Avainsana-arkisto: dance-punk

Jay Reatardin kuolemasta viisi vuotta – muistonäyttely Turun musiikkikirjastossa

Jay Reatardin (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) kuolemasta viisi vuotta.

Everything I do is motivated by the fear of running out of time.”

Jay Reatard, oik. Jimmy Lee Lindsey Jr. (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) oli yhdysvaltalainen garagepunk/-artisti.

Jo teini-ikäisenä uransa Memphisissä aloittanut ja nopeasti ilmiöksi muodostunut Lindsey ehti levyttää valtavan määrän musiikkia. Eri kokoonpanojen  (mm. Lost Sounds, Reatards, Nervous Patterns, Terror Visions, Bad Times, Final Solutions), kanssa häneltä julkaistiin 18 albumia, 41 singleä ja joukko kokoelmia, joille hänen pienmerkeillä julkaistuja 7-tuumaisia singlejään ja demojaan oli koottu.

15-vuotiaana Linsey lähetti demon ihailemansa Oblivians-yhtyeen jäsenen ylläpitämälle Goner-levymerkille saaden levytyssopimuksen. Lindsey sai Obliviansin jäseniltä apua ensimmäisen levynsä äänittämisessä joka julkaistiin Reatards-yhtyeen nimissä, vaikka tässä vaiheessa ainoastaan hän itse oli ainoa jäsen, Ramonesin ja Obliviansin hengissä Lindey myös omaksui taiteilijanimen Jay Reatard.

Reatardin musiikkia leimasi paitsi aggressiivisuus, niin myös garagevaikutteet, jotka näkyivät mm. tuotannollisesti, osittain koska Jay ei halunnut odottaa inspiraationsa kanssa studioon asti ja äänitti paljon kotonaan. Toisaalta hän osuvasti vertasi tuotantoaan autenttisuuteen ja käsityöhön musiikkiteollisuuden sijaan sanoen:

“I’m not trying to be low fidelity,” he added. “I’m trying to be handmade. You don’t go into a bakery and say, ‘That apple pie is handmade, that’s a “lo-fi” pie.’ You realize the crust looks a little rough around the edges, it looks like somebody’s grandma made this, and all of a sudden it’s comforting.” 

Jay Reatardin musiikki on pääosin erittäin tarttuvaa, lähes kaikissa kappaleissa on tarttuvia koukkuja ja esim. Lost Soundsin syntetisaattoripunk voisi hidastettuna käydä 80-luvun uuden aallon hiteistä. Hänen viimeiseksi jäänyt levynsä Watch Me Fall oli jo rauhallisempi, levyä pidettiin yleisesti hänen astinlautanaan menestykseen, mutta valitettavasti hän menehtyi ennen kuin suuri yleisö ehti hänet löytää. Mikä saattaa tosin olla parempi, kun miettii hänen lausumaansa:

“If I ever get to the point where I can get the entire world to adore me, I’m done, because my whole game is me against the world. If too many people are into it, fuck, it just might kill it.”

Jay Reatard esiintyi Suomessa Nosturissa maaliskuussa 2009. Esitys oli varsin mieleenpainuva kokemus. Äärimmäisen vauhdikkaat sovitukset ja räjähtävää energiaa.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle on koottu näyttely jossa on lainattavissa paitsi Reatardin tuotantoa, myös muuta uudempaa yhdysvaltalaista punk-musiikkia.

Antti Impivaara

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Viikon levy: Death from above 1979 – You’re a woman, I’m a machine

Death from above 1979: You're a woman, I'm a machineOn levyjä jotka toimivat kerrasta. Ja sitten on bändejä jotka ilmestyvät tyhjästä, räjäyttäen potin vain kadotakseen pois. Lyhytaikaisessa nosteessa olleen tanssipunk -genren tunnetuin edustaja Death from above 1979 näytti pitkään olevan tällainen bändi. Tänä vuonna kuitenkin duo Jesse F. Keeler (varsin säröinen basso, syntikat ja taustalaulut) sekä Sebastien Grainger (laulu ja rummut ) paikkasi välinsä ja kokosi rivinsä uudelleen.

Yhtye toimi aluksi nimellä Death from above mutta joutui lisäämään nimensä loppuun vuosiluvun 1979 New Yorkissa toimivan DFA -levy-yhtiön (mm. LCD-Soundsystem) takia. Levy-yhtiö itse lyhensi nimensä vuoden 2001 terrori-iskujen jälkimainingeissa akronyymiksi. James Murphyn mukaan ongelmia yhtiön ja yhtyeen saman nimen käytöstä syntyi vasta kun Death From Above 1979 siirtyi isolle levy-yhtiölle. Atlanticilla ei voitu hyväksyä kahden samannimisen toimijan yhteiseloa musiikkiteollisuuden kentällä.You’re a woman, I’m a machine on yhtä aikaa sekä äärimmäisen äänekäs ja tanssittava että oudolla tavalla jopa kaunis levy. Tämänkaltaista rankkuuden ja tarttuvuuden yhdistelmää kuulee vain harvoin. Keelerin säröbasso kuulostaa yhtä aikaa kitaralta ja bassolta ja hänen koukkuja sisältävät riffinsä pitävät tehokkaasti otteessaan. Grainger hallitsee rumpunsa tehokkaasti lisäillen säästeliäästi esim. perkussioita pitämään kiinnostusta yllä ja tehostaakseen kappaleita. Vähäisen muuntelun vuoksi levy saattaa kuulostaa ensin yhdeltä pitkältä laululta. Keston ollessa vain puolisen tuntia tämä ei haittaa. Päinvastoin levy jättää nälkäiseksi houkuttaen kuuntelemaan sen kernaasti uudelleen.

Albumin katkaisee hienosti tunnelmallinen kappale Black history month, joka kertoo esikaupunkialueen rappeutumisesta ja toimii vedenjakajana levyn puolivälissä. Lyriikoiden puolesta levyn kantava teema on rakkaus ja sen puute. Sanoituksissa haetaan läheisyyttä tai oikeammin suorasukaisesti seksiä, jonka kaipuu saa musiikin rankkuuden myötäämänä maanisen ja jopa väkivaltaisen tunnun. Mutta musiikissa on onneksi rankkuuden vastapainona myös herkkyyttä, joka tekee säröisen ja yksinkertaisista aineksista koostuvan levyn kuuntelusta mielekästä. Sanoitukset ovat yksinkertaisia mutta menevät suoraan asiaan kuten levyn teemoihin sopii. Singlekappaleessa Romantic rights lauletaan:

“I don’t need you

I want you”

Albumin nimikappale summaa tehokkaasti eroangstin paradoksaalisuutta:

“Now that its over, this weight is off my shoulder

Now that its over, I love you more and more”

Ehkäpä Keeler ja Grainger kumpikin tahoillaan tunsivat samoin aloittaessaan jälleen yhteistyön viiden vuoden tauon jälkeen ja päättäessään lähteä kiertueelle.

– Antti Impivaara & Petri K.

Varaa levy Turun tai Raision kirjastoista

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy