Jani Ilmojoki: B. B. King 1925–2015

The King Is Dead – Long Live The King

Jani Ilmojoen teksti esillä myös B. B. Kingin näyttelyssä.

Jani Ilmojoen teksti esillä myös B. B. Kingin näyttelyssä.

Riley Ben King syntyi vuonna 1925 torppariperheeseen. Rileyn kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä, koska äiti lähti toisen miehen matkaan. King työskenteli jo nuoresta pitäen puuvillapelloilla haaveillen traktorin kuljettajan ammatista. Tämä toive toteutuikin, mutta sillä oli olla myös vakavat seuraamukset. Eräänä työpäivänä King onnistui särkemään maanomistajan traktorin. Peläten seuraamuksia, ehkä jopa lynkkausta, joka ei tuohon aikaan ollut tavatonta, hän pakeni ja yritti elättää itseään muusikkona. Pelko oli kuitenkin turha isännän todetessa, että kyseessä oli vahinko. Riley palasi helpottuneena takaisin töihin, tajuten varmasti myös, ettei ollut vielä valmis muusikko.

If T­-Bone Walker had been a woman, I would have asked him to marry me

Kingin musiikillinen innostus alkoi kirkosta ja gospelmusiikista. Vähitellen hän kiinnostui myös kitaransoitosta. Kun hän kuuli T­Bone Walkerin soittoa, oli haave ammatista vaihtunut. Ensimmäisen kitaransa hän osti 12-­vuotiaana 15 dollarilla. Kitara olikin hänelle elämän suurin rakkaus ja ”Lucille” se ainoa oikea nainen, vaikka hän oli kaksi kertaa naimisissa ja isä 15 lapselle ja isoisä 50 lapselle.

Bluesia värittävät monet mystiset ja mielenkiintoiset tarinat, oli niissä sitten totuuspohjaa nimeksi tai ei juuri lainkaan. Kingin kohdalla eräs kohtalokas tapahtuma kuitenkin pitää paikkansa. Hänen soittaessaan Twist ­nimisessä arizonalaisessa kapakassa kahden miehen välille syntyi tappelu, jonka seurauksena kapakka syttyi tuleen. King, joka huomasi kitaransa jääneen palavaan rakennukseen, ryntäsi sisään pelastamaan sitä. Jälkikäteen hän kuuli tappelun saaneen alkunsa Lucille ­ nimisestä naisesta. King nimesi soittopelinsä tapauksen mukaan muistuttamaan, että ei ikinä tappelisi naisesta tai ryntäisi palavaan rakennukseen.

The blues was bleeding the same blood as me

Alkuun King työskenteli myös DJ:nä, jonka myötä hänelle muotoutui taiteilijanimi Blues Boy – B.B. Levytysura käynnistyi vuonna 1949. Tuottajana hääri maailmanmaineeseen nouseva, tuleva Sun ­studion omistaja Sam Phillips. Jo varhaisista levytyksistä alkaen Kingin bändin kokoonpanoon kuuluivat torvisoittimet, toisin kuin sodanjälkeisen bluesin eturintamaan kuuluneiden Howlin’ Wolfin ja Muddy Watersin yhtyeissä, John Lee Hookerin soittaessa usein yksistään. Osatekijä bändin kokoonpanoon oli varmasti se, että myös Kingin ihailema T-­Bone Walker käytti levytyksissään trumpettia ja tenorisaksofonia. Vuonna 1947 Walkerin levyttämä ”Call It Stormy Monday (But Tuesday Is Just as Bad)” päätyi myös Kingin ohjelmistoon ja levyllekin saakka.

Ensimmäisen listaykköshitin hän sai Lowell Fulsonin neljää vuotta aiemmin levyttämästä ”3 O’clock Bluesista”. Tätä seurasi bluesstandardien sarja: ”You Upset Me Baby”, ”Every Day I Have the Blues”, ”Rock Me Baby”, ”Sweet Sixteen pts 1 & 2”. Vaikka King ei kovin paljon itse säveltänyt levyttämäänsä materiaalia, nousi hän pian yhdeksi merkittävimmistä rhythm and blues ­ artisteista 1950-­luvulla, paitsi kitaristina niin myös laulajana. Hänen soittoaan suhteutettuna lauluun pidetään mestarillisena.

I don’t like anybody to be angry with me – I’d rather have friends

King alkoi saavuttaa suosiota myös valkoisten keskuudessa, viimeistään brittiläisen rockinvaasion yhteydessä, kun Eric Clapton ja kumppanit kehuivat Kingin musiikkia. Claptonin blueskitaransoitossa voi kuulla samaa pehmeyttä kuin Kinginkin soitossa. Eikä kiinnostus rajoittunut pelkästään musiikkiin. King oli aina ystävällinen ja kohtelias eikä ainakaan loputtomiin valittanut, että häntä olisi kohdeltu huonosti, ei edes pahamaineisilla puuvillapelloilla. Ja jos näin oli, hän ei kantanut kaunaa päästyään vaikeuksista eroon. Ehkä juuri se nöyryys teki hänestä niin suositun.

Porin kaupunki luovutti hänelle kunniakansalaisen arvonimen ja kaupungin avaimen, jonka King otti aidosti kiitollisena vastaan. Hän on myös niitä harvoja afroamerikkalaisia muusikoita, jotka saavuttivat musiikillaan suuren omaisuuden. Suuri osa mustista bluesartisteista on kuollut köyhinä, katkerina ja pahasti alkoholisoituneina. Erityisen ylpeä King oli siitä, että hän pystyi kustantamaan lastensa opiskelut. Hän liittyi myös voittoa tekemättömään yhdistykseen, joka hankkii soittimia ja soitonopetusta vähävaraisille oppilaitoksille. Vuonna ­-91 Memphisiin Beale Streetille perustettu B.B. King’s Blues Club sekä B.B. King Blues Club & Grill ovat toimineet bluesin sanansaattajina uusille sukupolville ympäri Yhdysvaltoja.

Everything I record, I just try to sound like me

Johnny Cashin tavoin Kingin musiikki alkoi saada sävyjä muista musiikkityyleistä. Vuoden ­64 hitti ”How Blue Can You Get” oli vielä tuttua tavaraa, mutta Grammyn voittanut ”The Thrill Is Gone” sisälsi jo vaikutteita soulista. Esitys pääsi Rolling Stone ­lehden 500 parhaimman laulun listalla sijalle 183. King äänitti myös levyllisen gospelia ja jopa countrya. Eräs merkkipaalu on 1964 ilmestynyt ”Live at the Regal”, jota arvostetaan mm. Cashin ”At Folsom Prison” ja ”At San Quentin” tasoisena live­albumina.

I’ll keep playing until I feel like I can’t

Levytystä ja keikkailua King jatkoi lähes kuolemaansa. On arvioitu, että hän esiintyi uransa aikana 15 000 kertaa, huippuvuosinaan satoja kertoja vuodessa. Suomessakin hän vieraili peräti 18 kertaa, mikä kertoo artistin arvostuksesta ja siitä, ettei hän ollut ainoastaan suppean bluespiirin ihailema tähti. Viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 2012 ”Live at the Royal Albert Hall”. Viimeisten vuosikymmenten aikana hän esiintyi yhdessä nuoremman polven muusikoiden, kuten U2:n kanssa ja levytti Claptonin kanssa yhteislevyn ”Riding with the King”. King esiintyi myös itseoikeutetusti Blues Brothers ­ elokuvan jatko-­osassa, ”Louisiana alligaattoripoikien (Louisiana Gator Boys)” johtojäsenenä. Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus onkin tuon superyhtyeen huikea versio hitistä ”How Blue Can You Get” ja Blues Brothers Bandin tokaisu: ”­ Mitkä ihmeen allipojat? ­ Surkea näky. ­ Lauma muka­muusikkoja. ­ Miltä tuokin lössi kuulostaa? ­ Ei hätää, päihitämme nuo tumpelot.”

I never use that word retire

Kakkostyypin diabetes vaikutti Kingiin, eikä hän jaksanut enää soittaa seisaaltaan. Jo vuoden 2000 Järvenpään Puistobluesissa taustabändi lämmitti yleisöä jonkin aikaa ennen kuin artisti itse saapui lavalle. 75 vuotta lähestyvä artisti jaksoi vitsailla muutamaa vuotta nuoremmalle kitaristilleen, esitellen tämän ”nuorena miehenä”. Jäähyväiskiertue järjestettiin vuonna 2006, mutta viimeiseen asti soittamisesta nauttinut artisti ei malttanut jäädä lepäämään laakereilleen. King totesikin joskus:

”Kun minä joskus kuolen, rukoilen Jumalaa, että se tapahtuu yhdellä kolmesta tavasta. Ensiksi, joko lavalla tai sieltä poistuessa; toiseksi, nukkuessa; ja kolmas tapa? Se sinun on pääteltävä itse.” Tuo toive toteutui: Bluesin kuningas nukkui pois rauhallisesti 14.5.2015, kello 21:40.

Jani Ilmojoki

* * *

Lähteet: Wikipedia, bbking.com, B.B. King omin sanoin : Every Day I Have the Blues.

 

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s