Turkulainen Svart Records on julkaissut uudelleen vinyylinä Radiopuhelimet-orkesterin historialliset kokopitkät K.O. (1990) ja Pian, Pian (1991). Varsinkin K.O. nauttii kulttisuosiosta eikä uudelleentuleminen ole haitaksi myöskään hermoja raastavalle ja aikoinaan välityöksi luonnehditulle Pian, Pian -kiekolle.
Oululainen Radiopuhelimet säilytti hämmästyttävän hyvin punkin energian ja keskisormella heristelyn 
Kansanturvamusiikkikomission muuttuessa 80-luvun lopulla Radiopuhelimet-kokoonpanoksi. Raaka ja repivä, suorastaan alkukantainen tundragarage jalostui jo toisen albumin kohdalla äärimmäisen häiritseväksi mutta pirun tehokkaaksi Stooges goes uusi aalto -kokemukseksi. Riku Mattila tarttui asiaan (Mikko Karmila miksasi) ja K.O.-levylle taltioitui autotallimaisen raaka ja kuiva soundi, joka kuulostaa riisutun tehokkaalta mutta varsinkin laulusoundin osalta puhutaan totaalisen kettumaisesta kiekosta.
Ajattele ja Viime yönä ovat tiukkuudessaan ja päällekäyvässä uhossaan suorastaan vaarallisen kuuloista materiaalia. Albumin ”hittibiisi” Tapio nykii ja potkii kuin uuden aallon jannut muutamia vuosia aikaisemmin. Kiekon nimibiisi on varsinainen sirkkelisirkus vaikka vauhdin osalta käytetään säätöruuvia. Kotimaisen ”vauhtimetallin” klassikko Iltatunnelmia sylkee ja pullistelee kuin Motörhead.
Karun sirkkelisoundin ja omissa svääreissä liikkuvan lyriikan lisäksi (varsinkin) vinyyliversion kruununa sädehtii (ja taidetta koteihin tuo) tyylikäs maalaus nimeltään Pidot, joka on bändin huutajan J.Mäen kotikokoelmista.
K.O. oli menestys – ”ainakin kehujen määrällä mitattuna”. Seuraava albumi Pian, Pian oli monen mielestä pettymys. Myös bändi on myöntänyt että ei oikein irronnut – homma meni väkinäiseksi. Kiekko on synkempi, ahdistavampi. Tuottaja Mattila halusi kovasointisen äänitystilan ja niinpä kiekkoa äänitettiin vanhassa teollisuushallissa. Hallikaiku kuuluu albumilta vieden mukanaan intiimiä keikkafiilistä. Viisumateriaali on hektisempää ja nykivämpää. Nahkajeesuksesta muodostui keikkojen ”soittakaa Paranoid” -toive mutta muuten meno on selkeästi suorempaa ja vähemmän kuulijaystävällistä.
Kaikesta huolimatta kiekko kuulostaa uutena versiona armon vuonna 2012 todella elinvoimaiselta. Kuiva kitarasoundi on suorastaa kolkko mutta todella käskevä. Vokaalit ovat paikoin turhankin esillä mutta kokonaisuus hyökkää kuin Pelle Miljoona -covereita veivaava Motörhead. Liekkileikit, Vauhdin hurmaa, En tiedä mikä se on mutta se on saanut minut (valtaansa) ovat suorastaan hypnoottisen raakaa höyläämistä. Jos rähinärokkia on kuitenkin tarkoitus soittaa, paskat hifistelysoundeista!
Toisella puoliskolla meno alkaa maistua hienoisesti toistolta mutta äänivalli iskee päälle kuin painajainen. Joose Ryti tapettiin tuntuu kuin nyrkkitappelulta, sana intensiivisyys saa uusia merkityksiä. Samat sanat voi lausua Pimeä juna -vyörytykselle. Mitta on täysi vaikuttaa reilummin indierockilta (verrattuna bändin tyypilliseen tundra-aggressioon).
Puheet Pian, Pian -albumin iskukyvyn puutteesta ja bändin uran ”aallonpohjasta” ovat rajusti liioiteltuja. Albumi on intensiivisyydessään suorastaan painostava kokemus. K.O. on selvästi hallitumpi tekele mutta Pian, Pian ansaitsee kättä todella kettuuntuneen asenteen tallentamisesta. Molempi parempi, sillä levyt ovat silkkaa elävää kotimaisen rähinärockin historiaa – näitä levyjä ei enää nykyään tehdä!
J.Kaunisto
Musasto 