Yksi vuoden parhaista kotimaisista, Death Hawks – Sun Future Moon

Death Hawks – Sun Future Moon

Turkulaisen Svart Recordsin ’tallissa’ viihtyvä riihimäkeläinen Death Hawks syventää entisestään trippailuaan 70-luvun folk-psykedelian,ambientin ja krautrockin luomassa hapokkaassa ilmanalassa. Bändin kolmas levynäyttö Sun Future Moon unohtaa paikoin ilmaisustaan rockin ja Tangerine Dream -muistumat kietovat kuulijan ’planetaariseen usvaan’. Kiireerön folk-hapuilu, shoegaze-surina, utuisten syntikoiden huokailu – Death Hawks ulkoistaa kuulijan 2000-luvun digidigi-bittivirrasta aikaan, jolloin hipit oli rautaa ja tajunta laajeni muistakin syistä kuin internetin ärsykepuurosta ja someähkystä.

Biisit ovat pidentyneet sitten viime näkemästä. Toisaalta Death Hawks ei tarjoa pakonomaisesti totuttuja neljän minuutin biisiviipaleita. Vapaasti vellova musiikkimatto koukuttaa kuulijaa hypnoottisuuden ja kehittyvien teemojen avulla. Tosin ei kannata ymmärtää väärin, ilmiselviä iskusiivujakin on tarjolla. Behind Thyme -kappaleen hienovaraisesta maalailusta voi tehdä vertailua vaikka Mewin suuntaan. Dream machine voisi olla Von Hertzen Brothersin kokeilevampi teos. Mutta, onhan levyllä myös vapaaammin hengittävää materiaalia. Kuulennolta Kraftwerkin kanssa tavoitettu Dream life, waking life on vaikuttava trippi – kuten myös jonkilaiseen dance & lounge -rytmiin intoutuva futuristinen Wing wanh. Seaweed on kuin Tangerine Dream, Vangelis ja Amon Düül II samassa paketissa.

Death Hawksin luoman 70-luvun hybridin vahvuus on karsinoihin juuttumaton ennakkoluulottomuus. Bändin Shoegaze-ambient tekee laajoja kaaria mutta osaa myös tarvittaessa tiivistää sanottavansa kompaktiin olomuotoon. Oikeastaan maininta 70-luvustakin on loppupelissä turha. Death Hawksin orgaaninen musiikkimatka on kuin karttapallon läpikäyntiä. Palloa pyörittämällä (=biisin vaihtuessa) siirrytään erilaisiin kulttuurivaikutteisiin ja ilmaisutyyleihin. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista kotimaisista, ’vapaasti hengittävän’ musiikin kategoriassa. Soundi ehti jo listata levyn vuoden toiseksi parhaaksi kotimaiseksi levyjulkaisuksi!

J.Kaunisto

(Arvio julkaistu alunperin V2.fi-sivustolla)

Raision kirjaston kuukauden artisti – Jorma Kaukonen 75 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena  23.12. 75-vuotta täyttävä Jorma Kaukonen.

Jorma Kaukonen 75 vuotta

Suomalaiset sukujuuret omaava kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Jorma Kaukonen (s. 23.12.1940) nousi maineeseen legendaarisen yhdysvaltalaisen Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenenä 1960-luvun jälkipuolella. Yhtye muistetaan eritoten vuonna 1967 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Surrealistic Pillow ja sen tunnetuimmista lauluista Somebody to Love ja White Rabbit. Nämä yhtyeen laulajattaren Grace Slickin sävellykset olivat Yhdysvaltain Top 10 -hittejä rakkauden kesänä 1967. Psykedeelistä rockia ja folkrockia yhdistellyt Jefferson Airplane esiintyi uransa aikana muun muassa Montereyn (1967), Woodstockin (1969) ja Altamontin (1969) kuuluisilla rockfestivaaleilla. Vuonna 1972 Airplane hajosi, ja sen jäsenet lähtivät omille teilleen.

Jorma Kaukonen ja basisti Jack Casady olivat perustaneet Hot Tuna -yhtyeen jo 1960- ja 70-lukujen taitteessa Jefferson Airplanen sivuprojektiksi, joka muuttui sittemmin pääprojektiksi. Bluesia ja rockia maukkaasti yhdistävän Hot Tunan klassikkolevyjä ovat Burgers (1972) ja The Phosphorescent Rat (1974), joille olivat tunnusomaisia akustiset esitykset. 1970-luvulla aktiivisimmillaan olleen yhtyeen tuon ajan muu tuotanto on huomattavasti sähköisempää. Hot Tuna keikkailee yhä, ja yhtyeen viimeisin albumi Steady As She Goes ilmestyi vuonna 2011.

Oma lukunsa on Jorma Kaukosen soolotuotanto, joka alkoi vuonna 1974 ilmestyneellä erinomaisella Quah-albumilla. Akustispainotteisessa soolotuotannossaan Kaukonen on ollut erittäin perinnetietoinen ammentaessaan vaikutteita bluesista, folkista ja countrysta viimeisimpänä näyttönä tänä vuonna ilmestynyt Ain´t In No Hurry.

Jorma Kaukonen on esiintynyt maassamme Helsingin kulttuuritalolla vuonna 1976, Pori Jazzeilla vuonna 1992, Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 2003 ja viimeksi vuonna 2011, jolloin hän teki lyhyen kiertueen yhdessä Barry Mitterhoffin kanssa. Tällä kiertueella kitaristilegendan soittoa ja laulua kuultiin myös Turun Logomossa.

Altti Koivisto

Jefferson Airplane – Surrealistic Pillow

Hot Tuna ‎– The Phosphorescent Rat

Jorma Kaukonen – Quah

Hot Tuna – America’s Choice

Hot Tuna – Yellow fever

Jorma Kaukonen – Jorma

Isoa Pahaa manataan happojamien avulla – Seremonia/Kristalliarkki

Seremonia: Kristalliarkki

Kotimainen okkultistista synkkyyttä ja psykedeelistä 70-luvun rokkia vääntävä Seremonia on kolmannella (Svart records) albumillaan yhä syvemmällä pakanallisissa varjoissa ja hapokkaan psykedelian suonsilmäkkeessä. Maailmanlopun menoa ja Ison Pahan saapumista manataan niin että tuntuu. Musiikissa kitara särisee ja happojamittelu poukkoilee levottomasti kuin paholaisen orgioissa. Riffistä löytyy 70-luvun alun heavy metallia ja proto doomia. Vokaalit aiheuttavat viiltävässä ulkopuolisuudessaan kylmiä väreitä. Mustan rockin liekki lepattaa.

Kun pakettiin lyödään vielä 15-minuuttinen Kristalliarkki I -teos, jossa bändin happomatka yltää jopa fuusiojazzin lokeroon, ollaan kohtuullisen syvällä mielen raja-aitojen pimeämmällä puolella. Tosin kiekolta löytyy myös suoraviivaisesti ja kovalla iskulla lyöviä jytäpaloja (Alfa ja Omega, Lusiferin lapsi) mutta myös hitaammin laahustavia mustan messun pilkahduksia (Musta liekki, Vapauden polku).

Jylhästi jylisevä urkuosasto, kuivaa vintagesoundia ja camp-huumorin rajaviivoilla heiluvaa lyriikkafatalisimia – Seremonia on sisäistänyt oman missionsa harvinaisen kokonaisvaltaisesti. Musiikin puolesta levy osuu varmasti monenkin 70-lukulaista rokkia harrastavan hahmon toivelistalle mutta tekstien painostava pahuuden kuolinmessu saattaa olla jo liikaa. Tinkimätöntä menoa joka ei kumartele kuin korkeintaan Ison Pahan suuntaan.

J.Kaunisto

(Arvostelu julkaisu aikoinaan Mesta.net -sivustolla)

soundcloud.com/svart-records/vapauden-polku

 

Tuleva klassikko; Sammal – Myrskyvaroitus

Sammal: Myrskyvaroitus

Janu Kiviniemen ja Jura Salmen kipparoima Sammal laventaa toisella albumillaan 70-luvun Suomi-progen soundien uusiokäyttöä yhä rehevämmällä jamittelulla sekä psykedeelisen rockin arvaamattomuudella. Myrskyvaroitus-nimisellä kokonaisuudella on enemmän instrumentaalitunnelmointia kuin parin vuoden takaisella, aivan mainiolla debyyttilevyllä. Instrumentaalinen jamittelu vaatii avautuakseeen kuuntelukertoja. Materiaali ei ole yhtä suoraviivaisesti Love Recordsin laarista poimitun oloista kuin debyyttilevyllä.

Alkuun heitetään tarinaa vielä ruotsin puheella, siitäkin huolimatta levyn nimiibiisi on eittämättä yksi kiekon kirkkaimmista timanteista. Järjen ohimarssi on repivän reipasta – Tasavallan Presidenttiä. Samaan aikaan hyväilee muhkealla urkusoundilla ja kertosäe on silkkaa kesäistä auringonpaistetta. Kohtaus yön vyöllä on tyylikkään särisevän pörisevä instrumentaali  – omiaan antamaan alkupotkua levyn ehkä parhaalle progetuokiolle, uneomaisen viekottelevalle Muurahaisen päiväuni -teokselle. Unenomaisuus karisee viisun puolen välin merkkipaalulla biisin ottaessa jalat alleen. Kappaleessa on aistivinaan tribuuttia mainiolle Kalevala-orkesterille.

Levyn päättävä Herätkää on jo uusiutunutta Sammalta.Tukeva ripaus krautrockia, Amon Düül II:sta sekä psykedeelista folk progea. Myös Aika on alkamassa louhii yllättävänkin hapokkailta metsästysmailta – särisevä skeba raastaa kylmiä väreitä. Sulle haavan tein on outolintu kyseisten teosten välissä, sillä kiekon pehmeäreunaisin Love Records -tunnelmointi on kaunis kuin kesäinen aamunnousu ja seesteinen kuin tuulettoman aamun järven selkä.

Sammal hallitsee 70-luvun ja lämpimän vintage-soundin. Autenttista ja aitoa mutta ei tylsää kopiointia. Monipuolisuus on myös selkeä vahvuus. Albumin vinyyliversiota on myös helppo kehua. Levyn yleissoundi on kuin tehty kuunneltavaksi vinyylikiekolta. Sammal tuottaa musiikkia aikakaudelta, jolloin cd-levyn kokoinen kiekko oli single-levy. Erityishehkutus albumin kansitaiteesta. Taidetta koteihin.

J.Kaunisto

(Arvio julkaistu alunperin Mesta.net -sivustolla)

Raision kirjaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena Grateful Dead

Grateful Dead

Psykedeelinen rock syntyi 1960-luvun puolivälissä San Franciscossa, Kaliforniassa. Sen tunnetuimpia edustajia olivat Jefferson Airplane ja Warlocks, joka vuodesta 1965 lähtien tunnettiin nimellä Grateful Dead. Noihin aikoihin viimeksi mainitun yhtyeen jäsenet vaimoineen, lapsineen ja ystävineen muuttivat hippiliikkeen syntysijoille Haight-Ashburyn kaupunginosaan, josta he vuokrasivat kommuunilleen kolmikerroksisen rakennuksen. Kitaristi Jerry Garcian johtama Grateful Dead keikkaili ahkerasti ja yhtyeen maine kasvoi kasvamistaan San Franciscon alueella. Vuoden 1967 alkupuolella ilmestynyt esikoisalbumi The San Francisco´s Grateful Dead sekä sitä seuranneet Anthem Of The Sun (1968) ja Aoxomoxoa (1969) eivät olleet vielä suuria menestyksiä Yhdysvaltain Länsirannikon ulkopuolella. Vaikka Haight-Ashberyn ja flower-powerin kukoistusaika jäi lopulta varsin lyhyeksi, San Franciscosta maaseudulle muuttaneella Grateful Deadillä olivat parhaat vuodet vasta edessä päin.

Vuodesta 1970 tuli Grateful Deadin maailmanlaajuisen läpimurron vuosi. Yhtye oli tunnettu nimenomaan konserteistaan, joten alkuvuodesta ilmestynyt Live/Dead oli oivallinen dokumentti ja yhteenveto 60-luvun jamihenkisestä Grateful Deadistä. Kesällä ilmestynyt Workingman´s Dead -levy oli alku uusiutuneelle Grateful Deadille folk- ja countryvaikutteineen. Levyn tunnelmaa voi parhaiten kuvailla sanoilla rento ja maanläheinen. Saman vuoden lopulla ilmestyi vielä loistava American Beauty –LP, jota pidetään kaikkien aikojen parhaana Grateful Dead -levynä. Edeltäjänsä viitoittamalla tiellä jatkava klassikkolevy tehtiin kokoonpanolla, jossa Jerry Garcian lisäksi soittivat Phil Lesh, Bob Weir, Ron McKernan, Mickey Hart ja Bill Kreutzmann sekä laulujen sanoituksista vastannut Robert Hunter.

1970-luku oli tuotteliasta aikaa Grateful Deadille. He perustivat oman levy-yhtiön, kun aiempi levytyssopimus Warner Brothersien kanssa päättyi vuonna 1973. Samana vuonna ilmestynyt studioalbumi Wake of the Flood oli heidän oman levy-yhtiönsä Grateful Dead Recordsin ensimmäinen julkaisu. Yhtyeen hienoimpia 1970-luvun levyjä olivat vuonna 1974 ilmestynyt From The Mars Hotel  ja vuotta myöhemmin julkaistu Blues For Allah. Ahkerasta keikkailusta tunnettua yhtyettä ei nähty 1970-luvun puolivälin vuosina entiseen tapaan konserttilavoilla, sillä yhtyeen jäsenten omat sooloprojektit veivät yhtyeen omien levytysten rinnalla paljon aikaa. Vuonna 1977 Grateful Dead aloitti jälleen ahkeran keikkailun luovuttuaan omasta levy-yhtiöstään ja tehtyään levytyssopimuksen Aristan kanssa.

Kymmentä vuotta myöhemmin useamman vuoden tauon jälkeen ilmestyneestä In The Dark -albumista tuli yllättäen yhtyeen kaikkien aikojen suurin myyntimenestys, joka poiki myös sen kautta aikojen ensimmäisen Top 10 -singlen Touch Of Grey. Päätepistettä 30 vuotta toimineen yhtyeen tarinalle merkitsi sen keskeisimmän jäsenen Jerry Garcian kuolema vuonna 1995.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä olevat levynkannet lainattu Fredrik Johanssonin/8Raita ja Ville Hannuniemen kokoelmista)

 

 

Aoxomoxoa (1969)

 

Workingman’s dead (1970)

 

Grateful Dead (1971)

 

Wake Of The Floor (1973)

 

Grateful Dead From the Mars Hotel (1974)

Blues For Allah (1975)

Viikon levynä Kosmos – Salattu Maailma

Turkulainen folk/progeryhmä Kosmos julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2005. Aluksi bändin ulosanti oli hyvinkin rauhallista ja akustista. Mellotron on heti alusta lähtien ollut orkesterin sointia määrittävä yksityiskohta. Psykedeliavivahteet tulivat esille vasta toisen albumin kohdalla. Neljännellä levyllään Salattu Maailma Kosmos ammentaa edelleen sattumia 70-luvun alun folkin, psykedelian ja progen rikkaasta kuvastosta. Vaikka bändissä on vahva brittiläisen akustisen folkin karma, viitteet Love Recordsin 70-luvun tuotantoon ovat vahvoja. Progetuulahdukset ovat hienovaraisempia ja varsinkin Salattu Maailma -albumilla ne kietoutuvat mystisen psykedeliaverhon taakse.

Mellotron, hillitty akustisuus ja puhallinsoittimet luovat Kosmoksen ulosannille selkeät puitteet. Pentangle, Comus ja vaikkapa The Incredible String Band ovat jonkin asteisia sielun veljiä kuten myös vaikkapa Hector, Pekka Streng tai jopa Kaseva. Vinyyliversion kohdalla b-puoli on ”lennokkaampi” – jalat irti maasta ja pää avaruudessa. Parin siivun kohdalla mieleen tulee mainio kanadalais-saksalainen kokoonpano Emtidi.

Levyn lyriikat ovat kautta linjan ”toisesta todellisuudesta”. Moniselitteiset ja paikoin runollisen maalailevat tekstit luovat onnistuneesti 70-lukulaista viattomuuden auraa. Päivi Kylmäsen vokaalisuoritus on hienovaraisen särkyvää. Albumin vahvin olemus syntyy hyvällä tavalla todellsuuspakoisesta ulosannista, Kosmos ei suostu 2000-luvun muottiin vaan pitää kiinni viattomuuden vuosien napanuorasta.

Allekirjoittanut viihtyy erityisen hyvin levyn b-puolen eli viisujen Tuuli, Uni ja Takaisin virtaan seurassa. Herkän utuinen Tuuli ja Takaisin virtaan ovat cover-versioita ja varsinkin jälkimmäinen (Pekka Strengin ja Tasavallan Presidentin) hengentuote on tyylikäs versiointi. Uni on kuitenkin kaikessa avaruuden äärettömyydessään pysäyttävä hetki. Myös levyn nimibiisi Salattu maailma nousee enemmän kuin siivilleen.

Kosmoksen tavassa tehdä musiikkia on jotain kadehdittavan kaunosieluista ja puhdasotsaista – viatonta. Ajatonta. Salattu Maailma on virkistävä keidas nykypäivän meluavan muzakin keskellä.

J.Kaunisto

)

Viikon levynä Mansionin pikkukiekko We Shall Live

Mansionin We Shall Live -ep onnistuu yllättämään monella tavalla. Mansion etsii olemassaololleen merkitystä aikoinaan vaikuttaneesta kristillisestä Kartanolaisuus-lahkosta. Parin vahvan naisen johtama liike tuomitsi seksuaalisuuden alimpaan helvettiin ja maailmanlopun odotus oli vahvasti läsnä. Kyseisestä lähtökohdasta odotukset olivat Sabbath Assemblyn tai Hexvesselin suunnalla mutta Mansion yllättää tyrkkäämällä ilmoille 70-luvun raskasrockin, 60-luvun folkrockin, okkultistisen ja psykedeelisen rockin sekä doomin johdannaista. Tosin okkultismin suunnalta kokoonpano lainaa vain painostavan tunnelman.

Kun bändin vokaaleista huolehtii vielä heleä naisääni, Jess And The Ancient Ones on helppo laittaa samalle viivalle. Kun tulille viskataan vielä nimiä kuten Seremonia, Lord Vicar ja Year of the Goat, Mansionin visioihin löytyy selkeyttä. Vahva mystisyys, laaja tunnerekisteri sekä vaikutteiden runsaus asettavan Mansionin kuitenkin vertailukohteitaan askeleen korkeammalle.

Pikkukiekon alku ja loppu ovat suorastaan huumaavaa kuunneltavaa. Mother’s burden suorittaa aluksi leijuntaan ristiriipunnassa kunnes 70-luvun räyhäävät skebat ottavat jalat alleen. Räyhähengen hellittäessä meno on hartaampaa kivikuorman raahaamista, tosin pettävän hapokkaassa ilmanalassa.

Kiekon päättävä Slumber sermon on levyn häiriintynein tekele. Vaikutteita löytyy useasta lokerosta mutta paino on raskaassa, suorastaan ryömivässä harmaudessa.

Kiekon nimibiisi etenee hyvinkin Deep Purplemaisessa maisemassa ja vokalistin otteessa on Debbie Harryn mieleen tuovaa määrätietoisuutta. Sorrowless harrastaa vastaavaa suoraviivaisempaa rock-linjaa.

Mansion asettaa rimaa todella korkealle. Bändillä tuntuu olevan hallussaan avaimia yllättäviinkin genrelokeroihin. Bändin resepti, kulttirokkia hapokkaalla ja sielukkaalla otteella, tuottaa todella perinnetietoista jälkeä. Tosin Mansionin kohdalla kysymys kuuluu, kenen pussiin sielusi solahtaa!

J.Kaunisto

Viikon levy on Hexvesselin toinen albumi No Holier Temple

Ylistys luonnolle

Hexvessel on vuonna 2009 perustettu suomalainen folk-yhtye. Yhtyeen nokkamies Mat McNerney perusti yhtyeen muuttaessaan Norjasta Suomeen. Taakse jäi black metallin kylmä maailma ja tilalle tuli vanhakantaisuudessaan raikas folkrock. Debyytti Dawnbearer oli täysiveristä rituaalimusiikkia, ja erosi occult rock -aikalaisistaan särökitaroiden puuttumisella ja erilaisten akustisten soittimien käyttämisellä. Debyytti menestyi hyvin, ja innosti McNerneytä kokoamaan yhtyeelle livekokoonpanon. Kasvavan suosion myötä tuli ajankohtaiseksi seuraava albumi, No Holier Temple.

No Holier Temple on ylistys luonnolle. Levyn äänimaailma on kuin se olisi äänitetty metsän siimeksessä. Akustisen kitaran soljuntaa tasapainottaa sähkökitaran pehmeä ääni, johon on jätetty vivahde säröstä. Trumpetti nousee esiin varsinkin kappaleessa Woods To Conjure, jossa musisointi siirtyy jo lähes jazziksi. Edeltäjäänsä verrattuna se on ehyempi kokonaisuus ja sen äänimaailma on hiotumpi.

McNerneyn ääni saa kiittelemään moneen otteeseen sitä, ettei mies vain tyytynyt örisemään black metal yhtyeissä. Kyseessä on nimittäin mahtava laulaja. Varsinkin kappale Sacred Marriage tuo laulun erittäin hyvin esiin. Muinaisista jumalista kertovien tarinoiden ja toistojen avulla lyriikat luovat kappaleisiin hypnoottisen tunnelman, joka sulkee kuulijan sisäänsä.

– In forest heart the man of leaves is dancing
He is source of stream and seed of life begun
At the edge of dawn his lithe green limbs are moving
Our thin flutes play and he steps the mystery round

– Green Lord
Green Lord
Spring maiden dances with you
Green Lord
Green Lord
Spring maiden dances with you

***

Levyn kultakimpale on lähes 11 minuuttinen His Portal Tomb. Kappale on myös yksi parhaita kuulemiani livebiisejä. Kappaleen yksinkertainen doom metal -riffi muuttuu joka kierrolla hypnoottisemmaksi, ja on Hexvesselin raskainta antia.

Pituudestaan huolimatta levyn kappaleet eivät käy tylsiksi. Ne alkavat rauhallisesti ja kasvavat edetessään. Kappaleet alkavat akustisilla kitaroilla ja päättyvät trumpettien, viulujen ja hammondin riemuvoittoon. Levyn kokonaisuutta hahmottaa muutama noin minuutin mittainen kappale, jotka sisältävät puhelaulua. Ne kokoavat yksittäiset kappaleet yhdeksi albumiksi.

Kokonaisuudessaan No Holier Temple on tuulahdus 70-lukua nykypäivänä. Albumi olisi voitu yhtä hyvin tehdä 40 vuotta sitten kuin tänä päivänä – niin musiikin kuin teemankin puolesta.

Topi Lindqvist