Raision kirjastossa – The Name of This Band is Talking Heads

The Name of This Band is Talking Heads

Punakantinen albumi Talking Heads: 77 aiheuttaa aina rajun flashbackin: pieni asunto vanhassa kivitalossa Raastuvankadulla Vaasan keskustassa, nakuttava Psycho Killer täyttää ilmatilan, ikkunasta lankeaa pölyinen valo. Vinyyli oli kesän 1982 soundtrack, joka pyöri levylautasella ja rytmitti elämää.

Myös More Songs About Buildings and Food (1978), Fear of Music (1979) ja Remain in Light (1980) tekivät sille seuraa.

Se oli rakkauden kesä. Olin muuttanut ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen ja kotimme oli, kyllä, toimituksen takahuoneessa. Illalla toimitus tyhjeni ja musaa sai luukuttaa vapaasti. Ehkä juuri siksi Talking Heads tatuoitui sielunmaisemaksi yhtä lujasti kuin Vaasa, lempikaupunkini. Kun juoksin merenrannassa lenkillä, David Byrne sitoi siivet kantapäihin.

Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä oikeastaan rakastin eniten: poikaystävää, Vaasaa vai Talking Headsia. Ehkä jotain voi päätellä siitä, että poikaystävä on eksä, mutta kaksi muuta rakkautta hehkuvat yhä.

Kun muutimme Turkuun, tilanne vain paheni ja paheni. Lopulta se meni, no, jotenkin oudoksi.

Fanitin Talking Headsin basistia Tina Weymouthia niin kovasti, että se meni melkein överiksi. Hänen vaatimaton karismansa sekoitti pääni.

Leikkautin vaaleat hiukseni samoin kuin hänellä. Kuvista ja videoilta katsoin miten hän soitti, miten hän liikkui, miten ystävälliseltä, herkältä ja kujeilevalta hän näytti. Hänellä ei ollut lainkaan kovan rockmimmin elkeitä ja silti hänen katu-uskottavuutensa ylitti 100 prosenttia. Päiväunissani (katselin niitä siihen aikaan paljon) kuvittelin salaa olevani hän.

Kun Tinalla oli Little Creatures -albumin takakannessa yllään kukkahousut, kukkahame, kukkatakki ja skottiruutuinen päähine, hankin tietenkin heti kukkahousut. Kukkahame taisi jo olla komerossa valmiina. Onneksi en sentään ostanut bassoa. Vaikka toisaalta… miksipä ei?

Oikeasti Tina on myös kovan luokan muusikko. Videolla eritellään hänen taitavaa ja luovaa tyyliään.

https://www.youtube.com/watch?v=mXw0UBf8tkA

Talking Heads syntyi, kun New Yorkin taidekoulun Rhode Island School of Designin opiskelijat Tina Weymouth, Chris Frantz ja Skotlannista kotoisin oleva David Byrne tutustuivat. Virallisesti bändi perustettiin 1975: Tina soitti bassoa, Chris rumpuja ja jumalaisen karismaattinen David Byrne lauloi ja soitti kitaraa. Jerry Harrison löydettiin kiippareihin ja kitaraan.

Talking Headsin musiikista on sanottu, että siinä yhdistyivät uuden aallon fiilikset, särmikäs punk, ahdistunut taiderock, sykkivä funk ja keinuva maailmanmusiiikki. Lopputulos on intohimoista, maanista ja hypnoottista, toistoilla pelaavaa rockmusiikkia, joka on täynnä hävyttömän kauniita melodioita ja kertiksiä. Talking Headsin tunnistaa myös nelistävästä rytmistä, jonka luovat Tinan bassolinjat ja Chrisin rumpukuviot.

Bändin läpimurrosta on erilaisia käsityksiä. Joiden mielestä vimmainen hitti Burning Down the House (1983) breikkasi läpi. Toisaalta kosmisen kaunis Once In a Lifetime teki bändistä MTV-komeetan.

https://www.youtube.com/watch?v=5IsSpAOD6K8

Joka tapauksessa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984) viimeisteli maailmanmaineen. Lavalla oli bändin lisäksi iso rytmiryhmä ja taustalaulajia. David Byrnen valtava vaalea puku jäi historiaan. Montakohan kilometriä muusikot mahtoivat leffan aikana juosta? David Byrne kiersi tuttuun tapaan ikuista kehää ja muut juoksivat paikoillaan.

Elokuvasta True Stories (1986) on jäänyt parhaiten mieleen koominen David Byrne punaisessa avoautossa. Elokuvan biisit ovat “tositarinoita iltapäivälehdistä”. Vinyyli julkaistiin samana vuonna.

Bändillä on käsittämätön määrä sietämättömän kauniita hittejä: suloinen This Must Be the Place, countryhenkinen Road to Nowhere, uhkaavan hakkaava Psycho Killer, nelistävä Thank You for Sending Me an Angel, salaperäinen Houses in Motion, villin hyväntyylinen Wild Wild Life, komeasti rullaava Girlfriend is Better, svengaava And She Was ja hilpeästi hullutteleva Perfect World. Noin niinku alkajaisiksi.

https://www.youtube.com/watch?v=LQiOA7euaYA

Talking Headsin tarina päättyi 1991, mutta Tina meni Chrisin kanssa naimisiin ja he ovat pysyneet yhdessä.

Talking Headsin musiikki on oikeastaan mielentila, oma musiikillinen ja esteettinen planeettansa, jonne on hyvä silloin tällöin matkustaa. Laulut kestävät aikaa ja videoissa on vahvaa taiteellista näkemystä.

Yhtyeen elämänkaari muistuttaa hollantilaisen Nits-yhtyeen historiaa. Myös Henk Hofstede ja muut Nitsin tyypit tapasivat Amsterdamin taidekoulussa ja perustivat bändin, joka teki hyväntuulisia ja upeita rockbiisejä, joihin ei aika pysty. Se tuli todistettua taas viime keväänä Turun kaupunginteatterin keikalla.

Iso osa Talking Headsin viehätystä perustuu David Byrnen ääneen, joka on taipuisa, puhdas ja laaja-alainen. Talking Headsin jälkeen David Byrne on tehnyt soololevyjä ja julkaissut myös aaria-albumin Grown Backwards (2004).

Rufus Wainwrightin ja Byrnen tulkinta Georges Bizet’n Helmenkalastajat-oopperan aariasta Au fond du temple saint saa aina kyyneleet silmiin. Joku on kirjoittanut YouTubeen sattuvasti: Tämä on klassikko, mutta David Byrne ja Rufus Wainwrigt täydellistävät sen.

This Must Be the Place -biisi on lainannut nimensä Paolo Sorrentinon ohjaamalle mainiolle elokuvalle (2011), jossa Sean Penn esittää unohdettua luuseri-rocktähteä Cheyenneä. Hänkin käy Talking Headsin keikalla New Yorkissa vanhaa kaveriaan Byrneä moikkaamassa.

https://www.youtube.com/watch?v=JccW-mLdNe0

Tekstin on kirjoittanut, elänyt ja kokenut Eeva Kiviniemi

(Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa esillä Talking Headsin ja David Byrnen tuotantoa)