Avainsana-arkisto: garage rock

Viikon levy: Death – For the Whole World to See (1975)

Death-For-The-Whole-World-To-See

 

”Kuumaa protopunkkii Yhdysvaltain Motorcitystä. Jäbät veivaa nii kovaa et pää lähtee irti!”  (Levykauppa X: n mainos).  Ennen Sex Pistolsia ja Ramonesia oli Death, josta kukaan ei tiennyt mitään ennen vuotta 2009. Kolmen veljeksen Detroitissa vuonna 1974 perustama bändi oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.

1964 kolme nuorta Hackneyn veljestä katsoi isänsä kanssa Ed Sullivan Showta ja näkivät Beatlesin ensimmäisen kerran. Seuraavana päivänä David löysi kujalta hylätyn kitaran ja alkoi opetella soittamaan. Veljet Bobby ja Dannis seurasivat pian perässä ja he alkoivat soittaa musiikkia yhdessä. Veljekset Bobby (basso ja laulu), David (kitara) ja Dannis (rummut) Hackney aloittivat funkbändinä, mutta vaihtoivat rockiin nähtyään The Whon esiintyvän. Toisena inspiraation lähteenä oli Alice Cooper, joka keikkaili siihen aikaan Detroitissa. Alice Cooper-yhtye tuli tunnetuksi teatraalisesta ja shokeeraavasta garage rockistaan.

Veljekset harjoittelivat ja nauhoittivat varhaiset demonsa kotona ja esittivät ensimmäiset keikkansa perheen autotallissa. Bändin nimi oli alun perin Rock Fire Funk Express, mutta kitaristi David vakuutti veljensä ja bändi sai uuden nimen: Death.

1975 Death teki melkein levytyssopimuksen: United Sound Studios äänitti seitsemän kappaletta, jotka David ja Bobby olivat säveltäneet ja sanoittaneet. Columbia Recordsin johtaja Clive Davis oli rahoittanut äänitykset, mutta vaati poikia muuttamaan bändin nimen myyvemmäksi. Veljekset eivät suostuneet ja äänitykset keskeytettiin. Bändi ehti tehdä seitsemän kappaletta, vaikka alun perin oli tarkoitus äänittää 12. Paria vuotta myöhemmin he julkaisivat itse singlen, joka sisälsi kappaleet Politicians in My Eyes ja Keep on Knocking. Sitä painettiin vain 500 kappaletta.

Death lopetti toimintansa 1977, jolloin veljekset muuttivat Burlingtoniin ja julkaisivat kaksi albumia gospel rockia. 1982 kitaristi David muutti takaisin Detroitiin ja kuoli keuhkosyöpään 2000. Bobby ja Dannis jäivät Burlingtoniin ja soittivat reggaebändissä.

2008 Bobby Hackneyn pojat Julian, Urian ja Bobby Jr. löysivät yllättäen isänsä ja setiensä vanhat nauhat yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja perustivat bändin, joka soitti Deathin musiikkia. 2008 Drag City Records julkaisi kaikki seitsemän Deathin kappaletta, jotka oli nauhoitettu 1975.

Deathin musiikki oli edellä aikaansa, bändi ennakoi punk-liikkeen nousua. Kukaan muu ei soittanut niin vuonna -73. Ennakkoasenteiden takia mustien rokkareiden asema oli vaikea. Mustien kuului soittaa Motownia eli funkia ja soulia. Jäsenet ansaitsevat tunnustusta visionääreinä. Levy oli todella edistyksellinen ja on käsittämätöntä, ettei sitä aikanaan julkaistu. Ne lojuivat varastossa kenenkään tietämättä ja julkaistiin 30 vuoden päästä. Lisäksi bändin tarina on aivan mahtava. Bändistä tehtiin dokumentti A Band Called Death 2012, joka on esitetty myös Yle Teemalla muutaman kerran.

 

 

 

Tätä levyä ei muuten ole Spotifyssa, mutta voit lainata sen kirjastosta. Katso levyn saatavuus täältä.

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy: Nick Curran and The Lowlifes: Reform School Girl

reform-school-girlMainelainen kitaristi ja satunnainen rumpali Nick Curran oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kiertää jo muutakin kuin tahkoa, ennen kuin hän perusti Lowlifes-yhtyeen 2008. Muutama kehuttu, mutta ei kovin suurta huomiota saanut soololevy 2000-luvun alussa oli joka tapauksessa johtanut kiinnitykseen Fabulous Thunderbirdsiin. Vaikka T-Birds ei enää ollut ehkä kulta-aikojensa vedossa eikä maineessakaan, toi kitaristin pesti kuitenkin Curranille kaivattua lisähuomiota.

Tämän kiinnityksen päätytyttyä Curran kokeili kavereidensa kanssa muutamaakin erilaista punk-viritystä, ennen kuin oli aika laittaa pystyyn oikea kunnon räkäinen rhythm & blues/rock’n’roll –ryhmä. Syntyi Nick Curran & The Lowlifes.

Lowlifesin debyyttialbumi Player! herätti jo kiinnostusta, mutta ei räjäyttänyt pankkia. Little Richard, Wynonie Harris, garagerock ja rockabilly kuitenkin kohtasivat jo tällä levyllä sulassa sovussa ja kiinnostusta herätellen.

Bändin toinen albumi Reform School Girl on kuitenkin se albumi, jolla Nick Curran teki nimensä tunnetuksi jälkipolville. Käsittämätön sekoitus röyhkeää 50-luvun torvi-r’n’b:tä, doowop-balladeita ja suoria bluesrockereita. Curran onnistuu ällistyttävässä tempussa: hän tekee vanhalta kuulostavia kappaleita, jotka kuitenkin ovat perusteltuja ja onnistuneita sävellyksiä – vaikka useimmiten täysin perinteisten kolmen soinnun varassa. Levyn kaksi lainabiisiä kertovat tasan missä mennään: Etta Jamesin Tough Lover on räväkkä aloitus ja loistavasti perinteistetty AC/DC-cover Rocker sen yhtä jykevä päätösraita.

Jo ennen Reform School Girlin julkaisua Curranilla todettiin suusyöpä. Syöpä saatiin kuitenkin hoidoilla kuriin ja The Lowlifes pääsi kunnolla kiertueelle. Suomeenkin ehdittin: meikkaavat, pitkänahatakkiset, laittomien piristeiden perään kyselevät muusikot taisivat olla melkoinen ihmetys konservatiivisemmalle billyskenelle.

Seuraavana vuonna Nick Curranin suusyöpä kuitenkin uusiutui ja hoidoista huolimatta superlahjakkuuden ura päättyi lopullisesti 6.10.2012, vain 35-vuotiaana.

Jyrki Mäkelä

Varaa Reform School Girl tästä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Jay Reatardin kuolemasta viisi vuotta – muistonäyttely Turun musiikkikirjastossa

Jay Reatardin (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) kuolemasta viisi vuotta.

Everything I do is motivated by the fear of running out of time.”

Jay Reatard, oik. Jimmy Lee Lindsey Jr. (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) oli yhdysvaltalainen garagepunk/-artisti.

Jo teini-ikäisenä uransa Memphisissä aloittanut ja nopeasti ilmiöksi muodostunut Lindsey ehti levyttää valtavan määrän musiikkia. Eri kokoonpanojen  (mm. Lost Sounds, Reatards, Nervous Patterns, Terror Visions, Bad Times, Final Solutions), kanssa häneltä julkaistiin 18 albumia, 41 singleä ja joukko kokoelmia, joille hänen pienmerkeillä julkaistuja 7-tuumaisia singlejään ja demojaan oli koottu.

15-vuotiaana Linsey lähetti demon ihailemansa Oblivians-yhtyeen jäsenen ylläpitämälle Goner-levymerkille saaden levytyssopimuksen. Lindsey sai Obliviansin jäseniltä apua ensimmäisen levynsä äänittämisessä joka julkaistiin Reatards-yhtyeen nimissä, vaikka tässä vaiheessa ainoastaan hän itse oli ainoa jäsen, Ramonesin ja Obliviansin hengissä Lindey myös omaksui taiteilijanimen Jay Reatard.

Reatardin musiikkia leimasi paitsi aggressiivisuus, niin myös garagevaikutteet, jotka näkyivät mm. tuotannollisesti, osittain koska Jay ei halunnut odottaa inspiraationsa kanssa studioon asti ja äänitti paljon kotonaan. Toisaalta hän osuvasti vertasi tuotantoaan autenttisuuteen ja käsityöhön musiikkiteollisuuden sijaan sanoen:

“I’m not trying to be low fidelity,” he added. “I’m trying to be handmade. You don’t go into a bakery and say, ‘That apple pie is handmade, that’s a “lo-fi” pie.’ You realize the crust looks a little rough around the edges, it looks like somebody’s grandma made this, and all of a sudden it’s comforting.” 

Jay Reatardin musiikki on pääosin erittäin tarttuvaa, lähes kaikissa kappaleissa on tarttuvia koukkuja ja esim. Lost Soundsin syntetisaattoripunk voisi hidastettuna käydä 80-luvun uuden aallon hiteistä. Hänen viimeiseksi jäänyt levynsä Watch Me Fall oli jo rauhallisempi, levyä pidettiin yleisesti hänen astinlautanaan menestykseen, mutta valitettavasti hän menehtyi ennen kuin suuri yleisö ehti hänet löytää. Mikä saattaa tosin olla parempi, kun miettii hänen lausumaansa:

“If I ever get to the point where I can get the entire world to adore me, I’m done, because my whole game is me against the world. If too many people are into it, fuck, it just might kill it.”

Jay Reatard esiintyi Suomessa Nosturissa maaliskuussa 2009. Esitys oli varsin mieleenpainuva kokemus. Äärimmäisen vauhdikkaat sovitukset ja räjähtävää energiaa.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle on koottu näyttely jossa on lainattavissa paitsi Reatardin tuotantoa, myös muuta uudempaa yhdysvaltalaista punk-musiikkia.

Antti Impivaara

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Viikon levy: The Cramps – Songs The Lord Taught Us

Songs the Lord Taught Us

”Jokaisesta isosta kaupungista tällä planeetalla, ja erityisesti kaupungeista, joissa lukuisia alakulttuureja edustavat nuoret käyvät ulkona bailaamassa, löytyy klubi. Klubi on nimetty tyyliin Born Bad tai It Came from Outer Space tai Voodoo Lounge tai Untamed Youth. Siellä soitetaan 50-luvun rock’n’rollia, 6o-luvun punk rockia ja kitschiä mambopopsleazea ja pojat ja tytöt ovat pukeutuneet upeisiin mutaatioihin vintage-asuista ja itsetehdyistä gootti-pvc –kuteista. Bettie Page-, Mamie Van Doren– , Elvis-, Russ Meyer– ja Vampira –julisteet ja elokuvat hoitavat visuaalisen lavastuksen, ja mahtava viattoman pervoilun ilmapiiri vallitsee. Ja nuo pojat ja tytöt, olivatpa he tarpeeksi vanhoja tajuamaan sitä tai eivät, elävät nuo muutamat tunnit talossa jonka rakensi The Cramps.”  – The Stool Pigeon, 2006.

Kun Erick Purkhiser ja Kirsty Wallace tapasivat Kaliforniassa vuonna 1972, he tuskin osasivat aavistaa minkälaisen maailmanlaajuisen kultin vanhemmat heistä myöhemmin tulisi. Mutta selkeä visio siitä mitä he halusivat heillä jo oli. He halusivat yhdistää 50-luvun rockabillyn maanisen hulluuden, garage rockin fuzz-kitarat, Iggy & The Stoogesin lavashow’n ja kaiken mahdollisen parhaan b-kulttuurin elokuvista ja sarjakuvista kioskikirjallisuuteen. Neljä vuotta myöhemmin unelma oli toteutumassa, sen nimi oli The Cramps ja Erick ja Kirsty tunnettiin jo uusilla nimillä Lux Interior ja Poison Ivy Rorschach.

Vaikka syntymässä olleeseen punkrockiin The Crampsiä yhdisti oikeastaan vain hillitön energia, jo se riitti liittämään bändin yhteen CBGB-skenen kanssa. Hurjat keikat toivat paikalle levy-yhtiöt ja pian yhtye löysikin itsensä allekirjoittamassa sopimusta I.R.S-merkin kanssa. Paria timanttista singleä ja legendaarista Gravest Hits– minialbumia myöhemmin olikin vuorossa oikea debyyttialbumi.

The Cramps halusi Songs The Lord Taught Us –levyään varten täydelliset olosuhteet ja niinpä tuottajaksi valittiin Memphisin oma huurupää, Box Tops– ja Big Star –yhtyeistä tuttu Alex Chilton ja äänityspaikaksi totta kai Sun Recordsin legendaarisen pomomiehen uusi studio Sam C. Phillips Recording Studio Memphisissä.

Lopputuloksen on täytynyt ilmestyessään vuonna 1980 kuulostaa vielä paljon sekopäisemmältä kuin nyt. Kiihkeät rockabilly-rytmit, Poison Ivyn ja kakkoskitaristi Bryan Gregoryn fuzz-kitarat ja kaiken päälle sekopäisenä huutava, vaikertava, huokaileva ja läähättävä Lux Interior. Rockabilly ei ollut koskaan kuulostanut ihan tältä. Omien biisien kuten Garbageman, I Was a Teenage Werewolf, Mystery Plane ja Zombie Dance tematiikkakaan ei ihan vastannut perinteistä poika-tapaa-tytön koulutansseissa –ilmaisua. Tyyliin sopivia lainakappaleita saatiin niin 60-luvulta Sonicsilta (Strychnine), rockabilly-sankari Johnny Burnettelta (Tear It Up), kuin muinaisesta, bändille kuin nenä päähän sopivasta Fever –klassikosta.

The Cramps teki vielä muitakin klassikko-albumeita, ennen kuin meno alkoi hyytyä Stay Sick! –levyn (1990) jälkeen.  Poison Ivy ja Lux ja alati vaihtuva rytmisektio jaksoi myös kiertää maailmaa uskomattoman rajujen keikkojen merkeissä aina vuoteen 2006 asti. Luxin yllättävä kuolema sydänsairauteen 4.2.2009 päätti paitsi The Crampsin ainutlaatuisen uran, myös yhden aikamme hienoimmista rock’n’roll-rakkaustarinoista, jättäen Poison Ivyn leskeksi.

Kuten alun lainauksesta voi päätellä, The Crampsin merkitystä nykypäivän rock’n’roll-kulttuurille ei voi koskaan liiaksi korostaa. B-luokan kauhuleffat, Bettie Page, roskabilly, cocktail kitsch, jungle exotica, kokonainen yleismaailmallinen tyyli, kulttuuri ja visuaalisasenteellinen estetiikka olisi voinut jäädä syntymättä ilman kahden ohiolaisen vankkumatonta näkemystä, uskoa ja asennetta. Nykybändeistä kaikki psychobilly-yhtyeet ja valtaosa garageyhtyeistä, Jon Spencer Blues Explosion ja White Stripes olisivat jääneet syntymättä ilman The Crampsia.

31 vuotta ilmestymisensä jälkeen Songs The Lord Taught Usia kuvaa paremmin kuin koskaan sen alaotsikko File Under: Sacred Music.

Jyrki Mäkelä

Varaa teos Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Viikon levy