Avainsana-arkisto: indierock

Viikon levy – The National: Trouble Will Find Me

The_National_-_Trouble_Will_Find_Me

God loves everybody, don’t remind me.

The National on yhtye, jonka kappaleet tunnistaa yleensä nopeasti, kun istuu vaikka illalla ravintolassa ja jokin Nationalin kappaleista lähtee soimaan, niin heti tunnelma hieman muuttuu. Ihmiset rauhoittuvat ja ryhtyvät kuuntelemaan – “onko tämä?” “National?” “Mikä tämä kappale olikaan?” jne. Tätä korostaa vielä se, että National ei ole koskaan ollut varsinainen hittibändi, vaan melkein minkä tahansa kappaleen heidän levyiltään voi panna soimaan ja levyä kuunnellut voi herkistyä siihen tunnelmaan, minkä kappale hänessä herättää.

Nationalin kuudes studioalbumi Trouble Will Find Me jatkaa Nationalin hyväksi havaitulla tiellä. Laulaja Matt Berninger laulaa (vaikka oikeammin hänen tulkintansa on jossain hyräilyn ja mutinan välimaastossa) upeita ja monitulkintaisia sanoituksia kun muu yhtye (Devendorffin ja Dessnerin veljesparit) luovat jykevän taustan monimutkaisine komppeineen ja polveilevine kitarakuvioineen. Musiikki ei ensikuulemalla edes ole ehkä vaikuttavinta mahdollista, mutta useammilla toistoilla alkaa huomata tiettyjen kappaleiden vetovoiman ja musiikin alkuun ehkä yksitoikkoisenkin olemuksen takaa löytyvän syvemmän luonteen, kuin pohjavirtaukset jotka hiljalleen rikkovat tyynen veden pintaa.

Kuten aiemmillakin The Nationalin levyillä Trouble Will find Me:lläkin on Matt Berningerin sanoitukset keskeisessä osassa; yhtenä esimerkkinä levyn loppupuolen kappale Pink Rabbits, jossa kuvaillaan parisuhteen jälkeistä tyhjyyttä ja hienosti rikotuin kielikuvin kuvataan miten kertomuksen henkilö miettii, miettiikö mennyt mielitettynsä häntä: “Am I the one you think about when you’re sitting in your faintin’ chair drinking pink rabbits?” Sanoituksellisesti on ovelaa, että ei ole olemassa faintin’ chair-tuolia mutta on fainting couch, samoin pink rabbit ei ole drinkki, mutta pink bunny on. Eli sanoitusten virheellisyys luo onnistuneesti kuvaa päähenkilöstä, joka on hiljallee romahtamassa.

“You didn’t see me I was falling apart
I was a television version of a person with a broken heart”

Muita hienoja hetkiä ovat mm. hauras Fireproof ja menevämmät Don’t swallow the cap ja Graceless, joistä jälkimmäisimmässä koetaan ehkä selkeimmin tuskaa siitä kuinka asiat eivät vain ole menneet niin kuin toivoisi, mm. sosiaalisesta kömpelyydestä johtuen.

Is there a powder to erase this?
Is it dissolvable and tasteless?
You can’t imagine how I hate this

Graceless

I’m trying, but I’m graceless
Don’t have the sunny side to face this

Varaa levy

Antti Impivaara

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Editors – The Back Room

editors-the-back-room-album-artwork-6889

Brittiläinen Editors ponkaisi ensimmäisen levynsä myötä vuonna 2005 suoraan vaihtoehtoisemman rockin kärkijoukkoon. Musiikkinsa melankolisen sävyn perusteella bändi luokiteltiin tietysti heti Interpolin ja kumppaneiden kanssa samaan lokeroon, ja sitä pidettiin osana post-punkin uutta tulemista 2000-luvun alussa. Editorsilla on näihin bändeihin toki yhtäläisyyksiä, mutta myös paljon sellaista, mistä se erottuu omanlaisekseen. Toistaiseksi uusin levy In This Light and on This Evening toi suuren muutoksen Editorsin tyyliin musiikin muuttuessa pääosin elektroniseksi ja syntetisaattoripainotteiseksi. Kuitenkin jo debyytillä bändillä oli paljon omaa ja tunnistettavaa mukana soundissaan.

The Back Room on musiikillisesti lyhyesti sanottuna suoraviivaista, melankolista rockia. Laulaja Tom Smithin matalassa äänessä on hieman yhtäläisyyttä Interpolin Paul Banksin kanssa, mutta Smithin äänessä on enemmän pehmeyttä. Tämä ehkä tekee Editorsin musiikista osaltaan hieman helpommin lähestyttävää. Heti The Back Roomin ensimmäisessä kappaleessa Lights tulevat esille bändin parhaat ominaisuudet: terävät kitarariffit, tummasävyinen tunnelma, hienot melodiat ja vahva laulaja. Tätä seuraavat hittikappaleet Munich ja Blood ovat tarttuvuudessaan paras osoitus yhtyeen sävellysten melodiatajusta. Sanoitukset ovat synkkämielisen toteavia:

People are fragile things, you should know by now
Be careful what you put them through

Melko vauhdikastempoisen alkupuoliskon lisäksi levyltä löytyy hienoa tunnelmointimateriaalia, kuten Fall, jossa kitaralla ja koskettimilla taiteillaan kauniita äänimaisemia synkän balladin edetessä. Loppupuolen helmiä puolestaan ovat kappaleena kasvava ja kertosäkeessä kunnolla potkiva Fingers in the Factories sekä kauniisti ja muuta levyä lempeämmällä lähestymistavalla toteutettu Open Your Arms. Levy päättyy melko surullisen tekstin myötä, mutta toiveikkain sävelin eroballadi Distanceen.

Honey, what got broke here
Won’t go back together again
So I’ll leave this while I can

Itse kuulun siihen joukkoon Editorsin kuuntelijoita, jotka löysivät bändin vasta sen edellisen Suomen vierailun jälkeen. Siksi Ruisrockiin suunnistaminen on pakollista tänä vuonna, koska Editors esiintyy siellä festareiden aloituspäivänä. Klubiolosuhteet sopisivat tietysti yhtyeelle paremmin, mutta eiköhän se festareillakin onnistu tavoittamaan biisiensä hienon tunnelman.

Tuomas Aitonurmi

The Back Room Vaski-kirjastoissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy: A Place To Bury Strangers – Worship

A-Place-To-Bury-Strangers-WorshipÄäntä, mölyä, kakofonista surinaa! Ja kaiken tämän takana kauneutta, heleyttä, surua. Tätä kaikki on newyorkilainen A Place To Bury Strangers. Yhtye toimii triomuotoisena ja tunnetaan varsin kovaäänisenä yhtyeenä jonka rutina, ritinä ja sirinä yhdistyy upeasti perinteiseen poplaulumuotoon. Melankolisia ja kauniita kappaleita usein sydänsuruista ja parisuhteesta. Musiikki tuntuu säestävän sanoja ja tekevän kouriintuntuvaksi sen pakahduttavan tunteen kun ei saa rakkauttaan tai kun kaipaa tuon rakkauden luo. Aiemmalla levyllä, Exploding head, ollut kappale kertoo jo nimellään ”I lived my life to stand in the shadow of your heart” tästä kaihosta ja tunteen palosta jota musiikki heijastaa.

Yhtyeen musiikissa on selviä viitteitä Jesus And Mary Chainin suuntaan, joka luonnollisesti on innoittanut monia muitakin vastaavia yhtyeitä. APTBS on lämmitellytkin, kuten myös Black Rebel Motorcycle Clubia ja Nine Inch Nailsia, eli varsin erilaisille kuulijakunnille. Yhtye on tätä nykyä kaksimiehinen, mutta johtohahmona voidaan pitää Oliver Ackermania, joka omistaa säröpedaaleihin erikoistuvan kitaraefektifirman Death by Audion; tämän yhtyeen tuotannossa usein, kuten nytkin tuodaan esiin, mutta sen kyllä myös huomaa. Kitarat rutisevat ja ritisevät kuin vahvistimet olisivat hajoamassa. Mutta kappaleet eivät ole pelkkää fuzzin kyllästämää möykkää kuten  voisi kuvitella ja kuten noiseyhtyeillä usein vaan kappaleiden rakenteet ovat koukkujen kyllästämää popmusiikkia jota on helppo ja miellyttävä kuunnella särövalleista huolimatta.

Kappaleista esiin nousee mm. vauhdikas ja menevä kappale ’And I’m up’ – Elämässä vain tulee joskus eteen tilanne, jossa kaikki vaihtoehdot tuntuvat jollakin tavalla väärältä.  ”Either way I choose, the choice is wrong, so I choose wrong.” Kappale tuntuu kiteyttävän tämän tunteen hienosti. Mutta myös antaa positiivista viestiä siitä että asioiden ei pitäisi antaa kasautua sisälleen. ”Sometimes I should realize, it’s better not to hold back what I want to say. And now that I do realize, I will never hold back what my head wants to say.”

– Antti Impivaara

Varaa levy Vaskista

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: MGMT – Oracular Spectacular

Vuoden 2007 lopulla digitaalisesti ja vuoden 2008 alussa fyysisessä muodossa julkaistu MGMT-yhtyeen debyyttilevy oli välitön hitti ns. vaihtoehtomusiikin kuuntelijoiden piireissä. Suosio tosin laajeni nopeasti myös valtavirran puolelle. Tätä ei voi kovin paljoa ihmetellä levyn alkupuolen hittiputkea kuunnellessaan. Reseptinä on hilpeän tarttuvia synamelodioita ja erittäin tanssittavaa fiilistä kiedottuna psykedeelisempään meininkiin. Painotukset tietysti vaihtelevat kappaleiden välillä paljonkin, esimerkkinä tästä toimivat hyvin vaikka kaksi ensimmäistä kappaletta. Levyn avaava Time to Pretend on suoraviivaisen tarttuva pophitti, jonka sanoitukset käsittelevät hauskalla tavalla rokkitähtielämän kliseitä. Kakkoskappale Weekend Wars puolestaan menee jo psykedeelisen rockin puolelle vahvasti.

The Youth -kappale jatkaa myös lievän hippifiiliksen tuovaa rauhallista ja rentoa linjaa, kun taas Electric Feel on takuuvarma indieklubien tanssittaja mukaansatempaavuudellaan, hyvä ja letkeä meininki seuraa välittömästi kappaleen kuuntelusta. Kids on synakuvion eteenpäin viemä, melodioiltaan rikas (ja äärimmäisen tarttuva korvamato, näin varoituksen sanana) sekä yksinkertaisesti loistava sävellys. Ensitutustumiseni yhtyeeseen tapahtuikin ystäväni soittaessa tätä kappaletta eräässä vaiheessa aina jokaisissa mahdollisissa bileissä…

Levyn loppupuoli ei tarjoa aivan samanlaista hittien ilotulitusta kuin alku, joten se jää helposti kuuntelijalle (ainakin omalla kohdallani) hieman vieraammaksi. 4th Dimensional Transition sukeltaa psykedelian maailmaan varsin syvälle, mutta toimivasti, tunnelma pysyy yllä. Pieces of What puolestaan on kevyen akustinen välipala. Loputkin kappaleet levyllä ovat kyllä hyviä, mutta jäävät kuitenkin harmittavasti alkupuoliskon varjoon.

Tämän levyn jälkeen MGMT julkaisi Congratulations-levyn, joka oli monelle pettymys sisältäen vähemmän tarttuvaa materiaalia, itsekään en ole tuota levyä paria kertaa enempää varmasti läpi pyöräyttänyt. Oracular Spectacular onkin toistaiseksi säilynyt bändin tähtihetkenä, jonka kappaleita fiilistellään edelleen. Se on onnistunut yhdistelmä 60-lukulaisia äänimaisemia ja nykypäivän indie rockia hyvien sävellysten kera.

Tuomas Aitonurmi

Oracular Spectacular Vaski-kirjastoissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Ewert and The Two Dragons – Good Man Down

 

Virolaisen indie-musiikin viime aikojen ehkä puhutuin nimi on ollut Ewert and The Two Dragons. Yhtye on keikkaillut Suomessakin jo melko paljon, ja alkavana kesänä on tiedossa festarikeikat ainakin Ruisrockissa ja Provinssissa. Ewert and The Two Dragons on ollut aktiivinen vuodesta 2009 alkaen, jolloin julkaistiin debyyttialbumi The Hills Behind the Hills. Vokalisti-kosketinsoittaja Ewert Sundjan lisäksi yhtyeessä on nimestään huolimatta kolme muuta jäsentä. Toinen albumi Good Man Down, josta nyt kerrotaan tarkemmin, julkaistiin viime vuonna. Tämä levy nosti yhtyeen tunnetuksi myös muualla kuin kotimaassaan.

(In the End) There’s Only Love esittelee bändin tyylin melko hyvin levyn alussa. Folkahtavaa indie rockia herkänkauniilla melodioilla ja miellyttävän kuuloisesti soitettuna. Kappaleet eivät pääasiassa ole hirveän mutkikkaita, mutta pieniä progevivahteitakin on. Seuraavana kuultava Good Man Down on itselläni ollut viime aikoina todellisessa voimasoitossa, hienoja harmonioita sisältävä kappale tarttuu päähän todella helposti. Eipä ihme, että biisi on kerännyt yhtyeen kotimaassa palkintojakin. Jolene ei puolestaan ole Dolly Parton-coveri, vaan kertoo kyseisen kappaleen tarinan vähän toisesta näkökulmasta, kauniin sävellyksen kera.

Levyn alkupuolen singlekappaleiden lisäksi myös lopusta löytyy hienouksia. Road to the Hill on myös varsin tarttuva, pianon sävyttämä biisi. You Had Me at Hello lopettaa levyn kiireettömästi rauhallisiin ja vähäeleisiin tunnelmiin. Huonoja kappaleita ei kokonaisuudesta löydy.

Vaikka Ewert and The Two Dragonsia on nostettu esiin musiikkilehdissä ja blogeissa viime vuoden puolella jo hyvin paljon, päätin valita Good Man Downin viikon levyksi kuitenkin tässä vaiheessa. Kesän festarit kun ovat tulossa, ja mikäli yhtyeeseen ei ollut vielä sattunut tutustumaan, tämä levy on hyvä kuunnella ennen tulevia keikkoja. Lisäksi olen itse kuunnellut albumia tämän vuoden alkupuolella paljon, joten kirjoittaminen siitä oli siksikin ajankohtaista.

Good Man Down on varattavissa Vaskista

Tuomas Aitonurmi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy: The Killers: Hot fuss.

The Killersin levy Hot Fuss (2004) on mielestäni alternativen ja indierockin ehdotonta eliittiä. Vaikkei koko levyä jaksaisikaan kuunnella, niin ainakin nostan esille biisit ”Jenny was a friend of mine”, ”Somebody told me” ja ”Glamorous indie rock & roll” vaikka suosittelen ehdottomasti kokonaisuuden kuuntelemista.

Myös listoilla levy oli suuri menestys. Las Vegasista kotoisin oleva The Killersin jäsenet ovat Brandon Flowers, Dave Keuning, Mark Stoermer ja Ronnie Vannucci Jr. Laulaja Brandon Flowers on mielestäni yksi parhaimmista laulajista joita olen kuullut. Hänen tyylinsä jää helposti mieleen ja se sopii täydellisesti kappaleisiin. Pidän myös The Killersin tyylistä ottaa basso, jota soittaa Mark Stoemer, esille korkeiden äänien avulla. The Killers on erittäin toimiva kokonaisuus, joka vetää helposti vertoja vaikkapa U2:lle ja Muselle, saman genren edustajille.

Tarkista levyn saatavuus Vaski-kirjastoista tästä

Leo

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Viikon levy