Avainsana-arkisto: Gustav Mahler

Mahlerin kymmenes sinfonia Kari Pohjolan mukaan – Musaston Mahler-sarja päättyy

Testamentti

MahlerKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Musaston sarja päättyy tänään Pohjolan kirjoitukseen Mahlerin kymmenennestä sinfoniasta. Voit lukea kirjoitussarjan aiempia osia täältä.

Säveltäjähylly Gustav Mahlerille

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahler –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa XI

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

– Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

– Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Kirjoitussarjassa käyttämäni lähteet:

Murtomäki, Veijo: Romantiikan orkesterimusiikki saksalaisella alueella – Gustav Mahler (artikkeli Sibelius-Akatemian musiikinhistorian tietokannassa)

Fischer, Jens Malte: Gustav Mahler (2011)

Blaukopf, Kurt & Blaukopf, Herta: Mahler – his life, work and world (1991)

Gustav Mahler: Letters to his wife (2004); edited by Henry Louis de La Grange and Günther Weiss

Sinfonia nro 10

Kuunneltu levytys: Berliner Philharmoniker, joht. Simon Rattle.

Mahlerin mielentilasta kymmenennen sinfonian sävellystyön aikana kertovat sinfonian käsikirjoituksesta löytyvät parkaisut: ”Mercy! … Oh God! Oh God! Why hast thou forsaken me? … You alone know what it means … Farewell my lyre!”

Osin hyvinkin elämänmyönteisen Das Lied von der Erde- teoksen (sävelletty 1908) ja yhdeksännen sinfonian (sävelletty 1909) luopumiseen viittaavien tunnelmien jälkeen Mahler ryhtyi luonnostelemaan uutta sinfoniaa kesällä 1910. Syyskuun alkuun mennessä hän oli saanut siitä suurin piirtein valmiiksi ensimmäisen osan ja ilmeisesti osittain myös kolmannen. Mahlereiden jo jossakin määrin sekavaa elämää mutkisti kyseisenä kesänä entisestään Alman antautuminen suhteeseen nuoren arkkitehdin, Walter Gropiuksen, kanssa. Mahler sai tietää asiasta hyvin pian, ja seuranneessa omituisessa kolmiodraamassa Alma päätti jatkaa molempia; sekä avioliittoaan että suhdetta tuoreeseen ihastukseensa. Mahler itse oli pakotettu työn pariin; tällä kertaa vaativan kahdeksannen sinfonian ensiesitys (12.9.1910) oli saatava kuntoon. Lisäksi kapellimestarin työt ohjelmistosuunnitteluineen New Yorkissa ja Euroopan eri kaupungeissa oli hoidettava. Sairaalle miehelle tämä kaikki oli lopulta liikaa – Mahler kuoli Wienissä toukokuun 18. päivänä vuonna 1911.

Mahlerin käsikirjoituksiin perustuvan viisiosaisen konserttiversion kymmenennestä sinfoniasta valmisti Deryck Cooke vuonna 1976, ja tästä vielä tarkistetun version levytti Berliinin Filharmonikot Simon Rattlen johdolla vuonna 2000; yhdeksänkymmentä vuotta teoksen säveltämisen jälkeen. Toki Cooken 1976 valmistunutta konserttiversiota oli esitetty ja levytetty aiemminkin. Tässä kirjoituksessa tarkastelen ainoastaan Rattlen johtaman levytyksen ensimmäistä osaa; sen Mahler ehti säveltää itse lähes esityskuntoon ja se kestää hyvin kuuntelua myös itsenäisenä sinfonian osana.

Ensimmäinen osa

Harkitsevan liikkeellelähdön jälkeen musiikillisen tarkkailun kohteeksi joutuu koko elämä. Sointikuva on heti tunnistettavaa Mahleria, monista aiemmista sinfonian hitaista osista tuttua. Viipyilevää haikeutta ja kauneutta, tällä kerta tavallistakin pidempään viivytettyä. Ensimmäisen puolikkaan kertaava rakenne tuo mieleen elämän ikuisen kiertokulun, ajatuksen ikuisesta paluusta. Eletty elämä on vahvasti läsnä musiikissa, ja jopa ilo saa omat kepeät hetkensä vailla ironisia alleviivauksia. Osa koostuu rauhallisesti etenevistä, hitaasti muuntuvista jaksoista, jotka kasvavat kohti yksittäisiä dramaattisia huipennuksia. Lyhyt tanssillinenkin jakso on mahdutettu mukaan. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu lopulta repiviin sointuihin; aivan kuten todellisessakin elämässä — juuri, kun kaikki on hyvin. Ensimmäinen osa päättyy kauniiden nousujen jälkeen vähitellen koittavaan rauhaan.

On tietysti helppoa todeta jälkikäteen näin, mutta jotakin yhteenvedonomaista kymmenennen sinfonian ensimmäisessä osassa on. Välillä on kuin kuuntelisi kaikkia siihenastisia Mahlerin sinfonioita yhtä aikaa ensiosan soidessa – ja ehkä asia onkin niin. Kesällä 1907 diagnosoidun sydänsairauden jälkeen Mahlerin elämä oli muuttunut oman terveydentilan jatkuvaksi tarkkailuksi, mikä saattoi johtaa ajatuksiin musiikillisen testamentin laatimisesta; eivätkä Das Lied von der Erde ja yhdeksäs sinfonia vielä jääneet sellaisiksi. Kuolinvuoteellaan Mahler toisti Alman mukaan viimeisinä sanoinaan itävaltalaista hellittelymuotoa kenties suurimmasta säveltäjänerosta: ”Mozartl”.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Das Lied von der Erde – Maan laulu Kari Pohjolan mukaan

Hyvästejä, luopumista

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, reilun kahden kuukauden aikana. Vielä ennen kymmenennen sinfonian kuvailua Pohjola kertoo teoksesta Das Lied von der Erde. Voit lukea kirjoitussarjan aiempia osia täältä.

Säveltäjähylly Gustav Mahlerille

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahler –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa X

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

– Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

– Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Kirjoitussarjassa käyttämäni lähteet:

Murtomäki, Veijo: Romantiikan orkesterimusiikki saksalaisella alueella – Gustav Mahler (artikkeli Sibelius-Akatemian musiikinhistorian tietokannassa)

Fischer, Jens Malte: Gustav Mahler (2011)

Blaukopf, Kurt & Blaukopf, Herta: Mahler – his life, work and world (1991)

Gustav Mahler: Letters to his wife (2004); edited by Henry Louis de La Grange and Günther Weiss

Das Lied von der Erde

Kuunneltu levytys: Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer; Christa Ludwig (mezzo-soprano), Fritz Wunderlich (tenor).

Tarkastellessamme seuraavassa Das Lied von der Erde- teosta (”Maan laulu”) tarkoittaa se paluuta yhdeksättä sinfoniaa edeltäneeseen aikaan Mahlereiden elämässä (Gustav sävelsi yhdeksännen sinfonian kesällä 1909). Edellisessä kirjoituksessa kerrotut tapahtumat touko- ja heinäkuussa 1907 (irtisanoutuminen Wienin valtionoopperasta, tyttären kuolema ja Gustavilla diagnosoitu sydänsairaus) värittävät vahvasti ”Maan laulun” sisältöä. Mahler sävelsi sen perheen uudessa kesäpaikassa Toblachissa kesän 1908 aikana. Mahler ei halunnut kutsua teosta yhdeksänneksi sinfoniakseen — syynä taikausko yhdeksänsien sinfonioiden kiroukseen Beethovenin jälkeen(?) — ja niin hän kutsui sitä ”sinfoniaksi tenori- ja alttoäänille ja orkesterille”.

”Maan laulu” perustuu 1907 saksaksi ilmestyneeseen kiinalaisten runojen kokoelmaan (Hans Bethge: Die chinesische Flöte). Mahlerin säveltämien runojen aihepiiri liikkuu olemassaolon katoavaisuuden ja kaiken turhuuden ympärillä. Toki mukana on myös hänelle niin tärkeä rakkaus luontoa kohtaan. ”Maan laulu” koostuu kuudesta laulusta. Teoskokonaisuuden aloittaa ”juomalaulu maan kurjuudesta”, sitä seuraavat laulut ”yksinäisestä syksyssä” ja ”nuoruudesta”, minkä jälkeen lauletaan ”kauneudesta” ja ”juopuneesta keväässä”. Sarjan päättää laulu ”jäähyväiset”, joka on sarjan sinfoninen finaali. Mahler ei itse saanut kuulla valmista teostaan, sillä se kantaesitettiin Münchenissä marraskuussa 1911, noin puoli vuotta hänen kuolemansa jälkeen.     

Ensimmäinen osa: Das Trinklied von Jammer der Erde (Juomalaulu maan murheesta)

Teos alkaa tenorin esittämällä juomalaululla. Mistään perinteisestä oopperajuomalaulusta ei alkuunkaan ole kysymys, vaan hyväntuulisesta laulusta, jonka pääsisältönä on elämän katoavaisuuden toteaminen. Ollaan kapakan pöydän ääressä, jossa iloinen nousuhumalikko puhkeaa laulamaan — surua ilon keskellä. Musiikki on paikoin innostunutta, välillä haikean surumielistä ja ajoittain ylenpalttisen toiveikastakin. Kolmesti toistettava lausahdus ”Outo on elämä, ja kuolema” määrittelee myös musiikillista ilmaisua, sillä sen sävyt vaihtelevat äärilaidasta toiseen.

Toinen osa: Der Einsame im Herbst (Yksinäinen syksyllä)

Toisen osan laulaa matala naisääni. Kysymyksessä on surullinen teksti siitä, mitä syksy saa aikaan luonnossa, ja mitä syksy tarkoittaa ihmisen sydämessä; kun kaikki on lakastunut, ja ihminen kaipaa lepoa ja virkistystä. Musiikki loihtii aluksi tekstissä mainitun syysusvan kuulijan ympärille, ja hyvin kamarimusiikillinen sointi luo haurauden ja yksinäisyyden tuntoja. Tunnelma muuttuu hetkellisesti toiveikkaaksi laulettaessa uskollisesta lepopaikasta, mutta toiveikkuus muuttuu lopussa epätoivoksi.

Kolmas osa: Von der Jugend (Nuoruudesta)

Tenorin laulama kolmas osa on teoksen valoisin. Se suorastaan kuplii hyvää tuulta kertoessaan ystävysten onnellisesta hetkestä lammen keskellä pienessä paviljongissa. Musiikissa tapahtuu hieno käänne, kun tekstissä kuvattu tilanne muuttuu lammen kuvastamana peilikuvakseen. Lopuksi kuitenkin palataan alun oikeaan, ei peilin vääristämään, tunnelmaan.

Neljäs osa: Von der Schönheit (Kauneudesta)

Seuraavaksi matala naisääni laulaa joen rannalla lootuksenkukkia poimivista tytöistä, joille musiikki luo kauniin idyllisen tunnelman, jossa ”päivänkehrä kultaa heidän hahmonsa”. On melkein mahdollista aavistaa lootuksenkukkien tuoksu musiikissa. Musiikin tunnelma muuttuu railakkaaksi komeiden poikien ilmestyessä ratsuillaan paikalle. Tekstin kuvaama hevosen vauhko laukka soi lyhyenä marssimaisena jaksona musiikissa ja talloo samalla kaiken hehkeän alleen. Osa päättyy viettelevään musiikkiin tytöistä kauneimman kaihotessa pojan perään.

Viides osa: Der Trunkene im Frühling (Juopunut keväässä)

Juopunut keväässä ei ole juopunut keväästä, vaan juomamaljojen tyhjentämisestä. Tenori esittää vastustamattoman hyväntuulisen laulun, jossa juodaan tositarkoituksella alkavasta keväästä huolimatta. Millään muulla kuin juomisella ei tekstin mukaan ole väliä; musiikin kertoessa kuitenkin hieman toisenlaista tarinaa.

Kuudes osa: Der Abschied (Hyvästijättö)

Raskas surumielisyys avaa viimeisen osan auringon painuessa vuorten taakse. Musiikki muistuttaa Mahlerin aiempien sinfonioiden adagio-osista. Maailma nukahtaa ympärillä, musiikki saattaa luonnon lepäämään ja ihmiset uneksivat nuoruusajan onnesta musiikin säestäessä toiveikkaasti. Tunnelma viilenee hetkeksi, kun käy ilmi, että kysymyksessä on ystävän hyvästeleminen. Ystävän odotuksessa soi aluksi kaipuu ja luonnon kauneuden ihailu, vähitellen musiikki muuttuu yhä surumielisemmäksi ja kohtalokkaammaksi. Ystävän saapuessa musiikki lähes seisahtuu, ja tekstissä todetaan, että ”ystävä, minulle ei maailmassa onni ollut suopea”. Musiikissa soi uudelleen lyhyt muistuma Mahlerin aiemmista teoksista, tekstissä puhutaan synnyinseudusta ja rakkaan maan heräämisestä kevääseen. Jouset soivat kaipuuta ja musiikki vaimenee vähitellen laulajan toistaessa yhä uudelleen sanaa ”iäti”. Musiikki ei lopu, se jää soimaan yhä vaimeammin ja vaimeammin ja vaimeammin…    

Erilaisten hyvästien jättäminen ja menettäminen määrittelevät ”Maan laulua”. Sävellettyjen runojen teksti ohjaa teoksen tulkintaa, totta kai, mutta musiikin sävyt ovat myös hyvin paljastavia. Välillä musiikillinen tunnelma on täysin yhtä tekstin kanssa ja välillä musiikki asettaa tekstin tarkkaan läpivalaisuun. Sillä Mahlerin kaltaiselle ihmiselle ”ei mitään väliä – asenne” on uskoakseni ollut täysin tuntematon – jopa pahimman epäuskon keskellä.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Taidemusiikki

Mahlerin yhdeksäs sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Elämästä irtaantumista

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, reilun kahden kuukauden aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt yhdeksänteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa IX

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

– Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

– Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Kirjoitussarjassa käyttämäni lähteet:

Murtomäki, Veijo: Romantiikan orkesterimusiikki saksalaisella alueella – Gustav Mahler (artikkeli Sibelius-Akatemian musiikinhistorian tietokannassa, http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/WebHome)

Fischer, Jens Malte: Gustav Mahler (2011)

Blaukopf, Kurt & Blaukopf, Herta: Mahler – his life, work and world (1991)

Gustav Mahler: Letters to his wife (2004); edited by Henry Louis de La Grange and Günther Weiss

Sinfonia nro 9

Kuunneltu levytys: Berliner Philharmoniker, joht. Herbert von Karajan

Kahden onnellisesti — ja suurelta osin sävellystyön merkeissä — vietetyn ”kesäloman” jälkeen vuoden 1907 kesä muuttui Mahlereiden perheessä heinäkuussa katastrofiksi. Jo toukokuussa Mahler julkisti eroavansa Wienin hovioopperan johdosta. Työilmapiiri oli käynyt mahdottomaksi sietää; juutalainen syntyperä kelpasi perusteeksi erilaisille syytöksille, eikä Mahlerin erittäin kova vaatimustaso ollut läheskään aina soittajille mieleen. Lisäksi jatkuvat matkat erityisesti omien sävellysten esittämiseksi ympäri Eurooppaa ja siitä aiheutuneet poissaolot aiheuttivat katkeruutta Wienin musiikkipiireissä. Kaiken tämän lisäksi perheen vanhempi tytär, Maria, menehtyi heinäkuussa tulirokon jälkitautiin ja Mahlerilla itsellään todettiin parantumattomaksi osoittautuva sydänsairaus. Mahlereiden elämä sinkoutui normaaleilta raiteiltaan, eikä Maierniggin kesäparatiisiin ollut paluuta tulevina vuosina. Alma onnistui hankkimaan seuraavaksi kesäksi, 1908, uuden kesäpaikan Etelä-Tirolin Toblachista, ja Mahler sävelsi siellä yhdeksännen sinfoniansa. Kapellimestarin työt jatkuivat Wienin jälkeen pääosin New Yorkissa, jonka Metropolitan-oopperassa Mahler debytoi tammikuussa 1908.

Yhdeksättä sinfoniaa pidetään elämästä irtaantumisen kuvauksena. Kolmannen sinfonian tematiikkaa mukaillen on sanottu teoksen vastaavan kysymykseen: ”Mitä kuolema minulle kertoo?” Sinfonia on neliosainen, sen musiikki on pohdiskelevaa ja fragmentaarista, yllättävien ja tuttujen Mahler-elementtien vuorottelua. Se alkaa ja päättyy hitaisiin osiin, ja niiden keskellä on kaksi nopeammin soitettavaa osaa, tanssi ja rondo-burleski.

Partituurin ensijulkaisussa oli näkyvissä Mahlerin kirjallisia huudahduksia: ”Oi nuoruusaika! Kadonnut! Oi rakkaus! Haihtunut! Jää hyvin, jää hyvin!” (Lainaus Veijo Murtomäen tekstistä). Kapellimestari Willem Mengelberg, Mahlerin aikalainen ja hänen ystävänsä, konstruoi sinfonian luonnoksista ja käsikirjoituksista ohjelman yhdeksänteen sinfoniaan. Sen mukaan ensimmäinen osa liittyy jäähyväisiin, toinen osa on kuolemantanssi, kolmas hirsipuuhuumoria ja viimeisessä Mahlerin sielu laulaa hyvästit maailmalle. Sinfonia sai kantaesityksensä Wienissä kesäkuussa 1912, runsas vuosi Gustav Mahlerin kuoleman jälkeen.

Ensimmäinen osa

Sinfonia käynnistyy pumpulisen pehmeästi, kuin unesta heräävä ympäröivää maailmaa ihmettelemässä. Onnellinen ihmettely saa uhkaavia sävyjä rinnalleen, mutta rauha palaa vielä musiikkiin. Ajoittain alun pehmeys vääntyy nopeiksi kouristuksenomaisiksi musiikillisiksi iskuiksi, joiden jälkeen herkistytään uudelleen. Vähitellen musiikin valtaavat yhä tummemmat sävyt. Ihmettelyn sijaan musiikki alkaa kuvastaa haikeaa kaipuuta ja siihen liittyvää tuskaa, ja musiikissa kuullaan kohtalon karmaisevat iskutkin. Sitä seuraa rauhallisesti tunnelmoiva ja onnellissävyinen lyhyt marssi, joka nopeasti muuttuu huomattavan dramaattiseksi. Musiikki rauhoittuu uudelleen haikeasti soivaksi huiluksi, josta se kasvaa ensin raastavaksi elämäntunteeksi ja haihtuu sen jälkeen tyhjyyteen.

Toinen osa

Toinen osa on maalaistanssi, jonka esitysmerkinnässä se kehotetaan soittamaan kömpelösti ja karkeasti. Kysymyksessä lienee näin ollen jonkinasteinen parodia mahdollisesti Mahlerin ajan populaarimusiikista. Musiikissa vuorottelevat hitaat ja nopeat tanssit ja se kuulostaa lähes koko kestonsa ajan joltakin muulta kuin omalta itseltään, tanssilta. Sen rytmiikka on vaikeasti tanssittavaa, se ei pysy missään vaiheessa kunnolla kuosissaan, vaan ikään kuin pakenee omaa tanssillisuuttaan. Perussävyltään musiikki pyrkii olemaan hilpeää, mutta se ei ole tällä kertaa mahdollista. Richard Straussin samoihin aikoihin säveltämän Ruusuritari-oopperan majatalokohtauksen musiikissa on jotakin samanhenkistä.

Kolmas osa

Kolmannen osan rondo-burleski soi kuin vääristyneenä ilona, edellisen osan maalaistanssin tapaan jonakin muuna kuin omana itsenään. Burleski tarkoittaa liioittelevan hullunkurista, ja rondo musiikissa toistuvaa teemaa ja toistuvan teeman välissä olevia erilaisia jaksoja. Osa alkaa tunnistettavalla teemalla, jota myös toistetaan, mutta Mahler katsoo tällä musiikilla jo niin kauas eteenpäin, että tämän on täytynyt kuulostaa lähes epätodelliselta 1900-luvun alussa. Verdin viimeisessä oopperassa ”Falstaff” lauletaan iloisesti koko maailman olevan vitsi, ja Mahlerkin voisi sanoa tässä samaa, mutta siihen musiikissa on liikaa kitkerää pippuria. Musiikissa on toivoa ja hyväntuulisuutta, mutta ne joutuvat yhä uudelleen parodian kohteeksi.

Neljäs osa

Viimeisen osan ylevä kauneus hiljentää äärelleen. Se on Mahlerin huumaavien hitaiden osien sarjassa kenties se kaikkein kirkkain helmi. Jos kysymyksessä ovat musiikilliset hyvästit maailmalle, ovat ne äärettömän koskettavat ja armahtavat, ja täysin vailla katkeruutta. Musiikissa kuultava ihmiselämän hidas hiipuminen on osa luonnon kiertokulkua, ja parhaassa tapauksessa ihminen onnistuu jättämään itsestään jotakin seuraajiensa iloksi. Kahdeksannen sinfonian koko maailmankaikkeuden soiminen on yhdeksännessä kääntynyt toisinpäin: nyt äänessä on yhden yksilön sisäinen avaruus meidän kaikkien kuultavana. Yhdeksäs sinfonia on nähty Mahlerin omina jäähyväisinä maailmalle vaikka hän eli vielä kolmisen vuotta sinfonian valmistuttua. Yhtä hyvin sinfoniassa kuultavat(?) jäähyväiset voivat soida sille maailmalle, jonka Mahler aiemmin tunsi ja jossa hän eli, mutta jota ei sävellystyön aikana enää ollut olemassa; erityisesti henkilökohtaisesti koettujen takaiskujen jälkeen. Mennyt ei koskaan palaa…

Aiemmista sinfonioista tutun, hyvin erilaisten ainesten yhdistämisen, on Mahler vienyt yhdeksännessä sinfoniassaan kaikkein pisimmälle, ehkä viimeistä osaa lukuun ottamatta. Kirjallisuudessa ja kuvataiteissa todellisuuden havainnointi ja sen kuvaaminen olivat jo menossa/menneet uuteen, fragmentaarisuutta ja sirpaleisuutta suosivaan suuntaan, ja siihen viitekehykseen Mahlerin musiikki istuu luontevasti.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin kahdeksas sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Tuhannen sinfonia

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt kahdeksanteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa VIII

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 8, ”Tuhannen sinfonia”

Kuunneltu levytys: Chicago Symphony Orchestra, joht. Georg Solti; Wiener Staatsopernchor, Wiener Singverein, Wiener Sängerknaben; solisteina Heather Harper, Lucia Popp, Arleen Auger, Yvonne Minton, Helen Watts, René Kollo, John Shirley-Quirk, Martti Talvela.

Mahlereiden kaksi edellistä kesää — 1904 ja 1905 — olivat kuluneet perhe-elämän ja sävellystyön merkeissä. Seuraava kesä oli tarkoitus omistaa edellisiä enemmän perheen yhteiselle lomanvietolle, mutta äkillinen inspiraatio vei mennessään ja Gustav ryhtyi kahdeksan viikon hurmioituneeseen sävellystyöhön, jonka tuloksena syntyi kahdeksas sinfonia (orkestrointi valmistui seuraavana vuonna). Elokuussa 1906 Mahler kirjoitti ystävälleen Willem Mellenbergille uudesta sinfoniastaan: ”Se on suurinta mitä olen tähän mennessä tehnyt. …Kuvittele koko maailmankaikkeuden alkavan soida ja kaikua. Kysymyksessä eivät enää ole ihmisäänet, vaan planeetat ja auringot kiertämässä radoillaan” (kirjoittajan suomennos).

Kahdeksas sinfonia on sävelletty kahdeksalle laulusolistille, lapsikuorolle, kahdelle sekakuorolle ja orkesterille. Lisänimensä, ”tuhannen sinfonia”, se sai ensiesityksessään Münchenissä syyskuussa 1910, jossa teosta oli esittämässä 858 laulajaa ja 171 soittajaa. Sinfonian vastaanotto oli Mahlerin säveltäjäuran hienoimpia. Ensiesitys oli jo etukäteen arvioitu suureksi tapaukseksi, sillä paikalle saapui erityisesti kulttuurin silmäätekeviä (mm. Thomas Mann, Auguste Rodin, Camille Saint-Saëns, Richard Strauss, Lilli Lehmann, Siegfried Wagner). Esityksen harjoituttaminen ja johtaminen olivat kuitenkin Mahlerille lähes yli-inhimillinen tehtävä, sillä hän oli tuohon aikaan jo hyvin sairas ja avioliitto oli hajoamaisillaan.

Kahdeksannessa sinfoniassa on kaksi laajaa osaa, joista ensimmäinen perustuu vuonna 856 kuolleen saksalaismunkin – myös Mainzin arkkipiispana toimineen – Hrabanus Mauruksen pääsiäishymniin Veni Creator Spiritus. Jälkimmäinen osa on Johann Wolfgang von Goethen kirjoittaman Faustin toisen osan (ilmestyi 1832) loppukohtaus oratorioksi/oopperanäytökseksi kirjoitettuna. Sinfonia kattaa lähes tuhat vuotta eurooppalaista hengenhistoriaa. Tämän tuhannen vuoden aikana tapahtunut maallistuminen on kuultavissa myös sinfonian rakenteessa – puhtaasta kirkkomusiikista kuljetaan kohti oopperamaista musiikillista ilmaisua. Mahlerin sävellystyön aikaan, 1900-luvun alussa, tehtiin Wienin taidemaailmassa hyvinkin radikaaleja muotokokeiluja sekä taidelajien sisällä että niiden välillä; totta kai myös musiikissa!

Ensimmäinen osa 

Sinfonia alkaa lyhyellä ”Veni, creator spirituksella”, jossa esitellään nopeasti ne teemat, joita koko sinfoniassa tullaan kuulemaan. Luova henki on kutsuttu luomistyöhönsä. Kuorojen vauhdikkaan alun jälkeen musiikki tyyntyy ”Imple superna gratia” -osaan, jossa ensin solistit ja myöhemmin myös kuorot laulavat kaunista melodiaa ylitsevuotavan armon tuomasta täyttymyksestä. ”Infirma nostri corporis” tuo viulun säestyksellä sekakuoron ja naissolistit laulamaan epäilyksestä ja kärsimyksestä, mutta myös voimasta ja rohkeudesta, mikä tuokin musiikkiin rauhoittavaa lohdullisuutta ja toivoa. Osan keskellä on orkesterin soittama lyhyt tilannetta tarkkaileva välisoitto, jonka jälkeen solistit miesten johdolla palaavat alun tunnelmaan.

”Accende lumen sensibus” tuo valon ja kirkkauden myötä rakkautta ja ymmärryksen ihmisille. Kuorot laulavat iloiten ja musiikki on päämäärätietoisesti etenevää, kuin voitollinen hymni hyvän voittoon pahasta päättyneen taistelun tauottua. Sitä seuraava ”Veni, creator spiritus” soi pyhää rauhaa ja armoa korkeuksien kunniaksi solistien ja kuoron laulamana, ja osa myös päättyy fanfaariin. Koko ensimmäisen osan päättää lapsikuoron aloittama ”Gloria sit Patri Domino”, johon solistit ja muut kuorot yhtyvät. Maailma on luotu, ja koko maailmankaikkeus laulaa sen luojalle ylistystä.

Toinen osa

Toinen osa perustuu siis Goethen runonäytelmän Faust loppukohtaukseen, ja siinä ovat mukana seuraavat henkilöhahmot: Kolme kirkkoisää (Pater Ecstaticus, Pater Profundus, Pater Seraphicus), kolme syntistä naista Raamatusta (Magna Peccatrix, Mulier Samaritana, Maria Aegyptiaca), Doctor Marianus, Mater Gloriosa, Gretchen/Una Poenatentium, sekä erakoiden, enkelien ja autuaiden poikien kuorot.

Pitkä rauhallinen johdanto luo autiutta hehkuvan maiseman vuorineen ja rotkoineen, ja tähän maisemaan on näytelmässä sijoitettu pyhiä erakoita. Musiikissa vuorottelevat erakoiden elämää kuvaava rauha ja maiseman karuutta ilmaiseva musiikki voimakkaine nousuineen ja laskuineen. Kuoro liittyy mukaan ja sen laulu kuvaa maisemaa erakoiden näkökulmasta orkesterin hiljaisella, rauhaa henkivällä, säestyksellä. Tämän jälkeen Pater Ecstaticus laulaa ekstaattisen laulun iäisestä, ihmistä suuremmasta, rakkaudesta. Musiikkiin tulee seuraavaksi dramaattisia sävyjä Pater Profunduksen mukana hänen kertoessaan laulussaan omakohtaisemmin paitsi rakkaudesta, myös niistä epäilyksistä ja epäuskon hetkistä ja valaistumisen kaipuusta, joita erakonkin elämään kuuluu.

Hänelle vastaavat Faustin kuolematonta osaa (sielua?) kantavat enkeleiden ja autuaiden poikien kuorot kertoen olemassaolon siunauksellisuudesta, kun saa olla vapaa maallisen elämän taakasta. Enkeleiden taustalla soi musiikillinen ilo, johon Neitsyt Mariaa kunnioittavan liikkeen opettaja Doctor Marianus liittyy laulaen Jumalan äidistä, ja siitä armosta, jonka tämä voi suoda sortuneille. Tämän jälkeen musiikin sävy muuttuu anteeksipyytäväksi syntejään katuvien naisten kuoron anoessa armoa.

Yhteisen kuoro-osuuden jälkeen katuvat naiset kertovat vuoron perään oman tarinansa musiikin säestäessä heitä hellästi ja ymmärtävästi. Seuraavaksi esiin astuu Faustin entinen rakastettu Gretchen, nyt katuvana naisena Una Poenitentium, ja hänet musiikki hyväksyvästi valaisee hänen pyytäessä itselleen ja entiselle rakastetulleen, Faustille, armoa. Mater gloriosa, Jumalan äiti, armahtaa rakastavaiset. Tämän jälkeen seuraa Doctor Marianuksen kehotus kaikille katuvaisille pyrkiä kohti pyhyyttä; musiikki soi ylevyyttä, taivaallista korkeutta ja Mahlerin adagioille ominaista haikeaa kauneutta.

Chorus Mysticus päättää sinfonian seuraavin sanoin (Otto Mannisen suomennos): Vain varjo häilyvä / on kaikki mainen; / tääll’ elo säilyvä, / täys vajavainen; / näe näit’ ei lihanne, / ei mahda maa; / nais-iki-ihanne / meit’ opastaa.

Kahdeksas sinfonia on tulkinnallisesti mielenkiintoinen kokonaisuus. Ensimmäisen osan aito(?) hengellisyys vaihtuu toisessa osassa kaunokirjalliseen mystiikkaan. Siinä missä ensimmäinen osa laulaa kristillistä ylistystä maailmankaikkeuden luojalle, on toinen osa ihmisen omaa kuvitelmaa samasta aihepiiristä. Faust myi sielunsa saatanalle oman etunsa nimissä; pohtiiko Mahler maallistuneen ihmiskunnan tehneen samoin? Vai onko kysymyksessä kuvaus maailman luomisesta ja sen toteamisesta, että luomisen jälkeen kaikki on ihmisen uskon varassa? Totuus jääköön kunkin kuulijan kuultavaksi tästä hämmentävän upeasta taideteoksesta.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin seitsemäs sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Yömusiikkia

MahlerKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt seitsemänteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa VII

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 7

Kuunneltu levytys: London Philharmonic Orchestra, joht. Klaus Tennstedt.

Ne kaksi kesää Maierniggissä sijaitsevalla kesäasunnolla, joihin seitsemännen sinfonian sävellystyö ajoittuu, olivat Mahlereiden perhe-elämän onnellisimpia. Saatuaan valmiiksi kuudennen sinfoniansa kesällä 1904 Mahler aloitti vielä seuraavankin sinfonian sävellystyön kyseisenä kesänä. Työ oli nopeaa, sillä seitsemäs sinfonia valmistui seuraavana vuonna, kesällä 1905. Näiden kahden sinfonian valmistumisen väliin sijoittui vielä viidennen sinfonian ensiesitys Kölnissä Mahlerin itsensä johtamana lokakuussa 1904.

Mahler itse piti seitsemättä sinfoniaansa humoristisena – jopa hilpeänä – teoksena ja parhaana siihenastisista sävellyksistään. Huumoripitoisuutta kenties kyseenalaistaa sinfonian yöllinen aihepiiri, mutta pidäkkeetöntä hyväntuulisuutta ja orkestraalista loistoa sinfonia on tulvillaan. Kuudennen ja seitsemännen sinfonian ensiesitysten välissä oli melkein kaksi ja puoli vuotta, sillä seitsemännen sinfonian ensiesitys oli vasta syyskuussa 1908 Prahassa. Praha oli Mahlerille entuudestaan tuttu kaupunki, sillä hän oli työskennellyt siellä saksalaisen teatterin kapellimestarina vuosien 1885–1886 aikana.

Seitsemäs sinfonia on viisiosainen teos, jossa on kaksi yölaulua (osat kaksi ja neljä), ja niiden välissä oleva scherzo tulisi esitysohjeensa mukaisesti soittaa varjomaisesti (schattenhaft). Sinfonia onkin saanut lempinimekseen yön. Mahlerille ominainen vahvojen kontrastien käyttö osien sisällä on seitsemännessä sinfoniassa aiempaa pehmeämpää, ja näin kuudennen sinfonian epätoivoinen päätös saa jatkokseen äärettömän kaunista, haurasta ja hyväntuulista tunnelmointia luonnon äänien sävyttämänä.

Ensimmäinen osa

Sinfonia lähtee liikkeelle hieman arkaillen, ikään kuin ympärilleen katsellen. Se on vain hetken harhaa, sillä pian päämäärätietoinen marssimainen liike valtaa hetkellisesti musiikin. Seuraava jakso on kuin luonnon liikekannallepanoa. Osan keskellä kulku rauhoittuu kauniiden hitaiden jaksojen katkomaksi luonnon mysteerien ihailuksi. Tunnelmassa on pitkään jotakin keskustelunomaista – luonto aivan kuin vastaa ihmettelijälle. Lyhyen tunnekuohun jälkeen vasket vievät marssien osan päätökseen.

Toinen osa (Ensimmäinen yömusiikki)

Miltä yöllisen tai yötä kuvaavan musiikin tulisi kuulostaa? Uhkaavalta, uneliaalta, kauniilta, pelottavalta, rauhoittavalta? Ensimmäisen yömusiikin tempomerkinnäksi Mahler on kirjoittanut allegro moderato eli kohtalaisen nopeasti. Ja osa onkin tasaisesti etenevä kokoelma kekseliästä musiikillista viehätystä, viettelystä ja luonnontunnetta. Musiikki luo vaikutelman ihmisestä keskellä yöllistä(?) luonnonmaisemaa katselemassa ja kuuntelemassa luontoa – ei itseään.

Kolmas osa

Yöllä tehdään muutakin kuin istutaan luontoa ihailemassa. Kolmannen osan musiikki vie mukanaan tanssin pauloihin. Musiikki on tanssillista, ajoittain jopa piinaavan tanssillista, ja jollakin tavalla ulkopuoliseksi jättävää. On kuin kirkkaasti valaistu tanssisali hehkuisi valssin tahdissa pimeän yön keskellä tanssijoiden piittaamatta ympäröivästä maailmasta millään tavalla; kuin ihminen omassa yössään.

Neljäs osa (Toinen yömusiikki)

Toisen yömusiikin tempomerkintä on andante amoroso (andante=käyden), jonka voisi tulkita tarkoittavan rakastettavasti tai viehättävästi soitettavaa. Tunnelma on yöllisen seesteinen, mutta kuitenkin aktiivinen; tässä ei olla menossa nukkumaan. Kysymyksessä voisi olla puiston yöllisen hyörinän kuvaus; kenties edellisen osan tanssiaisten jatkot suihkulähteiden ja koristepensaiden ympäröimänä (Alma on kertonut Mahlerilla olleen mielessään saksalaisen romantiikan maisemat yömusiikkeja säveltäessään). Tempomerkinnästä johtamalla osan voi yhtä hyvin kuvitella olevan rauhallista kävelyä halki yöllisen tunnelman.

Viides osa

Viides osa käynnistyy rumpujen pärinällä ja Wagnerin mestarilaulajista muistuttavalla lyhyellä teemalla, joka johtaa fanfaarien saattamana — Mahlerille jopa liioittelevan – positiiviseen musiikilliseen ilotteluun. Musiikki tuntuu ehtivän joka paikkaan, ja on kuin sillä yritettäisiin vangita kaikki mitä yhteen hetkeen mahtuu. Ei kuitenkaan paljoa melua tyhjästä, vaan paljon musiikillista iloa elämään. Musiikissa on kuultavissa runsaasti vaikutteita muilta säveltäjiltä; myös Mahlerin aiemmista teoksista.   

Seitsemännen sinfonian voi ajatella olevan Mahlerin vaihtoehtoinen kuvaus ihmisen elämästä; siinä missä kuudennen sinfonian sankari jauhautuu murskaksi oravanpyörässään, jatkaa seitsemännen sinfonian ”sankari” paistatteluaan auringon värikirjossa onnellinen ilme kasvoillaan!

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin kuudes sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Traaginen

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt kuudenteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa VI

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 6, Traaginen

Kuunneltu levytys: Berliner Philharmoniker, joht. Herbert von Karajan.

Mahler aloitti kuudennen sinfoniansa säveltämisen kesällä 1903 ja sai sen valmiiksi toukokuussa 1905. Väliin sijoittuivat kiireiset talvet kapellimestarina ja oopperan johtajana Wienissä. Viidennen ja kuudennen sinfonian valmistumisen väliin ajoittui myös onnellisia perhetapahtumia; tyttäristä Maria Anna syntyi marraskuussa 1902 ja Anna Justine kesäkuussa 1904. Vaimonsa ihmetykseksi Mahler sävelsi samanaikaisesti kuudennen sinfoniansa kanssa kesällä 1903 Kindertotenlieder-laulusarjaa Rückert-nimisen runoilijan teksteihin; Alma piti sitä suorastaan epäonnen kutsumisena heidän elämäänsä. Erityisesti, koska kyseinen kesä oli pariskunnan yhteiselämän onnellisimpia.

Kuudes sinfonia on lisänimeltään ”traaginen”, mutta se ei ole Mahlerin itsensä nimeämä (lisänimensä se sai Mahlerin johtaman Wienin esityksen yhteydessä 1907). Traagisuus voidaan yhdistää kuudenteen sinfoniaan sekä itse musiikin että Mahlerin elämässä tuolloin tapahtuneiden asioiden vuoksi. Musiikissa aiempien sinfonioiden sankarillisuus saa tässä vähemmän voitollisen täyttymyksensä. Mahlerin elämää puolestaan synkisti kolme järkytystä kevätkesällä 1907: hänet käytännössä pakotettiin eroamaan Wienin oopperan johdosta, vanhempi tytär kuoli sairauteen ja hänellä itsellään diagnosoitiin kohtalokkaaksi myöhemmin osoittautuva keuhkosairaus. Näitä surullisia tapahtumia on haluttu kuulla kuudennen sinfonian musiikissa vaikka itse sinfonia oli sävelletty valmiiksi jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Ensiesityksensä neliosainen kuudes sinfonia oli saanut Essenissä toukokuussa 1906. Musiikillisen ilmaisun erityisenä lisämausteena uudessa sinfoniassa oli lyömäsoitinten entistä runsaampi ja kekseliäämpi hyödyntäminen. Jo Mahlerin itsensä aikana kiistaa herätti osien ”oikea” järjestys; kumpi soitetaan toisena andante- vai scherzo-osa. Ja osien järjestys konserttiesityksissä ja levytyksissä vaihtelee edelleen.

Ensimmäinen osa

Sinfonia käynnistyy vahvalla marssirytmillä. Nyt ei olla luonnon keskellä sitä ihailemassa, vaan mennään ylpeän päättäväisesti kohti elämää ja sen haasteita. Lyömäsoittimet iskevät kolme kohtalokasta iskua, minkä jälkeen wagnermainen hämärä ympäröi hetkellisesti musiikin. Kaunis taite luo valoa musiikkiin, minkä jälkeen alku kerrataan. Marssi jatkuu toivon ja kaipauksen saattamana pysähtyäkseen hetkeksi lähes unenomaiseen rauhaan, josta musiikki riuhtaistaan uudelleen liikkeelle. Kohtalonomaisuus alkaa kasvaa musiikkiin osan loppua kohti. Osa kuitenkin päättyy valoisan vauhdikkaasti.

Toinen osa

Tässä levytyksessä toisena osana soi hyvin marssimaisesti käynnistyvä scherzo. Ensimmäisen osan marssiin verrattuna kulku ei ole yhtä suoraviivaista; tässä matkan varrelle osuu paljon enemmän tuntemattomia, ihmetystä herättäviä ja pysäyttäviä elementtejä, joiden äärelle todellakin pysähdytään marssin tauottua. Mahlerille ominaiseen tapaan luonto soi musiikin kauneimmissa hetkissä, välillä hyvinkin brutaalien jaksojen keskellä. Osan päätös on tyyni ja seesteinen.

Kolmas osa

Rauhallinen ja pehmeä musiikki käynnistää kolmannen osan. Luonnon ihannoinnin asemasta keskiössä on inhimillinen oleminen, kokeminen ja tekeminen osana luontoa. Ilmassa ikään kuin leijuu odotus, jotakin tuntuisi olevan tapahtumassa. Musiikki kasvaa hetkellisesti dramaattisemmaksi, jota seuraa uusi eteerinen jakso. Tämän jälkeen musiikissa koittaa pakahduttavan onnellinen vaihe, jossa jouset suorastaan kannattelevat kuulijaa. Mahlerin kerrotaan sijoittaneen Almaa kuvaavan teeman osan musiikkiin, ja Alman mukaan musiikki kuvaa heidän lastensa leikkiä kesäasunnon hiekkalaatikolla. Niin tai näin, osan musiikki on melkein epätodellisen kaunista.

Neljäs osa

Käärme luikertelee edellisen osan kuvaamaan paratiisiin heti aluksi. Tummat värit valtaavat musiikin, ja jo ensimmäisessä osassa kuultu lyömäsoitinten kohtaloaihe palaa musiikkiin. Marssimainen eteneminen on päättynyt ja ollaan keskellä kamppailua. Musiikki on kuin jatkuvaa rimpuilua eri suuntiin; valot ja varjot seuraavat toisiaan kohtalokkain ja runsain orkesterivärein maalattuina. Osasta ei puutu kauneutta ja ylväyttä, mutta brutaali voima jyrää ne alleen. Kuin merkkinä siitä, Mahlerille ominaiset kauniisti viiltävät jouset saavat soida uudelleen kuultavien kohtaloniskujen taustalla. Repivä rimpuilu jatkuu lyhyen hitaan jakson jälkeen. Kulku kiihtyy vääjäämätöntä loppuaan kohti, hetkellinen rauhoittuminen, ja lopulliset kolme kuoliniskua; teos päättyy aiemmista Mahlerin sinfonioista poiketen täydelliseen epätoivoon. Taistelu on ohi, sankari on kaatunut.

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin viides sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Sinfonia kuin elämä itse

MahlerAineistoKari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt viidenteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa V

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen.

Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 5

Kuunneltu levytys: Wiener Philharmoniker, joht. Leonard Bernstein.

Viidennen sinfonian sävellystyö ajoittuu kesiin 1901 ja 1902 ja se myös valmistui kesällä 1902. Ensiesitys oli kuitenkin vasta lokakuussa 1904. Sävellystyön aikana Mahler työskenteli Wienin valtionoopperan johtajana. Aiemmin (1899) hankittu uusi kesäpaikka Maierniggin lähistöllä toimi ympäristöineen sinfonioiden sävellyspaikkana, inspiraation lähteenä ja myös pakopaikkana Wienin työkiireistä. Mahler avioitui maaliskuussa 1902 Wienin kenties tavoitelluimman nuoren naisen, Alma Schindlerin, kanssa. Mahlerin väitetään kertoneen, että viidennen sinfonian neljäs osa (sävellystyö ei ollut vielä avioitumisen aikaan valmis) – tunnettu Adagietto – olisi musiikillinen rakkaudentunnustus hänen vaimolleen. Pariskunnan kirjeenvaihdon perusteella voi sanoa Mahlerin olleen hyvin omistautunut avioliitolleen, mutta myös hyvin omistava itseään lähes kaksikymmentä vuotta nuorempaa vaimoaan kohtaan.

Viides sinfonia aloittaa keskikauden sinfonioiden sarjan Mahlerin tuotannossa. Näitä kolmea sinfoniaa – viides, kuudes ja seitsemäs – yhdistää niiden ohjelmattomuus ja se, että niissä ei ole sooloääni- eikä kuoro-osuuksia. Neljässä ensimmäisessä sinfoniassa nimetyt teososat ja käytetyt laulutekstit ohjasivat kuulijoiden vastaanottoa toivottuun(?) suuntaan, mutta mahdollisesti Mahler koki nyt hallitsevansa musiikilliset ilmaisukeinot niin mestarillisesti, että tulevien sinfonioiden merkitykset aukeaisivat kuulijoille ilman sanallisia viitteitäkin. Viides sinfonia on viisiosainen pikkujättiläinen, jossa elämää katsotaan häpeilemättä silmästä silmään.

Ensimmäinen osa

Esitysmerkinnässä – ei siis osan nimenä – sanotaan surumarssi (Trauermarsch), mikä kuvaakin hyvin osan alun tunnelmaa. Fanfaari vetää sinfonian raskaat vaunut liikkeelle, ja surumielinen tunnelma ympäröi hitaasti vaunujen perässä etenevää kulkuetta. Kiihkeä elämää pursuava musiikillinen hetki läpivalaisee hetkellisesti surusaattueen. Pian matka kuitenkin jatkuu, mutta nyt hienovaraisen toivon säestämänä. Perille pääsy on lyhyt ja voimakas huipennus, unohdus, minkä jälkeen osa päättyy hiljaa.

Toinen osa

Toisen osan aluksi pyörremyrsky vie edellisen osan surumarssin muistot mennessään. Musiikin vimma vie kuulijan elokuvalliseen maisemaan. Tunnelma on äärettömän voimakas, kuvallista ilmaisua rikkaampi ja voimakkaampi. Alun jännitys purkautuu tanssilliseksi rytmiksi, jossa lainataan ensimmäisen osan lopussa lyhyesti soinutta teemaa. Kiihko palaa musiikkiin vuorotellakseen osin painajaismaiseksi yltyvän hidasrytmisen tanssin kanssa. Jos ensimmäinen osa ajatellaan surumarssiksi, on toinen osa kuviteltavissa ihmisen elämänvaiheiden läpikäymiseksi; iloineen, kiihkoineen ja suruineen. Minkä ylväs, vaikenemista edeltävä, lopetus vahvistaa.

Kolmas osa

Kolmannen osan alussa kuulija herätetään kirkkaaseen, lähes silmiä särkevään, valoon ja viedään tanssimaan Mahlerin tapaan. Neljännen sinfonian salonkitanssin salaperäisyys vaihtuu tässä pääosin vilpittömäksi maalaistanssiksi, ja palatsien kimallus metsien huminaksi ja luonnon ääniksi. Osa ei kuitenkaan ole pelkkää reipasta tanssia alusta loppuun, vaan osin hyvinkin rauhallista tunnelmointia, mikä tietysti välillä iskevästi rikotaan kontrastien aikaansaamiseksi. Lopuksi kaihoisa tunnelma kiihdytetään vielä kertaalleen riehakkaaksi, mikä päättää osan hengästyttävästi.

Neljäs osa

Kysymyksessä lienee Mahlerin tunnetuin sävellys; Luchino Visconti käytti sitä Kuolema Venetsiassa -elokuvansa (perustuu Thomas Mannin pienoisromaaniin) tunnelman luojana onnistuneesti, mikä osaltaan varmasti lisäsi kiinnostusta Mahlerin musiikkia kohtaan. Musiikki on hellästi haaveksivaa, viipyilevää ja kuulijansa ympärille hitaasti kietoutuvaa. Siitä ei kuitenkaan puutu dramaattisiakaan sävyjä. Mahlerille ominaiseen tapaan, mikään ei koskaan ole pelkästään/puhtaasti jotakin, vaan kaikki rakentuu aina useammista yhteen liittyvistä asioista. Kauneinkaan yksittäinen sinfonian osa ei voi olla ainoastaan kaunis; todellinen kauneus pitää tuoda esille ympäristöstään, jotta se voisi erottua.

Viides osa

Viidennen osan alku kuulostaa melkein siltä, kuin paimen kurkistaisi niityn reunalla sijaitsevan puun takaa ihmetellen, joko sopii tulla esiin. Luontoidyllin keskellä kuullaan aiheita edellisestä osasta. Musiikki kasvaa suureelliseen mittaan täyteläisin orkesterivärein sävytettynä ja luo ajatuksen ulottumisestaan kaikkialle. Ensimmäisen osan surumarssista on kuljettu viimeisen osan äärettömän elämänhaluiseen, riemukkaaseen ja maailmoja syleilevään tunnelmaan. On kuin yhden yksilön koko elämänkokemus suruineen ja iloineen olisi pakattu yhden sinfonian sisään, ja viimeinen osa huipentaa tämän – täynnä ylpeyttä omasta mahtavuudestaan.

Tiivistäen Mahlerin viidennestä sinfoniasta voisi sanoa: Vaikeuksien kautta voittoon!

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

MahleraAtikkelikuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin neljäs sinfonia Kari Pohjolan mukaan

MahlerAineistoViimeinen Wunderhorn-sinfonia

Kari Pohjola kuvailee Musastossa itävaltalaisen Gustav Mahlerin (1860–1911) sinfonioita. Pohjolan artikkelit julkaistaan Musastossa yksi kerrallaan, yhdeksän viikon aikana. Nyt Mahler-sarja on edennyt neljänteen osaan. Voit lukea aiempia arvioita täältä.

Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin on avattu oma paikka Mahlerin musiikille. Tervetuloa kirjastoon!

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa IV

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen. Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 4

Kuunneltu levytys: London Philharmonic Orchestra, joht. Klaus Tennstedt; sopraano Lucia Popp.

Neljännen sinfonian säveltämistä edelsi poikkeuksellisen pitkä tauko Mahlerin sävellystyössä. Kolmas sinfonia oli valmistunut 1896 ja neljännen sävellystyö alkoi vasta kesällä 1899. Sävellystauon taustalla lienee työkiireiden lisääntyminen; Mahler oli nimitetty toukokuussa 1897 ensin kapellimestariksi Wienin valtionoopperaan ja jo saman vuoden lokakuussa sen taiteelliseksi johtajaksi. Tehtävä sisälsi myös Wienin filharmonikoiden konserttien johtamisen. Erityisesti tästä eteenpäin Mahlerin elämä jakaantui kesäaikaan tapahtuvaan säveltämiseen ja muu osa vuodesta kului oopperoiden ja konserttien johtamiseen. Neljäs sinfonia valmistui kesällä 1900, eli sävellystyö kävi nopeasti, ja se sai ensiesityksensä Münchenissä marraskuussa 1901.

Neljäs sinfonia on viimeinen Mahlerin varhaisvuosien sinfonioista, niin kutsutuista Wunderhorn-sinfonioista. Nimityksellä viitataan Des Knaben Wunderhorn -kansanrunokokoelmaan, jonka tekstejä Mahler hyödynsi sekä laulusarjoissaan että varhaisissa sinfonioissaan. Neljäs sinfonia on myös viimeinen kolmen lauluosuuksia sisältäneen sinfonian sarjasta. Se on myös edeltäjiään huomattavasti lyhyempi, ainoastaan neliosainen teos. Edeltäjistään poiketen neljännen sinfonian osat hyvin eheitä kokonaisuuksia, sillä niistä puuttuvat Mahlerin musiikille tyypilliset vahvat harmonista tunnelmaa rikkovat elementit. Sinfoniaa voi pitää jossakin määrin jopa lapsenomaisen viattomana. Tätä tukee se, että Mahler oli alun perin tarkoittanut neljännen sinfonian finaalin sitä edeltäneen sinfonian seitsemänneksi osaksi nimellä: ”Mitä lapset kertovat minulle?”

Ensimmäinen osa

Osa käynnistyy kulkevan reen ääntä muistuttavalla rytmikkäällä teemalla. Tunnelmaa vielä voimistavat helisevät tiukukellot. Rekiretki kulkee kauniiden – kukaties talvisten – maisemien halki. Huomionarvoista on se, että nyt musiikissa ei kuulu niinkään luonnonääniä jäljittelevää soittoa, vaan musiikki tuntuu kuvaavan enemmän ihmisen tuntoja luonnon keskellä. Haltioituneet näyt vaihtelevat uhkaavilta tuntuvien maisemien kanssa, mutta kokonaisuudessaan osa on hyvin valoisa – jopa onnellinen.

Toinen osa

Tanssillinen osa, Mahlerille ominainen Ländler, tanssitaan tällä kertaa hienostuneessa ympäristössä täysissä juhlapukeissa. Osan tunnelma on hienovaraisen salonkimainen ja salaperäisen silkkinen; aivan kuin ei oikeasti uskallettaisikaan tanssia.

Kolmas osa

Kolmas osa on neljännen sinfonian laajin kestoltaan. Se on yksi sykähdyttävän kaunis osa lisää Mahlerin hitaiden osien kokoelmaan. Musiikki on lähes koko ajan mielenrauhaa tasaisesti sykkivää pulssia. Kokonaisuus on kuin hidasta havahtumista syvästä unesta vain huomatakseen, että kaunis uni onkin valveen todellisuutta. Ja tähän todellisuuteen musiikki kuulijan osan lopuksi herättää.

Neljäs osa

Tunnelmaan tulee ensin herkkyyttä ja kirkkautta musiikin ja hetken kuluttua viattomuutta sopraanon laulun ja lauletun tekstin myötä. Teksti on jälleen ”Des Knaben Wunderhorn” – runokokoelmasta, ja tällä kertaa lauletaan taivaallisesta elämästä (Das himmlische Leben). Musiikin kuvaamana taivaallinen elämä saa hyvin leikillisiä sävyjä, kunnes ensimmäisen osassa soinut rekiretken teema katkoo terävillä iskuillaan laulun herkkää tunnelmaa. Sinfonia ikään kuin hiipuu rauhallisesti ajasta ikuisuuteen…

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin kolmas sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Laulu suuresta Panista

MahlerAineistoTurun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin avattiin oma paikka Gustav Mahlerin musiikille. Itävaltalainen Mahler (1860–1911) tunnetaan erityisen hyvin sinfonioistaan, joita Kari Pohjola kuvailee Musastossa. Julkaisemme Pohjolan artikkelin kerran viikossa yhdeksän viikon aikana. Sinfoniasarjan muut arviot löydät täältä.

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa III

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen. Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 3

Kuunneltu levytys: Tonhalle Orchestra Zurich & Schweizer Kammerchor & Zürcher Sängerknaben, joht. David Zinman; kontra-altto Birgit Remmert)

Mahlerin kolmatta sinfoniaa kutsutaan lempinimellä ”Laulu suuresta Panista”. Sinfonian perusvire on hyvin panteistinen. Panteismin mukainen kaikkialla oleva jumaluus on eri tavoin läsnä sinfonian kaikissa osissa; ympäröivää maailmaa ikään kuin hämmästellään eri näkökulmista. Kuusiosaisen sinfonian osilla oli vielä teoksen valmistuttua vuonna 1896 seuraavanlaisia nimiä: ”Johdanto – Pan herää, Kesä saapuu; Mitä kedon kukat kertovat minulle; Mitä metsän eläimet kertovat minulle; Mitä ihminen kertoo minulle; Mitä enkelit kertovat minulle; Mitä rakkaus kertoo minulle”. Mahler kuitenkin luopui kolmannen sinfoniansa osien nimeämisestä; kenties siksi, että koki sen rajaavan liikaa sinfonian vastaanottoa? Tosin Mahlerin kerrotaan olleen sitä mieltä, että musiikin taustalla olisi aina jokin ohjelma; eli että jotakin tarinaa sinänsä abstraktilla musiikilla aina kerrotaan. Mahlerin aikalaisista esimerkiksi Richard Strauss sävelsi sävelrunoja, joiden aiheet oli otettu suoraan kirjallisista teoksista.

Kuten edeltäneessä ”Ylösnousemussinfoniassa” on kolmannessakin sinfoniassa lauluosuuksia; neljännessä osassa kontra-altto laulaa Friedrich Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra”-teoksen tekstiä ja viidennessä osassa solisti laulaa yhdessä kuoron kanssa ”Pojan ihmetorvi”-kokoelman runotekstiä (Mahlerille läheinen runokokoelma ”Das Knaben Wunderhorn”, jonka runoihin hän sävelsi useita lauluja). Sinfonian sävellystyön aikana Mahler oli kapellimestarina Hampurissa. Koko kolmannen sinfonian ensiesitys oli vasta heinäkuussa 1902 Krefeldissä Saksassa, ja se sai erittäin innostuneen vastaanoton.

Ensimmäinen osa

Sinfonian ensimmäinen osa on kankeasti liikkeelle lähtevä yli puolituntia kestävä järkäle. Se alkaa fanfaarin omaisesti, ikään kuin jokin haluttaisiin saada hereille, ja hiljalleen musiikkiin syntyy vähittäistä liikettä. Hetkellinen luontoidylli katkeaa kuin voimakkaisiin irti riuhtaisuihin, minkä jälkeen musiikkiin tulee päämäärätietoisuutta; ollaan vihdoinkin matkalla jotakin kohti. Tunnelma kohoaa banaaliksi tanssiksi tai kulkueeksi. Tämän jälkeen musiikki hiljenee alun teemojen tapailuun. Luonto on herännyt, ja musiikki pysähtynyt sitä ihailemaan. Rauhallista tunnelmointia seuraa iloisen irvokas marssi, mikä päättyy osan alun kertaukseen. Osan voi kuvitella päättyvän rytmikkääseen kauniita maisemia ja linnunlaulua halkovaan kävelyyn.

Toinen osa

Lähes ylitsevuotavan kaunista ilmapiiriä halkovat kenties perhosen siiveniskut tai kepeästi niityllä leijailevat höyhenet. Osa on hellän tanssillinen. Kaikki on äärimmäisen keveää ja luonnollista. On kuin katselisi kaunista luontoa tarkastelevaa maalausta, jossa ihminen on ainoastaan kokijana, ei osallisena kuvan – tai tässä tapauksessa musiikin – tapahtumiin.

Kolmas osa

Luonnosta iloitseminen jatkuu kolmannessa osassa. Sillä muutoksella edelliseen, että musiikkiin tulee mukaan ajoittaisia painavampia sävyjä. Tämä ei tuo mukanaan synkkyyttä, vaan enemmänkin maanläheisyyttä. Kiireettömyys ja rauha on pitkään suorastaan käsin kosketeltavaa. Idylli rikkoutuu välillä kuin virvatulten tanssiin. Ihmisen poissaolo musiikin luomasta todellisuudesta on edellisen osan tavoin itsestään selvää.     

Neljäs osa

Laulu palauttaa neljännessä osassa ihmisen sinfonian kuvaamaan maisemaan. Kontra-altto laulaa Nietzschen kirjoittamaa Zarathustran ”Keskiyön laulua”, jossa varoitetaan ihmistä maailman syvyydestä, siihen kuuluvasta tuskasta ja ikuisuuteen kaipaavasta ilosta. Musiikinkin voi kuulla kumpuavan syvyydestä, jostakin toiselta puolelta. Osa on harras ja toimii vastapainona edellisten osien valoisuudelle.

Viides osa

Osa käynnistyy kellojen säestämällä kuorolaululla, johon kontra-altto myöhemmin liittyy mukaan. Laulussa kerrotaan kolmesta enkelistä ”Es sungen drei Engel”, jotka laulavat Pietarin vapautumisesta synneistään ja siitä, että syntisen tulee rakastaa Jumalaa. Osa kuulostaa valoisan uskonnolliselta, jopa naiivilta, joululaululta. Solistin osuus tuo siihen hienoista alakuloisuutta.

Kuudes osa

Viimeinen osa käynnistyy seesteisesti; se on kuin täysin irti sitä edeltäneistä osista. Se on yksi Mahlerin monista hätkähdyttävän tunnepitoisista ja hienoista hitaista osista. Viimeinen osa tiivistää koko sinfonian jonkinlaiseksi maailman käsittämättömyyden hyväksymiseksi; maailmaa ei voi ymmärtää, siinä täytyy pystyä elämään!

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Mahlerin sinfoniat Kari Pohjolan mukaan, osa 2 – Musaston sarja Gustav Mahlerin sinfonioista jatkuu

Mahler!

MahlerTurun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin avattiin oma paikka Gustav Mahlerin musiikille. Itävaltalainen Mahler (1860–1911) tunnetaan erityisen hyvin sinfonioistaan, joita Kari Pohjola kuvailee Musastossa. Julkaisemme Pohjolan artikkelin kerran viikossa yhdeksän viikon aikana. Arvio Mahlerin ensimmäisestä sinfoniasta löytyy täältä.

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa II

Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen. Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 2, ”Ylösnousemus”

(Kuunneltu levytys: Philharmonia Chorus and Orchestra, joht. Otto Klemperer; sopraano Elisabeth Schwarzkopf, mezzosopraano Hilde Rössl-Majdan)

Mahleria pidetään hyvin ohjelmallisena säveltäjänä, mikä korostuu sinfonioidenkin kertomuksellisena luonteena. Hän on itse nimennyt sinfonioitaan ja sinfonioidensa osia antaen näin vahvoja tulkinnallisia viitteitä kuuntelijoilleen (tosin myös luopunut teostensa nimeämiskäytännöstä). Ylösnousemussinfonian ensimmäistä osaa pidetään lähes suorana jatkona ensimmäiselle sinfonialle: sankari saatetaan hautaan surumarssin sävelin. Se perustuu puolalaisen kirjailijan Adam Mickiewiczin eeppisen runon saksannokseen; ”todtenfeier” (=Hautajaisjuhlallisuudet). Nimensä ylösnousemussinfonia saa sinfonian viidennestä osasta ”Auferstehen” (=ylösnousemus); Mahler kuuli Hans von Bülowin – aikansa tunetuimpia kapellimestareita – hautajaisissa hymnin, jonka tekstiin kyseinen osa perustuu.

Toinen sinfonia on viisiosainen kahdelle solistille (sopraano ja altto), kuorolle ja orkesterille sävelletty teos. Mahler sävelsi sinfoniaa vuodesta 1888 aina vuoteen 1894 asti. Koko sinfonian ensiesitys oli Berliinissä joulukuussa 1895 (osia siitä oli esitetty jo aiemmin). Sävellysvuosien aikana hän työskenteli kapellimestarina Budapestissa ja Hampurissa.

Ensimmäinen osa

Sinfonia käynnistyy marssimaisen uhmakkaasti, melkein herooisesti. Alkua seuraa lyhyt rauhallisen alakuloinen jakso, josta kuitenkin pian palataan alun reippaaseen tunnelmaan. Seuraa hetkinen luontoidylliä, mikä kuitenkin pian jää voimistuvan orkesterin jalkoihin. Lyyrisen kauneuden ja jyräävän orkesterin vuoropuhelu myös päättää osan. Jos ensimmäinen osa mielletään surumarssiksi, jolla sankari saatetaan haudan lepoon, on vaikea välttyä vertaamasta tätä osaa Wagnerin Jumalten tuho-oopperan kohtaukseen, jossa Siegfried, Nibelungin sormus-sarjan sankari, kertoo seikkailuistaan kohtalokkain seurauksin.

Toinen osa

Mahlerille ominaisesti toisessakin sinfoniassa on maalaistanssillinen osansa (ländler=valssi), ja tällä kertaa se on toinen osa. Syvän haikea sopusointua uhkuva tunnelma pilkotaan tihentyvillä jouseniskuilla – kuin tummien pilvien kertymistä taivaalle, mutta pian kaunis tanssi rauhallisine tunnelmineen käynnistyy uudelleen. Ajoittaiseen surumielisyyteen sekoittuu melkein parkaisunomaisia huudahduksia, mutta pääosin tunnelma on valoisa. Toisen osan voisi ajatella olevan edellä haudatun sankarin muistelua iloineen ja suruineen.

Kolmas osa

Kolmannessa osassa edellä kuultu maalaistanssi kieroutuu alussa pirulliseksi piirileikiksi. On kuin musiikki vaeltaisi labyrintissa ulospääsyä etsien. Ulospääsy löytyy ja valssi saa painokkaampia ja iloisempia, jopa humoristisia, sävyjä. Hetkittäinen, jopa auvoinen, tunnelma kertautuu, mutta muuttuu osan loppua kohti virvatulten koikkelehtivaksi tanssiksi. Osa päättyy sarjaan musiikillisia taikatemppuja.

Neljäs osa

Neljäs osa on altolle kirjoitettu osa, joka on sävelletty ”Das Knaben Wunderhorn”-runokokoelman tekstiin. Osan nimi on ”Urlicht” (=alkuvalo) ja sen teksti kertoo ihmisen yhteydestä Jumalaan. Osa on äärettömän harras ja pysäyttävä ja sopii hätkähdyttävän hyvin sinfonian kokonaisuuteen.

Viides osa

Osan aluksi taivas repeää, minkä jälkeen seesteisyys valtaa musiikin. Kliseisesti voi sanoa, että ilmassa on suuren odotuksen tuntua – jotakin suurta on tulossa. Tunnelma kohoaa majesteettiseksi ja oopperamaisen seremonialliseksi. Musiikki ei kuitenkaan sorru liioiteltuun ylevyyteen, vaan osaa halkoo kuin tyhjästä nouseva syvän inhimillinen, jopa banaalin elokuvallinen, marssijakso. Ollaan ikään kuin kuvitetussa versiossa Danten ”Jumalaisesta näytelmästä”. Inhimillinen ja jumalallinen kohtaavat musiikissa, minkä jälkeen seesteinen tunnelma palaa. Tämän jälkeen orkesteri antaa ihmisäänelle tilaa, ja sopraano yhdessä kuoron kanssa alkaa kuin tyhjästä nousten laulaa ylösnousemuksesta. Kuin suoraa puhetta Jumalan kanssa. Musiikki saa äärettömän ja jopa tunnistamattoman kauniin värin ylleen.

Voi mielestäni sanoa Mahlerin toisen sinfonian olevan lähes yli-inhimillistä musiikkia. Ihmiselämän pienuus ja suuruus maailmankaikkeuden osana välittyvät vääjäämättömästi musiikin keinoin. Tämän sinfonian – 80 minuuttia kestävän järkäleen – kuuntelu on kuin matka tuntemattoman luo; ja sieltä palaaminen kukaties entistä parempana yksilönä…

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki