Joni Mitchell 70 vuotta – Raision kirjaston levynkansinäyttelyn ja artikkelisarjan toinen osa

Joni Mitchell (osa 2, vuodet 1974 – 1980)

Court And Spark

Vuoden 1974 mestariteosta Court and Spark  ja livetuplaa Miles of Aisles seurasi Joni Mitchellin uralla seuraavana vuonna ilmestynyt The Hissing of Summer Lawns. Levyn kansitekstissä Mitchell kuvaa albumiaan kokonaistaideteokseksi, joka koostuu kansitaiteesta, musiikista, lyriikasta ja sattumista. Tämä määritelmä pätee varmasti hänen koko tuotantoonsa. The Hissing of Summer Lawns –levyn avaava In France They Kiss On Main Street on vielä läheistä sukua Court and Sparkin tunnelmalle. Muuten sen sisällöstä voi aistia laulaja/lauluntekijän yhä kasvavan kiinnostuksen jazzmusiikkia kohtaan. Mitchelliä ei todellakaan voi moittia varman päälle pelaamisesta, sillä niin selvää tyylinmuutosta uusi albumi merkitsi edelliseen verraten. Tässä tyylin muutoksessa häntä avustivat muun muassa L.A. Express –yhtyeen Robben Ford (kitara), Max Bennett (basso), John Guerin (rummut) ja Victor Feldman (piano). Sen sijaan saksofonisti Tom Scott ei ollut enää tällä levyllä mukana. Taiteellisesti kunnianhimoinen albumi sai ilmestyessään erittäin ristiriitaisen vastaanoton.

The Hissing of Summer Lawns

Vuonna 1976 ilmestynyt Hejira-albumi on Mitchellin uran kirkkaimpia helmiä ja hänen jazz-kautensa ehdoton pääteos. Joni Mitchell oli kulkenut pitkän tien esikoislevynsä folkista vähintäänkin omaehtoiseen ja omaperäiseen Hejiraan, joka vangitsee kuulijansa taianomaisella tunnelmallaan. Tämän levyn myötä alkoi Mitchellin ja Weather Report –yhtyessä vaikuttaneen sähköbassovirtuoosi Jaco Pastoriuksen yhteistyö. The Hissing of Summer Lawns ja eritoten Hejira nostivat Joni Mitchellin mestariluokkaan, jossa hänellä ei ollut montaakaan varteenotettavaa kilpailijaa.

Hejira

Itse asiassa Hejiralla Mitchell nosti riman jo niin korkealle, että vuonna 1978 ilmestynyt Don Juan´s Reckless Daughter kuulosti väkisinkin hajanaisemmalta, varsinkin kun kyseessä oli tupla-albumi. Vuoden 1979 Mingus-albumi puolestaan merkitsi lopullista siirtymää jazziin, kun Joni Mitchell alkoi kirjoittaa tekstejä säveltäjä/basisti Charles Minguksen (1922 – 1979) melodioihin. Lopputulosta täydensi Mitchellin kaksi omaa sävellystä. Hän on myöhemmin todennut levyntekoprojektista, että siinä aiemmin vain varpaitaan jazzissa liottanut nainen paiskattiin yllättäen äkkisyvään. Levy herätti ristiriitaisia tunteita sekä rock- että jazzpiireissä.

Don Juan’s Reckless Daughter

Jos Mingus tuntui vaikeasti lähestyttävältä, samaa ei voi sanoa vuonna 1980 ilmestyneestä Joni Mitchellin jazz-kauden päättäneestä Shadows and Light -livetuplasta. Loistavan yhtyeensä Jaco Pastorius (basso), Don Alias (rummut), Pat Metheny (kitara). Lyle Mays (koskettimet) ja Michael Brecker (saksofoni) kanssa Joni Mitchell lähti vuosien tauon jälkeen kiertueelle, jolta äänitetty konserttitaltiointi on epäilemättä yksi kaikkien aikojen parhaista livealbumeista.

Shadows and Light

Joni Mitchellin myöhemmästä, 1980-luvun rock-vaikutteisesta vaiheesta ja 1990-luvulla alkaneesta folk-jazz –tyylistä tekee tarkempaa selkoa Turun musiikkikirjaston Tuomas Pelttari sarjamme kolmannessa osassa.

Altti Koivisto

Joni Mitchell 70 vuotta – Turun uusi levynkansinäyttely ja artikkeli 1974–1980

Joni Mitchell

osa 2, vuodet 1974–1980

Kanadalainen laulaja-lauluntekijä ja taiteilija Joni Mitchell täyttää tänään marraskuun 7. päivänä 70 vuotta. Musasto juhlistaa artistia artikkelien ja levynkansinäyttelyjen sarjalla, joka toteutetaan yhteistyössä Raision ja Turun pääkirjastojen kanssa. Jatko-osia on luvassa joulukuussa 2013.

Turun musiikkikirjaston näyttely 1974–1980

Laulaja-lauluntekijän merkkipäivän kunniaksi Turun pääkirjastossa on esillä levynkansinäyttely 1974–1980. Sarja Mitchellin elämäntyöstä alkoi Musastossa Altti Koiviston artikkelilla vuosista 1968–1974. Varhaisimmat levytykset ovat esillä Raision musiikkiosastolla.

Turussa on 7.11.2013 alkaen esillä kuusi albumia. Levyt ovat Tuomas Pelttarin kokoelmasta. Näytteillä ovat

° Court And Spark 1974

° The Hissing Of Summer Lawns 1975

° Hejira 1976

° Don Juan’s Reckless Daughter 1977

° Mingus 1979

° Shadows And Light 1980

Olennaista on kehittyä ja päästä eteenpäin

Joni Mitchell on tehnyt ennakkoluulottomia musiikillisia valintoja läpi vuosikymmenten. Hän on yllättänyt ja toisinaan shokeerannut kuulijoita – ennen kaikkea hän ei ole halunnut olla “vain” kaikkien tunnustama folklaulajatar. Mitchell on pitänyt kiinni myös kansitaiteen korkeasta tasosta. Taidemaalarin ja visuaalisen artistin jälki näkyy läpi koko tuotannon.

Yksi musiikillinen käänne ilmeni hieman ennen 1970-luvun puoliväliä. Mitchellin tuotannossa alkoi tuntua jazz ja uusi bändisoundi. Aluksi oli kyse keveistä viitteistä ja sovitusvalinnoista, jotka sytyttivät esimerkiksi Court And Sparkin kappaleita. Vain viisi vuotta myöhemmin Mingus oli jazzin ytimessä, ja livealbumi Shadows And Light oli sähköisen jazzbändin juhlaa. Seuraavassa tarkastellaan Joni Mitchellin albumeita 1974–1980.

Court And Spark 1974

Mitchellin vuoteen 1974 päivitetty soundi onnistui kenties maukkaimmin klassikkoraidalla Help Me. Rakastajan vetovoimaa kuvaava tunnelma on niin kiihtynyt, että korvat alkavat punottaa. Yhdysvaltalainen Prince osoitti näyttävästi kunnioitusta Mitchellin suurinta singlehittiä kohtaan raidalla The Ballad Of Dorothy Parker (1987). Ja korvat punottavat edelleen.

Court And Sparkilla on muitakin tarinoita rakkaudesta, naiseudesta ja ulkonäköpaineista: The Same Situation, People’s Parties ja Car On A Hill ovat täynnä tarkkaavaisia havaintoja. Free Man In Paris muistuttaa viiltävää kitkeränsuloisuutta à la Randy Newman. Avoin tilitys vetoaa. Nimikappale kertoo miten rakkaus toimii:

– Love came to my door
With a sleeping roll and a madman’s soul
He thought for sure I’d seen him
Dancing up a river in the dark
Looking for a woman to court and spark.

Bändisvengi on tarkasti sovitettua, mutta lopputulos on orgaaninen. Tämä on The L.A. Expressin muusikoiden ansiota: John Guerin (rummut), Max Bennett (basso) ja Larry Carlton (kitara). Yhtyeen puhallinsoittaja Tom Scott on paitsi olennainen soundin kannalta, myös huippuluokan sovittaja. Yhdessä Mitchellin kanssa orkestroitu pitkä Down To You on häikäisevä.

Court And Spark on ilman muuta Mitchellin helpoiten lähestyttäviä levyjä. Viekoitteleva soundi oli myös astetta kaupallisempi. Albumi nousi Mitchellin eniten myydyksi.

Joni Mitchell and The L.A. Express: Miles Of Aisles 1974

Mitchell ensimmäinen livetupla ilmestyi loppuvuodesta 1974. Miles Of Aisles on lämmin dokumentti Mitchellin taiteesta ja hänen yhtyeensä The L.A. Expressin yhteistyöstä. Mitchell on rento, naurahteleva ja yleisön kanssa luontevasti kommunikoiva Lady. Korkeatasoinen repertuaari on valittu harkiten. Kenties hieman yllättäen edeltävältä studioalbumilta on mukana vain People’s Parties.

Miles Of Aisles palaa aikaan ennen hittialbumia Court And Spark. Mitchellin rinnalla soittaa levynkanteen kreditoitu The L.A. Express, ja uudet sovitukset ovat erinomaisia. Kantrahtava You Turn Me On I’m A Radio keinuu kuin Eagles. Rainy Night House ja erityisesti ultrasvengaava Woodstock nousevat bändin kanssa elähdyttäviin sfääreihin.

Sooloesityksistä nousee yli muiden herkkä ja yhtä aikaa liki rupisen tuntuinen A Case Of You. Mitchellin lämpimästi esittelemä Circle Game tuntuu happeningiltä. Albumin lopuksi kuullaan ennenjulkaisemattomat biisit Jericho ja Love Or Money.

Joni Mitchellin livebändi The L.A. Express 1974:
Tom Scott: puhallinsoittimet
Max Bennett: basso
John Guerin: rummut
Robben Ford: kitara
Larry Nash: piano

The Hissing Of Summer Lawns 1975

Yhteistyö Mitchellin ja The L.A. Expressin huippumuusikoiden kanssa syveni entisestään. Musisointi lähenee täydellisyyttä. Taianomainen Edith And The Kingpin on ehkä kirkkain esimerkki uudenlaisesta raukeudesta. Vähäeleinen yhtyesoitto antaa loistavalle sävellykselle vain sen mitä tarvitaan. Bändisoiton keinuntaa ja viipyileviä, pitkiä säveliä, yhtä ja samaa ekstaasia.

The Hissing Of Summer Lawns on yksi Mitchellin kiistattomista klassikoista, mutta ei enää artistin helpoiten omaksuttavaa tuotantoa. Eklektisempi suunta on hänen omansa, ilman kompromisseja. Esimerkiksi Don’t Interrupt The Sorrow olisi voinut olla sovitukseltaan suorempi, mutta riskialttius on Mitchellin voima. Tietty arvaamattomuus on se jokin, kaiken muuttava lisäelementti. Myös vokalistina Mitchell on varmempi kuin koskaan.

Hejira 1976

Hejira on mitä todennäköisimmin Mitchellin suurin klassikkoalbumi. Taiteellinen suvereniteetti on kiistämäton. Pitkät polveilevat tarinat nivoutuvat vaivatta laulumelodioihin ja Mitchellin ilmiömäiseen kitaransoittoon. Levyn tunnelma on henkevä ja henkilökohtainen. Hejiran edessä nöyrtyy joka kerta.

Albumin yleisilme on riisutumpi kuin The Hissing Of Summer Lawns antoi odottaa. Kitarat ja Jaco Pastoriuksen basso hallitsevat instrumentaatiota. Mitchellin akustisen rinnalla helkkyy kitaristi Larry Carlton. Heidän yhteistyönsä on kauneimmillan raidalla Amelia. Lopputulos on unohtumaton klassikko, yksi koko 1970-luvun merkkiteoksista.

Valitettavasti suuri yleisö vieraantui vähitellen Mitchellin tuotannosta. Myyntiluvut laskivat 1970-luvun loppupuolella, samalla kun Mitchell teki haastavampaa musiikkia.

Don Juan’s Reckless Daughter 1977

Irrotteleva Don Juan’s Reckless Daughter on haastava, mutta palkitseva kokonaisuus. Tupla-albumilla päästään paikoin ilmaisuun, joka on yhtä seikkailua. Rajattomuutta, letkeyttä, etnosävyjä – irtonaista musiikkia, jossa ei kaideta riskejä. Aivan kaikki riskit eivät tuota täyttä tyydytystä. Ensimmäinen levypuolisko ei nouse aivan korkeimpaan lentoon. Esimerkiksi Talk To Me on hauska, mutta voisi olla hieman valmiimpi.

B-puoli nostaa rimaa korkealle: Paprika Plains ottaa koko levypuoliskon. Komeasti sovitettu suurteos on juhlaa, joka yltyy yhä vain korkeammalle. On mahtava hetki, kun finaaliin tulee pitkän kehittelyn jälkeen mukaan koko bändi: rumpali John Guerin on ilmiömäinen, samoin fonisti Wayne Shorter. Loppuminuutit olet todellisen täyttymyksen ääressä.

Otis And Marlena ylsi 25 vuotta myöhemmin albumin Travelogue avausraidaksi. Hilliton The Tenth World toimii. D-puolen täysin vastustamaton nimikappale ja Off Night Backsteet tuovat muistumia Hejiralta. Basistiguru Jaco Pastoriuksen (1951–1987) kosketus tuntuu lämpimämmältä kuin koskaan.

Mingus 1979

Yhdysvaltalainen jazzbasisti ja säveltäjä Charles Mingus kuoli tammikuussa 1979. Mingus oli tehnyt Mitchellin tulevalle levylle muutamia sävellyksiä, Mingusin rungon – ja albumi ilmestyi seuraavana kesänä. Kokonaisuus on herkkä jazzlevy, jonka on sekä harras että hauras – kuitenkaan huumoria unohtamatta.

Laulaja-lauluntekijän omat sävellykset God Must Be A Boogie Man ja maaginen The Wolf That Lives In Lindsey kulkevat saumattomasti mukana. Lisäksi useat puhutut katkelmat biisien välissä toimivat erittäin hyvin. Albumin intensiteetti hypähtää hätkähdyttävästi yli asteikon, kun Charles Mingus on itse äänessä.

Mitchell kertoo albumin sisäsivulla levynteon vaiheista. Säveltäjä ehti ennen menehtymistään kuulla valmiin musiikin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Mitchell on varma, että Mingusin kuoleman jälkeen valmiiksi saatu God Must Be A Boogie Man olisi saanut maestron hekottamaan.

Shadows And Light 1980

Jos Mingus tuntuu vaikeasti lähestyttävältä, niin Shadows And Light voi olla avuksi. Vuonna 1980 julkaistu livealbumi on kuin hybridi, joka tuo Mitchellin haastavinta tuotantoa esiin rennosti. Bändi on kertakaikkiaan fantastinen. Kitaristi Pat Metheny on niin luonteva, että Pat’s Solo on kokonaisuutta täydentävä elementti, ei rasittava egotrippi.

Hejiralta  on mukana ansaitusti viisi raitaa: Coyote, Amelia, maaginen Furry Sings The Blues, nimikappale sekä liki sekopäisen intensiivisen sovituksen saanut Black Crow. Lopuksi kuullaan mestarillinen Woodstock. Livetupla on täynnä valoa ja varjoa.

Joni Mitchell livenä 1979:

Michael Brecker: saksofoni
Jaco Pastorius: basso
Don Alias: rummut
Pat Metheny: kitara
Lyle Mays: kosketinsoittimet
The Persuasions: laulu

***

Tuomas Pelttari

Joni Mitchell 70 vuotta – levynkansinäyttelyjen sarja alkaa Raision musiikkiosastolla

Joni Mitchell

osa 1, vuodet 1968–74

Marraskuun 7. päivänä 70 vuotta täyttävä kanadalainen Joni Mitchell (Roberta Joan Anderson) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä laulaja/lauluntekijöistä, jonka tuotanto eri tyylikausineen on todellinen aarrearkku. Raision kirjaston musiikkiosasto huomioi merkkipäivän Mitchellin folk- ja folkrock-kausiin keskittyvällä levynkansinäyttelyllä 4.11.2013 alkaen. Vielä saman viikon aikana Turun pääkirjaston musiikkiosastolla Joni Mitchell –teema saa jatkoa levynkansinäyttelyllä, joka kertoo laulajattaren jazz-kauden tuotannosta. Mitchellin merkittävyyden ja laajan tuotannon huomioiden näyttelyt saavat jatkoa kummassakin kirjastossa joulukuussa. Näyttelyjen mielenkiintoa on omiaan lisäämässä se, että Joni Mitchell on myös kuvataiteilija, joka on suunnitellut itse suurimman osan levynkansistaan.

Song To a Seagull

1960-luvun alkupuolella folkmusiikki oli Amerikassa erittäin suosittua, ja se sai Torontoon asettuneen nuoren Joni Mitchellin kokeilemaan siipiensä kantavuutta paikallisilla folk-klubeilla. Vuosikymmenen puolivälissä Mitchell siirtyi Yhdysvaltain puolelle ensin Detroitiin ja pian New Yorkin Greenwich Villageen alkaen saada mainetta lahjakkaana lauluntekijänä. Tästä vaiheesta on paras esimerkki sävellys Both Sides Now, josta Judy Collinsin levyttämänä tuli valtaisa hitti. Laulusta on sittemmin tullut amerikkalaisen folkin klassikko, josta on tehty lukemattomia coverversioita. Joni Mitchellin esittämänä se kuullaan hänen kakkosalbumillaan Clouds.

Clouds

Nuoren laulajattaren itsenäinen ura käynnistyi vuonna 1968 ilmestyneellä esikoisalbumilla Song To A Seagull, jonka tuotti David Crosby. Tämän hienon folklevyn pääosissa ovat Joni Mitchellin laulu ja akustinen kitara. Lauluteksteille on ominaista vahva omaelämäkerrallisuus. Omien henkilökohtaisten tuntojen ripittäjänä Mitchelliä on sittemmin usein verrattu Jackson Browneen. Vuonna 1969 ilmestynyt albumi Clouds on musiikilliselta toteutukseltaan edeltäjänsä kaltainen Mitchellin soittaman akustisen kitaran ollessa jälleen pääsoitin. Levyn tunnetuimpia lauluja ovat jo edellä mainittu Both Sides Now sekä Chelsea Morning, joka on tarttuva ylistyslaulu suurkaupungin aamulle. Tämän hienon laulun ovat suomeksi tulkinneet tuoreeltaan Anki ja myöhemmin Liisa Tavi nimellä Kaupungin aamu, johon Hector on tehnyt tekstin.

Ladies Of The Canyon

Kahden musiikillisilta keinoiltaan pelkistetyn folklevyn jälkeen Mitchellin tyyli muuttui kohti folkrockia vuonna 1970 ilmestyneellä LP:llä Ladies Of The Canyon, jonka tunnetuimmat laulut ovat Woodstock ja Big Yellow Taxi. Tämän levyn myötä Mitchellin ura lähti toden teolla lentoon ja Kaliforniaan asettuneesta laulajattaresta tuli rocktähti, kaikkien tuntema Laurel Canyonin ykköslady.

Blue

Mitchell ei kuitenkaan viihtynyt tähden roolissaan. Pian LP:n ilmestymisen jälkeen hän päätti repäistä itsensä irti musiikkibisneksestä lähtien kiertämään ystäviensä kanssa maailmaa. Hän palasi julkisuuteen vuonna 1971 julkaistulla loistavalla Blue-albumillaan, jolla häntä avustivat Stephen Stills (basso ja kitara), James Taylor (kitara), Sneaky Pete Kleinow (steel-kitara) ja Russ Kunkel (rummut). Levyltä, jonka tunnelmat vaihtelevat hitaista balladeista menevämpiin sävellyksiin, on mahdoton tehtävä nostaa muiden yläpuolelle joitakin sävellyksiä. Levyn kaikki kymmenen laulua muodostavat mestarillisen kokonaisuuden, kenties Mitchellin loisteliaan uran parhaan.

For The Roses

Seuraavana vuonna ilmestynyt For The Roses oli jälleen taattua laatutyötä sisältäen singlehitin You Turn Me On I´m A Radio. Muita Mitchellin viidennen albumin klassikkolauluja ovat muun muassa Cold Blue Steel And Sweet Fire sekä Woman Of Heart and Mind. Aivan liian usein tämä hieno levy kuitenkin unohdetaan arvioitaessa Joni Mitchellin tuotantoa. Vuoden 1974 alkupuolella julkaistulla Mitchellin uran parhaimpiin kuuluvalla Court And Spark -LP:llä kaupallisuus ja taiteellisuus löivät kättä. Loistavat arvostelut saanut albumi muodostui myös Joni Mitchellin uran suurimmaksi myyntimenestykseksi. Levyltä irroitetusta singlestä Help Me tuli puolestaan Mitchellin uran ensimmäinen ja ainoa TOP 10 –hitti Yhdysvalloissa. Laulajattaren tulevaa uraa ajatellen merkillepantavaa oli, että levyllä oli jo selviä jazzvaikutteita. Saman vuoden lopulla Tom Scottin johtaman The L.A. Express –yhtyeen kanssa tehdyllä live-tuplalla Miles Of Aisles Mitchell palasi kuitenkin vielä kerran folk- ja folkrock-kausiensa lauluihin.

Court And Spark

Joni Mitchell ei halunnut jäädä paikoilleen turvaamaan saavuttamaansa suosiota, vaan hän halusi kehittyä ja vallata uusia musiikillisia alueita. Court And Spark –levy oli alku Mitchellin jazz-kauden tuotannolle. Siitä kertoo sarjamme toisessa osassa Turun musiikkikirjaston Tuomas Pelttari.

Altti Koivisto

Miles Of Aisles

Musasto suosittelee: Mette Juul

Tunnelmajazzin taitaja Mette Juul

Äskettäin Turku Jazz –tapahtumassa yleisönsä täydellisesti valloittaneen tanskalaisen Mette Juulin konsertti oli täysosuma. Tallinnassa vuonna 2007 voittamansa Nuorten artistien jazzkilpailun jälkeen Mette Juulin ura on ollut ansaitsemassaan myötätuulessa ja hän on tullut tunnetuksi esiintymisillään Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa. Suomalaista yleisöä hän on ihastuttanut aikaisemmin Turku Jazz –tapahtuman lisäksi Porin jazzfestivaaleilla ja Saariselän Kaamosjazzeilla. Tällä kertaa Mette Juul saapui Turkuun uuden yhtyeensä kera, jossa soittivat tanskalaiset huippumuusikot pianisti Peter Rosendahl, basisti Jesper Lundgaard, rumpali Janus Templeton ja trumpetisti Gerard Presencer.

Mette Juul on toistaiseksi julkaissut kaksi albumia Coming In From The Dark (2010) ja Moon On My Shoulder (2012), jotka ovat todellisia herkkupaloja tunnelmajazzista pitäville. Mette Juul on paitsi taitava tulkitsija myös lahjakas lauluntekijä. Omien laulujensa lisäksi hän tulkitsee lämpimällä ja kauniilla äänellään muun muassa Thelonius Monkin, Cole Porterin ja Joni Mitchellin tuotantoa. Erityisesti viimeksi mainitun jazzkauden levyjen vaikutus on ollut ilmeinen Mette Juulin laulajan uralle. Jos hänen debyyttialbuminsa oli vielä aavistuksen hajanainen yleistunnelmaltaan, on tuore levy ennen muuta ehjempi kokonaisuus tyylikeinonsa yhä paremmin hallitsevalta laulajalta. Mette Juul on ihastuttava löytö, jonka persoonallisen musiikin toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman laajalle.

Altti Koivisto

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti urastasi.

Mun nimi on Eva Louhivuori ja synnyin ja kasvoin Suomen Toscanassa, Jyväskylässä. Mun musiikkiura alkoi jo ihan pikkutyttönä, kun meidän koko perhe serkuista mummeihin soittaa ammatikseen. Olen toiminut laulajana muutamissa bilebändeissä, sitten Captain Cougarissa jonka kanssa tein ensimmäiset levyni. Laskin tuossa, että olen esiintynyt eri kokoonpanoissa yli kymmenessä maassa! (Etelä-Afrikka, Kenia, Kiina, Italia, Ranska, Yhdysvallat…)

Muutin 2008 Bostoniin opiskelemaan elokuva- ja teatterimusiikkia sekä laulua. Siellä tutustuin ranskalaiseen Manuun, jonka kanssa lähdimme reissaamaan Eurooppaa. Tästä reissusta meillä muodostui duo Eva & Manu, ja julkaisimme matkalauluista kootun debyyttialbumimme 17.8.2012! Julkaisijana toimii Warner Music Finland, joiden kanssa tein myös elämäni ensimmäisen levytyssopimuksen.

Matkan jälkeen 2011 esiinnyimme Ranskan suurimmassa TV-ohjelmassa Taratata, jossa jaoimme lavan Red Hot Chili Peppersin, James Morrisonin, Ed Sheeranin ja monen muun kanssa!

Levymme oli julkaisuviikolla Rumba-listan sijalla 1 ja Suomen virallisella listalla sijalla 8. Siellä levymme taitaa vieläkin heilua!

2. Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

Mulla tuo lukeminen on sellainen koko elämän kestävä projekti. Koitan aina tsempata itseäni lukemaan, mutta se tuntuu jotenkin hankalalta. Meillä on kiva kirjasto täällä Töölössä, ihan meidän naapurissa. Joskus hengailen siellä ihan muuten vaan, katselen levyjä, nuotteja ja muuta kirjallisuutta. Säännöllistä tuo hengailu ei kyllä ole.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Kyllä se on Spice Girlsien kaikkien aikojen viimeinen konsertti Hartwall Areenalla. Olin silloin aivan mieletön fani, ja tytöt täyttivät kyllä kaikki odotukseni! Muistan siellä 10-vuotiaana peruukki ja värikkäät vaatteet päällä miettineeni, että kyllä, minäkin haluan esiintyjäksi! Se oli mulle tosi tärkeä keikka juuri tuon oivalluksen takia.

4. Mitä mieltä olet kotikaupunkisi musiikkitarjonnasta ja -elämästä?

Helsinki on varmasti kokonsakin takia Suomen monipuolisimpia musiikkikaupunkeja, joten musiikkielämä on täällä todella aktiivista. Keikkapaikat on myös upeita, Club Liberte, Tavastia ja kaikki upeet pienet pubit ja baarit! Uusia juttujakin tulee koko ajan, esimerkiksi tuo Kulttuuriratikka on aivan upee! Viedään sitä musiikkia suoraan ihmisten luo, kirjaimellisesti.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Kukaan säveltäjä tai artisti ei mulla nouse Claude Debussyn yli. Joten häneltä suosittelen esimerkiksi Deux Arabesques.

Toisena suosittelen upean artistin ja säveltäjän Stingin levyä If on a Winter´s Night.

Viimeisenä mieleeni tuli Joni Mitchell. Meidän lähikirjastosta ei löytynyt mun lempilevyä Blue (Vaski-kirjastojen alueelta löytyy, toim. huom.), mutta löytyi Travelogue, jossa kuullaan Mitchellin kappaleita sinfoniaorkesterin säestämänä. Aivan upea plätty!

Toim. Petri Kipinä

Viikon levy: Jay Brannan – Goddamned

”If I could force you to love me, I would

you’d teach me not to be psycho, I, I know you could

give me one final chance, I’ll be good

never believed in love at first sight, but now I think I might”

(At first sight)

Ultra Bra lauloi tyttöjen välisestä ystävyydestä. Yhdysvaltalainen Jay Brannan laulaa miesten välisistä ihmissuhteista, rakkaudesta, kaipuusta ja parisuhdeongelmista. Niiden lisäksi hän tarkastelee kriittisesti mm. kykykilpailujen sekä uskontojen tarkoitusperiä. Albumin lyriikat ovat suoria ja rehellisiä sekä myös henkilökohtaisia. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, huumoria unohtamatta. Brannanin ääni on miellyttävä ja häntä on mukava kuunnella. Omia suosikkikappaleitani levyllä ovat kauniin ja pohdiskelevan nimikappaleen lisäksi Housewife, aloitusraita Can’t have it all sekä At first sight. Kaiken kaikkiaan Jay Brannanin debyytti on kaunis ja herkkä albumi.

Uransa alusta asti Brannan on promotoinut itseään ahkerasti sosiaalisen median avulla. Hän on ladannut YouTubeen useita videoita, joilla mies esittää omia kappaleitaan kitaralla säestäen. Toimintatapa on tuonut hänelle vakaan fanipohjan. Muina markkinointikanavina ovat toimineet MySpace sekä Blogspot. Miehellä on luonnollisesti myös omat Facebook -sivut. Debyyttialbumilla kitaravetoisissa kappaleissa soivat kauniisti myös sello, viulu sekä piano. Goddamned julkaistiin vuonna 2008 Jay Brannanin oman levy-yhtiön Great Depression Recordsin kautta. Tämän jälkeen hän on julkaissut kaksi albumia, joista kakkosalbumi In living cover saavutti jonkinlaista listamenestystäkin. Brannan on kokeillut uraa myös näyttelijänä. Tunnetuin rooli lienee elokuvassa Shortbus, jonka soundtrackilla julkaistiin kappale Soda shop.

Artistina Brannania on verrattu Rufus Wainwrightiin. Molemmat ovat toki laulaja-lauluntekijöitä mutta mielestäni Wainwright tekee asiat omalla tavallaan ja eri lailla kuin Jay. Vertauksen takana lieneekin molempien seksuaalinen suuntautuminen, jonka perusteella heidät niputetaan turhan herkästi samaan lokeroon. Brannan itse vertaa itseään naislaulajiin kuten Tracy Chapman ja Joni Mitchell. Liiallinen vertailu on mielestäni tässäkin tapauksessa turhaa ja jokaiseen artistiin tulisi keskittyä omana itsenään. Kuten jokaisen singer-songwriterin kohdalla ovat lyriikat tälläkin levyllä tärkeässä roolissa. Jay Brannan ei pelkää kertoa omaelämänkerrallisia tarinoita avoimesti maailmassa joka on vieläkin turhan kapeakatseinen.

Petri Kipinä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

Viikon levy on Thomas Dolbyn uusi albumi A Map Of The Floating City

Lisää Dolbya

Popin Outo Tiedemies teki Musaston Viikon levyn

Popmusiikin Eka Vekara on palannut! Thomas Dolbyn ensimmäistä albumia liki kahteenkymmeneen vuoteen on todella odotettu. Millaista jatkoa saavat Thomas Morgan Dolby Robertsonin klassikot The Golden Age Of Wireless ja The Flat Earth? Onko uusi levy parempi kuin Aliens Ate My Buick tai Astronauts & Heretics?

Syntsapopin maestron sädepistooli on edelleen ladattu tutuilla ammuksilla: syvältä kouraisevaa kaihoa, viipyileviä maisemia, kekseliäitä melodioita, sovituksia ja tuotannon draamaa.

Dolby on uudella levyllä vakuuttava alusta asti. Nothing New Under The Sun toimii kuten kaikki popvelhon viehättävästi keinuvat hitit: valmista kamaa mille tahansa vähän nivahtaneelle radiokanavalle. Aloitusraidasta tulee mieleeni Joni Mitchellin svengaava Good Friends, joka on Dolbyn tuottamalla albumilla Dog Eat Dog (1985). Ajatonta!

Massiivinen syntetisaattorimaisema ei kuitenkaan ole enää Dolbyn kovin juttu. Akustiset A Jealous Thing Called Love ja Road To Reno tuovat valoa ja energiaa, samoin hilpeä The Toad Lickers. Eeppinen 17 Hills voisi olla Dire Straitsin albumilta – kitaraa soittaakin Mark Knopfler.

Yksi avainbiiseistä on Oceanea, jonka vieraileva tähti on laulaja Eddi Reader. Kaunis melodia ja rakenne ovat niin hienovaraisia, että kappale aukeaa eteesi kuin tyhjästä. Ja niin se tapahtuu – kuin huomaamatta olet löytänyt musiikista jotain olennaista.

Dolby ei tietenkään saa enää nostetta 1980-luvun suurista hiteistä, kuten She Blinded Me With Science, Hyperactive! tai One Of Our Submarines. Artisti ottaa tämän huomioon riemastuttavasti eikä epäröi ottaa riskejä. Nothing New Under The Sun:

– You could have quit while you’re on top (I know, I know). There is no fool like a fool that don’t know when to stop.

Paluu popmusiikkiin ei ole välttämättä yksinkertaista. A Map Of The Floating City pitää Dolbyn ikään kuin piilossa hittilistoilta, uutta albumia kun ei myydä miljoonia. Hillitty menestys sopii kuitenkin hyvin, sillä albumin perimmäinen tunne on downshiftausta muistuttava harkinta: saavutat yhä vähemmän jos et hidasta tahtiasi. Pienestä kasvaa suurta. Myös musiikissa.

Tuomas Pelttari

 

Viikon levynä Joni Mitchell – Ladies Of The Canyon

Joni Mitchell/Ladies of the Canyon (1970)

 

 

Vuonna 1969 Joni Mitchell teki Woodstockin rockfestivaalista laulun kertoen niistä tunnoista, jotka vallitsivat amerikkalaisen nuorison keskuudessa. Hän ei itse esiintynyt Woodstockissa, mutta hänen laulussaan välittyi nuorison optimismi ja luottamus parempaan tulevaisuuteen. Laulu ylistää puolimiljoonaisen joukon yhteenkuuluvuutta, jonka edessä pommikoneet saavat  muuttua perhosiksi. Laulusta tuli hyvin suosittu muiden esittämänä.

Siitä tuli hitti englantilaiselle Matthew´s Southern Comfortille ja Yhdysvalloissa Jonin hyville ystäville Crosby, Stills, Nash & Youngille. Jonin oma tulkinta Woodstock-laulustaan ilmestyi hänen kolmannella huhtikuussa 1970 ilmestyneellä albumillaan Ladies Of The Canyon. Joni Mitchellin esittämänä laulu on tunnelmaltaan surumielinen sanojen toiveikkuuden vastapainona, sillä uuden sukupolven usko rauhaan, rakkauteen ja musiikin yhdistävään voimaan oli kokenut pettymyksen jo puolta vuotta myöhemmin Altamontin rockfestivaaleilla. Siellä järjestysmiehiksi palkatut Helvetin Enkelit olivat puukottaneet lavan edessä 18-vuotiaan mustaihoisen Meredith Hunterin kuoliaaksi Rolling Stonesien esiintyessä.

Ladies of the Canyon-LP:n ja siltä lohkaistun singlen Big Yellow Taxi myötä Mitchellin ura lähti lentoon. Los Angelesin savusumu antoi aiheen levyn kuuluisimpaan lauluun Big Yellow Taxi, joka lienee ensimmäisiä ympäristönsuojeluaiheisia lauluja rockmusiikissa. Mitchellin rempseä ja huumorilla höystetty aiheen käsittely poikkesi hänen tavanomaisesta tyylistään. Laulun sanoma meni joka tapauksessa perille saaden suuren suosion. Kanadassa kasvaneesta ja Kaliforniaan asettuneesta Mitchellistä oli tullut rocktähti.

Joni Mitchell ei kuitenkaan viihtynyt tähden roolissaan. Pian LP:n ilmestymisen jälkeen hän päätti repäistä itsensä irti musiikkibisneksestä lähtien kiertämään ystäviensä kanssa maailmaa. Ladies Of The Canyon-levyllä oleva laulu For Free kertoi hyvin ansaitsevan taiteilijan ja idealistisen katumuusikon vastakohtaisuudesta. Myös Mitchellin oma elämä oli lyhyessä ajassa muuttunut tuntemattomasta folklaulajasta kaikkien tuntemaksi Laurel Canyonin ykkösladyksi.

Mitchell palasi julkisuuteen kesäkuussa 1971 julkaistulla loistavalla Blue-albumillaan. Joni Mitchell kuului 1970-luvun alkupuolen amerikkalaisten laulaja-lauluntekijöiden aateliin Carole Kingin, Jackson Brownen, James Taylorin ja Carly Simonin ohella. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä paikoilleen, vaan halusi kehittyä ja vallata uusia musiikillisia alueita. Vuoden 1974 Court And Spark-levyn ja Miles Of Aisles-livelevyn jälkeen Mitchell lähti uudistamaan tyyliään jazzvaikutteisemmaksi. Siitä tuorein näyte on vuonna 2007 ilmestynyt Shine-albumi.

Altti Koivisto

CD-levy Ladies Of The Canyon on varattavissa Vaskista.

Myös LP-levy Ladies of the Canyon on varattavissa Vaskista.

 

Levynkansitaiteilijoita: Joni Mitchell

Joni Mitchell (s. 1943)

Kanadalainen laulaja-lauluntekijä Joni Mitchell on tehnyt paitsi upeita levyjä myös suunnitellut itse suurimman osan levynkansistaan. Itse asiassa Mitchell on viime vuosina siirtynyt yhä enemmän kuvataiteilijaksi.

(Kokonaisuus esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla tammikuussa 2011.)

Clouds

Hejira

Wild Things Run Fast

Chalk Mark In A Rainstorm

Ladies Of The Canyon