Avainsana-arkisto: post punk

Miltä se Kesä kuulostaa – no romanttisen synkältä!

kesaa

Kesä – Kesä (Svart Records)

Svart Recordsin “mustahuulikiinnitys” Kesä on Helsingin seudulta ponnistava post-punkin ja uuden aallon tuulia haisteleva ryhmä. Bändistä saa osuvan kuvan, kun samaan nippuun laitetaan kotimaisen mustahuulisynkistelyn kingiryhmä Musta Paraati ja takavuosien rock/popryhmä Berlin. Tottahan Shadowplay on myös mainittava. Kiekon alku ei peittele selkeitä polkuja Mustan Paraatin treenikämpälle mutta jatkossa Kesä innostuu kaunosieluisempaan ja osittain popimpaan maalailuun. Juuret ovat post-punkissa ja uudessa aallossa mutta kertosäkeisiin löydetään kaihoisaa kauneutta. Uusromantiikkaa mutta sopivassa määrin myös angstia.

Nuoruusmuistoista ammentava tekstitys antaa kaikkien kukkien kasvaa. Rikkaruohoja on haitaksi asti. Tekotaiteellinen sanailu tavoittaa oikeaa tunnelmaa mutta raja viileyden ja tahattoman koomisuuden välillä on häilyvä. Kesä astuu useamman kerran rajan väärälle puolelle. Onneksi Noitalinna Huraa -tyyliset sanailut jäävät vain viitteiksi. Tekstien raakilemaisuus on harmi sillä musiikin ja soundien osalta Kesä on maanisen kireässä kuosissa. Musta Paraati -hekumointi Se ei sanonut mitään, Über-viileä Tuuli kääntyy ja vimmainen Vahdinvaihto ovat aivan mainiota ajan kuvaa –  genrelokeronsa kirkkaita timantteja. Säde löytää muistumia jo moneen suuntaan ja popimpi silaus on kuin syntikkapopiksi sovitettua Donkkarit tai Neljä Ruusua -materiaalia. Sotilaan mieli kuuluu albumin maaniseen synkkyyden palvontaan kun taas Harju seurailee tunteellisempaa uutta aaltoa Ratsian hyväksi osoittamilla linjoilla.

Kesä on musiikillisesti vahvaa mustahuuliretroa mutta lyriikat jättävät paljon hampaan koloon. Kesä-orkesteria voi osittain verrata mainioon Verhot-ryhmään mutta Kesä on vimmaisempi ja angstisempi tapaus. Tosin Kesän levittämässä angstissa on sydämellinen pohjavire.

J.Kaunisto

(Teksi julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Uudelleenjulkaistuja post-punk/goottisävyjä 80-luvulta: Psyyke-1983 – 1985

psyyke

Porilainen Psyyke herätti vahvaa kiinnostusta kotimaisessa gootti/post-punk -kentässä 1980-luvun keksivaiheilla.Bändin pikkuklassikoksi muodostunut seiskatuumainen Temppeli/Neondertal ilmestyi omakustanteena 1983 ja allekirjoittanut muistaa törmänneensä Temppeli-synkistelyyn pari vuotta myöhemmin. Temppeli kuulostaa edelleen yllättävän elinvoimaiselta post punk/goottihuudatukselta Mustan Paraatin tyyliin. Tosin vuonna 1985 Psyyke teki “Dingot” ja bändistä oltiin tosissaan sorvaamassa Porirockin uutta..no Dingoa. Ruusutarhaan-maxilla kyseinen Dingo-klooni onnistui hukkaamaan menestyksen avaimet, samaa ihmetteli aikoinaan allekirjoittanut – melkoisia takinkääntäjiä. Temppeli-klassikosta on pitkä matka Dingo-poppailuun.

Svart Recordsin pääosin demomateriaalista kasattu vinyylijulkaisu Psyyke 1983-1985 unohtaa “Dingo-ajan”, mukana on vain rajummin iskevää osastoa. Psyyke osoittaa vimmaista ja punk-henkistä asennetta – paikoin meno on kuin gootista innostuneella Sielun Veljet -porukalla ja toisessa käänteessä mieleen tulee mustahuulinen Radiopuhelimet. Kiekon soundit ovat hyvinkin siloittelematonta ja rupista, raakaa – kieltämättä paikoin hyvinkin keskeneräistä. Bändin energia on kuitenkin käsin kosketeltavaa. Jo mainitun Temppeli-sinkun perspuoli Neondertal on toinen “kadotettu timantti” – Psyyke riekkuu ja sylkee kuin Siekkarit vuonna risti ja miekka. Kovalla paineella etenevä Vallanloppu, viileä uuden aallon synkistely Soi, pianoni, tyylikäs Sininen moskeija sekä pahaenteinen Doriksen orgiat säteilevät 80-luvun kiihkeitä tunnelmia.

Levyn mukana seuraava historiikki kertoo kaiken oleellisen. Bändi on yhä hengissä, ilman Dingohuiveja. Vaikka demoilta kaivetun materiaalin taso vaihtelee, soundeihin on saatu puhallettua (osoittain) hypnoottista potkua. Vähintään a-puolen verran käsissä on todellista klassikkokauraa. Bändistä huomaa suuntaviivoja, ei vain gootin ja post-punkin lokeroon, myös kotimaisen psykedeelisen aggression tontille. Tai sellaista ei vielä ollut olemassakaan, vuonna 1985 (?).

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Tuleva klassikko: Dub Thompson – 9 Songs

dub thompson

Kaksi 19-vuotiasta jannua Los Angelesista tekevät omaehtoisen indiepommin, joka saa median haukkomaan henkeä – Dub Thompson on Matt Pulos ja Evan Laffer ja onneksi kaksikon musiikkimaku riitelee sopivasti keskenään. Nimittäin kun toinen (Laffer) hehkuttaa Scott Walkeria, löytyy Pulosin suosikkilistalta Jesus Lizard ja Sunn O))). Kaksikon säröinen ja lo-fi -henkinen, protopunkkia sekä garagea ja indierohinaa säteilevä 9 Songs on kieltämättä virkistävä tapaus. Bändin suhteen muistetan heittää vertailuun Can, Big Black, Pere Ubu mutta etenkin pöydälle pitää nostaa häröilytaide/post punk -nimi This Heat sekä Tame Impala.

Mutta, kaksikon ennakkoluuloton musiikillinen symbioosi lainaa suunnasta jos toisesta. Kokonaisuus on palapelia ja viisujen osista voi poimia viitteitä moneen suuntaan. Dub Thompson on kuin Suicide – varsinkin asenteensa johdosta. Kiekon avaava Hayward tekee särisevää ja post punkilta tuoksuvaa kunniaa This Heatin suuntaan. Kiekon flirttailevin viisu, This time, on kuin Portishead veivaamassa electro dubbia – tai Suicide dubin pauloissa – tai kuten eräässä arviossa todettiin, Black Dice ja Bonobo yhdessä peiton alla. Hämmennys ei lopu tähän, Epicondyles tyrkyttää tyylikästä lo -fi -indietä ja funkimpi Dograces potkii kuin LCD Soundsystemin miksaama alkuaikojen Red Hot Chili Peppers.

Kiekon koruttomin “autotalligarage” Mono tyydyttää vanhojen Sonic Youth -fanien märkiä päiväunia. Kiekon nimibiisi on säröinen instrumentaalihäröily kun taas Ash wednesday henkii Liarsin mieleen tuovaa huolimatonta puoliakustista indietä. Pterodactyls muistuttaa jälleen garagen ja protopunkin parhaudesta Jesus Lizardilla vahvistettuna.

Dub Thompson ei tee mitään uutta tai mullistavaa mutta kokoonpanon musiikillinen kierrätyskeskus suoltaa omalaatuisen säkenöivää ja innostunutta – paikoin melkeinpä anarkistista jälkea. Kuin Suicide aikoinaan albumillaan “Suicide”. Tottahan Suiciden debyytti on yksi ylittämättömistä merkkipaaluista mutta Dub Thompsonin tyyppien henkilökohtaiset kemiat tuntuvat poreilevan vastaavalla törmäysvoimalla. Ei olisi suuri ihme jos debyytti jää Dub Thompsonin viimeiseksi albumiksi.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Viikon levynä syntikkapainotteisia kasarimuistoja White Liesin esittämänä

 

 

White-Lies-Big-Tv

Brittiläinen 80-luvun post-punkin ja syntikkafiilistelyn kaikuja tavoitteleva White Lies on valloittanut allekirjoittaneen puolelleen kahdella edellisellä kokopitkällään. Etenkin tuoreella levyllä Big TV bändin soinnissa kuulee vahvoja 80-luvun muistumia Joy Divisionin lisäksi orkestereilta kuten Human League, Depeche Mode, Tears for Fears ja vaikkapa OMD. Ja kyllähän Editors-fanit lienevät edelleen leikissä mukana. Big TV -albumilla bändi kuulostaa entistä enemmän pop-sävyiseltä nostatukselta – kuin Interpol tai Editors soittamassa Human League -covereita. Suuret kertosäkeet ja ylevä nostatus kelpaa varmasti myös monelle Hurts-fanille.

White Lies on osaltaan myös The Killersin kevyempi ja romanttisempi vastine. White Lies onnistuu tavoittamaan 80-luvun alun romanttisen haihattelun, kuuntele vaikka tunteeseen pakahtuvan pyöreänpunainen täsmäisku First time caller – todellisuuspakoa parhaasta päästä lisättynä tyylikkäillä kasarisoundeilla. Samaa voi sanoa Human League -lainapalalta kuulostavasta There goes our love again -hekumoinnista.

Tears For Fears -tunnelmia lainaileva Mother tongue onnistuu kertosäkeen kohdalla räjäyttämään suorastaan euforista popin ilosanomaa. Getting even on soundeiltaan ehkäpä kiekon vahvin kasarisyntikan muisteluteos – kertosäkeeseen saadaan The Killersin mieleen tuovaa pauhua ja arvovaltaa.

White Lies – tukevasti kasarilta tuoksuvaa stadionrakkautta. Häpeilemättömän tunteellinen ja suureellinen ulosanti ei tunnista liian tummia pilviä. Paikoin bändi luisuu jo turhankin lähelle Hurts-kaksikkoa mutta kokonaisuus hengittää vahvojen kertosäkeiden luoman euforiapilven ansiosta. Levy on myös mainio nostalgiatrippi hieman varttuneemmille musadiggareille, joille 80-luvun syntikkasoundista irtoaa (positiivisia) kylmiä väreitä.

J.Kaunisto

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Kuukauden löytö: Beastmilk – Climax

Helsingistä maailmalle kelpaava Beastmilk kannattaa viimeistään tässä vaiheessa tatuoida korvan taakse. Apokalyptista post-punkkia soittava kokoonpano on jo ansainnut vahvan kulttistatuksen ja bändistä saattaa tulla hetkessä intohimoja lietsova vientituote.

Vaikka Beastmilk kuuluu nopean vertailun perusteella vahvasti Joy Divisionin, Sisters of Mercyn, Echo and the Bunnymenin, Curen ja Bauhausin jälkeläisiin, Beastmilk on kaikkea muuta kuin alakuloista muniinpuhaltelua. Killing Joke on vahva viitekehys, kuten myös deathrock. Vaikka Beastmilkin kohdalla muistetaan aina mainita deathrockin voimanimi Christian Death, allekirjoittanut haarukoisi Climax-albumia kuin Killing Joke soittaisi alkuaikojen Misfits-helmiä. Lisäksi materiaalista on huomaavinaan viitteitä akselilla The Smiths/Morrissey.

Vokalisti Kvohstin äänessä on reilusti Glen Danzigin mieleen tuovaa villimiestä – yksityiskohta joka ei laimenna vahvaa Sisters Of Mercy/Killing Joke -viitekehystä. Levyn tuottanut Converge-tyyppi Kurt Ballou on tehnyt suorastaan maagista jälkeä. Levyllä on Echo and The Bunnymenin pettävää viileyttä kuten myös Curen synkkyyttä mutta punk-henkinen voima on korviinpistävä elementti. Varsinkin rumpuihin on saatu vitaalista aggressiota.

Albumista on vaikea löytää negatiivista sanottavaa. Vaikka bändi ammentaa takavuosien post-rock -aarteista, Beastmilk on kaikkea muuta kuin pölyttynyt. Luonnollisesti sukulaisuutta vaikkapa Interpoliin ei voi ohittaa mutta Beastmilkin post-punkissa on tunnistettava metallinen, Danzig-henkinen vivahde. Orkesterin pyrkimys synkkyyteen on myös luonteenomainen ja vahva, suorastaan alleviivaava. Vaikka materiaali on sataprosenttisen hallittua ja viimeiseen asti mietittyä, tyyli on tärkeää, laskelmoinnista ei kannata edes puhua.

Beastmilk on kiihkeä eläin, joka viihtyy post-punkin koleudessa vain niin kauan kuin perustuksia tukee routainen maa. Synkkyys on sisäsyntyistä. Ja ottakaa ihmeessa kuunteluun vinyyliversio – tuntuu että kaikki asetukset on säädetty juuri vinyyliformaatille suotuisaksi.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Messthetics #105 on Viikon levy

Hypen ulkopuolella

Messthetics #105, osa DIY-sarjaa

Messthetics #105 - Scotland IMessthetics-kokoelmien yhtyeitä kuvaillaan www.hyped2death.com -sivustolla seuraavanlaisesti: ”Tuntemattomia punk-, post-punk-, tee-se-itse-, ja power-pop-bändejä Yhdysvalloista sekä Iso-Britanniasta.” Kuvaus on erittäin osuva, sillä yksikään kokoelman Messthetics #105 yhtyeistä ei ole minulle entuudestaan tuttu. Useassa tämän levyn kappaleessa on kuitenkin piristävää potentiaalia – toisissa reilusti enemmän.

Tee se itse

Kun punkin soittamiseen kyllästyneet nuoret miehet alkoivat tekemään monimutkaisempia kappaleita ja kokeilemaan osaamistaan punkin genrerajojen ulkopuolelta, jälki oli parhaimmillaan todella miellyttävän kuuloista. Post-punk on käsitteenä hieman vaikea, ja tämäkin kokoelma sisältää siihen leimaan sopivien kappaleiden lisäksi täysin erityylisiä kappaleita. Esimerkkinä Tony Pilleyn esittämä akustinen kappale. DIY onkin mielestäni näitä parhaiten kuvaava termi. Tee-se-itse-asenne ja nuorten aikuisten energisyys kohtaavat juuri sopivalla tavalla.

Skotlantilaisiin esiintyjiin keskittyvä Messthetics #105 vaikutti mielenkiintoisimmalta, kun vertailin CD-kokoelmia. En tiedä johtuuko se aksentista, mielenkiintoisesta kulttuurista vai mistä, mutta tämä levy myös kuulosti parhaalta. Kappaleissa tuntuu toistuvan samankaltainen äänimaailma. Bassokitara erottuu todella selkeästi ja kitara on jätetty pääosin hieman taka-alalle. Rummut ovat luonnollisen kuuloiset ja laulut ovat hallitun coolisti esitettyjä mielenilmauksia. Myös taustavokaalit löytyvät lähes jokaisesta kappaleesta.

Levyä ensimmäisen kerran kuunnellessani huomasin heti, että lempikappaleeni tällä levyllä on edinburghilaisen Visitors-yhtyeen Moth. Kappaleen rytmi kulkee niin luonnollisesti ja tyylikkäästi eteenpäin, että jo intro paljastaa kappaleen olevan erinomainen. Visitors julkaisi elinaikanaan vain kolme vinyylisingleä, ja tämä kappale on Electric Heat-sinkulta. Toinen erittäin mainio kappale on Radio Ghostsin Falling into Darkness. Terävä kitarasoundi ja sitäkin piikikkäämmän kuuloiset rummut kuulostavat sympaattiselta yhdessä. Muita mainittavia yhtyeitä julkaisulla: Fire Engines, The Exile, Article 58 sekä Metropak.

Ei voi sanoa, että ”tämänkaltaista musiikkia ei enää tehdä”, mutta juju piileekiin siinä miten paljon paremmin sitä tehtiin ennen. Ja kirjastosta voi varata kahdeksan Messthetics-CD-levyä.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy