Avainsana-arkisto: jazzrock

Vinyyliherkkuna uusiojulkaistu Wigwam

Wigwamin Tombstone Valentine ja Fairyport jälleen saatavilla vinyylimuodossa Svart Recordsin uudelleenjulkaisuina.

Wigwam: Tombstone Valentine

Kotimainen superyhtye Wigwam julkaisi toisen albuminsa Tombstone Valentine vuonna 1970. Tuottajaksi saatiin amerikkalainen Kim Fowley, joka oli tehnyt aikaisemmin yhteistyötä mm. Frank Zappan kanssa. Fowley etsi kuulemma Skandinaviasta seuraavaa Beatlesia. Niinpä Wigwam “joutui” kyseisten tavoitteiden jonkinlaiseksi kohteeksi.

Svart Recordsin vinyylinä uudelleenjulkaisema Tombstone Valentine pitää sisällään mainion Jukka Gustavsonin kirjoittaman muistelusession. Fowleyn ensisanat lentokoentällä olivat kuulemma “I’m an american genius but don’t let it bug you”. Gustavsonin mukaan tuottaja yritti liikaa kaupallistaa Wigwamia mutta mies ei suoranaisesti pilannut albumia – ainoastaan bändin sisäisen ilmapiirin. Kitaristi Nikke Nikamo lähti Wigwamista saatuaan viestiä ettei ollut tuottajan mielestä riittävän hyvä keppimies! Levyllä kitaraosuudet hoituivat Heikki Laurilan ja Jukka Tolosen toimesta.

Jos tuottaja ei suoranaisesti “pilannut” albumin yleissoundia, miehen vaikutusta oli kuitenkin kitarapainotteisempi ulosanti urkuosaston jäädessä pahasti paitsioon. Ainakin allekirjoittaneen mielestä monet viisut suorastaan huutavan kunnon urkunostatusta. Albumin nimibiisi lienee kiekon selkein Beatles-trippi. In gratitude sisältää todella napakkaa Tolosen kitarointia ja vastaavaa on tarjolla myös mainiossa Frederick & Bill -jamittelussa, jossa myös Pekka Pohjolan basso on merkittävässä roolissa. Pembroken sävellys Whisful thinker on albumin helmi, kuten myös jazz-henkinen kilpasoitanta For America (mahtava Tolonen). Varsinkin Let the world ramble suorastaan huutaa innoittavaa urkupyörrettä. Levyn päättävä End osoittaa, mistä on muun levyn osalta jääty paitsi Gustavsonin päästessä hetkellisesti irti.

Svart Recordsin vinyyliversio tuo esille tuottajan tavoitteet – levy kuulostaa paikoin hyvinkin pophenkiseltä. Kitarasoolot soivat kirkkaina ja terävinä, selkeästi  taustastaan irroitettuina. Ripeät jazz-jamittelut toistuvat maukkaasti ja kristallinkirkkaina. Vinyyli tuo soittoon syvyyttä ja intohimoa. Erityismaininta Jim Pembroken vokaaleille, jotka ovat kautta linjan todella tasapainoista ja laadukasta (=kansainvälistä) jälkeä.

 

Wigwam: Fairyport

Jazz-rockin/taiderockin/progerockin mahtinimi Wigwam julkaisi Fairyport-nimisen tupla-albumin vuonna 1971. Svart Recordsin uudelleenjulkaisun mukana saapuva Jukka Gustavsonin mainio muisteluosio paljastaa mielenkiintoisia yksityiskohtia levytysprosessista. Wigwam oli tuolloin ilman kitaristia Nikke Nikamon erottua orkesterista edellisen albumin työstövaiheessa. Niinpä Fairyportilla kitaraosuuksia soittaa edellisen levyn tapaan Jukka Tolonen. Gustavsonin mukaan bändi aloitti yli vuoden kestänyttä levytysoperaatiota Ruotsissa mutta Tukholmassa ei lopulta saatu yhtään biisiä valmiiksi. Työtä jatkettiin Finnvoxilla

Suurin vaikuttaja albumin yleisilmeeseen ja paisumiseen kahden levyn mittaiseksi oli bändin jäsenten intohimot liittyen omiin sävellyksiinsä. Gustavsonin ja Pembroken sävellykset muodostivat omanlaisensa kokonaisuudet, jotka eivät välttämättä kommunikoineet keskenään. Levyn “pihviksi” onkin aikojen saatossa noussut Gustavsonin neljän kappaleen kokonaisuus, joka pirstaloitui vieläpä kahdelle eri levypuoliskolle. Varsinkin Gustavsonin viisujen tekstejä kehuttiin syvällisiksi ja sisintä luotaaviksi humaaneiksi runoteoksiksi. Gustavson kertoo olleensa tuolloin eräänlainen “pasifistinen anarkisti” ja se kuuluu teksteissä.

Kokonaisuutena Fairyport on kieltämättä hajanainen kokoelma progressiivista maalailua ja taidokasta jazz-rock -leikittelyä. Mutta silloin kun homma toimii, jälki on aivan tajutonta. Jim Pembroken onnistuneet vokaalit jäävät osin rikkonaisiksi saarekkeiksi villisti pyörivän progemyllyn jalkoihin. Tolosen kitarointi on maukasta ja innostavaa. Kiekon ehdottomina huippuhetkinä loistavat kauniilla kertosäkeellä etenevä jazz-kaahaus Losing hold ja aivan mainio Lost without a trace. Myös edellämainittu Gustavsonin sävellyspaketti antaa reilusti aihetta innostukseen.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisulle ei voi kuin antaa lämmintä kättä. Näin se pitää tehdä! Paketti on todella tyylikäs järkäle, suorastaan näyttävä julkaisu. Gustavsonin ja Jorma Auervaaran toteuttama kansitaide tuo esille progressiivisen rockin parhaita puolia. Mutta, huomio kiinnittyy aina lopulta itse pihviin eli levyltä ulostuvaan ääneen. Soundi on lämmin ja kirkas, täyteläinen. Verrattuna vuonna 1990 ilmestyneeseen cd-versioon, ero on järkyttävän suuri. Uudelleenjulkaisusta puuttuu täysin cd-version kliininen kylmyys. Jälleen pitää todeta ettei todellisen fanin kannata edes koskea kyseisen julkaisun cd-tallenteeseen.

J.Kaunisto

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Vinyylimania

Toni Lehdon tarina Chicagosta jatkuu Musastossa, arvioissa albumit 1973–1976

Bändi nimeltä Chicago, osa II

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista jatkuu. Nyt vuorossa ovat levytykset vuosilta 1973–1976.

Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013. Kolmas osa on julkaistiin joulukuussa 2015.

* * *

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago VI, VII, VIII ja X. Varattavissa ovat lisäksi 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerralista Street Player – My Chicago Story.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Chicagon levytyksiä 1973–1976.

Toni Lehto: Chicagon albumit VI–X

Kirjoitettuani Chicago-tarinani esimerkillisen aloitusosan, on tietooni tullut kaksi uutta tapausta, joissa henkilö on kuvitellut yhtyeen tehneen vain ”niitä kasariballadeita”. Sain siis lisäoikeutusta tälle alkutuotannon esittelylle. Mikä voisikaan tehokkaammin puskea kirjoittamaan lisää, kuin lisäoikeutus alkutuotannon esittelylle.

Chicago VI (Columbia, 1973)

Chicago luopui tuplavinyyliformaatista viidennen levynsä myötä. Myös Chicago VI oli ”ensimmäinen” parissa mielessä. Se oli ensimmäinen levy, jonka yhtye levytti tuottaja Guercion kyhäämässä Caribou Ranch -studiossa Kalliovuorilla, Coloradossa. Erilainen happitilanne vaati totuttelua etenkin yhtyeen puhaltajilta. Kuubasta kotoisin ollutta lyömäsoittajaa, Laudir de Oliveiraa, kuullaan ensimmäistä kertaa tällä Chicago-levyllä.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.

Chicago VI:n yleisilme ei ole aivan yhtä ”tiedostava” kuin edeltäjänsä, ja musiikillisesti tyylien kirjo on laajempi. Levyllä on enemmän kappaleita ilman torvisektiota. Tarttuvasta, pirteästä ja mukavasta Just You’n’Mestä tuli levyn isoin hitti, mutta pääosin levy koostuu särmikkäämmästä aineksesta. Ei Chicago edellä mainitussa kappaleessakaan sieluaan radiolle myynyt, sillä väliosassa kuullaan perinteinen Chicago-instrumentaali, ja myös merkkejä tahtilajin vaihdoksesta on havaittavissa.

Liekö Chicago saanut osakseen rutkasti perusteetonta kritiikkiä, sillä avauskappaleessa Critic’s Choice Lamm kysyy kriitikoilta, ”Mitä te haluatte? Annan jo kaikkeni – yritän jopa katsoa löytyykö sisältäni vielä lisää. Minä yritän. Minä yritän.”  Musiikillisesti tämä on outo valinta aloituskappaleeksi, sillä säestyksenä on vain Lammin oma piano.

Noin kahden soinnun Darlin’ Dear -hauskuttelu tuo äijämäisyydellään mukavaa vaihtelua Just You’n’Men sentimentaalisuuteen. Koiralle osoitettu Jenny on yksi levyn huippukohdista. Kitarointi tuo vahvasti mieleen Hendrixin, mutta toisaalta itse Maestron kerrotaan puolestaan fanittaneen Kathia oikein pohjanmaan kautta. Kath pyytää koiraansa Jennyä pitämään huolta naisestaan kiertueella ollessaan. Hänen (Kathin siis – ei koiran) sielukas matala tenorinsa lämmittää mukavasti jopa härmäläismiehen sydäntä hyytävänä talvi-iltana. 

Pankow on ehkä Lammilta oppinut, että maailmasta on hyvä silloin tällöin olla huolissaan ainakin muutaman minuutin verran. Hän kantaa kortensa kekoon huolestuneena kansalaisena kappaleessa What’s This World Comin’ To. Kappaleessa on mukaansatempaava funkahtava poljento, ja laulajat vaihtelevat chicagomaisella tehokkuudella. Miksiköhän muuten aina ihmettelemme, kun jotain pahaa tapahtuu, mihin tämä maailma on menossa? En ole historiaekspertti, mutta tietääkseni tämä planeetta ei ole koskaan ollut varsinaisesti rauhan ja hyväntahdon tyyssija.

Something In This City Changes People vangitsee tunnelmallaan. Teksti kuvailee – ehkä oman kokemuksen kautta – julkkiksena olemisen latteampaa, teeskentelevää puolta. Kuorolaulu kukoistaa taas kerran, ja toteutus on maaginen. 

Hollywood jatkaa Lammille tuttua teemaa joka suuntaan päättömästi ravaavista ihmisistä. Kappale ei ole varsinaisesti vitsi, mutta voiko olla hymyilemättä, kun kuulee seuraavat sanat:

– People running everywhere, not one place to go
Got no time to look around to find out where they are

”Watch what you say when you say it. Someone you know will betray it”, neuvoo Lamm. Liekö tämä viittaus yleiseen selkään puukottamiseen vai FBI:n taannoiseen, vainoharhaiseen “kommarimetsästykseen” Hollywoodissa.

Jotkut Ceteran varhaisemmista kappaleista ovat jänniä countryn ja popin sekasikiöitä.  In Terms Of Twossa kuullaan niin ikään pedal steeliä sekä säveltäjän itsensä loihtimaa kahden soinnun huuliharpputaiteilua. Kappaleessa on peevelin tarttuva melodia, ja siinä olisi ollut aineksia hitiksi.

Rediscovery on tummanpuhuva ja hiljainen, mutta särmää on enemmän kuin härmäläinen keskivertosärmääjä pystyy päivän aikana tuottamaan. Wah wah –kitara ja sopivan hillityt puhaltimet lisäävät maustetta tähän herkulliseen keittoon – lisäten salaperäistä makunautintoa tyydyttävästi. Tämäkin on kirjoittajan omia Chicago-lemppareita.

Chicagon kuudennelta levyltä löytyi vielä toinen kappale, joka miellytti massojen sydämiä.  Feelin’ Stronger Every Daystä tuli myös hitti. Niin paljon kuin haluaisinkin olla haastavan musiikin ystävä, joka hymähtää omanarvontuntoisesti radiossa soiville hiteille, on pakko myöntää, että kappale on sairaalloisen tarttuva ja jopa erittäin hyvä!

Vaikka yhden vinyylin formaatti jatkui, ei sitä niin useasti pelättyä ”itsensä myymistä” ole vielä havaittavissa. Levyllä on tarpeeksi ”me ollaan tiedostavia” kavereita –vakuuttelua säilyttämään se vanha tuttu Chicago-kipinä.

Chicago VII (Columbia, 1974)

Tämä on niitä levyjä, jotka kernaasti jakaisi kaikkien kanssa. Pelkään, etten vajaavaisen kirjoituskykyni vuoksi pysty tekemään sille oikeutta. Olisi parempi vain todeta, ”kuunnelkaa tämä”, kuin suoltaa lukutolkulla roskaa, joka mahdollisesti vie lukijan kauemmas levystä. No, todetaan nyt sitten, että ”KUUNNELKAA TÄMÄ!”. Jatkan silti vielä hetken…

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.

Seitsemännellä levyllään Chicago palasi vielä kerran tuplavinyyliformaattiin. Levyn alussa on paljon instrumentaalimusiikkia (jazzia!), ja tämä onkin heidän ainoa levynsä, jolla lauluääni ilmaantuu vasta vinyylin toisella puolella. Chicago VII on yhtyeen levyistä jazzahtavin. Tosin ensimmäisen puoliskon lopulla ”alkaa hellittää”, siirtyessämme enemmän popin ja rockin maailmaan.

Lyömäsoittimien varassa tanssahteleva Prelude To Aire on rohkea aloitus. Parazaider tuuttaa lyhyitä huilufraaseja, ja Lamm lisää hieman mellotronia. Musiikki toivottaa kuulijan tervetulleeksi uudenlaiseen Chicago-seikkailuun. Itse Aire jazzahtelee vastustamattomasti jokaisen lavatanssijan lempitahtilajissa  – 7/4. Devil’s Sweetin alun äänimaisema on kuin Dirty Harry –elokuvasta, mutta sumusta nousee esiin kaunis, seesteinen, hieman Charles Mingusmainen jazz-teema. Yhtyeen puupuhaltaja Parazaider opiskeli taannoin sävellystä, ja päätti nyt kokeilla sitä käytännössä (Aire ja Devil’s Sweet). Devil’s Sweet on lempihetkiäni levyllä, joten mietin, millaista jälkeä häneltä olisi tullut, jos säveltäjänura ei olisi päättynyt näihin kahteen tekeleeseen.

Nyt on Lammin vuoro päästä näyttämään, että ”osaan minäkin jazzia säveltää”. Nimi ”Italian From New York” on viittaus Kuubasta karanneeseen Laudir de Oliveiraan, joka aina auktoriteettien hampaisiin jouduttuaan vakuutteli olevansa italialainen New Yorkista. Hanky Panky-jazzahtelun kautta siirrytään ensimmäiseen laulettuun kappaleeseen, Life Saver. Nimen perusteella voisi ehkä odottaa sentimentaalista höttöä, mutta tämähän on särmikästä, riisuttua pianorockia. Lamm tunnustaa, miten niinkin yksinkertainen asia kuin puhelinsoitto toiselta voi pelastaa elämän. Biisi on tappotavaraa.

Hellän Latin-balladin, Happy Man, alkukipinä ilmaantui Ceteran päähän prätkän selässä moottoritiellä (!). Kauniissa (I’ve Been) Searchin’ So Longissa nuori mies etsii itseään, ja Mongonucleosissa hän juhlistaa etsiskelyn tuloksia hilpein ”grrrahaaaaa!!!” -irroitteluin. Ensiksi mainitusta tuli hitti. Trumpetisti Loughnane debytoi laulusolistina Song Of The Evergreensissä, laulaen Kathin tekstiä talven tulosta lumoavin kielikuvin (”Dazzling dancing diamonds from the sky”, ”prisms”…). Jotkut pelkäävät kliseitä. Minä elän niistä. Omaa klisettäni käyttäen julistan tämän yhdeksi levyn helmistä.

Akustinen pseudolattari Byblos on minusta musiikillisesti perin imelä, mutta tarina menetetystä mahdollisuudesta rakkaudessa voi tuoda kuulijalle ”ihan kuin minunkin elämässäni” -oivalluksen. Beach Boys levytti Caribou Ranchilla samaan aikaan, ja kolme rantapoikaa laulaa taustalla Wishing You Were Here –hitillä. Cetera laulaa säkeistöt alempaa kuin tavallisesti (mikäli se edes on hän!), kuulostaen upealta.

Loughnane debytoi laulun lisäksi säveltäjänä (Call On Me). Kokeilua voitaneen luonnehtia onnistuneeksi, sillä tästä viihdeviisusta tuli levyn suurin hitti. Sanoitus ei ehkä terävyydeltään aivan tavoita Sparksin Ron Maelin tasoa (”I love you. You know I do. You love me too.”), mutta se ei liene este nautinnolle. Vakuuttavasti funkahtavan Woman Don’t Want to Love Men nimi on vuoden 2002 Rhino-uudelleenjulkaisussa saanut muodon Women Don’t Want to Love Me. Tämä uudelleennimeäminen vääristää hieman kappaleen ideaa. Skinny Boy kuultiin sellaisenaan myös Lammin samannimisellä soololevyllä. The Pointer Sisters laulaa sielukkaasti taustoja. Kappaleen kiteytetty opetus voisi olla vaikkapa Marvin Gaye –levyltä:

– If you love your brothers, love will come back to you.

Esitys on rautaa, mutta musiikki ei voisi olla vähemmän jazzia. Kappale sulkee siis mielenkiintoisella tavalla levyn, jonka alku oli Chicagoa jazzmaisimmillaan.

Chicago VIII (Columbia, 1975)

Jazzit on saatu pois systeemistä, eikä sanaa ”jazz” saa mitenkään kytkettyä Chicagon kahdeksannen levyn aloitusraitaan. Niin, eiköhän tämä ole se pakollinen ”back to basics” –levy, joka pitää aina tehdä, kun oman kohdeyleisön hermoja on hetken koeteltu ”taiteellisen itseilmaisun” nimissä. Cetera löysi teroittimen edellisillä levyillä, mutta tällä levyllä se on mielestäni kadonnut, sillä hänen sävellyskynäänsä ei voi luonnehtia järin teräväksi. Anyway You Want yrittää kovasti rokata, mutta tämä köyhän miehen Status Quo -ränttätänttä ei oikein saa tuulta purjeisiinsa. Status Quo tekikin neljä vuotta myöhemmin paljon tehokkaamman ränttätäntän nimeltä Whatever You Want…

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.

Pankowin kaksiosaisessa Brand New Love Affairissa Kath yrittää houkutella naista yrittämään uudelleen. Kappaleeseen on levitetty hillityn bändisoitannan päälle sokerinen jousimatto. ”Eka osa kauniisti, toinen särmikkäästi” –kaava murhaa mukavasti taas kerran. Lamm puolestaan esittelee sokerista puoltaan Ceteran laulamassa kappaleessa Never Been In Love Before. (Chicagon pojat ovat pistäneet toisensa laulamaan omat rakkauslaulunsa.) Kappale sisältää jopa epäilyttävän epäitsekkään säkeen:

– You have a friend for life in me

If we ever disagree

And you have to go away

I will set you free with joy
’Cause your happiness is mine

May our light forever shine
May you always feel free

Cetera on lainannut Hideawayn riffin Mountainilta ja nimen Freddie Kingiltä. Soundi on miellyttävän rosoinen ja ”ei-tuotettu”. Sävellyksen puolella sen sijaan edes sävellajin nosto säkeistössä ei aivan riitä nostamaan tätä tunne-elämää mullistavaksi kuunteluelämykseksi.

Kauniilla Till We Meet Again -balladilla Kath tarjoaa koskettavasti:

– I want to share the love that fills my being
If you’re willing, come along

Kaunis melodia vie tunteilua vihaavan viilipytynkin mennessään. Kappaletta ei ole onneksi pilattu siirappisella toteutuksella.

Lamm kokeili säveltää Randy Newman -tyylillä, ja tuloksena oli Harry Truman. Lamm kaipaa Trumania takaisin hoitamaan maan asiat. Yksi Trumanin hyvistä puolista kuulemma oli, että hän soitti pianoa. Liekö näkemykseen mitenkään vaikuttanut se, että kappaleen on tehnyt pianisti?

Kath muistaa Hendrixiä Oh, Thank You Great Spirit -tribuutissaan. Se tavoittelee hengellisyydessään ja kauneudessaan jo korkeampia sfäärejä. Kuulemme tyylillisiä viittauksia Hendrixin musiikkiin.

Long Time No See ei ole Lammin terävimpiä sävellyksiä, mutta jotain vastustamattoman tarttuvaa siinä on. Kappale puskee määrätietoisesti osasta toiseen, ja Parazaider livertelee väliosassa huilulla kuin kunnon vesisuihkun saanut lokkipeippo.

Hivenen funkahtava Ain’t It Blue? ei ole klassikko, mutta jokin outo perversio itselläni siihenkin on. Ihokarvat nousevat pystyyn kertosäkeeseen siirryttäessä.

Elettiin mitä aikaa tahansa, oli maailma taaksepäin katsottuna parhaimmillaan ollessamme nuoria. Old Days hehkuttaa The Howdy Doody Showta ja baseball-kortteja Pankowin lapsuudesta. Old Days on levyn tunnetuin kappale, mutta en menisi väittämään, että se on paras. Levyn mukavin viisu se varmasti on. Oli suuren suostuttelun takana, että Cetera saatiin mainitsemaan Howdy Doody.

Chicago VIII taisi oli ensimmäinen levy, jolla Laudir de Oliveira soitti virallisesti Chicagon jäsenenä. Vuonna 1975 julkaistiin vielä kokoelma Chicago IX – Chicago’s Greatest Hits. Ironista kyllä, varsinainen kestojättisuperhitti tuli seuraavalla levyllä…

Chicago X (Columbia, 1976)

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.

Chicago X oli – dramaattisesti ilmaistuna – levy, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen. Mikä teki kymmenennestä levystä käänteentekevän Chicagon uralla? Viidellä sanalla sanottuna: If You Leave Me Now. Cetera sävelsi tämän tarttuvan, sokerisen rakkauslaulun, ja tiedättehän miten nämä asiat menevät?

”Jättihitti?” -> ”Tehkää näitä lisää” -> ”Ei kuulosta If You Leave Me now’lta. Aloittakaa alusta”, jne.

If You Leave Me Now on mukava, jousilla kuorrutettu vakuuttelu siitä, ettei kertojaa saa jättää, koska se ei hänelle oikein sovi. Melodia on jumalainen ja väliosan ensimmäinen sointu hypnoottinen, mutta tyylillisesti kappale on levyllä kuin vieras mies talossa. 

Onkohan yhtye pyrkinyt piilottamaan sokerista kappalettaan nopeatempoisen aloituksen taakse. Once Or Twice ei ole sävellykselliseltä oivallukseltaan God Only Knowsin luokkaa, mutta ainakin se tarjoaa energisen aloituksen uudelle Chicago-kokemukselle. Ja keikoillahan pitää aina olla materiaalia, joka saa jäsenen jos toisenkin väpättämään.

Pankow debytoi laulajana punastuttavan kiihkeässä You Are on My Mindissa. Tämä toimisi niiiiiin hyvin 70-luvun tyylisessä jenkkielokuvassa kohtauksessa, jossa suurkaupungin pilvenpiirtäjät kurottuvat pään yläpuolella hämmästyttäviin korkeuksiin. Ultracool Skin Tight funkahtelee viettelevästi. Kappale osoittaa, ettei laulajan tarvitse olla 100% messissä kyetäkseen tulkitsemaan sen oivallisesti, sillä solisti Cetera vihasi kyseistä tekelettä.

Lamm vilauttelee Latin-vaikutteitaan Another Rainy Day in New York Cityssä, jossa kuullaan myös steel-rumpuja. Kertoja raportoi journalistisesti arkipäiväisistä asioista, joita ympärillä näkyy. Tämä on yksi Lammin tyylikeinoista, ja lopputulos on nytkin melko hauska. Mama Mama tarjoaa tyylikästä viihdemusiikkia 70-luvun jälkipuoliskolta viehättävine jousineen ja wah-wah-kitaroineen. Kappale on vastustamaton viihdepläjäys. Cetera löysi teroittimen taas jostain.

Scrapbook jatkaa toisen levyn Movin’ Inin teemaa (joka puolestaan jatkoi debyyttilevyn Introductionin teemaa) Lammin kertoillessa tarinoita yhtyeen keikkailuhistoriasta. Kappaleen säkeistön runko muodostuu yhdestä soinnusta. Sointujen määrä ei kuitenkaan ole hyvän kappaleen tae, ja tämä onkin yksi Chicago-suosikeistani. Meininki on kuin venezuelalaisessa parlamenttitappelussa, ja Lamm kiekuu kuin…kuin Lamm.

Gently I’ll Wake You osoittaa Lammin kyvyn tehdä rakkauslauluja ilman sokeria. Se on siis kuin kahvia mustana, jos aivan järjettömän kömpelö vertaus sallitaan. Kun Lamm hellän (sarkastisen?) säkeistön jälkeen julistaa macholla äänellä, ”Gently I’ll wake you. Won’t hardly shake you”, tulee hymy väkisinkin huulille. You Get It Up jatkaa rakkausteemaa, mutta tahallisen idioottimaisesti – eli hysteerisen hauskasti. Koko yhtye laulaa reippaan funkin päälle:

– You get it up, you get it up
You get me feelin’ so hot, mama, I’m your buttercup

– It’s goin’ up, it’s goin’ up
I’m gettin’ hotter and I don’t know if I’ll ever stop

– Baby; baby baby baby baby, ah

Tämänkin levyn (kuten viidennen) päättää Kathin minimalistisella kokoonpanolla säestetty balladi (Hope For Love). Kath pohdiskelee, miten kaikki on jo valitettu moneen kertaan, mutta rakkauden kaipuu elää aina vaan. Kathin balladit kuulostavat aina sielukkailta ja aidoilta.

Hyvin eloisa Chicago X tuotti hittikappaleen, joka loi ison varjon yhtyeen päälle jatkossa. Vaikka If You Leave Me Now ei miellyttäisi, kannattaa muu levy silti tsekata. Terry Kath ei tullut elämään enää pitkään, joten päättäkäämme tämä osa live-versioon tuosta kauniista rakkaudenkaipuusta.

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

2 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Toni Lehto esittelee Chicagon varhaista tuotantoa

Chicago – se yhtye…

Chicagon albumit 1969–1972.

Chicagon albumit 1969–1972.

2000-luvun alkupuolella istun erään oppilaitoksen ATK-luokassa, kuunnellen erään yhtyeen seitsemättä levyä vuodelta 1974. – Mikä tämä on?, kysyy toinen huoneessa oleva henkilö – erittäin kova paikallinen pianisti. – Chicago, vastaan. – Mä en tienny et Chicago on tehny hyvääkin musaa, hän tunnustaa.

Tulkitsen tämän niin, ettei hän tiennyt, että Chicago on tehnyt muutakin kuin kasariballadeja. Niistähän vakavampi musiikin harrastaja ei saa pitää ilman omantunnon tuskia. Ei niin, että albumista Chicago 16 alkaneessa kasarikaudessa olisi minusta mitään vikaa, mutta tämä kirjoitus keskittyy yhtyeen varhaisempaan tuotantoon. Ydinajatuksena on muistuttaa, että yhtye on toki julkaissut muutakin kuin balladin I Don’t Wanna Live Without Your Love.

Lehdon kolmiosainen kirjoitussarja

Toni Lehdon kirjoittaman Chicago-saagan toinen osa julkaistiin tammikuussa 2014, kolmas osa joulukuussa 2015.

Jazz-rock, fuusio, pop…

Yhdysvaltalaisen Chicagon pitkään historiaan mahtuu yhden jäsenen vierailu psykiatrisessa sairaalassa, toisen tahaton itsemurha, kolmannen hengen pelastuminen tupeen ansiosta, mutta myös melko paljon laadukasta musiikkia. Tämä Chicagossa perustettu yhtye sai alkukipinän 60-luvun lopulla rumpali Danny Seraphinen ajatuksesta perustaa rock-yhtye puhallinsektiolla. Soittajien ollessa kasassa poppoo nimettiin soittajien tahdon vastaisesti The Big Thingiksi. Ennen ensimmäistä levytystä nimeksi kuitenkin vaihdettiin hivenen vaatimattomampi Chicago Transit Authority. Soittajien lisäksi tärkeä hahmo CTA:n alkuvaiheessa oli tuottaja James Guercio, jonka kanssa yhtye teki ensimmäiset yhdeksän studiolevyään.

Chicagon musiikillisia tavaramerkkejä ovat järjettömän komea yhteislaulu, laulusolistin ja kuoron vuoropuhelu, laulusolistien vuorottelu kesken biisin, laulufraasien väleissä tuuttaavat torvet sekä jazzmaiset instrumentaaliosat popimpia lauluosia tasapainottamassa. Usein kuullaan myös kantaaottavia ja tiedostavia tekstejä, jotka kritisoivat yhteiskuntaa.

Studioon astuttiin ensi kertaa koonpanolla Danny Seraphine (rummut), Walter Parazaider (saksofoni, huilu), Terry Kath (kitara), Lee Loughnane (trumpetti, satunnainen laulu), James Pankow (pasuuna), Robert Lamm (koskettimet, laulu) sekä Peter Cetera (basso, laulu).

* *

Lehdon artikkelissa esiteltyjä levytyksiä on varattavissa Vaskista sekä yksittäisinä remastereina että kolmessa eri boksissa.

Kattavin isompi kokonaisuus on 10 CD-levyn The Studio Albums 1969–1979. Muita kokoelmia ovat Chicago 5CD+DVD vuodelta 2003 ja 4CD Group Portrait.

Musasto suosittelee levytysten rinnalle myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.

* * *

The Chicago Transit Authority (Columbia, 1969)

CTA:n debyytti The Chicago Transit Authority on rokkaavampaa ja monin paikoin suoraviivaisempaa tavaraa kuin sen jälkeen julkaistut levyt. Monet kappaleet kuulostavat siltä, että puhallinosuudet on lisätty jo aiemmin kirjoitettujen kappaleiden päälle. Tämä ei kuitenkaan estä hommaa toimimasta. Jo nyt kuullaan monia edellä mainittuja elementtejä, joista tuli yhtyeen tavaramerkkejä. Debyytillä käy myös selväksi, että yhtyeen tärkein biisinikkari on Robert Lamm. 1980-luvulla hänen osansa yhtyeessä valitettavasti kutistui olemattomiin.

Tempo- ja tahtilajivaihdoksilla maustettu aloituskappale Introduction on moniosainen sävellys, jonka tekstissä Terry Kath esittelee yhtyeen kuulijalle. Instrumentaaliosien jälkeen palataan säkeistöön (Now we put you through the changes and turned around the mood). Avauskappale näyttää heti, ettei yhtye tulee tarjoamaan pelkästään säkeistöjen ja kertosäkeiden vuorottelua.

Does Anybody Really Know What Time It Is? lienee levyn tunnetuin ja ”hitein” kappale, vaikkei sitä heti uskoisi. Kappale nimittäin alkaa pitkällä, riitasointisella pianointrolla, ja tämän jälkeen käynnistyy bändi-instrumentaali 5/8-tahtilajissa. Varsinainen kappale on kuitenkin mukava, melko viihteellinen shuffle (se ”ränttätänttä”-rytmi). Teksti käsittelee teemaa, johon Lamm tuli myöhemmin palaamaan – modernin yhteiskunnan päättömästi joka suuntaan juoksevia ihmisiä.

Niin ikään klassikoksi noussut Beginnings on rakkauslaulu, jossa kiteytynee ansiokkaasti myös suomalaisen keskivertomiehen olemus sanoihin I wish I could sing it to you. Mostly I’m silent. Questions 67 And 68 on siinä mielessä tyypillistä Chicagoa, että intron hämärät ja lopun popahtavat elementit kulkevat mukavasti käsi kädessä.

Listen rokkaa kuin peura, ja puhaltimet tuuttaavat komeasti. Lamm aloittaa tekstin rehellisin sanoin:

– Listen. If you think that we’re here for the money; you could be right, you know.

Poem 58 alkaa reipastempoisella, turhankin pitkällä kitarasoololla, kunnes biisi hidastuu ja kahjon ”tadada”-teeman alta kuoriutuu hämyinen blues-riffi.

Tuplavinyylin ensimmäinen levy päättyi loistavalla kappaleella, mutta toisen levyn avaa teos, jonka levylle kelpuuttamisen syiden spekulointi voisi tarjota aineksia pidempäänkin debattiin. Tämä Free Form Guitar nimittäin on päämäärätöntä kitaran huudattamista. Lisäherkkuna kansitekstistä löytyy tuottajan selitys tämän performanssin äänittämisestä. Tilannetta parantaa South California Purples, joka on särmikäs kolmen rock muutamalla lisäsoinnuilla höystettynä.

Lyhyt Prologue, August 29, 1968 sisältää äänityksen sodanvastaisesta tapahtumasta – sisältäen joukkohuudon ”The Whole World Is Watching”. Kuoron huutaessa käynnistyy upean Somedayn riitasointinen intro. Kappale on Chicagolle tyypillinen yhteiskunnan epäkohtia kovasti tiedostava esitys. Sävellyksellisesti kipale on levyn parhaimpia. Livenä studiossa äänitetty instrumentaali Liberation sulkee levyn reippaissa tunnelmissa.

Yhtye osasi jo varhaisessa vaiheessa hyödyntää sangen hyvin puhaltimia. Jatkossa tuli kuitenkin selväksi, että soitinkokoonpanosta saa vielä paljon muutakin irti…

Chicago (Columbia, 1970)

Toisen levynsä Chicago myötä nimi Chicago Transit Authority oli jo lyhennetty. Kansitekstissä yhtye julistaa, että

– With this album, we dedicate ourselves, our futures and our energies to the people of the revolution. And the revolution in all of its forms.

Itsellenikin on mieleen syöpynyt kuva varhaisesta Chicagosta hyvin vihaisena yhtyeenä. Kun tämän levyn kappalelistaa katsoo, on sillä kuitenkin vain kolme ns. informoivaa kappaletta. Tällä levyllä tehdään selväksi, ettei musiikkityylien radikaalejakaan vaihteluita vierastella. Kuten debyytti, tämäkin on tuplalevy. Soundiltaan levy on mielestäni paikoin hivenen tunkkainen.

Movin’ In jatkaa tekstin osalta siitä, mihin edellisen levyn Introduction jäi. Laulettu osuus on poppia ja väliosa swingiä, jossa kuullaan kahjo saksofonisoolo. Tämän levyn aloitusviisu ei ole yhtä vahva kuin debyytin, vaikka intron ”vaskitöttörööt” ovatkin tarttuvia ja solistin ja kuoron vuorottelu on laatutavaraa. The Road ehtii käydä läpi kaikenlaista kolmessa minuutissa kymmenessä sekunnissa. Rakenne on monimutkainen, mutta teksti pojasta vokottelemassa tyttöä on itse yksinkertaisuus.

Poem For The Peoplen teksti on tiedostavaa Lammia. Kappale tarpoo kolmen täysin erilaisen instrumentaaliosan läpi ennen laulun sisääntuloa. Ennen viimeistä chorusta kuullaan pähkähullu instrumentaalipätkä. Kappale on omasta mielestäni levyn ensimmäinen todella hieno tekele. ”Maailma on hassu paikka. Suurin osa sen tapahtumista ei ole lainkaan hassuja”, oivalletaan kertosäkeessä.

Melodisesti rokkaava In The Country hehkuttaa maaseudun iloja. Melodia on raikas, ja tukee maukkaasti tekstiä. Tämäkin kappale tietysti käy läpi erilaisia osia, ja päätyy lopulta kuoron ja solistin rautaiseen vuorotteluun. Vähemmän intensiivinen Wake Up Sunshine on letkeä shuffle, jossa Lamm ylistää auringonnousua.

Ballet For A Girl In Buchannon on Chicagon ensimmäinen moniosainen laulusarja, jossa monen mutkan (ja minuutin!) jälkeen palataan kertosäkeeseen. Make Me Smile ja Colour My World irtautuivat teoksesta myös itsenäisiksi klassikoiksi. Jälkimmäinen sisältää kauniin huilusoolon. Pankowin monipuolisuus säveltäjänä tulee ensimmäistä kertaa todella hyvin esiin. Nauttikaamme Kathin kauniista, mutta särmikkäästä laulutulkinnasta kappaleessa Colour My World:

Sumusta ilmestyvä Fancy Colours on tietääkseni Chicagon ainoa huumeita käsittelevä kappale. Hilpeä kertosäe ”eksoottinen saari” –viboineen  tulee täysin puun takaa. Reipastempoinen 25 Or 6 To 4 on rock-klassikko, jonka nouseva laulumelodia laskevan riffin päällä tyydyttänee jopa klassisen äänenkuljetuksen ystäviä.

Klassista musiikkia lähestyvä Memories Of Love on Kathin ja muuan Peter Matzin neliosainen kokonaisuus. Vasta levollisessa neljännessä osassa ui sisään Kathin laulu. Memories Of Love on kokonaisuutena peijakkaan kaunis tekele, ja se toimii erinomaisesti kävelylenkillä varhaisena kesäaamuna. Kokeiltu on.

Neliosainen, särmikäs It Better End Soon vie levyn raadollisempiin tunnelmiin. Kuoron ja solistin vaihtelu säkeistössä on tappotavaraa. Lauluosuuden jälkeen esitellään pitkät huilu- ja kitarasoolot. Soolojen jälkeen alkaa Kathin pitkä monologi sotimisen lopettamisen puolesta. Kappale on todella dynaaminen. It Better End Soon on hieno rock-tekele. Mahtavaa!

Levyn päättää Peter Ceteran kömpelöhkö debyyttisävellys Where Do We Go From Here. Tästä ei minusta vielä kuule, että kaverista tulisi myöhemmin hittitehtailija. Mielestäni avaus- ja päätöskappale ovat tämän levyn heikointa antia.

Chicago III (Columbia, 1971)

Kolmas levy jatkaa edellisen levyn linjoilla siinä mielessä, että yhtye tarjoaa myös moniosaisia tekeleitä. Improvisoituja sooloja tarjotaan kosolti. Ja kuten edellisellä levyllä, tältäkin löytyvä musiikkityylien vaihtelu on melkoista. Levyllä on myös paljon ei-yhteiskunnallisia  tekstejä, mutta levyn mukana tuli juliste, jossa yhtye poseeraa sotilasunivormuissa ristien täyttämällä pellolla – viittaus vielä käynnissä olleeseen Vietnamin sotaan.

Entä kappaleet? Levy avataan komeasti. Funkahtavan Sing A Mean Tune Kidin pohjana on jazzahtavilla soinnuilla höystetty kitarariffi wah-wah-pedaaleineen. Solisti (Cetera) ja kuoro laulavat sarkastiseen sävyyn kannustusta tuoreelle pop-tähdelle. – Sing a mean tune, kid. Never heard before, yeah, yeah,yeah.

Loneliness Is Just A Word jatkaa energisesti. Tätä voitaneen luonnehtia jazzvalssiksi. What Else Can I Say on Ceteran toinen sävellys Chicagolle, ja tällä kertaa ainakin kertosäe on kaunis! Puhaltimia ei kuulla lainkaan. Humoristinen I Don’t Want Your Money on kolmen soinnun rock, jonka Lamm laulaa apinoiden jotain laulajaa – en muista ketä. Viisu tuo itselleni mieleen ZZ Topin, joka julkaisi debyyttinsä viisi päivää myöhemmin.

Chicago III sisältää kolme laulusarjaa. Ensimmäinen on tarttuva Travel Suite, joka ainakin paikoin kuvaa bändielämää tien päällä. Flight 602 -avaus on country-folkia. Ensimmäisenä mieleen tulee Crosby, Stills & Nash.

Sarja jatkuu Seraphinen lyhyellä rumpusoololla, kunnes Free käynnistyy komean kuorolaulun vetämänä. Free Country –jamittelu tuo sarjaan klassisen suvantokohdan. At The Sunrisessa herätään tien päältä tyhjään sänkyyn, ikioman kullan ollessa kotona. Lamm ei näihin aikoihin liiemmin rakkausballadeja tehtaillut, mutta tämä on penteleen kaunis sellainen. Lamm ei saisi lauluaan kuulostamaan imelältä vaikka yrittäisi. Cetera laulaa tuttuun tapaan korkeamman osuuden. Sarjan päättävä Happy ‘Cause I’m Going Home on harvoja Lammin kappaleita, joita voisi paikoin luonnehtia jopa imeläksi.

Komea Mother on Lammin vetoomus maaäidin puolesta. Tekstistä tulee mieleen Metallican myöhäisempi Blackened, mutta musiikillisesti kappaleet eivät sitten olekaan niin lähellä toisiaan. Kappaletta ”Chicagoistetaan” häiriintyneellä instrumentaalivälikkeellä. Mother julkaistiin singlenä. Tuskin löytyy montaa kappaletta, joissa hilpeä melodia ja lohduton teksti ovat niin etäällä toisistaan, kuin Ceteran ja Seraphinen Lowdownissa.

Kathin säveltämä An Hour In The Shower on normaalin kappaleen mittainen, mutta sekin esitellään viiteen alanimeen jaettuna sarjana. Teksti kuvaa tavallista päivää: herääminen, työmatka jne. Sävellys ei ole kovin erikoinen – lukuun ottamatta lyhyttä, The Beatlesin Sun Kingin mieleen tuovaa, utuista Dreamin’ Homea. Päivätoimien lomassa mainitaan ”hash”, joka tarkoittaa pyttipannua, soppaa sekä jotain muuta…

Pankowin hämärä Elegy on levyn kolmas sarja, jonka käynnistää Kendrew Lascwellesin ilman musiikkia lausuttu synkkä tulevaisuudenkuvaelma When All The Laughter Dies In Sorrow. Puhallinkoraali Canon avaa musiikillisen osuuden. Sitä seuraa teollistumista edeltänyttä aikaa muisteleva, seesteinen Once upon a time…., joka lopulta väistyy modernia yhteiskuntaa kuvaavan puhallinkakofonian (Progress?) tieltä. Lopulta koko keitos vedetään vessasta alas! The Approaching Storm varoittaa tulevasta, mutta musiikki svengaa kuin tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe. Man vs. Man: The End –marssi sulkee pelottavasti, mutta vaikuttavasti Chicagon kolmannen levyn.

Chicagon tähänastisia levyjä ei voi ainakaan liiallisesta yksipuolisuudesta syyttää. Kolmannen levyn jälkeen yhtye tuli tekemään enää yhden studiolevyn, joka oli tupla (Chicago VII). Yhtye julkaisi vuonna 1971 neljän vinyylin (!) livelevyn Chicago At Carnegie Hall.

Chicago V (Columbia, 1972)

Chicago V on ensimmäinen kuulemani Chicago-levy ja minusta yhtyeen paras. Livelevy Chicago At Carnegie Hall oli Chicagon neljäs levy, joten seuraava studiolevy sai numeron V. Viides levy on siis yhtyeen ensimmäinen studiolevy, joka ei ole tuplavinyyli. Levyllä ei myöskään kuulla laulusarjoja. Monet tutut Chicago-elementit ovat mukana, mutta kiteytetymmässä muodossa – jazz-soinnut, puhallinsoolot, upeat kuorot, vuorottelevat laulusolistit…

Lamm suree musiikin oldies-villitystä avausraidalla A Hit By Varèse. Nimessä viitataan ranskalaissyntyiseen, varsin innovatiiviseen säveltäjään Edgard Varèse. Kappale on tiukka, 6/8-tahtilajissa höyryävä rock-pala, jossa on myös jazzahtavia ja hämäriä ”avantgardistisia” (Varèse?) elementtejä. Instrumentaaliosassa puhaltajat pääsevät vuoroin vauhtiin.

Leijuvaa All Is Well –raitaa joku voisi pitää ”Silja Line –musiikkina”, mutta ainakin se on toimivaa sellaista. Säkeistöt lauletaan komeasti kuorossa. Now That You’re Gonea ei voi syyttää yksipuolisuudesta, sillä peräkkäin kuullaan funkahtava intro, hämärä puhallinteema, pop-säkeistö hämärillä soinnuilla, viihteellinen puhallinosa, rokkaava kertosäe ja jazzahtava instrumentaaliosa.

Kaksiosainen Dialogue päättää vinyylin A-puolen. Nimensä mukaisesti kappale on vuoropuhelu. Yhteiskunnallisesti tiedostava (Kath) ja vähemmän tiedostava (Cetera) henkilö juttelevat keskenään – edellisen yrittäessä avata keskustelua yhteiskunnan epäkohdista. Musiikillisesti ensimmäinen on popahtava ja raikas; toinen osa rokkaa särmikkäästi. – We can make it happen…  Osat toimivat peräkkäin kuin sauna ja avanto.

While The City Sleepsin intro alkaa mukavasti 7/4-tahtilajissa. Uhkaavasta säkeistöstä aistii, miten ”kaupungin nukkuessa miehet suunnittelevat uusia keinoja päidemme menoksi ja likaisten valheiden kertomiseksi”. Säkeistön komea sävellajin nousu lisää uhkaa.

Saturday In The Park on levyn hittibiisi, joka on edelleen keikkasetissä. Lyhyessä ajassa ehtii kuulla monenlaista – jopa Lammin pseudoitaliaa. Tässä maalaillaan mukavaa päivää puistossa jäätelönmyyjineen, mutta Lammin ollessa kyseessä ei ajatusta sarkasmista voi täysin sulkea pois.

State Of The Union on vaihteeksi perusrockia. Cetera laulaa siitä, miten maa tarvitsee uusia johtajia. Tarttuvassa kertosäkeessä Lamm – kappaleen säveltäjä – vilauttelee taas melodisia lahjojaan. Hysteeriset viimeiset sanat: – They don’t permit coarse language in their city. But they did accept a large amount of bail.

Goodbye koluaa huolella läpi tahtilajit 3/4, 7/4 ja 4/4. Intro/välisoitto on puhdasta ”kvarttipinojazzia”. Lyhyessä ajassa ehtii taas tapahtua vaikka mitä. Musiikilliset tunnelmanvaihtelut seuraavat tekstiä (vai päinvastoin?). Tässä on dynaamisesti pop, rock ja jazz tasapainossa.

Alma Mater on nostalginen balladi. Se käy läpi tuhannen sointua, kuulostamatta kikkailevalta. Nimestä voisi päätellä, että kyse on opiskeluaikojen muistelusta. Kertosäkeen kuorossa laulettu, jopa hymnimäinen melodia on upea. Tyylillisesti ja toteutuksellisesti kappale on kaukana levyn muusta linjasta, mutta tekstin osalta se vie levyn luonnolliseen päätökseen nuoruuden unelmia muistellen.

Lyhyempi ja kiinteämpi formaatti ei heikentänyt Chicagon musiikillista ilmaisua. Näin nykyään katsottuna tuntuu, ettei yhtye menettänyt mitään. Kikkailuakin voi halutessa harrastaa myös lyhyemmässä formaatissa. Voisi oikeastaan sanoa, että tällä levyllä musiikillisesti kunnianhimoisempi ja kaupallisempi Chicago ovat täydellisesti tasapainossa. Miten jatkossa?

Teksti: Toni Lehto

Kuvat ja editointi: Tuomas Pelttari

5 kommenttia

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Viikon levy: Steely Dan – Pretzel Logic

Steely Dan: Pretzel LogicSteely Dan nimettiin William S. Burrougsin Alaston lounas– romaanissa olevan hieromasauvan mukaan. Rolling Stone- lehti nimitti yhtyettä ”70- luvun täydellisiksi anti-sankareiksi”. Tämä selittyy ehkä parhaiten sillä, että yhtye ei sopinut alusta asti tavalliseen rock- estetiikkaan. Steely Dan käytti paljon studiomuusikoita albumeillaan, joka vaikeutti kappaleiden täydellistä toteuttamista livenä. Sen takia yhtyettä on pidetty lähinnä studiobändinä (Slade yhtyeen Noddy Holder kutsui Steely Dania huonoimmaksi livebändiksi koskaan).

Steely Danin kaksi ensimmäistä albumia, Can´t Buy a Thrill ja Countdown To Ecstasy, floppasivat, puhumattakaan katastrofaalisesta markkinointikiertueesta. Yhtye vetäytyi entistä enemmän levytysstudioon, soittaen viimeisen keikkansa kolmeen vuoteen Santa Monicassa, Kaliforniassa 1974. Seuraavalla, ehkä kuuluisimmalla albumillaan, Pretzel Logicilla Steely Danin tyyli muuttui bändikeskeisemmästä jamipohjaisesta soitosta tarttuviin pop- melodioihin, tarkempiin sovituksiin sekä mutkikkaampiin aikajakoihin. Tämä tarkoitti myös sitä, että yhtyeen avainjäsenet, Becker ja Fagen, olivat keskeisimmät henkilöt tuotannossa, määräten kaikesta.

Pretzelin suurin hitti, Rikki Don´t lose that number (1974), on kohtalaisen suoraviivainen pop- sikermä, joka kuvastaa parhaiten yhtyeen sen aikaista uudempaa otetta. Erikoisen kuuloisen syntikkasekvenserin jälkeen kappale käynnistyy kvinttibassokuviolla, joka on tuplattu synkopoidulla akustisella matalla, pianolla. Tämä on kumarrus Hard Pop- legenda Horace Silverille, jonka teoksissa usein ilmenee samankaltaisia elementtejä. Säkeistössä on yksinkertainen, R&B/Soul- tyylinen laulumelodia, jota ympäröi raikkaan ja rapeankuuloinen piano. Bridgen, ”And you can have a change of heart”, jälkeen seuraa tarttuvan kertosäkeen ensimmäinen osio: Hiljaisempi, hieman latino- henkinen osio, jota seuraa voimakassointinen ”räjähdys”. Tässä osiossa laulaja laulaa myös korkeammasta rekisteristä. Lyhyen orkestraalisen tauon jälkeen palataan takaisin kvinttibasso- piano- introon. Jeff ”Skank” Baxterin toisen kertosäkeen jälkeinen kitarasoolo on hätäilemätön, tekninen sekä sillä on sanottavaa. Soolossa on myös kaksi osaa: Alun bluesahtava, räväkkä revittely- ja loppupuoliskon melodisempi, jazzahtava osio. C. osaa seuraa vielä yksi säkeistö, jonka jälkeen kertosäkeen ja introon paluun myötä kappale loppuu pop- tyylisesti yksinkertaiseen lautaseniskuun (”Lopussa toistetaan ”Rikki Don´t Lose That Number”, joka ikään kuin varmistaa sanoman perille menemisen).

Albumin löyhää, ns. ”urbaani etno” -konseptia kuvastavat viitteet jazz- musiikin historiaan.  Edellä mainitun Horace Silver- pianotribuutin lisäksi Parker´s Band- kappale on kunnianosoitus Charlie ”The Bird” Parkerille, hänen tyyliään imitoivaa saksofonisooloa myöten. Modernisoitu, Duke Ellingtonin East St. Louis Toodle- Oo- coveri, voi äkkiseltään kuulostaa satiiriselta, mutta se on ennen kaikkea syvä kumarrus suurelle jazz- legendalle. Muutaman tahdin mittaista introa seuraa pääteema, joka on soitettu wah wah- pedaalin läpi vedetyllä puhallinsoittimella. Tämä on kiinnostava yksityiskohta siksi, että alkuperäisessä 20- luvun levytyksessä pasunisti käytti sordiinoa. Kankaista, kuppimaista vaimenninta, joka oli wah wah- efektin esiaste (käytti samaa periaatetta kuin sähköistetyt pedaalit myöhemmin). Versio noudattaa samaa rakennetta kuin alkuperäinen teos, eikä siihen ole lisätty improvisoituja soolo-osioita. Pianosovitusta on pelkistetty huomattavasti Ellingtonin versioon nähden: Säestys on kaksijakoista, oikean käden ”oom- pah”- kuviota, ujossa paikoin aavistus synkopointia. Ragtime- tyylinen pianosoolo seuraa melko tarkkaan alkuperäisen klarinettiteeman kulkua.

Levyllä korostuva hienostunut soundi, tarkka, mutta tyylikäs sovitus sekä äärimmäisen tekninen soitto olivat ehkä keskeisimpiä tekijöitä siihen, että otin aiheekseni kyseisen klassikon. Vaikka yhtye soittaa kovin siististi ja hienostuneesti se potkii siihen nähden todella kovaa. Levyn yksi ehdottomista suosikeistani on toisiksi viimeinen raita, Monkey In Your Soul. Tyylikkäästi Funkia, Blues rockia ja Pop- asennetta yhdistävä kappale, joka jälleen kerran osoittaa herrojen ainutlaatuista lahjakkuutta. Miedolla fuzz- efektillä ryyditetty Faugenin basso, joka äkkiseltään vaikuttaa varsin yllättävältä ratkaisulta. Se antaa kuitenkin erityistä lisämakua muuten kovin siivoon sointiin. Yhteenvetona näin lainatakseni Allmusic- sivuston osiota ”Steely Dan teki ehkä valmiimpia albumeita kuin Pretzel Logic, mutta ei koskaan parempaa”. Kun levyyn pääsee kiinni, se kestää kuuntelua loistavasti. Vaikka mielipiteet yhtyeestä vaihtelevat rajusti, miksi vihata heitä vain sen takia, että he ovat taitavia muusikoita?

Olli Lehtonen

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Musiikkia ja elämäkerrallisia esillä

Beefheart

&

Zappa

Frank Zappa 1940-1993

Frank Zappa 1940-1993

Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta säveltäjä ja rockmusiikko Frank Zappan (1940-1993) syntymästä. Muistopäivä on luonnollisesti hieman haikea, eikä vähiten muusikko ja taiteilija Don Van Vlietin eli Captain Beefheartin poismenon 17.12.2010 vuoksi. Turun musakirjastossa on nyt esillä muusikkojen tuotantoa sekä elämäkertoja.

Ystävykset Van Vliet ja Zappa tutustuivat jo nuorina poikina. Myöhemmin he tekivät yhdessä merkittävää musiikkia. Zappa tuotti Beefheartin kuuluisimman albumin Trout Mask Replica (1969) ja Beefheart vieraili Zappan albumilla Hot Rats (1969). Molemmat albumit ovat kiistatta rockin klassikoita. Nuo levyt ovat häikäiseviä kokonaisuuksia salaisella ja vähän pelottavallakin tavalla.

Don Van Vliet alias Captain Beefheart 1941-2010

Captain Beefheart 1941-2010

Frank Zappa kuoli 52 vuotiaana vuonna 1993. Hän oli aktiivinen säveltäjä loppuun asti. 1980-luvun alkupuolelta lähtien maalaamiseen keskittynyt Don Van Vliet kuoli vaikeaan sairauteen viime perjantaina 69-vuotiaana.

Tuomas Pelttari

Captain Beefheartin CD- ja LP-levyjä voi varata Vaskista.

Frank Zappan CD- ja LP-levyjä voi varata Vaskista.

Elämäkerrat ja muuta lukemista Captain Beefheartista.

Elämäkerrat ja muuta lukemista Zappasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerrat englanniksi, Elämäkerrat suomeksi, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Uutiset