Avainsana-arkisto: Southern rock

Viikon levy on Outlawsin tupla Hurry Sundown/Ghost Riders

Outlaws

Hurry Sundown (1977) / Ghost Riders (1980)

Outlaws: Hurry SundownVuonna 1974 floridalainen country/southern rock -yhtye Outlaws soitti Lynyrd Skynyrdin lämppärinä Colombiassa, Georgiassa. Keikka oli heidän varhaisen uransa tärkein: Vastikään uuden Arista -levy-yhtiön perustunut Clive Davis matkusti paikalle kuuntelemaan keikkaa. Davis oli myyty välittömästi. Hän huomasi yhtyeen potentiaalin. Skynyrdin laulajan Ronnie Van Zantin kehotuksesta Outlaws allekirjoitti sopimuksen ensimmäisenä yhtyeenä Aristan tallissa:

– Olet hullu jos, et kiinnitä Outlawsia…

Ja hän ei enempää olisi voinut olla oikeassa.  Bändin musiikissa kantavana voimana toimivat kaksi keskeistä elementtiä: Hughie Thomassonin ja Billy Jonesin kitarat, upeine tuplamelodioineen ja sooloineen sekä yhtyeen kauniit moniääniset harmonialaulut. Nämä kaksi ovat yhtyeen ehdottomia tavaramerkkejä. Thomasson ja Jones olivat pitkään kuunnelleet Allman Brothers Bandiä, jonka vuoksi yhtyeen kitarahakuisuuden voi ilman epäilyä sanoa olevan Allmanin veljesten peruja. Outlaws vangitsi myös kalifornialaisen The Eagles -yhtyeen herkän saundin ja tunnelman southern rockmusiikkiin, joka oli läpi 70- luvun noussut menestyksensä huipulle.

Edellä mainitut piirteet näkyvät erityisen selvästi yhtyen kolmannella albumilla Hurry Sundown (1977). The Eaglesin tuottaja Bill Szymczyk kutsuttiin tuottajaksi, ja tuloksena oli hieno kokonaisuus. Erityisesti Outlawsin tapa laulaa, heidän käyttämät harmoniat sekä tyylikkäät kitaraosuudet tekivät albumista onnistuneen. Thomassonin mukaan ”he soittivat kuin Outlaws ja lauloivat kuin The Eagles”.

Hurry Sundownin löyhähköä cowboy-konseptia osoittavat erityisesti aloitusraita Gunsmoke sekä nimikkokappale Hurry Sundown. Kitaristi Hughie Thomassonin mukaan kappale syntyi helposti ja nopeasti: hän avasi TV:n ja siellä näytettiin western–elokuvaa, jossa oli mustalaisleiri vankkureineen. Hurry Sundown alkaa kahden kitaran harmoniateemalla. Tämän jälkeen kappaleen tempo hidastuu säkeistön alkaessa, jossa on letkeä ratsastusrytmi:

– Gypsies danced around the campfire, shook their tambourines. They were waiting for the dust of an outlaw, Sundown was his name…

Tamburiinin samanaikainen helistysääni luo kiinnostavan efektin. Tällöin ilmennetään konkreettisesti mustalaiskuvausta. Kappale kertoo Sundown-nimisestä lainsuojattomasta, joka lähtee kostamaan rakastettunsa, mustalaisnaisen surmaajalle. Kappaleessa on paljon viitteitä villiin länteen esimerkiksi kolmannessa säkeistössä, jossa pyssysankaria kuvataan hyvin romanttisesti: ”Silver devils in his holsters, stars strapped down his heels. There was fire in his eyes, saying he was dressed to kill”.  “Hopeisilla paholaisilla” tarkoitetaan kuudestilaukeavia ja “tähdillä” cowboy- saappaiden kannuksia. Sundown on ”nopea kuin salama” ja hänen sydämensä on ”teräksen kova”. Viimeisessä lauseessa mainitaan myös Boothill, nimitys lännenkaupungin tavanomainen hautausmaa ”saappaat jalassa” kuolleille pyssysankareille. Se on hyvin tavanomainen cowboy-balladi, melkein kliseinen vakiintunut aihelma eli topos. Kappaleessa on hyvin ilmava saundi kitaran jousikaikuineen, joka luo seesteistä tunnelmaa ja suurta tilaefektiä, joka kuvastaa erityisesti lännen valtavia preerioita ja leiritulen ympärillä tanssivia mustalaisnaisia tamburiineineen. Yksinkertaisessa ja tehokkaassa kertosäkeessä kuullaan ”mustalaisten laulavan”: Oh ooh, Hurry Downdown (The gypsies call).

Outlaws on läpi koko albumin yhtä kitarahakuisen rokin juhlaa: Esimerkiksi Holiday lähtee liikkeelle melodisella ja kauniilla lead-kitarateemalla, josta se kohoaa nopeaan, mutta rauhallisen hienostuneeseen säkeistöön. Kitarasankarit Hughie Thomasson ja Billy Jones luovat mitä henkeä salpaavilla, teknisillä ja energisillä sooloilla armottoman kaksintaistelun tunnelmaa, jossa nämä kaksi ottavat yhteen Coltien sijasta sähkökitaroin. Albumin hienostunut, ekologinen ja ohut saundi antaa tilaa dynamiikalle sekä runsaille nyansseille. Samalta CD:ltä löytyy myös toinen yhtyeen hittialbumi, vuoden 1980 Ghost Riders, jonka erityinen hitti on tiukka ja omaperäinen Ghost Riders (In the Sky) -koveri vanhasta klassikko cowboy-balladista. Ehdottomasti yksi parhaimmista versioista kauta aikain. Siinä on hyvin kiihkeä ja heleä flamenco-intro, jota seuraa räyhäkäs, daktyylinen-ratsastusrytmi, ryyditettynä tiukalla heavy metal tyylisellä rumpupoljennolla. Kappaleen loppupuoli osoittaa jälleen kerran edellä mainittujen herrojen rautaista ammattitaitoa ja valtavaa lahjakkuutta. Ghost Riders on hieman AOR-tyylisempi, joka ei ole kuitenkaan fanaattisemmallekaan southern rock- puritanistillekään liian imelää. Nämä kaksi albumia ovat Outlawsin tuotantoa parhaimmillaan: rehellistä, energistä ja herkkääkin kitararokkia.

Olli Lehtonen

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy on Molly Hatchet: No Guts… No Glory (1983)

Danny Joe Brownin järisyttävä paluu ruotuun

Molly Hatchet: No Guts... No Glory

Molly Hatchet: No Guts... No Glory

Molly Hatchet on Jacksonvillessä, Floridassa 1975 perustettu Southern Rock-yhtye. Bändi on nimetty kuuluisan 1800-luvun sarjamurhaajan mukaan. Prostituoidun, jolla oli tapana houkutella pahaa aavistamaton ”asiakas” pauloihinsa ja tappaa uhrinsa pienellä kirveellä (=hatchet): useimmiten myös katkaista uhrinsa pää.

Korkeaenergistä, räkäistä Southern Boogie-yhtyettä on Marley Brantin mukaan aikoinaan pidetty ”heikkoina Lynyrd Skynyrdin kruunun kilpailijoina” (Southern Rockers 1999, 24). Tämän vuoksi on ollut epäselvää, onko Molly Hatchet yksi Southern Rockin isoisä-yhtyeistä vai osa genren perintöä.

Mielestäni kyseinen syytös on ollut täysin turha: yhtyeen debyytti Molly Hatchet vuodelta 1978,  myi kuitenkin platinaa, ja seuraava albumi Flirting With Disaster (1979) tuplaplatinaa. Yhtye yhdistää musiikissaan toki paljon Skynyrd-vaikutteita, mutta erityisesti myös Allman Brothers Bandin kahden kitaran harmonia- melodioita- ja kaksintaistelua. Tekivätpä he koverinkin edellä mainitun yhtyeen kuuluisasta Dreams-kappaleesta (1969), vaihtaen ¾- osa jazz- valssirytmin nelijakoiseksi, samalla ryydittäen sitä erilaisella riffillä.

Menestyksen mukana tulleen jatkuvan kiertämisen vuoksi uupunut ja loppuun kulunut laulaja Danny Joe Brown lähti yhtyeestä vuonna 1980. Mukaan astui Jimmy Farrar. Hän oli mukana yhteen kahdella albumilla, Beating The Oddsilla (1980) ja Take No Prisonersilla (1981). Samalla yhtye esitteli uutta ”hevimpää” linjaansa, joka näkyy myös erityisesti seuraavalla albumilla: Brown palasi yhtyeeseen 1983, jolloin Hatchet teki kuuluisan klassikkonsa, No Guts… No Gloryn (1983). Levy käynnistyy räväkällä ”killer-riffi” -kappaleella, What does it matter. Jo ensimmäiset tahdit ja Danny Joe Brownin ”ya-hooow”- huudot viestivät vain yhtä asiaa: He ovat tosissaan! Toista kertosäettä seuraa kitarasoolo, jonka välissä kuuluu tyypillinen ns. ”hevoskutsua” muistuttava vislaus. Se on ikään kuin merkkinä toiselle kitaristille, koska aloittaa oma soolo. Tyylikkään, hidastempoisen ”suvantovaiheen” (C-osa), taustallaan viileästi jammaileva honky tonk-piano, jälkeen kappale palaa normaaleille urilleen ennen loppua.

Albumin kohokohtia on muun muassa myös levyn ainoa varsinainen hitti Fall Of The Peacemakers, tribuutti muun muassa Vietnamin sodan veteraaneille ja muille ”rauhantekijöille”: ”Hyville miehille”, jotka kuolivat turhaan. Fall Of The Peacemakers on hidas, arkkityypin Southern Rock- balladi. Se alkaa juurevasta akustisesta kitaranäppäilyllä, kohoten Skynyrdin Freebird- kappaleen tavoin merkittäviin sfääreihin. Kappaleella on kuultavissa rock-kitarointia parhaimmillaan, niin introa seuraavassa kuin väliosan ja kiihkeätempoisen C-osan pitkissä, hätäilemättömissä ja teknisissä sooloissa. Mietin minkä vuoksi näitä suuria ”kitaravelhoja”, Dave Hlubeckia ja Duane Rolandia, ei mainita koskaan musiikkilehtien kuten Rolling Stonen parhaimpien kitaristien Top 100:ssa (esimerkiksi Slashin tai Hendrixin sijasta). Danny Joe Brownin laulussa on tiettyä Jackvilleläisen ”etelän miehen” rehellisyyttä ja miehekkyyttä, jota itse arvostan rock-laulajassa: Brown oli aikamme merkittävimpiä rock-ääniä. Sielukkuus ja särmä korvasivat teknisyyden.

Tiukasti rokkaavan, AOR-vaikutteisen, What´s It Gonna Taken jälkeen tunnelmaa tasoittaa mieleenpainuva Country Rock, Kinda like love: miehekkäällä tavalla herkkä kappale, jossa menevä, mukaansa tempaava kertosäe. Skynyrdin kaltainen On The Brawl lähtee liikkeelle tyylikkäällä kitarariffillä, jonka jälkeen Hlubeckin lead-kitara tulee mukaan, tuttuun tapaansa mykistäen kuulijansa. Taustalla fillailee juureva slide, joka paikoin myötäilee pääriffiä. Albumin ”Grande Finale” on instrumentaali Both Sides. Se perustuu toistuvan päämelodian ympärille.

Albumilla ei oikeastaan ole varsinaista heikkoa kohtaa. No Guts… No Glory on hieno albumi niin kiihkeälle Southern Rock- fanille, kuin myös Hard Rockista tai Heavy Metallia kuuntelevalla musadiggarille. Erityisesti niille, joille aikaisemmin genre Southern Rock on ollut tuntematon, suosittelen aloittamaan sukelluksensa syvän etelän ruudinkäryiseen sielunmaisemaan tästä albumista. No Guts… No Glory on niitä harvoja levyjä, jotka iskivät minuun välittömästi ensimmäisellä kuuntelukerralla, ensimmäisten tahtien aikana.

Olli Lehtonen

Teksti on esillä Stagella.

Teksti on esillä myös Turun musakirjaston Stagella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy