Raision kirjastossa: Rory Gallagher ja Fender Stratocaster

Rory Gallagher ja Fender Stratocaster

 

Irlantilainen Rory Gallagher (1948-1995) on epäilemättä yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä bluesrock-kitaristeista. Huippuvuosinaan Rory Gallagher bändeineen kiersi maailman esiintymislavoja jopa 300 konsertin vuosivauhdilla, ja esiintyessään yleisölle Irlannin kitarasankari olikin aina parhaimmillaan. Jokainen Rory Gallagher Bandin Ruisrockissa vuonna 1975 nähnyt voi tämän todistaa.

Maailmanmaineeseen Rory Gallagher nousi Taste-yhtyeensä kanssa 1960-luvun lopulla. Yhtye soitti raskasta bluesrockia, jossa nuori Gallagher pääsi revittelemään vuoden 1961 Fender Stratocasterillaan mielin määrin. Irlannin Creamiksi kutsuttu Taste julkaisi vuosina 1969-70 kaksi albumia Taste ja On The Boards. Vuonna 1970 yhtye esiintyi muun muassa legendaarisella Isle Of Wightin festivaalilla ennen hajoamistaan saman vuoden lopulla.

Tasten hajoamisen jälkeen Rory Gallagher perusti hänen omalla nimellään kulkeneen yhtyeen, johon kuuluivat rumpali Wilgar Campbell ja basisti Gerry McAvoy, josta tuli todellinen Gallagherin luottobasisti. Tällä kokoonpanolla julkaistiin vuonna 1971 kaksi studioalbumia Rory Gallagher ja Deuce. Näiden levyjen yleisilme oli huomattavasti vaihtelevampi kuin Tasten suoraviivainen bluesrock, ja Gallagher antoi niillä myös akustisille esityksille tilaa. Akustisesta kitaroinnista tulikin oivallinen lisämauste sittemmin Gallagherin keikoille ja lähes kaikille myöhemmille levyille. Varsinaista läpimurtoa Rory Gallagherin uralle merkitsi seuraavana vuonna ilmestynyt loistava konserttitaltiointi Live In Europe, joka antoi käsityksen millainen intensiivinen tunnelma vallitsi Gallagherin keikoilla.

Näiden levyjen jälkeen Rory Gallagher kasasi uuden kokoonpanon, johon kuuluivat Gerry McAvoyn lisäksi rumpali Rod De Ath ja pianisti Lou Martin. Tällä koostumuksella julkaistiin Gallagherin uran kultakauden levyt Blueprint (1973), Tattoo (1973), Irish Tour 1974, Against The Grain (1975) ja Calling Card (1976). Edellä mainituista Irish Tour 1974 oli jälleen loistava livetaltiointi ja Against The Grain -levyä pidetään monasti hänen parhaana studiolevynään. Useita vuosia esiintynyt ja levyttänyt yhtye oli hitsautunut täydellisesti yhteen ja Rory Gallagher oli luomisvoimansa huipulla.

Vuoden 1978 Photo Finish ja seuraavan vuoden Top Priority levyt tehtiin triokokoonpanolla, jossa Gallagherin ja McAvoyn rinnalla oli uutena rumpalina aiemmin The Sensational Alex Harvey Bandissa soittanut Ted McKenna. Näitä tuhdisti rokkaavia levyjä seurasi jälleen Gallagherille niin tyypillinen pitkä kiertue, josta taltioitiin dokumenttina livelevy Stage Struck (1980). Samaa tyyliä jatkoi vielä vuonna 1982 ilmestynyt Jinx-albumi, jolla Brendan O´Neil korvasi McKennan rummuissa.

1980-luvulla Rory Gallagherin kohtaloksi tuli jäädä punkin ja uuden aallon jalkoihin. Keikkailu toki jatkui, mutta uutta levyä jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1987 saakka. Näiden uran hiljaisempien vuosien aikana alkoholista alkoi muodostua ongelma Gallagherille. Vuonna 1987 ilmestynyt Defender ja Rory Gallagherin viimeiseksi levyksi jäänyt vuoden 1990 Fresh Evidence olivat kuitenkin kitaravelhon uran parhaisiin aikaansaannoksiin kuuluvia levyjä ja vahvoja näyttöjä uudelleen löytyneestä luomishuipusta.

1990-luvulla Rory Gallagherillä oli yhä enenevässä määrin ongelmia terveytensä kanssa, kunnes Irlannin kitaristiässän elämä päättyi Lontoossa 14.6.1995. Gallagherin kitara ei kuitenkaan onneksemme vaikene koskaan, vaan jatkaa elämistään hänen upeilla levyillään.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä Rory Gallagherin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa tammikuun ajan. Esillä ovat seuraavat albumit:

Rory Gallagher – Rory Gallagher

Rory Gallagher – Deuce

Rory Gallagher – Live! In Europe

Rory Gallagher – Blueprint

 

Rory Gallagher – Tattoo

Rory Gallagher – Irish tour ’74

Rory Gallagher – Against The Grain

Rory Gallagher – Calling Card

Rory Gallagher – Top Priority

Rory Gallagher – Stage Struck

Rory Gallagher – Defender

Rory Gallagher – Fresh Evidence

 

 

 

Mainokset

Viikon levynä Robin Trower – Twice Removed From Yesterday

Procol Harumin kaikkein kuuluisimpaan kokoonpanoon kuulunut kitaristi Robin Trower erosi maineikkaasta yhtyeestä  vuonna 1971 ja lähti rakentamaan omaa soolouraansa. Procol Harumissa ollessaan hän oli mukana muun muassa sellaisilla klassikkoalbumeilla kuin Shine On Brightly  ja A Salty Dog. Jo Procolin aikana Trower loi persoonallisen muista erottuvan kitarasoundin, jota yhtyeen myöhemmät kitaristit yrittivät uskollisesti seurata.

Vuonna 1973 ilmestyi Robin Trowerin upea esikoisalbumi Twice Removed From Yesterday, jolla hän pääsi viemään eteenpäin omaa uljasta bluespohjaista soittotyyliään. Hänen loistavassa bändissään soittivat Jimmy Dewar (basso ja laulu) sekä Reg Isidore (rummut). Tärkeä osa onnistunutta kokonaisuutta oli myös Matthew Fisherin (ex-Procol Harum) panos levyn tuottajana.

Rockmaailman parhaisiin kitaristeihin lukeutuvan Robin Trowerin ja hänen yhtyeensä yhteissoitto niin menevämmissä kuin hitaammissakin sävellyksissä oli sitä luokkaa, etteivät vertaukset Jimi Hendrixiin olleet liioiteltuja.

Twice Removed From Yesterday  –levyn lisäksi erityisen suositeltavia ovat Robin Trowerin seuraavat kolme albumia Bridge Of Sighs, For Earth Below ja Robin Trower Live!. Viimeksi mainittu osoittaa, kuinka vaikuttava Trower yhtyeineen oli myös konserttilavoilla.

Altti Koivisto

Raision kirjastossa – Jimmy Page 70 vuotta

Kitarakuningas Jimmy Page 70 vuotta

Rock-historian merkittävimpiin kitaristeihin kuuluva Jimmy Page (s. 9.1.1944) on tehnyt pitkän uran muusikkona, sillä jo 1960-luvun puolivälissä hänet tunnettiin yhtenä Englannin käytetyimpänä studiokitaristina. Hänen soittoaan kuullaan muun muassa Kinksien, Rolling Stonesien, Whon, Themin, Donovanin ja Joe Cockerin varhaisilla levyillä.

Page kuitenkin kyllästyi aikaa myöten studiomuusikon työhönsä, sillä hän halusi päästä soittamaan elävän yleisön eteen. Kesällä 1966 Jimmy Page liittyi suosionsa huipulla olleeseen Yardbirdsiin. Yhtyeen toisena kitaristina oli tuolloin vuotta aiemmin Eric Claptonin tilalle tullut Jeff Beck. Kahden tulevan superkitaristin yhteinen aika Yardbirdseissä jäi kuitenkin lyhyeksi Jeff Beckin erottua yhtyeestä vuonna 1967. Beckin ollessa vielä mukana Yardbirds esiintyi Michelangelo Antonionin kuuluisassa vuonna 1966 valmistuneessa Blow-up –elokuvassa esittäen kappaleen Stroll On. Yardbirdsien tarina alkoi kuitenkin olla lopuillaan, sillä vuoden 1968 heinäkuussa yhtye hajosi lopullisesti. Itse asiassa Pagen ja basisti Chris Drejan oli tarkoitus koota uusi Yardbirds, mutta viimeksi mainitun vetäydyttyä hankkeesta Jimmy Page alkoi miettiä kokonaan uusia soittajia rinnalleen.

Ensimmäinen soittaja, jota Page pyysi mukaan yhtyeeseensä oli basisti John Paul Jones (John Baldwin, s. 3.1.1946). Hän oli toiminut Pagen tavoin aikaisemmin studiomuusikkona, ja he olivat olleet kumpikin mukana Donovanin Hurdy Gurdy Man –albumin levytyssessioissa. Sen sijaan kaksi muuta Pagelle suositeltua muusikkoa laulaja Robert Plant (s. 20.8.1948) ja rumpali John Bonham (s. 31.3.1948) olivat suurelle yleisölle ennestään täysin tuntemattomia. Ensimmäiset keikkansa uusi kokoonpano teki nimellä The New Yardbirds, mutta vuoden 1968 lopulla yhtyeen nimeksi tuli Led Zeppelin.

Vuoden 1969 alkupuolella ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Led Zeppelin oli tyyliltään raskasta bluespohjaista rockia, joka oli osaltaan näyttämässä suuntaa heavyrockin synnylle. Toinen uuden tyylisuunnan syntyyn ratkaisevasti vaikuttanut levy oli samoihin aikoihin ilmestynyt Jeff Beckin Truth. Led Zeppelinin vielä saman vuoden lopulla ilmestynyt kakkosalbumi Led Zeppelin II merkitsi lopullista läpimurtoa yhtyeelle oltuaan listaykkösenä sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Jimmy Pagen yhtye oli löytänyt oman tyylinsä ja Led Zeppelin II –albumista on tullut heavyrockin monumentaalinen klassikko. Levyn sävellyksistä on tunnetuin Whole Lotta Love, joka kuulostaa yhä todelliselta tajunnan räjäytykseltä.

Led Zeppelinin toinen suuri klassikkoalbumi on vuonna 1971 ilmestynyt Led Zeppelin IV, jolla yhtye oli varmasti luomisvoimansa huipulla. Levyn aloittavat kaksi hurjaa jytäpalaa Black Dog ja Rock And Roll ottavat luulot pois kaikilta epäilijöiltä heti alkuunsa. Täysin toisenlaista tunnelmaa tarjoaa sen sijaan folkhenkinen The Battle Of Evermore, jolla vierailee Fairport Conventionin laulajatar Sandy Denny. Albumin ehdottomasti kuuluisin sävellys on kuitenkin kaikkien aikojen Led Zeppelin klassikko Stairway To Heaven upeine Jimmy Pagen kitarasooloineen. Led Zeppelin IV on kiehtova kokonaisuus, joka ammensi vaikutteita monelta suunnalta. Yhtye eli loistonsa aikaa ja teki loppuunmyytyjä kiertueita eri puolilla maailmaa.

Nelosalbuminsa jälkeen Led Zeppelin julkaisi 1970-luvulla vielä neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Heavyrockin jättiläisen tarina päättyi kuitenkin yhtyeen rumpalin John Bonhamin kuolemaan 25.9.1980.

Led Zeppelinin jälkeen Jimmy Page on jatkanut uraansa tehden yhteisiä levyjä Roy Harperin, David Coverdalen ja Robert Plantin kanssa. 1980-luvun puolivälissä hänellä ja Paul Rogersilla oli The Firm –yhtye, joka julkaisi kaksi albumia. Lisäksi Page on julkaissut soololevyn Outrider vuonna 1988. Led Zeppelinin kolme jäljellä olevaa jäsentä ovat esiintyneet muutaman kerran yhdessä, jolloin rumpalina on ollut muun muassa edesmenneen John Bonhamin poika Jason Bonham.

Jimmy Page on varjellut yksityisyyttään tarkasti. Sen vuoksi viime vuonna suomeksi ilmestynyt Brad Tolinskin kirja Jimmy Page – yksinoikeudella on poikkeuksellisen mielenkiintoista luettavaa.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston näyttelykokonaisuudessa esillä Jimmy Pagen Led Zeppelin -kauden levynkansia:

Alvin Lee, 1944 – 2013

Alvin Lee (19.12.1944 – 6.3.2013)

Alvin Lee nousi maailmanmaineeseen vuonna 1967 esikoisalbuminsa julkaisseen Ten Years After –yhtyeen kitaristina. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin Woodstockin rockfestivaaleilla vuonna 1969, jossa erityisesti Alvin Leen loistelias kitaransoitto herätti ansaitsemaansa huomiota. Woodstockin jälkeen yhtyeen tyyli muuttui yhä enemmän bluesista rockin suuntaan. Kaikkiaan Ten Years After julkaisi yhdeksän albumia ennen hajoamistaan vuonna 1973.

Samana vuonna Alvin Lee aloitti soolouransa country-rock –vaikutteisella albumilla On The Road To Freedom. Kaiken kaikkiaan hänen soolotuotantonsa käsittää 14 levyä, joista viimeisin Still On The Road To Freedom ilmestyi viime vuonna. Soolouransa rinnalla etenkin 1990-luvulla Lee teki aika ajoin kiertueita myös legendaarisen Ten Tears After –yhtyeen kanssa. 68-vuotiaana kuollut Alvin Lee tullaan muistamaan yhtenä kaikkien aikojen rock-kitaristina.

Altti Koivisto

(Alvin Leen muistonäyttely Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla maaliskuussa 2013. Vitriininäyttelyssä esillä poimintoja Alvin Leen tuotannosta levynkansien muodossa).

Ten Years After/ Ten Years After

Ten Years After/Watt

Ten Years After/Rock & Roll Music to the World

Ten Years After/Recorded live

Alvin Lee & Ten Years Later/Rocket fuel

Inspiroivia sävellyksiä, inspiroitunutta kitarointia

Vinyylimaniaa – Steve Vai: Passion And Warfare

Se on Vain musiikkia

Kun kitaristi ja säveltäjä Steve Vain sooloura lähti toden teolla käyntiin albumin Passion And Warfare (1990) myötä, hän oli ollut alalla jo kauan. Steve Vai (s. 1960) oli Frank Zappan haastavien sävellysten transkriboija jo teini-ikäisenä, ja jo parikymppisenä Zappan bändissä. Virtuoosi nousi maailmankuuluksi viimeistään David Lee Rothin kitaristina. Vai oli olennainen muusikko Rothin klassikkoalbumeilla Eat ‘Em And Smile ja Skyscraper.

Miten tehdä kiinnostava instrumentaalialbumi, joka rokkaa? Voi olla vaikeaa, mutta Passion And Warfare on täynnä hyviä biisejä, fiilistä ja suurta seikkailua. Vuonna 1990 Vain musiikki oli hallitumpaa ja soundi suurempi kuin ensimmäisellä soololevyllä Flex-Able (1984). Ja miten vaivattomalta Passion And Warfare yhä kuulostaa!

Liberty ja Erotic Nightmares aloittavat mahtavan ja mahtipontisenkin matkan, jolle on helppo heittäytyä mukaan. A-puolen päättää Vain kenties kuuluisin biisi For The Love Of God. I Would Love To olisi täydellinen biisi David Lee Rothille, mutta ei tähän laulua tarvita. Suosikkini on eteerisesti funkkaava The Riddle. Kaikki on niin hallussa, että unohdat kuuntelevasi yhtä maailman kovimmista kitaravirtuooseista. Ja David Coverdalen cameorooli on hauska bonus.

Kaikki tämä vinyylinä levykauppa Kaakosta vain muutamalla eurolla. Eikä kansikaan ole hullumpi.

Tuomas Pelttari

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Suomen uusi kitarasankari kruunataan lauantaina Raisiossa

Suomen uusi kitarasankari valitaan lauantaina 6.10.2012 Raision Kerttulan Liikuntakeskuksessa (Kisakatu 3, Raisio). Tuolloin 12 huippukitaristin voimin ratkaistaan vuoden 2012 Kitarasankari-titteli.

Luvassa myös Samuli Federleyn sekä Tuomas Wäinölän mallinäytteitä miten kitaralla voi vääntää..

Tämän vuoden finalistit ovat:

Isto Vainio
Jukka Vehkala
Matti Auerkallio
Antti Oksanen
Ville Salojärvi
lauri kivi-koskinen
Casper Ylenius
Albert Hyrönen
Jose Perez
Roope Riihijärvi
Harri Hytönen
Santeri Ala-Tuuhonen

House bändinä soittaa Rock-it-Launcher ja illan päättää vuoden 2011 Kitarasankari Antti Mäen bändi Order! Order!

Ovet aukeavat klo 17 ja itse kisa alkaa klo 18.

Bert Janschia esillä Turun Musiikkikirjastossa

Bert Jansch 1943–2011

Musasto muistaa lämmöllä brittiläistä folkmusiikkoa Bert Janschia. Skotlannissa syntynyt folkin suurmies kuoli 5. lokakuuta. Hän oli 67-vuotias.

Laulaja-lauluntekijä Bert Jansch oli akustisen kitaran mestari. Kuulas teräskielisen soundi oli jäljittelemätön. Kepeä tyylikäs klangi oli sekä herkkä että mystinen, välillä syvä ja jopa pahaenteinen. Kitaraa komisti Bertin maanläheinen laulusoundi.

Jansch perusti Lontoossa maineikkaan Pentangle-folkyhtyeen 1960-luvun puolivälin jälkeen. Pentangle koottiin vanhan tutun kitaravirtuoosi John Renbournin sekä Jacqui McSheenin, Danny Thompsonin ja Terry Coxin kanssa. Yhtyeen kolme ensimmäistä albumia The Pentangle (1968), tupla-albumi Sweet Child (1968) ja Basket Of Light (1969) ovat omalaatuisia folkpopklassikoita. Pentanglea on dokumentoitu kiitettävästi 4 CD-levyn boksille The Time Has Come.

Janschin ensimmäiset kaksi albumia julkaistiin vuonna 1965. Vuoteen 1973 mennessä Bert ehti julkaista kymmenisen sooloalbumia limittäin Pentanglen albumien kanssa. Musiikin taso oli huikea: esimerkkeinä levyt Jack Orion (1966), Nicola (1967), Birthday Blues (1969) ja Rosemary Lane (1971). Myös duolevy Bert And John (1966) John Renbournin kanssa oli erinomainen.

Intohimoinen musiikin palo ei sammunut Janschin viimeisilläkään albumeilla Crimson Moon (2000) ja The Black Swan (2006). Bertiä jäävät kaipaamaan kitaristit, muusikot, ystävät ja fanit ympäri maailman.

Tuomas Pelttari