Avainsana-arkisto: blues rock

Raision kirjaston kuukauden artisti – Jorma Kaukonen 75 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena  23.12. 75-vuotta täyttävä Jorma Kaukonen.

jorma kaukonen jullari

Jorma Kaukonen 75 vuotta

Suomalaiset sukujuuret omaava kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Jorma Kaukonen (s. 23.12.1940) nousi maineeseen legendaarisen yhdysvaltalaisen Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenenä 1960-luvun jälkipuolella. Yhtye muistetaan eritoten vuonna 1967 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Surrealistic Pillow ja sen tunnetuimmista lauluista Somebody to Love ja White Rabbit. Nämä yhtyeen laulajattaren Grace Slickin sävellykset olivat Yhdysvaltain Top 10 -hittejä rakkauden kesänä 1967. Psykedeelistä rockia ja folkrockia yhdistellyt Jefferson Airplane esiintyi uransa aikana muun muassa Montereyn (1967), Woodstockin (1969) ja Altamontin (1969) kuuluisilla rockfestivaaleilla. Vuonna 1972 Airplane hajosi, ja sen jäsenet lähtivät omille teilleen.

Jorma Kaukonen ja basisti Jack Casady olivat perustaneet Hot Tuna -yhtyeen jo 1960- ja 70-lukujen taitteessa Jefferson Airplanen sivuprojektiksi, joka muuttui sittemmin pääprojektiksi. Bluesia ja rockia maukkaasti yhdistävän Hot Tunan klassikkolevyjä ovat Burgers (1972) ja The Phosphorescent Rat (1974), joille olivat tunnusomaisia akustiset esitykset. 1970-luvulla aktiivisimmillaan olleen yhtyeen tuon ajan muu tuotanto on huomattavasti sähköisempää. Hot Tuna keikkailee yhä, ja yhtyeen viimeisin albumi Steady As She Goes ilmestyi vuonna 2011.

Oma lukunsa on Jorma Kaukosen soolotuotanto, joka alkoi vuonna 1974 ilmestyneellä erinomaisella Quah-albumilla. Akustispainotteisessa soolotuotannossaan Kaukonen on ollut erittäin perinnetietoinen ammentaessaan vaikutteita bluesista, folkista ja countrysta viimeisimpänä näyttönä tänä vuonna ilmestynyt Ain´t In No Hurry.

Jorma Kaukonen on esiintynyt maassamme Helsingin kulttuuritalolla vuonna 1976, Pori Jazzeilla vuonna 1992, Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 2003 ja viimeksi vuonna 2011, jolloin hän teki lyhyen kiertueen yhdessä Barry Mitterhoffin kanssa. Tällä kiertueella kitaristilegendan soittoa ja laulua kuultiin myös Turun Logomossa.

Altti Koivisto

Jefferson Airplane - Surrealistic Pillow

Jefferson Airplane – Surrealistic Pillow

Hot Tuna ‎– The Phosphorescent Rat

Hot Tuna ‎– The Phosphorescent Rat

Jorma Kaukonen - Quah

Jorma Kaukonen – Quah

Hot Tuna - America's Choice

Hot Tuna – America’s Choice

Hot Tuna - Yellow fever

Hot Tuna – Yellow fever

Jorma Kaukonen - Jorma

Jorma Kaukonen – Jorma

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision musiikkiosaston kuukauden artisti: Q.Stone

Vuonna 1988 ensimmäisen levynsä julkaissut Q.Stone oli aikansa kotimaisen bluesrockin ja populaarimman rytmibluesin edelläkävijöitä. Varsinkin bändin alkuaikoina Q.Stone sai myös gospel-leiman, mikä johtui pitkälti laulaja Mikko Kuustosen gospeltaustasta. Kuustonen toimi ennen Q.Stonea kotimaisen hengellisen rockin suurnimen, Pro Fiden, laulajana lähes vuosikymmenen ajan. Pro Fiden jälkeen Kuustonen kiinnostui bluesista, nimistä kuten Robert Johnson ja Sonny Boy Williamson.

Tosin muillakin Q.Stonen soittomiehillä oli gospel-taustaa. Sakari ja Mikko Löytty olivat tuttuja nimiä hengellisen musiikin ympyröissä. Samoin jo Tabula Rasassa aikoinaan soittanut Heikki Silvennoinen, joka oli soittanut Mikko Löytyn kanssa myös Catwalk-kokoonpanossa. Kuustonen oli levyttänyt jo Pro Fide -vuosinaan englanninkielistä materiaalia nimellä Q.Stone and Pro Fide – tuolloin tarkoitus oli suunnata Pro Fiden kanssa ulkomaan markkinoille. Hanke kuivui kokoon mutta nimi jäi.

1980-luvun loppuvuosina Suomessa elettiin pienoista rytmibluesin buumia. Pepe Ahlqvistin H.A.R.P kiersi Suomea ja Honey B and The T-Bones herätti ansaittua mielenkiintoa. Q.Stone iski hedelmälliseen maaperään. Bändi oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – kirjaimellisesti. Aluksi liikkeelle lähdettiin nimellä Q.Stone And Blues Friends mutta nopeasti nimeksi vakiintui Q.Stone. Bändi sai odottamatonta nostetta amerikkalaisen ”Jeesus-rockin isän” Larry Normanin ansiosta. Norman tarvitsi bändiä Suomen keikoille ja asia sopi hyvin Q.Stonelle. Ryhmä oli jo aikaisemmin kiertänyt gospel-tapahtumissa joten hengellinen leima ei aiheuttanut ristiriitoja. Q.Stone soitti myöhemmin myös Normanin livelevyllä.

Normanin avulla Q.Stone sai myös levy-yhtiökontaktin, bändin vuonna 1988 ilmestynyt debyyttilevy ilmestyi ruotsalaisen Royal Musicin kautta. Norman oli mukana tuottamassa levyä ja lauloi taustojen lisäksi Sweet dreams -kappaleella. Levy oli jonkinlainen menestys, varsinkin Ruotsissa. Q.Stone pääsi kiertueelle Earth, Wind and Fire –Philip Baileyn kanssa ja bändi soitti myös pari Euroopan keikkaa John Mayallin Bluesbreakers -kokoonpanon seurassa.

Albumi oli siistiä ja puunattua bluesrokkia Eric Claptonin ja vaikkapa Chris Rean tyyliin. Hiotulta ja ammattitaitoiselta levyltä löytyi myös pari rehevämpää rytmiblues-palaa Dr Feelgoodin hengessä, esimerkkeinä vaikka Open door ja Blues man -nimiset kappaleet. Debyytti avasi paljon ovia mutta bändi sai pian huomata allekirjoittaneensa ”nälkäpalkkasopimuksen”. Sanonta ”artisti maksaa” ilmeni bändin kohdalla myös ilmiönä ”artistille ei makseta”.

Manageri Jive Väänäsen avulla Q.Stone pääsi vähitellen irti Royal Musicin kahleista. Kuustosen porukka nostettiin Cafe Metropolin housebändiksi. Myös Tampereen Tullikamarilla kuvatut Q-klubi -ohjelmat nostivat Q.Stonea koko kansan tietoisuuteen. Vuonna 1990 ilmestyneellä Pink On Blue -albumilla Royal Music oli tekovaiheessa vielä mukana kuvioissa mutta manageri Väänäsen ja Sony Musicin avulla bändi vapautui jo tuolloin konkurssiin menneen ruotsalaisfirman sotkuista. Pink On Blue sisälsi radiosoittoa saaneen Waiting for the dawn -fiilistelyn lisäksi vähemmän siloiteltua materiaalia kuin edeltäjänsä. Tosin edelleen Q.Stone liikkui hyvinkin polulaarin rytmibluesin lähteillä.

Bändin vuonna 1992 ilmestynyt kolmas albumi ”III” oli ehkä orkesterin tuotannon puhtain blues-albumi. Frank Tikan tuottaman albumin ilmestyessä markkinoille, Kuustonen oli jo ehtinyt tehdä kaksi suosiota saavuttanutta sooloalbumia – Musta Jalokivi (1991) ja Abrakadabra (1992). Niinpä Järvenpään Puistobluesin jamien jälkimainingeissa (1992) Kuustosen ja Q.Stonen tiet erosivat. Q.Stone jatkoi vielä yhden levyn verran. No Substitute -kiekon jälkeen kosketinsoittaja Max Tabell jätti orkesterin. Tilalle tuli Timo Kahilainen ja kun laulajaksi pestattiin Heikki Hela, kasassa olikin kolmannes Kummeli-porukasta.

Kummelin menestys vei Silvennoisen mielenkiinnon ja vasta viime kesänä, 20 vuoden hiljaiselon jälkeen, Q.Stone palasi jälleen (hetkeksi) keikkalavoille.

 

J.Kaunisto

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Svart Records jakaa rakkautta, osa 1 (Magyar, Tabula Rasa, Blues Section)

Turkulaisen Svart Recordsin vinyyliformaatissa uudelleenjulkaisemaa Love Records -tuotantoa on markkinoilla jo usean nimikkeen verran. Ensimmäisenä kauppoihin ehtivät Magyarin, Blues Sectionin ja Tabula Rasan klassikkoalbumit.

Magyar: Uusiin Maisemiin

Vuonna 1969 Varkauden seudulla perustettu Magyar erottui aikalaisistaan ainakin itse tehtyjen suomen kielellä esitettyjen viisujen sekä Jukka Itkosen runollisten tekstien ansiosta. Nuoren Voimain Liiton kilpailun ansiosta vuonna 1970 levyttämään päässyt orkesteri osoitti heti kyntensä kantaaottavan vihertietoisuuden saralla – sinkkubiisi Elävien hauta lienee Magyarin “tunnetuin” kappale. Aikansa brittirockin ja folkhenkisen fiiliksen sattumia tarjoillut Magyar ei kaihtanut luontoa sivuavia tekstejä. Progevivahteilla ja popsävyillä koristeltu Magyar avasti latua myöhemmin seuranneelle suomeksi lauletun rockin buumille – Hector oli lähempänä kuin iholla. Paikoin vokalisti Harry Gunaropulosin äänestä tulee mieleen samoihin aikoihin maata kiertänyt Kirka.

 

 

Magyar ehti julkaista yhden kokopitkän albumin. Uusiin Maisemiin -niminen kaunosieluisesti runoileva ”kadonnut” rock-klassikko ilmestyi Love Recordsin kautta vuonna 1973, Måns Groundstroem toimiessa tuottajana. Albumilta löytyy väkevän liekehtivää jazz-vivahteista progerokkia, Jethro Tull -sukuista folkhuuma ja paljon vihreillä arvoilla lastattua ilmavaa maalailua. Itkosen tekstit ovat suvereeneja runohetkiä. Mikä parasta, tekstit eivät eksy liian vaikeaselkoiseksi alitajunnan tuuletukseksi – leikkisän maanläheisellä otteella etenevä sanailu välittää tunteita.

Svart Recordsin julkaiseman vinyylipaketin toinen levy tarjoilee vielä Magyarin neljä sinkkubiisiä, myös edellämainitun Elävien hauta -kappaleen. Lisäksi mukaan on sanoitusten lisäksi tyrkätty jo cd-painoksessakin mukana ollut Jukka Itkosen asiaa tunteva historiankirjoitus.

Magyarin Uusiin Maisemiin on elävä klassikko ajalta, jolloin kotimaan kielellä laulaminen kuului vain käännösbiiseihin. Mainio kokonaisuus kestää täysipainoista tehokuuntelua armon vuonna 2013 – ja tekstien osalta osumatarkkuus on edelleen lähellä kymppiä.

 

Tabula Rasa: Tabula Rasa

Tabula Rasa oli yksi 1970-luvun alun Härmälandian tärkeimmistä progeorkestereista. Yhdessä Finnforestin kanssa Tampereen suunnalla vaikuttanut Tabula Rasa osoitti Helsingin ulkopuolellakin olevan progehenkistä elämää. Kangasalla vuonna 1972 perustettu orkesteri aloitti huipulta – pop-yhtyeiden SM-kisoista irtosi toinen sija ja jo vuoden kuluttua bändi lämppäsi jo Wigwamia. Kotimaan kielellä operoinut orkesteri viljeli selkeitä Jethro Tull -vaikutteita ja Mikko Alatalon teksteissä otettiin kantaa moneen suuntaan.

 

 

Bändin esikoisalbumi Tabula Rasa vuodelta 1975 kuuluu kotimaisen rockin klassikko-osastoon. Tabula Rasan debyyttiä äänitettiin Ruotsissa miehityksellä Heikki Silvennoinen, Asko Pekkanen, Tapio Suominen, Jarmo Sormunen ja Jukka Leppilampi. Jim Pembroke soitti levyllä pianoa. Reippaan iloluontoinen ja vapaana hengittävä albumi sai ominaisväriä vahvasta huiluosastosta. Laajalla kaarella maalailevat kappaleet tekivät oikeutta aikansa progeilmastolle ja tietynlainen kaunosieluisuus on vahvana läsnä. Myös Silvennoisen Jukka Toloselta lainaavalle kitaratyöskentelylle on annettava korkeat tyylipisteet (kuuntele vaikka Nyt maalaan elämää -kappaleen liekehtivää kitaran ja huilun vuoropuhelua) ja Leppilammen vokaalityöskentelyn hienoavaraisuus on käsinkosketeltavaa. Toisaalta juuri laulusuorituksen ailahtelevaisuus aiheuttaa albumin suurimmat miinukset.

Alatalon teksteissä on reilusti romanttishenkistä ympäripyöreyttä mutta myös purevuutta – tekstit ovat kuitenkin kokonaisuutena onnistuneesti ”korkealentoisuutta sivuavaa nuoren miehen realismia”. Svart Recordsin vinyylimuotoinen uudelleenjulkaisu tuo kyseisen klassikon jälleen perusvirtasen saataville, alkuperäisessä formaatissa. Levypussista löytyvä Kari Sipilän maalaus näytti cd-versiossa lähinnä säälittävältä – toista on vinyylipaketin mukana tuleva taidearkki. Mainio levy on saanut kiitettävän perusteellisen uusiopainoksen.

Blues Section: Blues Section

Varsinkin jälkikäteen tarkasteltuna Blues Section oli miehistöltään täysiverinen superbändi. Keväällä 1967 perustettu kokoonpano piti sisällään jo Jim Pembroken Pems-kokoonpanossa yhdessä soittaneet Hasse Wallin, Ronnie Österbergin ja Pembroken. Basistina toimi Måns Groundstroem ja saksofonistina loisti nuori Eero Koivistoinen.

 

 

Vaikka Blues Sectionin juuret olivat Bluesbreakers-tyyppisessä sinisessä musiikissa, kokoonpano intoutui usein hyvinkin kokeilevaksi jazz- improvisoinniksi. Varsinkin Wallin ja Koivistoisen tyrmäävät instrumenttikaksintaistelut säteilevät suoranaista neroutta. Pembroken sävelkynän vahvuus yhdistettynä Wallin ja Koivistoisen virtuositeettiin antoivat kokoonpanolle avaimet todellisen klassikon luomiseen. Otto Donnerin ja Atte Blomin tuottama kokopitkä albumi Blues Section ilmestyi vuonna 1967. Bändillä oli heittää tulille omia biisejä täyden levyllisen verran mikä oli tuolloin perin ainutlaatuista. Lisäksi Pembroken biisikynä oli terässä. Levy nosti Hasse Wallin ”superkitaristiksi” eikä Koivistoisenkaan maine ainakaan kokenut arvonalennusta!

Varsinkin levyn b-puolen viisuista löytyy vapaana hengittävää sooloilua vähintäänkin kiitettävästi. Carpets and bags and balls on hämmentävä free jazz -tuokio. Wallin kitaroinnista voi nauttia vaikka mainion perusbluesin Once more for the roadin avulla. Answer to life ja End of poem ovat sävellyksinä parasta a-luokkaa – täysin kansainvälistä tasoa.

Svart Recordsin vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun muhkealle soundille ei voi kuin jakaa lämmintä kättä. Wallin sooloskeba ja Koivistoisen foni soivat suorastaan viekottelevasti. Blues Sectionin blues/rock/proge/fuusiojazz-keitos on hämmästyttävää ja elinvoimaista, yhä tänäkin päivänä. Kansainvälisen tason taidonnäyte ja sukupolvensa kotimainen suunnannäyttäjä vuodelta 1967.

J.Kaunisto

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Graveyardin kolmas albumi Lights Out on Viikon levy

Graveyard: Lights Out (2012)

Nykyään retroilu on osalle ihmisiä arvo sinänsä. On olemassa yhtyeitä, jotka tekevät samaa kuin muut ovat tehneet jo vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin. Sitten on bändejä jotka ovat yksinkertaisesti syntyneet liian myöhään. Graveyard kuuluu ilman muuta jälkimmäiseen ryhmään. Yhtyeen 1960- ja 70-lukujen tienoilla pyörivä bluesrock on täysin autenttista. Ei ole kysymystäkään siitä, onko yhtye täydellä sydämellä mukana. Jo bändin ulkoasu, muhkeat viikset ja cowboy-paidat, kielivät herrojen tyylitajusta.

Bändin live-esitykset ovat äärimmäisen intensiivisiä, varsinkin laulaja-kitaristi Joakim Nilssonin osalta. Uudella albumilla Nilsson saa energiansa välitettyä laulun kautta erittäin hyvin. Levy sisältää mainioita riffejä, mutta niiden sijaan päähän jää kaikumaan vain Nilssonin omistautunut ja tunteikas ääni. Albumin naturelli äänimaailma kehystää vahvaa laulua erinomaisesti. 

Lights Out –levyn avauskappaleen An Industry Of Murderin pyörähtäessä käyntiin valo katoaa ja huone täyttyy sumusta. Ihokarvat nostattavan kitaranäpläilyn jälkeen laulu ja rytmitryhmä lähtevät mukaan ja kuulija lennähtää 40 vuotta ajassa taakse päin. Kappale pakottaa jalan polkemaan tahtia ja saa pään keinumaan. Melko rauhalliset bluestunnelmoinnit muuttuvat salakavalasti rajuiksi rock-purkauksiksi.

Yhtyeen mukaan nimetty debyyttialbumi (2007) oli hajanainen, kuitenkin mainioita kappaleita sisältävä kokonaisuus. Toinen albumi Hisingen Blues (2011) oli jo hallitumpi kokonaisuus, jonka psykedeeliset elementit valloittivat. Kolmannella albumilla kappaleet ovat lyhyempiä, eivätkä tarttuvat riffit ole enää niin pinnalla. Ne on enemmänkin jätetty taustalle, kun taas laulaja on entistä suuremmassa roolissa.

Graveyard saa kaikki tunteensa kanavoitua levyn kautta. Rajummat kappaleet, kuten Seven Seven, Endless Nights ja Goliath huokuvat saarnaa, tuohtumusta ja protestihenkeä, kun taas bluesballadit Slow Motion Countdown ja 20/20 (Tunnel Vision) sisältävät sydäntäraastavaa tunteiden vuodatusta.

Lights Out ei ole konseptilevy, mutta tunnelma säilyy kautta albumin. Teemat pyörivät protestoimisen ja kaiken taakse jättämisen ympärillä. Levyn tunnelma on kuin kaahaisi pimeällä sumuisella tiellä kauas pois kaikesta, samalla kun jokainen vastaantuleva auto, maisema tai varjo herättää kipeitä muistoja taakse jäävästä elämästä.

Topi Lindqvist

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy