Avainsana-arkisto: Radiopuhelimet

Uudelleenjulkaistu klassikko: Radiopuhelimet – Maalla

 maalla

Oululaisen rähinämoottori Radiopuhelimet onnistui vuonna 1992 julkaistulla Jäämeri-albumilla ulostamaan maailmaan kuivakkaan kulmikasta indie/avantgarderokkia, älykästä rähinää. Tosin ostavan kansan hämmennys oli suurta. Bändi jatkoi myös seuraavalla albumilla Riku Mattilan ja Mikko Karmilan valvovien korvien alla. Vuonna 1993 ilmestynyt Maalla soi riffivetoisena ja suoraviivaisena, paikoin psykedeelisena. Riffi on kuningas ja Svart Recordsin uudelleenjulkaisun saatesanoista (Jarno Mällinen) voi lukea riffien olleen jopa suuremmassa asemassa mutta Mikko Karmilan lopullinen miksaus käänsi kuulemma skebariffien ja vokaalisuorituksen painoarvot päälaelleen. Niinpä Mikko Karmila sorvasi osan miksauksista uudelleen.

Jynkytystä, vyörytystä, sähköistä jyystämistä, koleaa hypnoottisuutta –  Maalla-albumilla Radiopuhelimet luottaa mantramaiseen sirkkelisoundiin, joka tiukkuudessaan raastaa ja repii kuin tammikuinen viima. Vimmaiset riffipurkaukset Tänä iltana ja Lähiössä puristavat kuulijaa ruuvipenkkiin. 22 Pistepirkkomaisella syntikkaujelluksella raskautettu Kahvila Keidas on outo trippi – tundraindietä. Paha puoli, väkivaltaista räkägaragea. Levyn nimibiisi Maalla on kuin tundragaragesta innostunutta Röyhkää. Hei hei on harvinaisen ilkeä räkä-garage kettuilevalla vihapuheella varustettuna. Levyn loppupuolen pari psykedelialla kyllästettyä rutistusta valahtaa jo rasittavuuden puolelle.

Maalla ei soundien osalta yllä vastaavaan timanttiseen ajattomuuteen ja raakuuteen kuin bändin edellinen tuotos Jäämeri. Kitarasoundi on terävän kuivaa mutta kokonaissoundi puree kireämmin Jäämeri-albumilla. Levyltä on aistivinaan ristiriitaisuutta, toisaalta vahvasti riffivetoisen materiaalin ei ole tarkoituskaan saavuttaa kliimaksiaan ilmiselvien kertosäkeiden kohdalla. Svart Recordsin vinyylinä tapahtuvan uusintajulkaisun toivoisi leviävän mahdollisimman moneen kotiin. Nykypäivän kotimaisen angstirockin juuria johtaa suoraan myös Radiopuhelimet-orkesterin 90-luvun tuotantoon.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Kuukauden klassikko: Radiopuhelimet – Jäämeri

radiopuhelimet-jaameri-lp

Oululainen Kansanturvamusiikkikomissio muuntui vuonna 1986 Radiopuhelimet-kokoonpanoksi, johon laulajaksi saatiin Jyrki Mäkelä. Debyyttialbumi Rokkiräjähdys ilmestyi vuonna 1988. Seuraavalle levylle K.O. bändi sai mukaan taustavaikuttajiksi Riku Mattilan ja Mikko Karmilan. Punk-henkinen tundragarage, The Stooges goes uusi aalto, kääntyi kolmannella albumilla, Jäämeri,  kulmikkaammaan indie/avantgarderockin pariin. Varsinkin rumputyöskentelystä oli havaittavissa jopa jazz-henkistä levottomuutta. Vinyyliformaatissa uudelleenjulkaistun albumin saatesanoissa Jarno Mällinen kertoo tempojen laskeneen ja nykivän riffittelyn saaneen vaikutteita jazz-mestari Charles Mingusin tuotannosta. “Musa alkoi tuntua antoisan oudolta”. Kuulemma Se päivä -niminen kappale syntyi suoraan Mingusin Goodbye pork pie hat -teoksen innoittamana.

Kieltämättä vuonna 1992 julkaistu Jäämeri on edelleen hämmentävä kokemus. Nykivän levoton ulosanti unohtaa suorat viitteet punkin ja uuden aallon lokeroon. Kitaratyöskentely on kulmikasta ja repivää, jopa alastonta. Rumpalin free jazz -vaikutteita lainaileva työskentely on…mielenkiintoista. Bassolle on annettu suurempi rooli. Vokaaleissa on voimaa mutta ei vastaavaa pitelemätöntä aggressiota kuin bändin aikaisemmilla levyillä. Osittain viitteitä löytyy CMX:n suuntaan, paikoin selkeitäkin suuntaviivoja. Kuulemma levy löysi aikoinaan ystäviä jazz/avantgardetyypeistä, eikä ihme.  Jäämeri kuulostaa edelleen tuoreelta, bändi oli/on uuden ja kiihoittavan äärellä.

Riku Mattilan ja Mikko Karmilan säätäminä kiekon soundit ovat timanttia, edellä aikaansa. Yksittäisten soittimien luonteenpiirteet puskevat vahvasti esille. Varsinkin akseli basso-rumpu toimii hypnoottisella otteella. Kitaraan on löydetty todella kireän särisevää sirkkeliä. Kuuntele vaikka kuivan räyhäkkäät Seinät ja Edelläkävijä, jälki on sähköistä ja energistä. Levyn nimibiisi Jäämeri on suoraviivaisempana helpommin lähestyttävä tekele. Sadan tonnin rekka on kiekon omaperäisintä ADHD-riekkumista.  Jo mainittu Se päivä on suorastaan majesteettinen pala kotimaista rock-angstia.

Svart Recorsin julkaisema vinyyliversio ansaitsee viimeistään gatefold-kansien ansiosta korkeat suosituspisteet. Levy kuulostaa mainiolta. Bändin ulosanti on todella tiukkaa ja haastavaa, vimmaista. Kitarasoundiin on pakattu tuima annos jäämeren karua viimaa ja pistävyyttä. Jäämeri on älykkäiden rähinälevyjen kotimaista aatelia.

J.Kaunisto

Radiopuhelimet – Jäämeri YLE:n Elävässä Arkistossa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Viikon Levy: Radiopuhelimet-yhtyeen uusintajulkaisut K.O. ja Pian, Pian

Turkulainen Svart Records on julkaissut uudelleen vinyylinä Radiopuhelimet-orkesterin historialliset kokopitkät K.O. (1990) ja Pian, Pian (1991). Varsinkin K.O. nauttii kulttisuosiosta eikä uudelleentuleminen ole haitaksi myöskään hermoja raastavalle ja aikoinaan välityöksi luonnehditulle Pian, Pian -kiekolle.

Oululainen Radiopuhelimet säilytti hämmästyttävän hyvin punkin energian ja keskisormella heristelyn Kansanturvamusiikkikomission muuttuessa 80-luvun lopulla Radiopuhelimet-kokoonpanoksi. Raaka ja repivä, suorastaan alkukantainen tundragarage jalostui jo toisen albumin kohdalla äärimmäisen häiritseväksi mutta pirun tehokkaaksi Stooges goes uusi aalto -kokemukseksi. Riku Mattila tarttui asiaan (Mikko Karmila miksasi) ja K.O.-levylle taltioitui autotallimaisen raaka ja kuiva soundi, joka kuulostaa riisutun tehokkaalta mutta varsinkin laulusoundin osalta puhutaan totaalisen kettumaisesta kiekosta.

Ajattele ja Viime yönä ovat tiukkuudessaan ja päällekäyvässä uhossaan suorastaan vaarallisen kuuloista materiaalia. Albumin ”hittibiisi” Tapio nykii ja potkii kuin uuden aallon jannut muutamia vuosia aikaisemmin. Kiekon nimibiisi on varsinainen sirkkelisirkus vaikka vauhdin osalta käytetään säätöruuvia. Kotimaisen ”vauhtimetallin” klassikko Iltatunnelmia sylkee ja pullistelee kuin Motörhead.

Karun sirkkelisoundin ja omissa svääreissä liikkuvan lyriikan lisäksi (varsinkin) vinyyliversion kruununa sädehtii (ja taidetta koteihin tuo) tyylikäs maalaus nimeltään Pidot, joka on bändin huutajan J.Mäen kotikokoelmista.

K.O. oli menestys – ”ainakin kehujen määrällä mitattuna”. Seuraava albumi Pian, Pian oli monen mielestä pettymys. Myös bändi on myöntänyt että ei oikein irronnut – homma meni väkinäiseksi. Kiekko on synkempi, ahdistavampi. Tuottaja Mattila halusi kovasointisen äänitystilan ja niinpä kiekkoa äänitettiin vanhassa teollisuushallissa. Hallikaiku kuuluu albumilta vieden mukanaan intiimiä keikkafiilistä. Viisumateriaali on hektisempää ja nykivämpää. Nahkajeesuksesta muodostui keikkojen ”soittakaa Paranoid” -toive mutta muuten meno on selkeästi suorempaa ja vähemmän kuulijaystävällistä.

Kaikesta huolimatta kiekko kuulostaa uutena versiona armon vuonna 2012 todella elinvoimaiselta. Kuiva kitarasoundi on suorastaa kolkko mutta todella käskevä. Vokaalit ovat paikoin turhankin esillä mutta kokonaisuus hyökkää kuin Pelle Miljoona -covereita veivaava Motörhead. Liekkileikit, Vauhdin hurmaa, En tiedä mikä se on mutta se on saanut minut (valtaansa) ovat suorastaan hypnoottisen raakaa höyläämistä. Jos rähinärokkia on kuitenkin tarkoitus soittaa, paskat hifistelysoundeista!

Toisella puoliskolla meno alkaa maistua hienoisesti toistolta mutta äänivalli iskee päälle kuin painajainen. Joose Ryti tapettiin tuntuu kuin nyrkkitappelulta, sana intensiivisyys saa uusia merkityksiä. Samat sanat voi lausua Pimeä juna -vyörytykselle. Mitta on täysi vaikuttaa reilummin indierockilta (verrattuna bändin tyypilliseen tundra-aggressioon).

Puheet Pian, Pian -albumin iskukyvyn puutteesta ja bändin uran ”aallonpohjasta” ovat rajusti liioiteltuja. Albumi on intensiivisyydessään suorastaan painostava kokemus. K.O. on selvästi hallitumpi tekele mutta Pian, Pian ansaitsee kättä todella kettuuntuneen asenteen tallentamisesta. Molempi parempi, sillä levyt ovat silkkaa elävää kotimaisen rähinärockin historiaa – näitä levyjä ei enää nykyään tehdä!

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy