Avainsana-arkisto: Tuomas Holopainen

Holopaisen metallioopperaa odotellessa, tarinaa Nightwishin Endless Forms Most Beautiful -levystä

Endless_Forms_Most_Beautiful

Nightwishin uuden levyn julkaisua edeltänyt nettivuotokohu kertoo laajemminkin luovan artistin kokemista digiajan haasteista. Sinkkubiisi Elanin vuotaja sai bändin vihat niskoilleen ja Nightwish julkaisi Facebook-sivuillaan rikkeen tehneen henkilöllisyyden. Mielipahaansa purkanut Tuomas Holopainen totesi haluavansa tarjota faneilleen jotain extraa, suuren kokemuksen. Nettivuoto laimensi huolella kasvatettua odotusarvoa. Holopainen olisi halunnut myös säästää fanejaan huonolaatuisten kopioiden leviämiseltä.

Onko siis mitään järkeä enää panostaa paria vuotta albumin työstämiseen, satapäiseen orkesteri-ja kuoroarsenaaliin, loputtomaan hiomiseen kun lopputuotosta kuunnellaan puhelimen kautta tai mp3-soittimella ja albumista kelpaa kuunteluun korkeintaan pari raitaa. Allekirjoittanut toivoo Holopaisen jatkavan valitsemallaan tiellä mutta ”meidän nuoruusvuosiin” ei ole paluuta – silloin kun levyä odotettiin kuin kuuta nousevaa, nähtiin vaivaa levyn hankkimisessa ja kiekkoa pyöritettiin seuraavat kaksi viikkoa aamusta iltaan.

Nightwishin uuden Endless Forms Most Beautiful -levyn ennakolta kiinnostavimpia pointteja ovat Floor Jansen, Holopaisen lupailema bändimäisempi ulosanti ja toisaalta rummuissa päivystävä Kai Hahto. Onhan bändissä uutena miehenä myös Troy Donockley, joten ”puolipakollista” irkkukuvastoa on takuuvarmasti tarjolla.

Levy alkaa valtavalla pauhulla ja pullistelulla. Holopainen iskee kerralla jauhot suuhun ylevalla orkesterimetallilla ja tukevalla metalliskeballa. Myös Floor Jansen osoittaa heti ensimmäisestä hetkestä lähtien olevansa voimavara ja instrumentti, jollaista Holopainen on kaivannut. Holopaisen ei tarvitse enää sovittaa sävellyksiään laulajan vahvuuksien ja heikkouksien mukaan – Floor taipuu joka suuntaan.Varsinkin levyn aloittava Shudder before the beautiful on tästä osuva esimerkki. Anette Olzon olisi suurissa vaikeuksissa, Marco Hietalan selkänojan varassa. Nyt ei tarvita Marcon vokaaliapua. Holopainen vyöryttää mahtipontisesti, oopperamaisella tunnelatauksella ja draaman kaarella. Myös Carmina Buranaa lienee kuunneltu tarkkaan. Suuren orkesterin, kuoron ja heavybändin yhteiselo sujuu mutkattomasti. Projektiin käytetyt dollarit kuulee taustalta. Ilmainen neuvo perheen jälkikasvulle, laittakaa MP3-soitin syrjään ja testatkaa Nightwishin uutuutta isäpapan isosta steterosysteemistä – sadan hengen orkesteri-ja kuorokeskitys tulee väkisinkin läpi…ja voimalla!

Weak fantasy on suoraviivaisempi ja vähemmän kerroksellinen mutta sinfonista power metallia mahtipontisemmasta tuutista. Jansenin äänessä on karheutta ja mykistävää voimaa, sanalla sanoen munaa. Sinkkubiisi Elan on vimmaisen orkesterivyörytyksen jäljiltä dieettiversio, Nemo-kopio mutta kuitenkin tunnelmallinen hekumointi ja Abba-metallia parhaimmillaan. Jansenin äänestä ei kuitenkaan saada irti parasta mahdollista puristusta. Sinfonisen ”death metal”-Nightwishin terävintä irtiottoa tyrkyttää vihainen Your is an empty hope. Raskainta Nightwishia vuosiin. Floor Jansen esittelee osaamisensa kaikki tasot sydäntä raastavalla balladilla Our decades in the sun. Jansen on maaginen, kuten myös Holopaisen tunteessa rypevä sävellys. Kyynelvaroitus.

Kovin tutunoloinen “Hobittirymistely” My walden jää täytebiisin asemaan. Albumin nimibiisi on kaikin puolin parasta mahdollista Holopaista – varsinkin kertosäe iskee kuin miljoona volttia. Viisu lienee keikoilla pitelemätön luonnonvoima. Edema ruh on hauska välipala, joka popmaisen luonteensa vuoksi olisi sopinut täydellisesti Anette Olzonin laulettavaksi. Tehopyörityksessä viisun osaksi jää kuitenkin väliinputoajan rooli.

Levyn loppupuoli on enemmän tai vähemmän “ongelmallinen”. On yksi instrumentaali ja 24-minuuttinen järkäle The greatest show on earth. Viimeksi mainittu on yksinkertaiseti liian pitkä ja pirstaleinen. Holopainen haluaa sanoa isoja asioita mutta toteutus ontuu. Teoksen rakenne ei ole suureen huipennukseen tähtäävä nouseva kaari vaan kuin huoneita täynnä oleva sali, joka avautuu ovi kerrallaan. Ovia on kuitenkin avattavaksi melkoinen rivi.

Endless Forms Most Beautiful on loppupeleissä yllätyksetön levy. Kokonaisuus soi upeasti, komeammin kuin koskaan. Viisuissa on terävyyttä ja tarttumapintaa. Floor Jansen joutuu venymään tunnetilasta toiseen mutta vaikka Jansen on hyvä, paras näyttö jää seuraavien levyjen osalle. Luvattu bändihenkisyys jää edelleen sinfoniaorkesterin jalkoihin mutta kitaraan on tyrkätty lisää puhtia. Paikoin kitara käy jo ylikierroksilla – eihän tarkoitus ole tehdä mitään bläkkis-Holopaista? Mitä tulee Kai Hahdon rumputyöskentelyyn, hän pysyttelee selkeästi tuurausmiehen roolissaan.

Tuomas Holopaisen sävellyksistä huokuu voimaa ja itsevarmuutta. Tunnelataus on vaikuttava. Floor Jansen on antanut Holopaiselle uuden työkalun. Olisiko seuraavaksi vuorossa jo puhdasverinen rock-ooppera, Wagnerin mahtipontisin opein. Miksi, no siksi että Holopainen pystyy siihen!

J.Kaunisto

Nightwishin uutuuslevy Vaski-kirjastoissa.

(Osa tekstistä julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Viikon levynä Tuomas Holopaisen Roope Ankka -soundtrack

holopainen

Tuomas Holopaisen Music Inspired by the Life and Times of Scrooge perustuu Don Rosan sarjisromaaniin Roope Ankan elämä ja teot.  Teos on siis jonkinlainen soundtrack-kiekko. Nightwish-kuvioista tuttu Pip Williams on hoitanut orkesterikuvioita ja vokalisteina/tarinan rooleissa toimivat Johanna Kurkela, Johanna Iivanainen, Tony Kakko ja puheosuudet hoitaa Alan Reid. Holopaisen mukaan kokonaisuus sekoittelee elokuva, etno ja kamarimusiikkia.

Levyä voi kuunnella aivan mainiosti ilman laajempaa Ankka-tietämystä. Tarinakin jää (onneksi) sivuosaan, laulu-ja puheosuuksia on niukalti. Oikeastaan musiikki ei liity mitenkään Roope Ankkaan. Kokonaisuus on mahtipontista ja elokuvamaista maalailua, josta löytyy myös viittauksia kelttiläisiin tunnelmiin. Siis tyypillistä Holopaista. Holopainen lainaakin elokuvasäveltäjien Hornerin ja Zimmerin lisäksi eniten omasta laaristaan. Lopputulos on suhteellisen kivuttomasti etenevää äänimaisemaa ja tunnelmointia, josta löytyy myös yllättävänkin surumielistä maalailua. Draaman kaarta löytyy mutta Holopainen ei kasvata nousuja ja laskuja aivan kronologisessa järjestyksessä. Suuri finaali puuttuu. Vaikka albumin musiikilliseen sisältöön ei ottaisi minkäänlaista kantaa, suurella rahalla ja massiivisella artistimäärällä toteutettu projekti kuulostaa laadukkaalta ja rikkaalta. Suuret kuorot ja orkesterit kuuluvat lopputuloksesta. Lisäksi on todettava ettei mukana ole rock-elementtejä yhtä kitarasooloa lukuunottamatta.

Albumin alkuun ladataan kokonaisuuden rikkainta kuvastoa. Alan Reidin sanoin alkava kamarietnoilu etenee kaihoisan naisäänen ja kelttisävyjen vahvistamana. Suureellinen ulkomuoto on juhlallinen, kuin joulun sävyjä tavoitteleva. Into the west ottaa mukaan banjon ja reippaat länkkäritunnelmat johtavat osaltaa Ennio Morriconen hiekkalaatikolle. Duel & cloudscapes lainaa liian ilmiselvästi Nightwishin Imaginaerum-albumia mutta osio pitää sisällään myös mainion, vanhojen piirrettyjen ja mykkäleffojen tunnelmilla ilakoivan tuokion. Dreamtimen didgeridoo-aloitus hämmentää eikä Tuomas Kakon vokaaleilla etenevä Cold heart of the Klondike toimi kympillä kuin Kakon lauluosuuksien aikana. The last sled kuulostaa mahtipontiselta Enyalta. Vaikuttavan alakuloinen ja jopa raskasmielinen To be rich on kuin Tuomas Kantelisen sävellys. A lifetime of adventure on albumin ehdoton “hittibiisi” – mainio tunnelmallinen fiilistely joka on kieltämättä leikkisän pop-henkisyytensä ansiosta hieman irrallaan albumin yleisilmeestä. Haavoittuvan herkät keiju-vokaalit kuiskailevat Mike Oldfieldin toimiessa oppi-isänä. Mutta, pitäähän korkealentoisella projektilevyllä olla yksi mediaseksikäs ja myyvä siivu. Lisäksi kappale on yksinkertaisesti kaunis.

Albumia on saatavilla kahden levyn paketteina, joissa toiselta kiekolta löytyy Ankka-kokonaisuus ilman yksittäisiä vokaalisuorituksia. Ilman soolovokaaliosuuksia sävellykset ovat esillä paljaina mutta viihdyttävyysaste on edelleen korkea. Paikoin laulusuoritukset vain rikkovat harmoniaa. Mutta kenelle levyä voi suositella, siinä vaikeampi kysymys. Albumi on loppupeleissä sekoitus kauniita melodioita, elokuvamaista tunnelmaa, etnofiilistelyä ja kamarimusiikkituokioita. Paketti tarjoillaan helposti sulavassa muodossa, ilman yletöntä pätemisen ja näyttämisen halua. Tottahan levyn suurin merkitys löytyy tekijälleen – Holopainen osoittaa jälleen tekevänsä sitä, mitä haluaa ja muut tekevät, mitä osaavat.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy