tästä kaikesta on ainutlaatuinen tyyli, joka tarjoaa kuulijalleen poikkeuksellisen kiehtovan kuunteluelämyksen täynnään lämpöä ja kauneutta.

Oregon/Out Of The Woods

Oregon/Out Of The Woods

Oregonin tarina on jatkunut näihin päiviin saakka, mutta monet asiaan vihkiytyneet pitävät erityisesti yhtyeen 1970-luvun tuotantoa suositeltavimpana. Erityisellä lämmöllä he muistelevat Oregonin vierailua Porin Jazzfestivaaleilla vuonna 1975. Yhtyeen kultakauden levytyksistä on kenties merkittävin lumoava Out of the Woods,  jonka ilokseni löysin Olli´s Vinyl Storen mielenkiintoisesta tarjonnasta.

Altti Koivisto 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Vinyylimania