Woodstockiin Naantalin kirjastosta
Naantalin vanha kirjasto sijaitsi Humpin talossa. Julkisivu oli tyylikäs. Kuva: Naantalin museo.
1960- ja 1970-lukujen vaihteen Naantali oli runsaan 5000 asukkaan pikkuruinen kaupunki. Turku oli toki lähellä, mutta sinne ajettiin linja-autolla vasta kun oli uskallusta ja omaa rahaa taskussa. Siihen asti oltiin vaan Naantalissa. Vapaa-ajanviettomahdollisuuksia tarjoutui runsaasti eri urheilulajien parissa ja sen lisäksi pääsi 15 vuotta täytettyään nuorisotalolle parina iltana viikossa soittamaan uusia LP-levyjä (vinyyleiksi niitä alettiin kutsua paljon myöhemmin) ja pelaamaan pingistä.
Vanha kirjastotalo lumosi
Ja sitten oli Kirjasto. Ja siellähän me kävimme joka päivä ja parhaimpina viidesti. Kesällä mentiin kävellen eli juosten tai pyörällä, talvella usein kelkalla tai jäiseen aikaan luistimilla Kuparivuoren kentältä suoraan (ja hengenvaarallisesti) mäkeä alas kirjaston ovelle. Autoliikennettä oli vähän.
Kirjasto sijaitsi kauniissa kaupunkipuutalossa vanhan kaupungin sydämessä pienen puistikon kyljessä. Runsaista ikkunoista tulvi puiston puiden siivilöimää luonnonvaloa ja ilmastointivapaa rakennus tuoksui lähinnä kirjoilta. Unissani käyn siellä edelleen. Naantalin nykyinen kirjasto on kaupungin uudessa keskustassa, pompöösi kivitalo, kerran olen käynyt.
Mielikuvissani me istuimme siellä tuntikausia ja usein jo illan pimennyttyä. Mutta tuskin se siihen aikaan kuitenkaan kovin myöhään auki oli paitsi ehkä kerran viikossa. Istuttiin lehtisalissa jossa valvoja piti ankaraa porttikielloin höystettyä hiljaisuuskuria ja istuttiin käsikirjastossa pelaamassa tietokilpailua niin kovaäänisesti että usein tuli varoitusten jälkeen lähtö koko talosta. Mutta seuraavan päivänä oltiin taas tervetulleita. Kirjojakin lainattiin tasaista tahtia; kunnon kirjastolaisena muistan edelleen ensimmäisen kirjastokorttini numeron. Jossain määrin rajallista kokoelmaa tuli käytyä läpi aika perusteellisesti; raamatusta Pääomaan ja Blytonista Beckettiin.
Kirjasto itsenäisyyspäivänä iltavalaistuksessa. Kuva: Naantalin kaupunginkirjaston arkisto.
Vaikka olen kirjaihminen eivät mieleenpainuvimmat kirjastomuistot kuitenkaan liity kirjoihin vaan Naantalin kirjaston musiikkiosastoon. Pitkänomainen rakennus koostui useista huoneista tai looseista joissa oli eri aiheista kirjallisuutta, käsikirjasto ja musiikkiosasto. Nykyperspektiivistä tämä on toki varsin suurellinen nimitys pienehkölle loosille, jossa oli pöytä ja neljä tuolia. Musiikkiosaston toiminta oli sitä, että asiakkaat kuuntelivat kuulokkeilla virkailijan pyörittämiä LP-levyjä. Levyt valittiin ohuesta mapista, jossa oli jonkin verran klassista, vähän jatsia ja ajan mittaan kasvava määrä rock- ja popmusiikkia. Kotilainausta ei tunnettu.
Woodstock – yhden sukupolven unelma
1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku oli ainakin minun mielestäni jonkinlaista rockmusiikin kulta-aikaa. Kuunneltiin Dylania ja Beatlesia ja Kinksejä ja CCR:ää. Kaikkein veret seisauttavin tapahtuma oli kuitenkin Woodstock-kolmoisälppärin ilmestyminen kirjastoon. Itse festivaalihan tapahtui vuonna 1969.
Ilmeisesti aika pian sen jälkeen joku kirjaston aikaansa seuraava työntekijä hankki kokoelman Naantalin kirjastoon. Neulan rasahdus kuulokkeista, silmät kiinni ja hetkessä siirryit räntäsateisesta varsinaissuomalaisesta pikkukaupungista tuhansien kilometrien päähän New Yorkin osavaltioon puolimiljoonaisen ihmisjoukon keskelle. Me kuuntelimme levyä herkeämättä kuukausikaupalla niin että, kun elokuva Woodstock lopulta esitettiin Naantalin Kinossa, me osasimme ulkoa kaikki kappaleet ja välispiikit ja muut kuulutukset. ”What we have in mind is breakfast in bed for 300 000.”
Sen jälkeen olen tietoisen harvoin katsonut elokuvan. Se on aina juhlahetki. Jimi Hendrixin käsittämättömät kitaroinnit, Carlos Santanan riffit ja nuoren rumpalin tykitykset, The Whon loputon energia, Ten Years Afterin Alvin Leen tyrmäyskeikka, Crosby, Stills, Nash & Young, Joan Baez, Joe Cocker, Janis Joplin, Richie Havens, Arlo Guthrie, Country Joe McDonald… Mutta unohtumaton ensikosketus tapahtui siis kirjastossa.
***
Kun nyt 2010-luvulta käsin tarkastelemme noita neljää pitkätukkaista 15-vuotiasta istumassa luurit päässä Naantalin kirjastossa on muistettava, että toisen maailmansodan loppumisesta oli kulunut vasta 25 vuotta. Heidän sodassa tai sotalapsina traumatisoituneet isänsä olivat eläneet eri maailmassa ja elivät yhä. Se mikä noista pojista oli uutta, hurjaa ja vapauttavaa oli heidän isiensä mielestä käsittämätöntä kohellusta.
Valtava ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuva sukupolvien välinen törmäyskurssi oli vääjäämätön tunnettuine yhteiskannallisine ja poliittisine seurauksineen. Tässä yhteiskunnallisessa ja sukupolvimurroksessa musiikilla oli keskeinen rooli ja imagoulottuvuus. NME kirjoitti heti Woodstockin jälkeen, että ”no one who was there will ever be the same”. Woodstock edusti ja symboloi kahlitsematonta vapautta, ystävyyttä ja rauhaa ja nämä ideat jäivät ainakin joksikin aikaa elämään lähes kokonaisen sukupolven arvopohjana.
Kaj Lahtinen
Musaston kiitokset valokuvista: Ritva Joensuu (Naantalin museo) ja Merja Lintula (Naatalin kaupunginkirjasto).
Toim. Petri Kipinä, Tuomas Pelttari
Musasto 