Avainsana-arkisto: heavy metal

10 valittua: Hevin helmet

hevin_helmet2

Turun musiikkikirjaston hevarit Petri Kipinä ja Ann-Christin Antell  ovat valinneet omasta  mielestään kymmenen hevin helmeä:

Kiss: Heaven’s on fire

Tämä kappale valikoitui tälle listalle hyvin henkilökohtaisista syistä. Se löytyy Kiss– yhtyeen studioalbumilta nimeltä Animalize. Kyseinen levytys on bändin 12. studioalbumi ja se on ensimmäinen niin sanottu ”kunnon levy” omassa kokoelmassani. Kappale on myös ensimmäisiä kuulemiani biisejä yhtyeeltä. Se on pysynyt mukana yhtyeen settilistassa näihin päiviin saakka. Aivan kuten on pysynyt Kiss minun mukanani sinä kaikkein tärkeimpänä yhtyeenä ja ilmiönä.

Anthrax: Indians

Anthrax oli ensimmäisiä bändejä joita tuli kuunneltua nuorempana kun halusi tutustua hieman ”raskaanpaan” musiikkiin. Indians löytyy yhtyeen kolmannelta studioalbumilta nimeltä Among the living. Amerikan alkuperäisten asukkaiden kovasta kohtalosta kertova kappale on minulle tärkeä sillä olen aina ollut kiinnostunut intiaanien historiasta. Biisissä kuultava ”war dance”- osuus on aina vain yhtä sykähdyttävä kuin silloin nuorempana.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lajinsa viimeiset

Omalta kohdaltani uusi innostus hevimusiikkiin alkoi kun kuulin ensimmäisen kerran tätä yhtyettä. Sen jälkeen oli taas aika nostaa metallilevyt pinon päällimmäiseksi. Yhden bändin alkuaikojen hovisanoittajan, Tomi Tuomaalan ympäristöaiheiset sanoitukset kolahtivat heti. Esimerkiksi kappale nimeltä Tyyni kertoo viimeisestä saimaannorpasta. Lajinsa viimeiset julkaistiin uudelleensoitettuna versiona tällä albumilla (Lopunajan merkit). Levyn kansitaide on Rautiaisen pojan Jaakon kynästä. Siinä kaikki ihmiset ovat hävinneet maapallolta oman toimintansa seurauksena ja jäljellä on vain villieläimiä.

Nightwish: The kinslayer

Tämän kappaleen Nightwishin kosketinsoittaja ja johtaja Tuomas Holopainen kirjoitti Columbinen lukiossa Yhdysvalloissa kouluampumisessa kuolleiden muistolle. Kappaleen keskellä kuultava dialogi perustuu iskun tekijöiden ja heidän koulutoveriensa välisiin keskusteluihin ampumisen aikana. Aihe on yhä valitettavan ajankohtainen ja vastaavanlaisia tapahtumia on koettu Suomessakin. Kappale löytyy Nightwishin kolmannelta albumilta nimeltä Wishmaster. Tällä levyllä yhtyeen musiikki alkoi kehittyä entistä sinfonisempaan suuntaan. Hyvä niin. Tarja Turunen on hyvä laulaja mutta itse pidän Floor Jansenia bändin parhaana solistina tämän monipuolisuuden takia.

Deep Purple: Perfect strangers

Tällä kappaleella korostuu Jon Lordin mestarillinen urkutyöskentely joka yhä vain saa kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa. Samannimiseltä albumilta löytyvä biisi kertoo yhteen palaamisesta, reunionista ja siitä kuinka vanhoista yhtyetovereista oli tullut tuntemattomia toisilleen. Tälle levyllehän Deep Purplen legendaarinen Mark II- kokoonpano (Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord, Ian Paice) palasi yhteen. Albumin tekeminen oli yksi yhtyeen haasteellisimmista. Onnistumisen paineet olivat kovat. Minusta lopputulos on onnistunut ja levy sisältää yhden hevin helmistä.

 

 

Petri Kipinä

 

Kashmir on brittiläisen Led Zeppelinin kappale vuodelta 1975 albumilta Physical Graffiti. Kashmir on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Mahtipontisen kappaleen sovituksessa on mukana vaskipuhaltimia, jousisoittimia ja mellotron. Kappale sai alkunsa, kun kitaristi Jimmy Page kokeili kitarassaan Lähi-Idässä käytettyä virettä DADGAD ja keksi eksoottisen ja hypnoottisen riffin. Laulaja Robert Plant kirjoitti sanat, kun hän ajoi Jimmy Pagen kanssa Saharan autiomaan läpi Marokkoon. Kappale sijoittuu Kashmiriin Himalajalle, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan edes käynyt.

 

Stargazer on brittiläisen Rainbowin kappale vuodelta 1976 albumilta Rising. Kappaleen sanat on tehnyt laulaja Ronnie James Dio, jossa orjat rakentavat velholle tornia tähtiin asti. Lopussa velho hyppää ja luulee osaavansa lentää, mutta putoaa ja kuolee. Kappale on todellinen hevin helmi, jossa yhdistyy Ronnie James Dion upea ääni, Richie Blackmooren kitarointi ja rumpali Cozy Powellin suoritus.

Ace of Spades on brittiläisen Motörheadin kappale vuodelta 1980 saman nimiseltä albumilta. Kappaleen on tehnyt Motörheadin perustaja ja keulahahmo Lemmy Kilmister ja se kertoo uhkapelistä. Kappaleen nimi on suomeksi ”Pataässä”. Motörheadin tyyliä pidetään speed- ja thrash- metallin esimuotona. Ace of Spadesista tuli levyn ilmestyttyä menestys, ja se on edelleen Motörheadin tunnetuimpia kappaleita.

The Trooper on brittiläisen Iron Maidenin kappale vuodelta 1983 albumilta Piece of Mind. Kappaleen on kirjoittanut yhtyeen basisti Steve Harris ja kappale kertoo Krimin sodassa käydystä Balaklavan taistelusta ja kuuluisasta kevyen prikaatin hyökkäyksestä, jossa lähes kaikki brittisotilaat kuolivat venäläisten tykistötulituksessa. Kappale on yksi Iron Maidenin tunnetuimmista ja sen kitaraintro on yksi metallimusiikin parhaimmista.

Luova hulluus on suomalaisen Staminan kappale vuodelta 2008 albumilta Raja. Stamina on kotoisin Lemiltä Etelä-Karjalasta. Staminan musiikki on tyyliltään progressiivista metallia ja trash metallia. Tässä biisissä on minusta ihan mahtavat sanat, jossa on kiteytetty suomalainen ahdistus.  Kappale huokuu valtavaa energiaa, jossa nuorten miesten viha vyöryy päälle.

 

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

Raskaan rockin mammutit viivalla – Motörheadin ja Slayerin uusimmat puntarissa

Kuluva syksy on ollut raskaamman musiikin ystäville jatkuvaa uusien julkaisujen juhlaa. Dinosaurus-osaston nimistä levyn ovat julkaisseet mm. Iron Maiden, Motörhead ja Slayer. Otetaan tarkempaan tarkasteluun 22. studioalbuminsa julkaissut Motörhead ja 11. levynsä julkaissut Slayer.

bad magic

Motörhead – Bad Magic

Motörheadin Bad Magic nousi ilmestyessään listakärkeen Suomen lisäksi Saksassa ja Itävallassa. Levy sai tuntuvaa myyntiboostia Lemmy Kilmisterin terveysongelmista. Vanha totuus, ei väliä mitä kirjoitetaan kunhan kirjoitetaan, toimii ainakin Lemmyn porukan kohdalla. Ikirokkarin päivän kunto on vaihdellut keikasta toiseen ja moni on jo heittämässä Lemmyn päälle kevyet mullat. Mitä vielä, Bad Magic rokkaa kuin viimeistä päivää – tai ehkä juuri siksi!

Parilla edellisellä levyllä Motörhead on testaillut muutamia bluespohjaisia fiilistelypaloja mutta tuoreella levyllä meno on kiireistä ja kipakkaa, parin ensimmäisen siivun kohdalla meininki on suorastaan hengästyttävää. Varsinkin Thunder & lightning jyrää aivan karmealla kiireellä. Antakaa nyt Lemmylle vähän armoa, jannut! Lemmyn lauluäänestä voi aistia sairastelun aiheuttamaa puristusta mutta soittopuoli toimii kuin kone ja viisuihin on löytynyt kunnon rähinää.

Edellämainitun Thunder & lightning -siivun lisäksi vanhojen ässäviisujen rinnalle on helppo ottaa keikkasettiin levyn avaava perinnetietoinen Victory or die ja reippaan vauhdikas Shoot out all of your lights. Devil tyrkyttää totutusta tuhdimpaa ja alavireisempää skebaa. Rolling Stones -coveri Sympathy for the devil jää vaisuksi. Myös pari loppupuolen siivua jäävät väistämättä jalkoihin, varsinkin puolislovari Till the end on puuduttavan laiska tekele.

Motörhead on lähtenyt ’soitellen sotaan’. Bändi on selvästi halunnut näyttää että tiedot Lemmyn kuolemasta ovat ennenaikaisia – rokkikukon värkeistä irtoaa vielä kunnon sohaisut. Lemmyn kunto on hauraampi mutta onneksi bändikamut nostavat tasoa ja lopputulos on silkkaa rähisevää ja hyväksi todistettua Motörheadia. Fanit eivät pety vaikka mukaan on jouduttu nostamaan pari laiskempaa jyräystä. Bad Magic pitää Motörheadin kirkkaasti elävien kirjoissa. Onnistuuko sama enää jatkossa, se jää nähtäväksi. Bändikamut eivät voi loputtomiin tasoittaa Lemmyn horjuvaa kuntoa.

repentless

Slayer – Repentless

Slayerin ensimmäinen levy ilman kitaristi Jeff Hannemania (ja pitkä-aikaista rumpalia Dave Lombardoa) on enemmän tai vähemmän aitoa Slayer-räminää. Slayer elää ja potkii kipakasti. Kuten Tom Araya on todennut, onnistuu se ’puolikkaaltakin’ Slayeria. Araya totesi myös albumin kuulostavan heti ensi hetkestä lähtien Slayerilta. Totta joka sana. Repentless on selkeää jatkumoa vaikka bändin edelliselle World Painted Blood -levylle. Mukana on tuttua Slayer-jyystöä vuosien takaa. Mutta kiekko ei ole aivan ongelmaton tapaus.

Slayer personoituu nykyään kitaristi Kerry Kingin tekemisiin ja visioihin. Nykyään bändissä toisen kitaristin paikkaa täyttävä Gary Holt on uudella levyllä vielä huomaamattomassa roolissa. Tietenkin asian voi johtaa myös loppupäätelmään että Kerry King on Slayer. Tom Araya ärisee perusvarmasti, tekstit etenevät vanhoja latuja mutta onhan bändissä myös rumpali Paul Bostaph. Bostaphin rumputyöskentely tuo Slayerin soundiin groove metallin kaikuja. Ei siinä mitään, Bostaph on mies paikallaan.

Mutta, enemmän kättä voisi vääntää bändin innostuksen tasosta. Kiekko on puolikkaan levyn verran asiallista Slayer-huuhdontaa mutta hetkittäin Repentless osoittaa taipumusta rutiininomaiseen lopputulokseen. Ehkä King kaipaa sittenkin rinnalleen osaavaa säveltäjää. Hannemanin puuttuminen näkyy erityisesti kitarasooloissa. Tutut kitaristien kaksintaistelut loistavat poissaolollaan. Muutenkin soolot ovat yllättävän verettömiä. Levyn soundi on ruuvattu päällekäyväksi ja tuhdiksi. Varsinkin rumputulitus on nostettu jalustalle. Muutaman siivun kohdalla kitarasoundi tavoittelee groove metallin ja nü-metallin iskukertoimia. Mitä King yrittää ’peittää’ tuhdilla skebasoundilla? Tiettyjen biisien keskinkertaisuutta?

Mutta, albumissa on paljon hyvää. Vanhat Slayer-fanit huutavat hallelujaa ja parin edellisen albumin fanit voivat myös moshata antaumuksella. Vaikka levy ei ole yleisilmeeltään bändin nopeimpia, Slayer ei suinkaan tee paluuta Season In The Abyss -albumin laiskavauhtisempaan taivallukseen. Tosin When the stillness comes lainaa hienosti South Of Heaven/Season In The The Abyss -albumien askelmerkkejä. Cast the first stone on kuin Raining blood 2. Levyn nimibiisi Repentless on ehdottomasti kiekon säväyttävintä antia. Chasing death ja Atrocity vendor ovat punkhenkisempiä huudatuksia, joita Slayer pystyy tempaisemaan takataskustaan tuosta vaan, vaikka puoliunessa. Hannemannin enemmän tai vähemmän kynäilemä Piano wire jää kuriositeetiksi.

Repentless nousi Billboardin albumilistan sijalle neljä. Mainio saavutus. Slayerillä on edelleen luottoa ja kysyntää. Repentless on lähtökodistaan katsottuna ’ihan mukava levy’. Slayer kuulostaa itseltään. Suurin kysymysmerkki Slayerin jatkon suhteen ovat bändin henkilökemiat. Gary Holtin taidot tulisi saada täysimääräisenä Slayerin käyttöön. Holt voisi tuoda Slayerin soundiin lisää kipinää ja pientä uudistumisen poikasta. Toisaalta, Slayer pystyy tuottamaan muutaman vuoden välein persiille potkivaa, aitoa metallirähinää pelkästään Kingin (ja Arayan) voimin. Materiaalin tuoreudesta ja innostavuudesta ei voi tosin mennä takuuseen.

Entä mikä on loppupäätelmä – molempi parempi. Kumman joukoissa seisot. Bändit ovat hengissä, siinä suurin ilonaihe. Kuten rock-ikoni Lemmy Kilmister on todennut, ”If you think you are too old to rock’n’roll, then you are”.

(J.Kaunisto)

(Arviot julkaistu pääosin V2.fi-sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Type O Negative – October Rust

Koska viikon levyn julkaisu osui tällä kertaa lokakuun ensimmäiseen päivään, minun ei tarvinnut valintaa paljon pohtia. Vuoden 2010 huhtikuussa kuolleen keulakuvansa Peter Steelen myötä loppunut Type O Negative teki merkittävän uran metallimusiikin saralla toimien innoittajana lukemattomille synkän melodista raskaampaa rockia soittaville yhtyeille. Erityisesti siksi tämä syksyinen klassikkolevy ansaitsee tulla nostetuksi esiin.

Type O Negativelle tyypilliseen tapaan October Rust alkaa parillakin humoristisella introlla, ennen varsinaista aloituskappaletta, joka onkin heti yksi yhtyeen hienoimpia teoksia. Kauniin dramaattinen pianointro aloittaa Love You to Death -kappaleen, ja pian mukaan astuu Peter Steelen ainutlaatuinen, hyvin matalalta mutta voimalla tuleva lauluääni. Ensimmäisen säkeistön pätkän jälkeen tulevat bändille ominaiset surisevat kitarat myös mukaan. Koskettimilla on koko levyn ajan varsin suuri rooli soundimaailmassa, joka on yleisesti ottaen bändin aiempia levyjä ns. siistitympi. Komealtahan se kuulostaa, tälle levyllä silotellummat soundit sopivat.

Vaikka meininki on nyt ehkä hieman vakavampaa kuin aiemmin, sanoituksissa Peter Steelen omintakeinen huumorintaju pääsee edelleen vähän väliä esille. Erityisesti se isoin hitti, My Girlfriend’s Girlfriend, on osoitus tästä, koska kovin monen muun sanoittajan ei voisi edes kuvitella keksivän ilmaisua ”meat triangle”… Itsensä ottaminen vähemmän vakavasti on aina ollut yksi Typen rakastettavimpia puolia, koska tämä humoristisuus ei kuitenkaan heikennä musiikin laatua tai arvoa mitenkään.

Lyriikoissa käsitellään toki myös oikeasti vakavia aiheita, kuten poisnukkuneiden läheisten muistelua jouluna Red Water (Christmas Mourning) –kappaleessa, joka on myös sävellyksenä upea. Majesteettisen komea Wolf Moon on levyn loppupuolen helmi, vaikka sanoitukset käsittelevätkin häiritsevällä tavalla kuukautisverta. Kai tämä on samanlaista ironista gooteille naureskelua, kuten edellislevyn Black no. 1 ulos menemisen estävine juurikasvuineen. Välillä pelataan musiikin ja sanoitusten tunnelman kontrasteilla, koska Die With Me on musiikillisesti levyn kepeimmästä päästä leppoisan kuuloisten akustisten kitaroiden kera. Yleisesti ottaen levyn kappaleet pohjautuvat varsin pitkälti koskettimiin, joiden käyttö tällä levyllä on todella melkeinpä upeinta mitä olen kuullut.

Levyn päätyttyä doomahtavaan Haunted-kappaleeseen voi todeta, että October Rust on lukuisia loistavia, klassikkostatuksen ansaitsevia kappaleita sisältävä levy, mutta kuitenkin sisältää myös keskinkertaisempia teoksia. Esimerkiksi Neil Young -coveri Cinnamon Girl on kyllä tehty Typen kuuloiseksi ja on sinänsä onnistunut versio, mutta se jää tällä levyllä ainakin omasta mielestäni auttamattomasti niiden parhaiden kappaleiden jalkoihin. Tästä huolimatta kyseessä on ehdoton melankolisen metallimusiikin klassikko, joka ilmestyy soittolistalle ainakin näin syksyisin yhä uudelleen.

Tuomas Aitonurmi

October Rust CD:nä tai nuottina löydettävissä Vaski-kirjastoista tästä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Katatonia – Viva Emptiness

Katatonia - Viva Emptiness (2003)

Katatonia on ruotsalainen metallibändi, joka ollut toiminnassa nyt 20 vuotta. Aluksi bändi soitti jonkinlaista doom- ja black metalin yhdistelmää, jota myös dark metaliksi on joissakin yhteyksissä kutsuttu. Vuoden 1996 kakkoslevyllä Brave Murder Day yhtyeen musiikki oli muuttunut omaleimaisemmaksi: kitarariffit olivat synkkiä ja karuja, mutta samalla kauniita. Musiikki oli yleisesti ottaen edelleen aggressiivista Opeth-yhtyeen Mikael Åkerfeldtin laulaessa murinalaulut levylle. Tästä eteenpäin Katatonian musiikki alkoi muuttua kevyemmäksi levy levyltä Jonas Renksen siirryttyä rumpalin paikalta laulamaan puhtaita lauluja. Vuoden 2001 Last Fair Deal Gone Down -levyllä yhtyeen musiikki ei oikeastaan ollut enää edes metallia, vaan melankolisen tunnelmallista rock-musiikkia.

Vuonna 2003 ilmestyneellä Viva Emptiness -albumilla bändi oli löytänyt jälleen raskaamman vaihteen. Oma ensikosketukseni Katatoniaan tuli juuri tällä kehutulla albumilla, jolla vallitsee koko kestonsa ajan omanlaisensa kiehtova tunnelma. Raskas ja jyräävä aloitusraita Ghost of the sun iskee vasten kuulijan kasvoja välittömästi vieden mukanaan levyn maailmaan. Musiikki luo harvinaisen vahvasti sitä tunnelmaa, joka välittyy levyn kansitekstien synkähköstä kaupunkikuvasta. Karua, mutta myös kaunista. Levyyn ei ollut aluksi helppo päästä sisälle, sillä kyseessä eivät ole ensikuuntelulla mieleen jäävät, tarttuvat melodiat, vaan kappaleet jäävät vaivihkaa päähän pyörimään.

Evidence on monesti todettu levyn hittikappaleeksi, se osoittaa myös miten monialaisesti Jonas Renkse kappaleet tulkitsee. Upea ääni sopii täysin raskaampiinkin osiin, vaikka laulu ei olekaan enää aggressiivisen kuuloista. A Premonition tarjoaa hengähdyshetken ollen rauhallisempi, koskettimien hallitsema kappale. Myös akustinen Omerta tuo kevyen ja lohdullisen tuulahduksen ennen levyn päättävää instrumentaalia. Levy leikittelee paljon rankempien osuuksien ja rauhallisempien suvantokohtien kontrasteilla, erityisesti kappale Wealth terävästi hyökkäävine kitaroineen.

Viva Emptiness on hieno ja tunnelmallinen metallilevy, joka tempaisi ainakin itseni Katatonian maailmaan ja yhtyeen faniksi lopullisesti. Levy ei ole valmiiksi pureskeltu, vaan vaatii ensin totuttelemista kuuntelijalta, mutta kun se iskee, paluuta ei ole.

Tuomas Aitonurmi

Viva Emptiness varattavissa Vaskista

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Vince Neil

Tatuointeja ja tequilaa

Tatuointeja ja tequilaa

Vince Neil: Tatuointeja ja tequilaa

Mötley Crüe -yhtyeen solisti Vince Neil on vihdoin päästetty irti! Monien mielestä mies jäi Törkytehdas-kirjassa turhan taka-alalle, mutta ei enää huolta, Tatuointeja ja tequilaa -teoksessa äänessä on ainoastaan Vince Neil itse.

Vince Neilin 30 vuoteen rocktähtenä mahtuu enemmän seksiä, huumeita ja rock’n’rollia kuin mistä tavalliset kuolevaiset uskaltavat haaveillakaan. Mike Sagerin avustuksella kirjoittamassaan muistelmateoksessa Neil kertoo rehellisesti niin ylä- kuin alamäistäänkin. Mötley Crüen huikeasta menestyksestä, katkerista potkuista yhtyeen suosion huipulla, naisseikkailuista, alkoholi- ja huumeongelmistaan, sekä tietysti Skylar-tyttärensä traagisesta kuolemasta ja vähintään yhtä traagisesta auto-onnettomuudesta, jossa henkensä menetti Hanoi Rocks -rumpali Razzle.

Vasta syyskuussa alkukielelläkin ilmestynyt kohuelämäkerta on saatu suomennettua siis aivan tuoreeltaan.

Jyrki Mäkelä

Teos on varattavissa Vaski-verkkokirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerrat suomeksi, Uutta ja retroa

Ronnie James Dio in memoriam

Heaven and Hell Tampereen Sauna Open Airissa 2007. Kuva: Petri Kipinä

Heavy metallin legenda Ronnie James Dio on poissa. Hevin pieni suuri mies hävisi lopulta taistelun vatsasyöpää vastaan.  Mittavan uransa aikana Dio (oik. Ronaldo Giovanni Padavona) lauloi ihmisten sydämiin niin Elfin, Rainbown ja  Black Sabbathin kuin kuin omaa nimeään kantavan Dionkin solistina.

Minulle henkilökohtaisesti Ronnie James Dio on aina ollut tärkeä ja arvostettu solisti. Miehen ääni ja sen käyttö on jotakin aivan ainutlaatuista. Tutustuin jo nuorena Dion levyihin ja olen iloinen, että löysin ne vanhemmalla iällä uudelleen. Kolmas studiolevy Sacred heart taisi olla ensimmäinen Dio-kasettini ja vasta sen jälkeen tutustuin klassikkolevyihin Holy diver sekä The last in line.

Rainbown neljä ensimmäistä levytystä ovat laulullisesti ja laadulliseti yhtyeen parhaat. Juuri näillä levyillä laulajana toimii Dio. Black Sabbathin Dio-vuosien levyistä Heaven and hell ja Mob rules sekä livealbumi Live evil ovat ehdottomia raskaan rokin klassikoita. Dion ja Ozzy Osbournen paremmuudesta voisi kiistellä loputtomasti, mutta miksi turhaan? Ovathan molemmat legendoja ja aivan erilaisia laulajina.

2000-luvulla perustettu Heaven and Hell (Dio, Tony Iommi, Geezer Butler, Vinny Appice) ehti julkaista kaksi albumia. Ne osoittivat bändin ja myös Dion solistina olevan yhä voimissaan. Orkesteri vieraili useaan otteeseen myös Suomessa ja sen piti esiintyä tulevana kesänä Porin Sonisphere-festivaaleilla. Itse olen nähnyt Dion livenä muutaman kerran ja ne kerrat ovat olleet hienoja kokemuksia.

Syöpä-niminen lohikäärme nujersi Ronnie James Dion, mutta hänen musiikkinsa elää ikuisesti. R.I.P.

Teksti: Petri Kipinä

1 kommentti

Kategoria(t): Uutiset