Avainsana-arkisto: rhythm and blues

Jukka Gustavson & Hoedown – Mountain Information, vuoden paras kotimainen?

gustavson & Hoedown

Wigwam-veteraaani Jukka Gustavsonille myönnettiin juuri valtion taiteilijaeläke mutta Gustavson on kaikkea mutta kuin “has been“. Gustavson on työskennellyt laajalla skaalalla fuusio-jazz ja perinnemusiikin parissa ja miehen tuorein voimannäyttö yhdessä Hoedown-orkesterin kanssa on yksinkertaisesti mestariteos. Kuten Gustavson toteaa levyn kansipaperissa, levyltä löytyvät miehen musiikilliset juuret; 60-ja 70-lukujen sielukkaasta ja innovatiivisesta musiikista kuljetaan Bachin ja Beatlesin kautta bluesiin unohtamatta poppia tai progea eikä missään nimessä funkia. Parissa kappaleessa herää mielleyhtymä Wigwamista soittamassa The Band- covereita.

Mountain Information on kaikkea edellämainittua. Erityisesti levylle on löytynyt groovea. Levyn yleissoundi on nostalgisen orgaaninen. Hoedownin ja Gustavsonin yhteistyö on kipinöivää ja innostunutta, vapautunutta. Jos joku on leimannut mielessään Hoedownin (Hoedown= Mika Kuokkanen, Ninni Poijärvi, Esa Kaartamo, Olli Haavisto, Jarmo Nikku, Matti Maijanen, Topi Kurki) pelkästään juuri-ja countrymusiikin ryhmäksi, nyt ajatuksia voi päivittää moneen suuntaan. Bändiltä sujuu luontevasti niin Wigwam-henkinen progeporeilu (Mountain information), Love peace field reelin kaltainen perinnefuusioilakointi kuin A Small brook has grown -teoksen kamarijatsin ja klassisen lainalaisuuksia testaileva ylevä soitanta.

Kaiken aikaa Howdown onnistuu lisäämään taustalle myös maittavia perinnemusiikin kuvioita. Sovitukset ovat eläviä ja haastavia, pirskahtelevia. Myös Gustavsonin ääni taipuu niin rytmibluesin kuin hunajaisemman sielukkuuden tulkiksi. Ja ne urkukuviot, jessus kun J.Gustavson on iskussa. Parhaimmillaan Gustavson ja Hoedown yltävät aivan maagiseen lentoon. Ottaen huomioon, että albumin kappaleissa läpikäydään Gustavsonin musiikillisia vaikutteita hyvinkin laajalla skaalalla, Hoedownin venymiskyky tekee levystä nautittavan kokonaisuuden. Mikä parasta, myös sävellyksiin on löytynyt terävää kynää. Mitä sitä peittelemään – Mountain Information on välitön ja ajaton klassikko.

 

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Haastattelussa paikallinen rytmiblues-orkesteri Detroit

detroittt

 

Vuonna 1973 Suomeen muuttanut Detroitin kasvatti Roland Wilson lähti kotiseuduiltaan 18-vuotiaana Saksaan – suorittamaan asepalvelusta. Miehen tie kulki lopulta Turun kautta Raisioon. Detroit-niminen rytmibluesia soittava orkesteri perustettiin jo vuonna 1989. Jo tuolloin tarkoitus oli tuoda esille Wilsonin Detroitin aikaisia musiikillisia juuria. Detroit-yhtyeen musiikilliset lähteet löytyvät Motown ja Stax-aarteiden lisäksi nimistä kuten Steve Cropper, Booker T and the MGs, Buddy Guy, Otis Rush, The Allman Brothers, Cream…

Wilsonin lisäksi Detroitin alkuperäisessä miehityksessä vaikutti rumpali Christer Karjalainen. Nyt menossa on jo kuudes bändikokoonpano miehityksellä Christer Karjalainen (rummut), Teijo Saarinen (basso), Judo Jalava (keyboard, laulu) ja Roland Wilson (kitara ja laulu).

Detroit on uransa aikana ehtinyt soittaa mm. Ruisrockissa, Puistobluesissa ja Rauma Blues -tapahtumassa. Bändin uraa on tallennettu myös cd-julkaisujen muodossa. Tuore Back To The Motor City on jo Detroitin viides levynäyttö. Julkaisun taustalta löytyy turkulainen KC Sound.

Wilsonin mukaan tarkoitus on edelleen tuoda esille omia musiikillisia juuria, joissa heijastuu vahvana kotikaupunki Detroitin vaikutteet.  Vaikka orkesterin kuulijakunta asettuu 45-55 ikävuoden tienoille, keikoilla näkee myös nuorempaa väkeä.

Detroitin suurimmat vaikutteet tulevat Amerikan suunnalta mutta entä Pohjolan ja Suomen jättämät jäljet? Wilson toteaa asuneensa Suomessa jo niin kauan että vaikutteilta ei ole voinut välttyä.  ”Uuden levyn Searchin’ For a Dream- kappaleen voi joku tulkita valssiksi”.

– Koska muut soittajat ovat suomalaisia, uskon että he tuovat mukaan omia vaikutteita. He ovat kuunnelleet ja soittaneet monenlaista musiikkia. Suomessa on muuten paljon hyviä blues artisteja.

Blueskaavan omaksuminen jo nuorukaisena Detroitin ympäristössä lienee Wilsonille todellinen vahvuus. Yhdysvalloissa hankituista musiikin perusteista ei liene ollut ainakaan haittaa suomalaisissa roots-ympyröissä!

– Hyvä puoli on se että minä soitan ja laulan amerikkalaiseen tyyliin eli se on aitoa. Haittaa on ollut ehkä siitä että oma tyylini ei aina pure traditionaalisiin blues-diggareihin. Kerran sain kommentin että kitarasoundini ei ollut samanlainen kuin Claptonilla! Minun ensimmäiset vaikutteeni ovat olleet soulahtavia ja blues on tullut mukaan kuvioihin vasta myöhemmin.

Wilsonin mielestä yhtyeen suunta on vuosien saatossa muuttunut leppoisammaksi ja letkeämmäksi. ” Otteemme on ikäänkuin aikuistunut. Bändi soittaa nykyisin ehkä intuitiivisemmin kuin ennen”.

 

Bluesin asemasta tämän päivän Suomessa Wilsonilla on kaksijakoista sanottavaa. Keikoilla on aina hyvä vastaanotto. Ne jotka tykkäävät bluesista, tykkäävät siitä kovasti. Roots-musiikkia soittavat tahot pitävät kuitenkin itsestään ja musiikistaan turhan matalaa profiilia.

– Emme ehkä osaa myydä itseämme samoin kuin joku pop-tähti. Ehkä kielimuuri on myöskin hidaste, koska blues lauletaan useimmiten englanniksi. Olen kyllä sitä mieltä että bluesia voisi laulaa myös suomeksi.  Musiikin täytyy elää ja muuttua koko ajan mutta myöskin vanhat klassikot vetävät aina puoleensa. Mielestäni maailma tarvitsee paljon uusia lauluja, joissa artistin omat kokemukset saadaan esille.

Keikkapaikkoja on kuitenkin liian vähän – varsinkin bluesorkestereille. Wilson arvelee keikkojen niukkuuden syyksi myös lamaa ja bluesin trendikkyyttä.

– Ehkä elävä musiikki ei ole niin trendikästä kuin ennen. Lehdissä mainostetaan karaokea melkein enemmän kuin elävää musiikkia. Myös tanssimusiikkia soittavat kaverini ovat samaa mieltä, keikkoja ei ole riittävästi.

Detroitin tavoitteena on tulevaisuudessakin tehdä omaehtoista musiikkia. Lauluja syntyy vielä sopivasti ja tarinoita riittää.  Detroit keikkailee aina kun on sopiva tilaisuus ja halukkaita kuuntelijoita.

Vaikka Roland Wilsonin kotikaupunki Detroit on antanut paljon, kaupungin nykyinen ilme on surullinen ja harmaa. Detroit on henkisessä ja taloudellisessa konkurssissa.

– Kun lähdin 60-luvun loppupuolella Detrroitista, kaupungin alamäki oli jo alkanut. Muistan vielä kun vuonna 1967 tankit rullasivat kaduillamme. Rotumellakat olivat aika uskomattomia ja pelko vallitsi. Mutta vuonna 68 Detroit Tigersin Baseballin World Series –voiton ansiosta porukka oli haltioissaan. Muistiini mahtuu siis sekä hyvät, pahat että rumat hetket. Detroit City oli aikanaan loistava kaupunki. Aina kun käyn visiitillä Detroitissa, tuntuu pahalta kun huomaan ettei paluuta entiseen enää ole.

Toivo kuitenkin elää. Tuoreen Back To The Motor City –albumin vaikuttava kansikuva tuo esille autioituneen betonikaupungin kylmyyden mutta taustalla näkyy valoa.

– Etukannen valokuva symboloi hienosti Detroitin kaupungin nykytilaa. Ikkuna on rappiokunnossa mutta kun katsoo läpi, niin kaukana näkyy valonpilkahdus (Detroitin tulevaisuus?).  Kävi tuuri, kun serkkuni kaveri John Wagner tarjosi vapaasti käyttöömme kyseisen ottamansa hienon valokuvan.

Lopuksi Roland Wilson listaa muutamia omia blues-suosikkejaan:

-Albert King – King of the Blues Guitar (äänitetty Staxin studiossa)

-Blues Jam at Chess (äänitetty Chicagossa, mahtava bluesopas!)

-Robert Johnson – King of the Delta Blues

-B.B. King – Live at the Regal

– Buddy Guy – Hold that Plane

-The Allman Brothers Band –  At Filmore East.

-Cream – Fresh Cream (valkoista bluesia mikä menee vähän popin puolelle mutta loistavasti)

https://www.facebook.com/detroitbluesband

(Teksti J.Kaunisto)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee

Rhythm & blues -orkesteri Detroitin levynjulkaisukeikka lauantaina

Raisiolais-turkulaisen rytmiblues-ryhmä Detroitin tuoretta Back To The Motor City -albumia juhlistetaan levynjulkaisukeikan muodossa lauantaina 14.12, paikkana Turun  StreetBar 95.

Keikka alkaa klo 23.00, pääsyliput 5 euroa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit

Vinyylimania: Dr. Feelgood – Sneakin’ Suspicion

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Dr. Feelgood / Sneakin’ Suspicion

Brittien raskaasti iskevä rytmibluesryhmä Dr. Feelgood julkaisi kolmannen studioalbuminsa Sneakin’ Suspicion vuonna 1977. Bändin edellinen levynäyttö,  Stupidity-niminen livekiekko oli noussut suoraan Britannian albumilistan kärkipaikalle. Dr. Feelgood oli nosteessa mutta Sneakin’ Suspicion -albumin äänityksissä tapahtui lähes bändin rikkonut tapahtumasarja – orkesterin kitaristi ja biisintekijä Wilko Johnson jätti bändin levyn valmistumisen jälkeen.
 
Levy ylsi Britannian albumilistalla sijalle kymmenen mutta toivottu USA:n menestys jäi laihaksi. Bändi jättikin USA:n haaveet mielestään. Sneakin’ Suspicion  hurmaa edelleen Wilko Johnsonin voimakkaan raapivalla kitarasoundilla mutta miehen sävellyksiä päätyi levylle vähemmän. Levy kärsii hieman ohuesta soundista mutta parhaat siivut aiheuttavat edelleen pakonomaista raajojen liikehdintää. Albumin nimibiisi etenee vielä käsijarru päällä mutta Lucky seven, Lights out sekä Time and the devil laittavat jalkoihin liikettä. Hektisen hikinen rock-pala Paradise on suoranainen alkuräjähdys. Nothin’ Shakin’ (But the Leaves on the Trees) säväyttää huuliharpun dominoinnin ansiosta.
 
Vaikka Sneakin’ Suspicion oli edellisiin levyihin verrattuna hieman siistimpi, ehkä jopa laimeampi, Wilko Johnsonin kitarointi on elementti, joka ei jätä kylmäksi. Klassikko siinä kuin muutkin 70-luvun Dr. Feelgood -tuotokset. Kyseinen hyväkuntoinen yksilö tarttui mukaan Turun Kirjamessujen Levymessupuolelta 10 euron panostuksella.
 
J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Vinyylimania

Viikon levy on Dr. John: In The Right Place (1973)

Rockin´ Phemonia and a Boogie Woogie Flue

Dr. John: In The Right Place

Dr. John: In The Right Place

Viikon levy on Dr. Johnin, New Orleansin oman pojan,  albumi In The Right Place (1973). Albumi oli edellisiä suoraviivaisempi, valkoista funkia, rhythm and bluesia sekä New Orleansin perinteistä Dixieland jazzia yhdistävä hieno kokonaisuus. Itseasiassa Rebennack oli In the Right Placen ilmestyttyä luopunut Night Tripper -lavaminästään, ja sitä myötä musiikkinsa voodoo-konseptista. Albumi oli myös kaupallisempi. Sen suurimpia hittejä ovat nimikkoraita Right Place Wrong Time: viileästi groovaava, Fender Rhodes-pianoriffin ja puhallinsektioiden cressendojen kautta kehittyvä kappale. Voimakasta grooveä luo letkeä funkahtava basso, komeasti rytmiä lyövät rummut, unohtamatta Rebennackin räkäisiä, lievästi käheitä vokaaleja sekä lahjakasta kosketintyötä. Kokonaisuuden kruunaa hyvällä maulla toteutettu, kitarasoolo, jonka saundia eivät sanat meinaa riittää kuvailemaan.

Toisen tunnetun kappaleen, Such A Nightin, voi musiikillisesti valveutuneet harrastajat muistaa Martin Scorcesen konsertti/dokumentti- elokuvasta The Last Waltz. Siinä Dr. John esiintyy yhdessä kanadalaisen roots rock-yhtye The Bandin kanssa heidän jäähyväiskonsertissa (itse sain aikoinani kipinän edellä mainitusta konsertista sekä The Bandin että Dr. Johnin musiikkiin).   Kappaleen studioversiossa ilmenee selkeästi Dixielandin ja ragtime jazzin vaikutteet: kaksijakoinen jazzrytmi, koskettimien pääteemaa paikoin myötäilevä puhallinsektio sekä ragtimelle ominainen virvelinrummun kanttiin soitettu ”steppikuvio”. Oman lisäsaundinsa tuo myös pasuuna clissandot eli liu´ttelut sävelten välillä, joka sitoo Dixieland- tyylin kokonaisuudeksi. Lisäksi kappale on hyvin pelkistetty.

Malcolm John Rebennack nuorempi syntyi New Orleansin kaupungissa Louisianan osavaltiossa 1941. Hän varttui paikallisen musiikin, R&B:n, bluesin ja Dixielandin parissa. Hän oli fanaattinen Gene Autrey. Roy Rogers ja Hank Williams fani, mutta erityisesti ns. rotumusiikki vaikutti häneen syvästi: Big Bill Broonzy, Memphis Minnie jne. Varhaisessa iässä hän alkoi hengailla Cosimo Matessa´s – levytystudiolla, jossa hän imi oppinsa monilta tunnetuilta artisteilta: Fats Dominon yhtyeen Walter ”Papoose” Nelsonilta ja Roy Montrelilta, pianoa Al Johnsonilta sekä urkuja, ”stoppien ja pedaalien käyttöä” James Bookerilta. Jo 15- vuotiaana Rebennack kuului muusikoiden ammattiliittoon, työskennellen niin sessiomiehenä kuin oman yhtyeensä keulahahmona. Hänen uransa varhaisia yhtyeitä oli Leonard James and His Orchestra, jonka varteenotettavimpia levytyksiä on klassikko instrumentaalikappale Storm Warning (Decca 1958).

Mac Rebennack joutui siirtymään lyhyeksi aikaa bassoon, menetettyään yhden sormensa kapakkatappelussa. Hän soitti tuolloin Dixieland–yhtyeessä. Rebennackin mukaan toverilta lainaamaansa kontrabassoa soittaessa hänen ”sormensa vuoti pahasti verta, pilaten basson kielet”. Hän vaihtoi sähköiseen Fender bassokitaraan, samalla esitellen soittimen Dixieland–maailmalle. 60- luvulla työskennellessään Los Angelesissa poptuottajille kuten Phil Spectorille, hän oli studion ulkopuolella kehittänyt Dr. John The Night Tripper -lavaminänsä, Voodoo-seremonioille perustuvan rockaktin.

Ensilevynsä, Gris-Gris:n yhtye purkitti Sonny and Cherin levytystauolla vuonna 1968. Albumin musiikki oli soulin ja psykedelian sekoitusta, jossa voimakas voodoo- konsepti. Heidän tarkoitus ei ollut käyttää aitoa voodoo- seremoniamusiikkia, vaan ainoastaan luoda kuvaa siitä mitä siellä tapahtuu. Mac oli jopa kysynyt paikallisilta voodoo- papitarilta luvan konseptialbumiin, johon he olivat suostuvaisia. He kuitenkin sanelivat tarkkaan mitä sai ja mitä ei saanut tehdä.

Samaa Voodoo-konseptia noudattivat seuraavat neljä albumia: Babylon (1969), Remedies (1970) ja all star- miehityksellinen The Sun, Moon & Herbs (muun muassa Eric Clapton ja Mick Jagger). Edellä mainitulta albumilta suositeltavaa kuunneltavaa on muun muassa oodi voodoo-kulttuurille, Zu Zu Mamou ja Black John The Conquerer. In The Right Place (1973) albumilla erottui Dr. Johnin juuret vanhaan rock ja blues- musiikkiin. Luopuessaan edellä mainitusta Voodoo- imagosta, näyttävät esiintymisasut höyhenkoristeisine hattuineen vaihtuivat tumaan pukuun ja baskeriin. In the Right Placen parhaimpia kappaleita on edellä mainittujen lisäksi sielukas soulballadi, Just The Same. Siinä hieno ”coloured girl”-kuoro tuo aavistuksen gospel- tunnelmaa. Kertosäkeen puhallinteema tuo puolestaan perinteisen New Orleansin mustien, hidastempoisen hautajaismarssin tuntua. Sanoma on kuitenkin positiivinen:

– Right or wrong, my love is strong. Win or lose, baby what´s the use. I love you baby just the same.

Rajusti potkivassa Qualified- kappaleessa Dr. Johnin laulullinen ulosanti ei taaskaan jätä kylmäksi. Dr. Johnin juuria puolestaan ilmentää suoraviivainen blues-rock- kappale Travelling Mood, jossa kieli poskessa -otetta viljelee intron vihellyskuvio. Sama kuvio toistuu kappaleen lopun ”soolossa”, ennen uloshäivytystä.

Dr. Johnin myöhemmästä tuotannosta mainittakoon City That Care Forgot (2009), joka oli suoraa vihaa osoittava reaktio New Orleansia riepotelleelle hirmumyrsky Katrinalle. Rebennackia raivostutti erityisesti poliitikkojen toiminta myrskyn suhteen. Luottamus katosi erityisesti George Bush nuorempaan. ”Hyvin vähän on tehty New Orleansin suhteen” (Uncut 10/2010). Lisäksi Dr. John on ollut vierailevana tähtenä muun muassa Rolling Stonesin 1972 Exile On Main Street – klassikkoalbumilla sekä Texasilaisen outlaw country- tähden Doug Sahmin, Doug Sahm And His Band- soolodebyytillä.

Olli Lehtonen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy