Avainsana-arkisto: proge

Prog you like a hurricane!

Raikas progressiivinen soundi

Turun musiikkikirjastoon on hankittu lisää 1970-luvun progelevyjä. Kirjaston valikoimasta löytyy nyt enemmän musiikkia esimerkiksi Keski-Euroopasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta.

Progressiivista rockia 70-luvulta.Ehkä Pink Floyd, Yes ja Genesis ovat sinulle jo vanhoja tuttavuuksia? Nyt voit tutustua suureen joukkoon ulkomaisia levytyksiä, joita Vaski-kirjastoissa ei ole ennen ollut lainattavissa. Uutta tarjontaa ovat esimerkiksi saksalaiset Eloy, Kraan, Hoelderlin sekä Schicke, Führs & Fröhling, samoin italialaiset yhtyeet Le Orme, Sensations’ Fix ja Quella Vecchia Locanda.

CD-levyt ovat varattavissa Vaskin verkkokirjastosta. Linkeistä pääset hakutuloksiin, joihin on kerätty 70-luvun progea Italiasta, Ranskasta, Saksasta, Kanadasta, Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta.

Aamunkoiton portit

Levyjen rinnalle Musasto suosittelee lämpimästi Matti Pajuniemen kirjoittamaa teosta Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 19671979 (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013). Kirja on ensimmäinen laaja suomenkielinen matka ulkomaiseen progeen. Aamunkoiton portit arvioitiin Musastossa viime syksynä.

Kirjastoista löytyy runsaasti alan kirjallisuutta myös englanniksi.

 Tuomas Pelttari

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutta ja retroa, Uutuudet

Matti Pajuniemi kirjoitti progekirjan suomeksi – kirjailija vierailee Turun musiikkikirjastossa pe 6.9. klo 18

Aamunkoiton portit auki

Matti Pajuniemen kirjoittama Aamunkoiton portit ilmestyi 2013. Kansitaide on Eetu Pellonpään.

Matti Pajuniemen kirjoittama Aamunkoiton portit ilmestyi 2013. Kansitaide on Eetu Pellonpään.

Matti Pajuniemen Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979 ilmestyi alkukesästä 2013. Kyseessä on ensimmäinen laaja suomenkielinen teos ulkomaisesta progesta. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisema liki 400 sivuinen kirja on tervetullut uutuus kaikille progen ystäville.

Valtava määrä yhtye- ja albumiesittelyjä

Progressiivisen rockin antia lähestytään uudessa teoksessa albumien kautta. Pajuniemi esittelee 206 albumia yli 150 tekijältä. Suurimman osan kirjasta täyttää brittiläinen musiikki. Painotus on tarpeen, sillä niin monet muusikot ja klassikkobändit ovat brittejä: Pink Floyd, The Moody Blues, Genesis, Yes, Jethro Tull, Emerson Lake & Palmer, Camel ja monet muut.

Pajuniemi jatkaa kirjassaan kuitenkin pidemmälle. Ilmeisimpien klassikkoalbumien vierellä tuodaan ilahduttavasti esiin vähemmän tunnettuja yhtyeitä, kuten Beggar’s Opera, Gracious, Rare Bird ja Audience. Aamunkoiton porttien kautta voi kulkea vaivatta myös saksalaisen, italialaisen, ruotsalaisen ja kanadalaisen progen ytimeen. Vain suomalaiset puuttuvat. Esipuheessa Pajuniemi toivookin, että Suomen antoisa progeviidakko selvitetään myöhemmin, sillä aihetta varten tarvitaan kokonaan uusi teos. Kuka tarttuu haasteeseen?

Pajuniemi avaa progen portit alkusanojen ja erilaisten genremääritysten jälkeen Pink Floydin debyyttialbumilla The Piper At The Gates Of Dawn vuodelta 1967. Artikkelin yllä kerrotaan kätevästi albumin ilmestymisajankohta, biisit ja muusikot. Pienet mustavalkoiset valokuvat levyjen kansista ovat toki vaatimattomia, mutta tästä ei ole suurta haittaa.

Albumikokonaisuuksiin perustuva kirjoittaminen tuntuu jäntevältä, koska keskimäärin reilun sivun mittaisissa teksteissä on kiinnostavaa alustusta ja/tai jatkumoa levyn ilmestymisen ulkopuolelta. Esimerkiksi Van der Graaf Generatorin levyistä kirjoitetut jutut toimivat sekä erikseen että jatkotarinan lailla. Rick Wakemanin sooloura ikään kuin nivoutuu yhteen juttuihin Strawbsista ja Yesistä.

Aamunkoiton porteista on sekä aloittelijan että kultivoituneen progeilijan helppo löytää vinkkejä esimerkiksi musiikkikirjastossa käyntiä varten. Lopussa käydään läpi myös alan kirjallisuutta, ja hakemistokin on erinomainen. Suosittelen Pajuniemen teosta lämpimästi!

Tuomas Pelttari

***

Matti Pajuniemi vierailee Turun musiikkikirjaston Stagella pe 6.9. klo 18 alkaen

Musiikkikirjasto (vanha kirjastotalo, toinen kerros) toivottaa Matti Pajuniemen tervetulleeksi Stagelle perjantaina 6.9. klo 18–19. Keskustelutilaisuuden tarkoituksena on keskustella erityisesti Pajuniemen uudesta kirjasta Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979. Lisäksi kuunnellaan näytteitä muutamilta progealbumeilta, ja tietysti puhutaan progesta. Matti Pajuniemeä haastattelee Tuomas Pelttari. Uutta kirjaa on perjantaina myynnissä suoraan kirjailijalta.

Stagelle on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat, Uutiset, Uutuudet

Focus 3 on Viikon levy

Focus Alankomaista

Focus 3

Focus: Focus 3 (1972)

Silloin tällöin vastaan tulee levyjä, jotka muokkaavat käsitystä musiikista. Kyseiset levyt saattavat pitää sisällään hyvinkin laajan äänimaailman ja kappalevalikoiman, jotka muodostavat täydellisyyttä hipovan yhtälön. Focus 3 on tällainen yhtälö. Vaikka alankomaalaisen Focus-bändin tunnetuin teos lienee kappale nimeltään Hocus Pocus, on bändin tarina kyseistä kappaletta syvempi.

Focus on yhtye, joka osaa taitavasti vaihtaa albumin sisäistä tyylikirjoa groovaavasta rock-riffittelystä aina kevyempään akustiseen pehmoiluun asti. Tyyli on yksinkertaisimmin selitettynä proge, mutta repertuaariin mahtuu myös puhdasta jazzia sekä ”tavallisempaa” rockia. Laulaja Thijs van Leerin omalaatuinen laulutapa sopii kappaleisiin niin hyvin, että erikoinen ulosanti ei ehdi ihmetyttää hirveän pitkään. Focus 3-levyllä pääpaino on kuitenkin koskettimilla, sekä kitaralla – unohtamatta kuitenkaan mainiota rumputyöskentelyä. Thijs van Leer soittaa levyllä äänihuultensa lisäksi myös koskettimia ja huilua, joten ei olekaan mikään ihme, että laulamiselle ei löydy aikaa joka välistä.

Legendaarinen kitaristi Jan Akkerman onkin tarina erikseen. Levyn kitaramelodiat iskevät kuuntelijan leuan lattiaan osuvuudellaan. Kitaristi osaa tarvittaessa soittaa uskomattomia määriä nuotteja pienessä ajassa, mutta hallitsee myös rauhoittumisen taidon. Focus 3 ei ole siis pelkkää taitojen kanssa keulimista, vaan sooloilut ja hallitut melodiat pidetään tasapainossa. Sekä Thijs van Leer sekä Jan Akkerman tuntuvat elävän levyn sisällä symbioosissa – molemmat kiinnittävät tarkasti huomiota siihen, mitä toinen soittaa ja täydentävät toisiaan.

Levyltä on hankala poimia kohokohtia, sillä mielestäni albumi soljuu alusta loppuun yhtenä miellyttävänä virtana. Lopun 26-minuuttinen progerutistus ”Anonymous II” on kuitenkin nostettava jalustalle: uskomaton kappale, joka ei ehdi tylsistyttää missään vaiheessa. Levyn kolmas raita ”Sylvia” on taas bändin tunnetuimpia kappaleita. Melodia on tarttuva. Ei ole ihme, että biisi on saanut paljon radiosoittoa.

Albumi on aina kokonaisuus ja parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa. Focus 3 on kaikessa massiivisuudessaan hieno kokemus – varsinkin kokonaan nautittuna.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Marillion – progea ja paatosta

Kayleigh!

Marillion nosti progea listoille 1980-luvulla

Marillionin tuotantoa.Turun musiikkikirjastossa on esillä progeyhtye Marillionin tuotantoa. Näytteillä on CD-levyjä, DVD-levyjä sekä Jon Collinsin bändihistoriikki, kauan kaivattu uusintapainos teoksesta  Separated Out. Lainattavissa on sekä EMI-kauden 2CD-painoksia että Madfishin uusintajulkaisuja. Marillion on julkaissut 17 studioalbumia, joista uusin on Sounds That Can’t Be Made.

Marillion sai ansaitusti nimensä rockhistoriaan jo 1980-luvulla. Tuolloin oli poikkeuksellista nähdä progea singlelistoilla, mutta biisit Kayleigh, Lavender ja Incommunicado solahtivat sujuvasti tyypillisemmän listapopin joukkoon. Suosio kävi kuitenkin voimille. Menestysalbumeiden Misplaced Childhood ja Clutching At Straws jälkeen eripura kasvoi, ja karismaattinen laulaja Fish jätti yhtyeen. 

Uusi laulaja löytyi kuitenkin melko nopeasti. Steve Hogarth oli oiva valinta Marillionin suorempaan ilmaisuun, ja viides albumi Season’s End (1989) oli menestys. Kunnianhimoinen Brave (1994) julkaistiin myös albumin mittaisena videona.

Vaikka tiet erkanivat myöhemmin EMI:n kanssa, niin yhtye ei luovuttanut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Marillion on julkaissut useita albumeita fanien rahoituksen turvin. Listamenestystä on tullut harvemmin, mutta vuonna 2004 single You’re Gone ylsi brittilistan kärkisijoille.

Marillion on vieraillut useasti Helsingin Tavastialla. Bändi nähtiin pitkän odotuksen jälkeen myös Ruisrockissa heinäkuussa 2007. 

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerrat englanniksi, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Uutta ja retroa

Half Applen debyyttialbumi on Viikon levy

Half Apple

Hands That Held Up The Sky (2012)

Hands That Held Up The Sky (2012)Half Applen debyyttialbumi on vihdoin ilmestynyt – Presence Records julkaisi CD:n Hands That Held Up The Sky 14. maaliskuuta. Kolmen vuoden takainen EP In Between (2009) antoi jo paljon, mutta nyt päästään todella asiaan. Veli-Matti Saloniemen kanssa on tuotettu rohkeaa ja intohimoista rockmusiikkia. Musaston peukku nousee.

Turkulainen Half Apple on sykkivä musiikillinen majakka, joka valaisee polkuasi. Yhtyeen into, viehkeys ja taito välittyvät heti, mutta kuitenkin hienovaraisesti. Terve itseluottamus paistaa mukavan kirkkaasti myös livenä. Bändi on luonteva. Half Applen runsasta tyyliä voi kuvailla monella tavalla, vaikka näin: Interpol goes Fragile by Yes through Fugazi-era Marillion in a modern rock bus driven by Neil Peart of Rush. Kyllä, ja paljon muuta.

Hands That Held Up The Sky vaatii hieman keskittymistä. Half Applen kotisivulla voit testata kolmea raitaa, joista on mukava aloittaa. The Sun Comes Up on intensiivinen rockhybridi. Nostattava biisi sopii erinomaisesti levyn alkuun. Kitarariffiä värittää häivähdys The Policen Andy Summersia. Pidemmät Confusion/Freedom ja Stars!/The Brightest iskevät ajan kanssa yhä kovemmin. Ja mahtava Inside voisi olla vähän pidempikin.

HTHUTS  jättää odottamaan lisää. Olen varma siitä, että Half Apple pystyy tulevaisuudessa yhä parempaan. Ja uutta on tulossa – keikoilla on jo kuultu särmikkäitä biisejä, joita ei ole vielä julkaistu. Miten jo odotankaan bändin toista albumia…

***

Half Apple:

Henri Lyysaari
Santeri Palkivaara
Valtteri Sjöblom
Ville-Pekka Vaaralahti

Keikat:

21.4. Vimma, Turku
28.4. S-Osis, Turku

***

CD on varattavissa verkkokirjastosta 3.5. alkaen.

 

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Peter Hammill – The Future Now

Viikon levy: Peter Hammill – The Future Now (1978)

Viikon levy on kulttimaineesta nauttivan brittiartistin 7. studiojulkaisu vuodelta 1978. Teos on miehen ensimmäinen soololevy, joka ilmestyi herran bändin Van Der Graaf Generator:n hajoamisen jälkeen. Tämä välittyy myös albumin tunnelmassa: Ennen kyseistä levytystä Peter Hammillin soolotuotantoa on paikoitellen hankala erottaa VDGG:n tuotannosta ja The Future Now aikanaan onnistuikin allekirjoittaneen näkökulmasta viemään artistin musiikillista ulosantia itsenäisempään suuntaan.

The Future Now koostuu kahdestatoista lyhyestä kappaleesta, joiden joukosta löytyy Hammillille tunnusomaisia balladeja, kiemuraisen suoraviivaisia rokkareita sekä kokeilevampia kappaleita, joissa Hammill luo klaustrofobisen tunnelman kylmänsynkeällä äänimaisemalla. ’The Cut’ on tästä hyvä esimerkki, jossa Rolandin beat boxilla ja nauhaefekteillä on tehty jopa industrialilta haiskahtavaa sovitusta vahvan kappaleen taakse. ’Mediaevil’ on mielestäni levyn säväyttävin teos. Kappale koostuu monesta lauluraidasta sekä joukkoon sekoitetusta syntetisaattorista, joka luo vihaiselle tunnelmalle aivan oman kummittelevan maailmansa.

Tulkinnallisesti The Future Now on artistin tuntevalle taattua tavaraa ja vähemmän tietävälle luultavasti joko järkytys tai ihastus. Kauniista ja tunnelmallisesta laulusta liikutaan sulavasti suuriin raivonpurkauksiin ja tunnetilat välitetään voimakkaasti kuulijalle. Soitto on mielikuvituksellista ja sovituksilla on onnistuttu saamaan lauluista paljon irti.

Albumilla on kaksi pääteemaa sanoitusten puolesta, jotka ovat tärkeä osa Hammillin työtä. Yksi osa kokonaisuudesta on synkkä kuva teknologisesti kehittyvästä maailmasta, jossa ihminen kuvittelee antavansa asioille merkityksen teknologian ja tieteen avulla, mutta joka on juuri suuren kuilun partaalla ja valmiina tippumaan; on mielenkiintoista huomata miten esimerkiksi kappale ’Still In The Dark’ ja nimikkokappale ’The Future Now’ ovat edelleen ajankohtaisia.

Toinen aihealue on hyvin henkilökohtaista ja riipivää laulantaa elämästä artistina, kivusta ja turhasta toivosta. Hyvä esimerkki tästä on levyn ehkäpä kaunein raita ’The Mousetrap (Caught in)’, jonka viimeiset sanat jäävät mieleen kummittelemaan:

”And behind the actor’s pose, heaven knows
If there’s anyone left in there”

Hammill toteuttaa paatoksen taidokkaasti kappaleissaan, eikä kuuntelun jälkeen tule fiilistä että olisi juuri kuunnellut pelkästään itsekeskeisiä valituslauluja. Syventymällä kappaleiden sanoituksiin ja musiikilliseen maailmaan kuulija samaistuu syvästi riipiviin teoksiin, joissa on vuodatettu artistin sielu ääniraidoille.

–          Taneli Hildén, sivari

Peter Hammill: Future Now saatavuus Vaskikirjastoissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Miksi Pink Floyd?

Pink Floyd
Discovery box

Pink Floyd on taas täällä – Syd Barrett, David Gilmour, Nick Mason, Roger Waters ja Richard Wright ovat jälleen ajankohtaisia. EMI:n juuri alkanut massiivinen uudelleenjulkaisusarja toi meille uudet versiot jokaisesta Pink Floydin 14 studioalbumista, jotka ovat tarjolla myös tyylikkäässä laatikossa Discovery (EMI).

Pink Floyd: Discovery BoxPink Floyd oli progen ja space rockin tunnetuimpia yhtyeitä. Bändillä on monta klassikkoalbumia: The Piper At The Gates Of Dawn, The Dark Side Of The Moon, Wish You Were Here, Animals, The Wall… Uudessa lootassa on myös vähemmän tunnetut soundtrackit More ja Obscured By Clouds, jotka tehtiin Barbet Schroederin elokuviin.

Discovery Box on varattavissa Vaskista.

Niin, miksi Pink Floyd? Koska ehjää ei tarvitse korjata. Sitä tarvitsee vain päivittää.

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Uutta ja retroa

Viikon levy

Yes

Fly From Here (2011)

Yes: Fly From Here

Yes: Fly From Here

Kukapa olisi uskonut: vanha The Buggles-yhtyeen tarina We Can Fly From Here on Yesin uusimman albumin peruskivi. The Bugglesin synademot on sävelletty loppuun, tuotettu ja nostettu oikeutetusti uuden Yes-albumin alkuun. Säkenöivä kuusiosainen Fly From Here on kestävin pitkä Yes-biisi sitten Awakenin, joka oli albumilla Going For The One. Kyllä, nimikappale on reilun 20 minuutin pituinen moniosainen sävellys.

Miten tähän päädyttiin? Alkujaan We Can Fly From Here oli sävellys, jota Trevor Horn ja Geoff Downes tarjosivat Yesille jo 1970-luvun lopulla. Ei kelvannut. Horn ja Downes liittyivät kuitenkin joksikin aikaa Yesiin, mutta Fly From Here unohdettiin. Sitten Trevor Horn otti vanhat biisiaihiot jälleen puheeksi… Mukana oleva DVD-dokkari kannattaa katsoa.

Yesin kokoonpano muuttuu yhä vain. Konkarit Chris Squire, Steve Howe ja Alan White ovat saaneet kosketinsoittajaksi Geoff Downesin. Yesin alkuperäinen laulaja Jon Anderson on yllättäen jäänyt pois, ja hänen tilallaan laulaa Benoît David. Ja mikä helpotus, David laulaa kuin satakieli. Trevor Horn ei ole liittynyt uudestaan Yesiin – hän on saanut tuottajana Yesin musiikin jälleen loistamaan. Poissa on kuivakkuus, joka vaivasi esimerkiksi Keys To Ascensionien studioraitoja ja albumia The Ladder (1999). Kymmenen vuoden takainen Magnification oli jo parempi, mutta lievästi ylisovitettu.

Fly From Here paikkaa siis paljon. Albumi on ylväs. Polveileva nimibiisi tuntuu välillä samalta kuin tuhat ihmistä hymyilisi samanaikaisesti juuri Sinulle. Laulaja Benoît David ei tosiaan jätä toivomisen varaa, samalla kun Squiren ja Howen stemmat tuovat kotoisuutta. Erityisesti osat Sad Night At The Airfield ja mahtava Madman At The Screens toimivat upeasti, myös kuulokkeilla.

Loput levystä etenee yllättävän akustisesti. Maestro Squiren laulama The Man You Always Wanted Me To Be on rento ja vakuuttava. Arkistoista esille tuotu Life On A Film Set on jännittävä sekoitus taianomaista liihotusta, akustista kitaraa ja Trevor Hornin bravuurituotantoa. Steve Howen akustinen Hour Of Need toimii myös hienosti. Aivan lopussa palataan vielä näyttävästi Fly From Here-teemaan.

Tuotettu, vaan ei ylituotettu. Kuin 90125, mutta iisimpi. Kuin Magnification, mutta rennompi. Hei me lennetään!

Tuomas Pelttari

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti

Mikko Uusi-OukariHeinäkuun artistina kysymyksiin vastaili juuri kirjastopihallakin konsertoineen Viima -yhtyeen kitaristi Mikko Uusi-Oukari.

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti muusikon urastasi.

Olen syntynyt Helsingissä 1950 -luvun lopulla ja muuttanut Turkuun 14 vuotta sitten. Aloitin kitaransoiton 70 -luvun alkupuolella. Varsinainen musiikillinen intohimoni oli 70- luvun alun proge. Soittajana aloitin kuitenkin perinteisistä ja helpommista tyyleistä kuten rock ja blues. Opiskelin musiikkia kirjoista, nuoteista, levyiltä kopioiden sekä toisilta soittajilta. Konserteissa seurasin tarkasti kitaristien sormien liikkeitä.

Soitin kouluaikoina monissa kokoonpanoissa jotka esiintyivät mm. koulujen bileissä. Kokoonpanot soittivat enimmäkseen lainamateriaalia ja jäivät yleensä melko lyhytaikaisiksi. Keskeisiä soittokavereita näiltä ajoilta ovat mm. Tipi Järvinen (Balls), Risto Hankala (Havana Blacks) ja Woude.

70/80 -luvun taitteessa progen soittaminen loppui tyystin punkin ja uuden aallon tullessa muotiin. Itse aloin opiskella Oulunkylän Pop-Jazz opistossa ja ryhdyin soittamaan jazzia ja lattarimusiikkia. 1980 -luvulla soitin Yhtyneissä Katusoittajissa, joka soitti kauppatorilla viikoittain sekä keikkaili ahkerasti erilaisissa tilaisuuksissa. Tein myös kitaristi Raimo Kähösen kanssa kuukauden katusoittokiertueen ympäri Euroopan.

Soittaminen ei ollut taloudellisesti tuottavaa, joten hankin myös ns. kunnon ammatin. Opiskelin Helsingin yliopistossa biokemistiksi 80 -luvulla. Väitöskirjaa tehdessäni lopetin soittamisen kokonaan muutamaksi vuodeksi. Nykyään työskentelen tutkijana Turun yliopistossa.

Jatkoin soittamista 1990 -luvun alussa progen tehdessä toista tulemistaan. Turkuun muuttaessani perustin bändin Lost Spectacles, jonka nimi muutettiin vuoden 2005 lopulla Viimaksi. Viima on julkaissut kaksi pitkäsoittolevyä: ”Ajatuksia maailman laidalta” (2006) ja ”Kahden kuun sirpit” (2009). Äänitämme parhaillaan kolmatta levyämme. Bändissä soittavat lisäkseni laulaja-puhaltaja-kosketinsoittaja Hannu Hiltula, rumpali Mikko Väärälä ja basisti Aapo Honkanen. Kosketinsoittaja Kimmo Lähteenmäki on mukana levyn tekemisessä, mutta muuten hän on jo jättänyt yhtyeen.

2. Käytätkö säännöllisesti Turun tai muiden kaupunkien kirjastopalveluja?

Ennemminkin kausittain. Useiden musiikkikirjastojen (Turun pääkirjasto, Hgin Töölön kirjasto sekä Vantaan Tikkurilan kirjasto) hyvien levy-, kirja- ja nuottivalikoimien johdosta olen käyttänyt niiden palveluja välillä viikoittain, parhaimmillaan lähes päivittäin. Viimeisistä kouluvuosistani kulutin enemmän aikaa kirjaston musiikkiosastolla kuin koulussa.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Frank Zappan toisen Suomen kiertueen toinen konsertti Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1974. Zappa oli vieraillut Suomessa jo 1973 ja esiintyi tällöin useammassa konsertissa Finlandiatalolla. Näin yhden Finlandiatalon konsertin. Kävi kuitenkin ilmi, että Zappan Finlandiatalon konserttien ohjelmistot olivat lähes täysin erilaiset. Hän nimittäin harjoitutti bändilleen hyvin laajan ohjelmiston. Tästä viisastuneena ostin liput 1974 kiertueen molempiin konsertteihin, jotka olivat samana iltana. Suuren kysynnän takia seuraavana päivänä järjestettiin vielä kolmas konsertti. Noihin aikoihin Lippupalvelun eteen piti mennä jonottamaan 3-4 tuntia aiemmin, jos aikoi lipun saada.

Kulttuuritalon ensimmäisessä konsertissa Zappa yhtyeineen esitti etupäässä materiaalia kahdelta viimeisimmältä studiolevyltään ”Overnite Sensation” ja ”Apostrophe’”. Nämä levyt olivat olleet askel kohti lyhyempiä laulukappaleita niitä edeltävien, pääasiallisesti pitkiä instrumentaalikappaleita sisältäneiden ”Waka/Jawaka” ja ”Grand Wazoo” jälkeen. Ensimmäinen konsertti jäi melko lyhyeksi (alle 1,5 tuntia). Toinen konsertti olikin sitten täysin erilainen. Muutaman uuden laulukappaleen jälkeen soitettiin pitkiä instrumentaalijameja.  Zappan virtuoosimainen kitaransoitto oli pääosissa muiden soittajien jäädessä taustalle. Pisimmät soolonsa Zappa soitti 12-tahtisen bluesrakenteen päälle. Olin noihin aikoihin hyvin perehtynyt blueskitarointiin. Tuona iltana Zappa ylitti kaiken siihen asti kuulemani ja näkemäni.

Seuraavan päivän konsertissa bändin ohjelmisto oli jälleen sävellettyyn materiaaliin perustuvaa. Zappa kokosi näistä kolmesta konsertista levyn ”You Can’t Do That On Stage Anymore. Vol. 2. The Helsinki Concert” (3LP/2CD). Zappan pitkiä bluessooloja sillä ei valitettavasti kuulla.

4. Mitä mieltä olet Turun ja sen lähialueiden musiikkielämästä?

Musiikkielämä on varsin vilkasta rockin, progen, bluesin ja jazzin alueella. Muilta osin en osaa vastata, koska en juuri seuraa muita tyylejä. Ruisrock ja Down by the Laituri ovat edelleen maan parhaiden festarien joukossa. Ulkomaisten artistien konsertteja Turussa on muutenkin varsin mukavasti tarjolla.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Frank Zappa – Hot Rats (1969)

Zappan kitarointia ja sävellyksiä parhaimmillaan. Mistä levystä Zappan musiikkiin tutustuminen tulisi aloittaa? Tästä!

Uzva – Uoma (2006)

Uutta Suomiprogea parhaimmillaan!

Midlake – The Courage Of Others (2010)

Uusista levyistä tämä on pyörinyt meikäläisen lautasella eniten. Kuuntelen nykyään mieluummin hiljaisuutta kuin ääntä. Musiikista olisi mukava löytää rauhaa eikä särökitaroita ja örinää. Tässä sitä (rauhaa) on koko levyllinen!

Toim. Petri Kipinä

Lue lisäksi Tuomas Pelttarin tekemä Viima -yhtyeen haastattelu tästä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musamaailman mietteitä - kuukauden artisti, Musasto suosittelee

Viima: Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 5

Viima vuonna 2008.

Viima vuonna 2008. Kimmo Lähteenmäki (vas.), Hannu Hiltula, Mikko Uusi-Oukari, Aapo Honkanen ja Mikko Väärälä. Kuva: Esa Manninen.

Kun Mellotron välttämätön on

Musaston ja Turun musiikkikirjaston juttu- ja näyttelysarja Musiikkiaarteita maakunnasta jatkuu. Sarjan viides osa esittelee turkulaisen yhtyeen Viima, joka soittaa progressiivista rockia. Viimalta on ilmestynyt kaksi ansiokasta albumia: Ajatuksia maailman laidalta (2006) ja Kahden kuun sirpit (2009). Musaston haastattelussa puhuvat yhtyeen jäsenet Mikko Uusi-Oukari ja Mikko Väärälä.

Viiman vitriininäyttely on nyt avattu Turun musiikkikirjastossa. Esillä on levyjä, valokuvia ja ympäri maailmaa julkaistuja lehtiartikkeleita ja arvosteluja. Näyttely on esillä 30.6. asti.

Viima ja Liikkuvat Lapset esiintyvät Kirjastopihalla perjantaina 17.6. klo 18.00 alkaen. Tervetuloa!

Yhtyeen kotisivulta http://www.viima.org/index.html löydät lisää juttua Viimasta.

***

Viiman Mikko Uusi-Oukari ja Mikko Väärälä puhuvat Musastolle:

Miten kuvailisit Viiman musiikkia/musiikillisia tavoitteita?

Mikko Uusi-Oukari: – Me digataan 70-luvun progea ja se kuuluu meidän musasta. Käytetään analogisia synia, Mellotronia ja oikeita akustisia soittimia, kuten huilua ja sopraanofonia. Jos haluaa lokeroida, niin meidät voi laittaa sinfonisen progen tai folk-progen osastolle. Joillain nettifoorumeilla meidän katsotaan soittavan retroprogea eli progea 70-luvun hengessä.

– Bändissä neljä jäsentä tekee biisejä, mikä tuo musiikkiin oman vaihtelunsa: Hannun (Hannu Hiltula, laulaja/puhaltaja) ja mun biisit on sinfonista folk-progea, Kimmon (Kimmo Lähteenmäki, kosketinsoittaja) puhtaasti sinfonista. Mikon (Mikko Väärälä, rumpali) biiseissä on sinfonisen progen lisäksi uudempia sävyjä ja pop-vaikutteita. Mikko on tehnyt pari pitkää biisiä, joissa tunnelmien kirjo on varsin laaja.

Mikko Väärälä: – Jep, kuuntelen musaa aika laajalla spektrillä enkä halua sitä juurikaan lokeroida. Musiikki on kuin vesi: sitä löytää monessa eri muodossa ja sitä voi käyttää monella eri tavalla. Silti se on aina sitä samaa hookaksoota.

MUO: – Musiikillisia tavoitteita me ei olla kovin selkeästi määritelty. Ne liittyvät yleensä seuraavaan levyyn jota ollaan tekemässä tai tulossa olevaan keikkaan.

Miten yhtye perustettiin?

MUO: – Perustin Viiman esiasteen Lost Spectaclesin vuonna 1998 duunikaverini, kitaristi Aki Laakson kanssa. Muut jäsenet löytyivät lehti-ilmoitusten avulla, kun ei olla Turusta eikä tunnettu paikallisia soittajia. Nimi muutettiin, koska siirryttiin suomenkielisiin teksteihin.

MV: – Meitsi naarattiin mukaan Hiltulan Hannun kautta 2005 lopussa.
 

Viiman esiaste Lost Spectacles levytti Matti Järvistä kokoelmalle Tuonen tytär, joka ilmestyi vuonna 2000. Miten valitsitte kappaleen Matin levyltä?

MUO: – Me oltiin alkuvaiheessa treenattu paria biisiä Matin levyltä. Ne jätettiin, kun keskityttiin Jethro Tull -settiin. Sitten päätettiin osallistua Tuonen tytär Suomiproge-tribuuttilevylle. Ajateltiin, että ei valita noita mitä ekana tulee mieleen niinku Pressa tai Wigut. Tuulee niin Matin levyllä on parhaita tuntemattomampia suomalaisia progebiisejä ja päätettiin ottaa se. Kitarasoolo siinä on toteutettu siltä pohjalta miten me jammailtiin Jethro Tullin biisiä A New Day Yesterday.

Millaista progen soittaminen on Suomessa ja maailmalla?

MUO: – No se on sekä Suomessa että ulkomailla sellasta marginaalitoimintaa. Keikoille tulee kourallinen väkeä kuuntelemaan. Poikkeuksen muodostaa 70-luvun isot progebändit, suosituimmat uudet progemetallibändit sekä pieni joukko uusia progebändejä, jotka nauttivat suuremmasta suosiosta, kuten Porcupine Tree ja Riverside. Viiman levyistä 75% myydään ulkomaille, pääasiassa USA:han, Japaniin ja Keski-Euroopaan.

MV: – Nykyproge on aika erilaista verrattuna meidän retroiluun. Paljon on esillä uudempia fuusioita, kuten metalli- ja ambientprogea. Roger Watersin The Wall-konsertti veti Hartwallin täyteen kahtena iltana ja yleisön ikähaitari oli huomattavan laaja. Joten potentiaalia on, mutta ongelmana on se että tuntemattoman on paha päästä läpi kun ei ole näkyvyyttä mediassa. Meidän tapauksessa on vikaa paljolti itsessä mutta myöskään media ei ole kovin progeystävällistä. Toisaalta ei progekaan ole aina järin radioystävällistä.

Miten Colossus ry on auttanut Viimaa?

MUO: – Ollaan mukana yhteensä viidellä teema- tai tribuuttilevyllä. Ne ovat tuoneet lisää julkisuutta. Colossus-lehden lukijat tuntee Viiman lehdessä olleiden juttujen ja levyarvioiden ansiosta. Tietoisuus Viimasta on kasvanut Colossuksen toiminnan mukana myös muualla maailmassa, ennenkaikkea Italiassa.

Viima: Ajatuksia maailman laidalta

Viima: Ajatuksia maailman laidalta

Viiman ensimmäinen albumi Ajatuksia maailman laidalta julkaistiin vuonna 2006. Miltä levy tuntuu vuonna 2011?

MUO: – Onnistuneelta ja lämminhenkiseltä kokonaisuudelta heikkouksistaan huolimatta.

MV: – Levy pitää sisällään kosolti poikkeuksellisen vahvoja tunnelmia, jotka tuntuvat vain vahvistuvan vuosien myötä.

Viima: Kahden kuun sirpit

Viima: Kahden kuun sirpit

Toinen albumi Kahden kuun sirpit (CD ja LP, 2009) on neljän raidan tasapainoinen kokonaisuus. Millaista kappaleiden säveltäminen ja sovittaminen oli?

MUO: – Tuolla Viima-levyllä, kuten edellisellä ja tulevalla, jokainen biisi on yksittäisen jäsenen säveltämä ja useimmiten myös sovittama. Eli sävellys ja demot tehdään kotona ja tuodaan bändille treeneihin. Lopullisen muotonsa biisit saavat kuitenkin vasta studiossa. Useimpia levyn kappaleita soitettiin keikoilla ennen levyn tekoa ja niiden äänittäminen tapahtui pitkällä ajanjaksolla. Biisit ehtivät täten kypsyä riittävän kauan.

MV: – Kahden kuun sirpit-biisi saatiin runnottua läpi hampaat irvessä pari kertaa treeneissä ennen levytystä. Kappaleen sävellys vei sivutyönä vajaan vuoden ja hienosäätöä tapahtui vielä levytyksen viime metreilläkin.
Teksti ei ole vahvimpia puoliani joten sitä olisin voinut yrittää parannella loputtomiin.

– Olen säveltänyt aiemminkin laajempia kokonaisuuksia käsittävää musiikkia nykytanssiteoksiin ja teatteri- ja sirkusesityksiin, joten ison biisin tekeminen ei sinänsä ollut järjetön ponnistus. Sen sijaan biisin nuotintaminen oli hermoja kysyvä prosessi. Koska kyseessä ei ole ammattilaisryhmä, täytyy sovituksen ja nuotinnuksen olla riittävän simppeli toimiakseen. Myöskin sivumäärä täytyy pitää kohtuullisena jottei ryhmä lannistu heti kättelyssä.

Viima on mukana kolmella Musea Recordsin kokoelmalevyllä. Miten osallistuitte Musean projekteihin?

MUO: – Colossus pyysi meitä mukaan. Biisit äänitettiin samalla ajanjaksolla kuin Kahden kuun sirpit.

MV: – Joo, Musean projektit viivästyttivät meidän levytystä melkoisesti. Aikaa kun on käytössä vain rajallisesti ja työelämä vaatii osansa.

Kolmas albumi julkaistaan vuodenvaihteen tienoilla. Millainen levystä tulee?

MUO: – Bändin kokoonpano on sama kuin Kahden kuun sirpeillä – sointi on edelleen tunnistettavissa. Petri Hyytiä on sanoittanut kolme levyn neljästä laulettavasta kappaleesta. Mukana on myös yksi instrumentaalibiisi. Kappaleita on neljältä säveltäjältä, mutta levystä tulee silti varsin yhtenäinen kokonaisuus.

Viima on keikalla Kirjastopihalla 17.6. klo 18. Kuullaanko jo uusia biisejä?

MUO: – Kyllä ainakin pari biisiä kuullaan. Toivottavasti mahdollisimman moni lukija pääsee kuuntelemaan!

MV: – Kannattaa tulla ehdottomasti, sillä luvassa on ainutlaatuinen Viima-keikka!

***

Tuomas Pelttari

 
 
 
Viima vuonna 2008. Hannu Hiltula (vas.), Kimmo Lähteenmäki, Mikko Uusi-Oukari, Mikko Väärälä ja Aapo Honkanen.

Viima vuonna 2008. Hannu Hiltula (vas.), Kimmo Lähteenmäki, Mikko Uusi-Oukari, Mikko Väärälä ja Aapo Honkanen. Kuva: Esa Manninen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, konsertit, Musasto suosittelee, Musiikkiaarteita maakunnasta, Näyttelyt Turku