Ruotsalainen musiikkituottaja ja DJ Avicii (Tim Bergling) aloitti jo 18-vuotiaana musiikin miksaamisen ja nousi kaikkien tuntemaksi muusikoksi ja DJ:ksi vuonna 2011 kappaleillaan ”Levels” ja ”Fade into darkness”. Samana vuonna Levels myi platinaa ympäri maailmaa ja oli vuoden suurimpia hittejä.
Aviciin ensimmäinen studioalbumi True julkaistiin vuonna 2013 ja tämä ”Avicii by Avicii” -versio samasta levystä vuotta myöhemmin. ”Avicii by Avicii” -versio tarkoittaa, että kappaleet ovat samat (yhdeksän ensimmäistä) kuin alkuperäisessä True-albumissa, mutta ne ovat miehen itsensä tekemiä klubiversioita. Niitä ovat mm. ”Hey brother”, ”Addicted to you” ja alun perin kesäkuussa 2013 singlenä julkaistu ”Wake me up”, joka myi yksin Britanniassa yli 500 000 kappaletta, ja oli monien singlelistojen ykkössijoilla. Se oli myös Spotifyn toiseksi kuunnelluin kappale maailmanlaajuisesti.
Levyn remixit ovat alkuperäisiä kappaleita pidempiä, jotta ne soveltuisivat paremmin klubilla soittamiseen. Alkuperäisen levyn rauhallisemmistakin kappaleista on tehty meneviä klubibiisejä onnistuneesti. Juuri tämä levy ei välttämättä jää niin suureen suosioon kuin jokin Aviciin muu levy, mutta True tullaan kyllä muistamaan Avicii -fanien keskuudessa.
Omiksi suosikeiksemme ovat tältä albumilta muodostuneet ”Liar liar, ”Dear boy” ja totta kai ”Wake me up”.
True yhdistää hienosti Aviciin oman tyylin ja perinteisen klubimusiikin. Levyllä on vaikutteita myös muista musiikkityyleistä, kuten Aviciin tyyliin kuuluukin. Levystä saa hyvän kuvan Aviciin musiikista, mutta jos on kuunnellut alkuperäisen True -levyn, kannattaa tämä erityisesti kunnella, sillä silloin tästä saa paljon irti. Voimme suositella tätä Aviciin ja yleensäkin EDM:n ja house -musiikin ystävien lisäksi myös genreen vasta tutustuville, vaikka Avicii ei tuotakaan perinteisintä housea.
Vuonna 2016 Avicii ilmoitti lopettavansa keikkailun ainakin väliaikaisesti, mutta uutta musiikkia hän on luvannut vuodelle 2017. Jäämme innolla odottamaan, millaista musiikkia saamme häneltä seuraavaksi kuulla.
Miten löytää jotain, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen? Maailma on täynnä laadukkaita levyjä ja musiikkia jonka kuulemisesta nauttisi, jos vain sitä sattuisi kuulemaan. Tämä ongelmahan on pitkälti siinä, että uuteen ja valloittavaan musiikkiin on valitettavan vaikeaa törmätä. Radiot ovat formatisoituneet ja televisiosta ei paljoa musiikkia tule ja mitä tulee, niin sekin on lähinnä niitä samoja kuin radiossakin.
Ratkaisuhan tähän ongelmaan on tietysti kirjasto. Hyllyjen välissä selaamalla saattaa löytää juuri sellaista musiikkia, jota ei ollut vielä osannutkaan kaivata. Ihan vain vaikkapa ihastelemalla kansikuvaa tai miettien tekijän nimeä, että enpä ole tällaisesta kuullutkaan; ehkä levy-yhtiön nimi on kiehtova. Löytämisen riemu on joka tapauksessa valtaisa kun huomaa saaneensa jonkin uuden löydön tai tuttavuuden.
Omalta kohdalta yksi tällainen löytö on tässä arvioitu elektronisen taidemusiikin levy Persian Electronic Music, joka osui vastaan kun hain asiakkaalle elektronisesti sävellettyä taidemusiikkia. Näin käy toki usein, kun on töissä kirjastossa. Jatkuvasti saa vastaan musiikkia mikä kiinnostaa, oli se sitten afrikkalaista psykedeliaa tai thaimaalaista rautalankaa kuin suomalaista syntetisaattoripoppia. Mutta silti, joskus kohdalle osuus kuitenkin jotain jonka koskettavuus on toisenlaista, hieman kuin aiemmin kehumani To scratch your heart, tämänkertainen levy on jälleen osoitus siitä miten ilmaisuvoimaista ja kaunista musiikkia voikaan olla. Ja kuinka sitä onkaan löydettävissä, hyllyjen välissä.
Levy on itse asiassa kaksi levyä. Ensimmäisellä on Alireza Mashayekhin (1940-) tuotantoa, hän on Iranin avantgarde- ja elektronisen musiikin edelläkävijä, jonka tuotanto on korostetun monikulttuurista, hänen näkemyksensä mukaan kun säveltäjän on syytä tehdä monipuolisesti erilaisia sävellyksiä. Näin Mashayekhin omassa tuotannossakin on niin kansanmusiikkimaisia, kuin länsimaisen sinfonisia elementtejä ja kuten tällä levyllä, mielenkiintoinen synteesi persialaisista sävelistä ja länsimaisesta atonaalisesta musiikista. Hän esimerkiksi suosii omalaatuista polyfoniaa teoksissaan.
Toisella levyllä kuullaan Ata Ebtekar a.k.a Soten (1972-) tuotantoa, eli nykyaikaisempaa näkemystä. Ektebar yhdistelee vahvasti perinteistä musiikkia nykyaikaiseen tuotantoon, pyrkimyksenä on synteesi näistä, erityisesti levyn avaava Miniature Tone on lumoava, kuulostaen kirkkaalta ja kauniilta, mikrotonaaliselta; teos on hyvin lähellä dulcimerin tai ehkä perinteisen iranilaisen santurin soittoa, kilahdellen kuin lyömäsoitin, mutta olematta kuitenkaan. Muutoinkin hänen näkemyksensä ja toisaalta osa levyn sävellyksistä on jo lähellä noisemusiikkia.
Ehdottomasti kuuntelemisen ja löytämisen arvoinen nykymusiikkilevy.
Musiikkia marginaaleista- esittelysarja alkoi Turun musiikkikirjastossa 3.4. , jolloin Himeran esittelemänä kuultiin eri tyylistä musiikkia marginaaleista. Aluksi pohditiin sitä mitä on marginaalimusiikki. Se mikä meillä Suomessa on marginaalia ei välttämättä ole sitä muualla. Ensimmäisellä kerralla kuunneltiin kootusti etnoa, free jazzia, elektronista ja kokeellista. Toisella kerralla 10.4. perehdyttiin tarkemmin etnoon. Niko-Matti Ahdin tekemä soittolista löytyy tästä: Musiikkeja maailmalta -soittolistalista kirjastolle.
Kolmannella kerralla 24.5. klo 18-19.30 on sarjassa vuorossa freejazz ja imrovisaatio. Alustajana Topias Tiheäsalo.
Huoratron (eli suomalainen Aku Raski ) on luonut Cryptocracy-levyllä aggressiivisen, hypnoottisen, kaaottisen, omaperäisen ja elektronisen punk-ympäristön, jota kuuntelee kuin transsissa. Eri elementtien kerroksia on paljon, jotka tulevat ja menevät, kunnes tuttu teema toistuu taas ja takova biitti alkaa uudestaan. Todella koukuttavaa. Paras biisi levyllä on A699F (taitaa olla jonkun sosiaaliturvatunnuksen loppuosa). Sopisi hyvin tunnariksi johonkin scifileffaan.
Paleface jatkaa uusimmalla albumillaan hyväksi havaitulla tiellä. Huhtikuun lopulla julkaistu Maan tapa on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle menestysalbumille Helsinki-Shangri-La. Uudella levyllään räppäri ruotii maailmanlaajuisia vääryyksiä tiukasti ja tarkasti. Teksteissä osansa saavat niin arabikevät, saamattomat juopot kuin epärehelliset poliitikotkin. Levyn tunnelma on paikoin hyvinkin rock kun Tuomo Prättälän johtama Räjähtävä Nyrkki–yhtye panee parastaan. Albumi on kymmenen biisiä täyttä asiaa.
Lana Del Reyn levy on kuin hollywoodmelodraama, jonka keskiössä tavallisessa perheessä kasvanut tuhma tyttö haaveilee rikkauksista ja glamourelämästä. Musiikillisesti levyllä on viljalti 1960-luvun tyyliä sekoitettuna hiphop-rytmeihin, runsaasti käytettyjen viulujen luodessa elokuvamaista tunnelmaa. Sisällöltään ja etenkin arvoiltaan levy on ehkä kyseenalainen, mutta joka tapauksessa levy on yksi niitä, joista vuosi 2012 muistetaan.
Jotain uutta, mutta kuitenkin tutun kuuloista tarjosi PMMP:n uusin levytys Rakkaudesta, biisinteon tason pysyessä kuitenkin edelleen korkealla. Rohkeasti toteutetut uudet aluevaltaukset, kuten räppäykset, toimivat levyllä vaihtelevasti, mutta pääasia on, ettei liian turvallisilla poluilla ole kaikesta menestyksestä huolimatta pysytty. Levyltä löytyy tuttu sekoitus livetilanteissa hyvin toimivia laulatuskappaleita, kaunista tunnelmointia ja asenteellisia iskusävelmiä, mutta myös muuta. 10 hyvää ja paikoin jopa erinomaista kappaletta kuitenkin.
Tuomas Aitonurmi
JJ Doom: Key to the Kuffs
2012 oli niin loistava vuosi hip hopille ja rapille, että tässä yhteydessä on nostettava esille yksi vuoden aikana eniten innostaneista tuotoksista nimenomaan tältä saralta. Niin Yhdysvalloissa, Britanniassa kuin Suomessakin julkaistiin kymmeniä laaturäbäytyksiä, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla tässä esillä, mutta kunniamaininnan ansaitsee harmillisen vähälle huomiolle jäänyt, kesällä julkaistu JJ Doom -albumi. Nimimerkin takana ovat underground-tuottaja Jneiro Jarel ja kulttiräppäri MF Doom. Lontooseen viisumiongelmien vuoksi juuttunut Doom on levyllä uuden elinympäristönsä innoittamana kovemmassa vedossa kuin vuosiin, ja Jarelin abstraktit mutta tarttuvat rytmittelyt tekevät kokonaisuudesta todella tuoreen kuuloisen.
Yhdysvaltalaisen Sufjan Stevensin (s. 1975) uusin lahja maailmalle on toinen 5CD-boksi joulumusiikkia. Vuonna 2006 koottu Songs for Christmas sai siis jatko-osan, eikä uusi Silver & Gold petä. Päinvastoin, tästäkään runsaudensarvesta ei voi saada tarpeekseen. On joulusi harras, humoristinen, arkinen tai eeppinen – Sufjan tuntuu tietävän mitä tarvitset.
Stevensin konsepti joulusta sisältää lämmintä kotikuoroa, hellyyttävää nokkahuilusoundia, elektrojumitusta jne. Fiilis ratkaisee, soitinten vire vähemmän. Esimerkiksi Christmas Unicorn tuo uuden valon talveen, viimeistään silloin kun huomaatkin kuuntelevasi Joy Divisionin klassikkoa Love Will Tear Us Apart. Ja huom! Boksin vihkossa Sufjan kertoo miksi joulu on ikuinen, mukana myös laulutekstit ja sointumerkit.
Florence + The Machinen toinen albumi lunastaa debyyttilevyn (Lungs, 2009) lupaukset moninkertaisesti. Jo kahden levyn jälkeen Florence + The Machine on onnistunut luomaan omanlaisensa soundin, jonka ei voi määritellä kuulostavan juuri muulta kuin itseltään. Helisevä-ääninen ylenpalttinen eeppisyys kulkee tekijöidensä oivallisen draaman tajun ohjauksessa ja ottaa kuuntelijan mukaan matkalle, jolta palattuaan ei voi olla varma menikö reissu hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä, ja tietää vain, että kannatti lähteä. Isojen linjojen ja täydellisten yksityiskohtien kokonaisuus kuvaa erinomaisesti maailmanlopun vuotta 2012.
Artistinimellä µ-Ziq 90-luvulla mainetta niittänyt englantilainen Mike Paradinas omistaa nykyään yhden tärkeimmistä elektronisen undergroundin levy-yhtiöistä: Planet Mu. Lafkan julkaisut kattavat laajan skaalan erilaisia marginaalisia tyylilajeja levy-yhtiön pomon kulloistenkin kiinnostuksen kohteiden mukaan. Tärkeimpiä siitä tekee myös se, että julkaisuja ilmestyy todella paljon, ja ne ovat poikkeuksellisen helposti saatavilla sekä pitkään painossa. Kirjastokäytön kannalta on myös mainiota, että Planet Mu julkaisee edelleen pääasiassa CD-levyjä ja vinyylejä monien muiden samoille alueilla operoivien pitkäikäisten levy-yhtiöiden siirryttyä kustannussyistä kokonaan tiedostojulkaisuihin.
Viime vuosien suosikkini Planet Mu:n pitkästä katalogista taitavat olla nämä kaksi Bangs & Works -kokoelmaa (2010 ja 2011). Ne dokumentoivat etelä-chicagolaista tanssimusiikkiskeneä, footworkia, joka ennen kokoelmien julkaisua oli verrattain tuntematon tyylisuunta Euroopassa. Housen synnyinkaupungissa on tehty elektronista tanssimusiikkia sen alkuajoista lähtien, ja laajemmin footwork linkittyy juke-musiikkiin, jonka yläkäsitteenä puolestaan voisi pitää ghetto housea. Ghetto house on edelleen raakaa housea, mutta huomattavasti nopeampaa, sisältäen rikottuja rytmejä, poukkoilevia bassoja ja rivoja sanoituksia. Naapurikaupungin Detroitin vastaavaa musiikkiahan kutsuttiin tunnetummin ghetto techiksi.
Footwork-musiikki on kuitenkin tarkemmin hyvin pienen porukan paikallinen juttu. Kaikki footwork-musiikki on tehty footwork-tanssimista varten, osa kappaleista on jopa rytmitetty tarkkaan jonkun tietyn tanssijan toiveiden mukaan. Sitä oudommalta tuntuukin kuunnella tätä musiikkia täällä kotimaisemissa, toimistotuolissa istuen, ikään kuin pääsisi kurkistamaan salaisiin kellaribileisiin, jonne ei normaalisti olisi mitään asiaa. Se on mielettömän kiehtovaa. Alkuperäisestä kontekstistaan irrotettuna footwork näyttäytyy totaalisena päänyökytysmusiikkina, 160 iskua minuutissa takovana, järkensä menettäneenä superkoneena. Kappaleet ovat lyhyitä, fragmentaarisia, jopa minimalistisia. Lähes kaikissa on sama bassolinja, joku yksittäinen, rujosti pätkitty vokaalisample ja hyvin vähän muita elementtejä. Jäin koukkuun tähän musiikkiin lähes välittömästi. Samoin taisi aiemmin käydä kokoelmat tehneelle Paradinasille, joka valitsi nämä kappaleet ilmeisesti omasta 1500 biisin footwork-kokoelmastaan.
Mitään isompaa ilmiötä tästä on turha odotella, sillä levyllä kuultava musiikki on todellista undergroundia, se tuskin jää kenellekään kuulijalle epäselväksi. Tätä vaikutelmaa vielä korostaa se, kuinka biisit eivät ole levyillä luonnollisessa ympäristössään yhteenmiksattuina, vaan kokonaisina, irtonaisina, raakoina palasina. Ja kakkoslevy sisältää vielä kokeilevampaa ja villimpää kamaa himokäyttäjille. Siispä tästä Bangs & Worksit haltuun, netistä hieman lisämateriaalia ja eikun omia miksauksia tekemään. Ja jos tanssi kiinnostaa, niin Youtubesta löytyy paljon opetusmateriaalia myös siihen.
Krautrock, kosminen musiikki ja elektroninen vallankumous –
matkoja 1970-luvun saksalaiseen populaarimusiikkiin
Luentosarja pidetään Turun kaupunginkirjaston pääkirjaston Studiossa. Luennoitsijana tutkija Pertti Grönholm Turun yliopistosta. Pertti Grönholm on pitänyt Turun yliopistossa useita yksittäisiä luentoja aihepiirin liepeiltä ja kokonaisen luentosarjan elektronisen musiikin historiasta. Hän on tutkinut erityisesti Kraftwerk-yhtyettä ja sen suhdetta saksalaiseen kulttuuriin ja historiaan sekä Kraftwerkin suhdetta pop-tähteyteen ja mediaan.
Luentojen sisältö: TO 6.9. klo 18.-19.30 Länsi-Saksan populaarikulttuuri toisen maailmansodan jälkeen, miehitysjoukkojen radioasemat ja angloamerkikkalainen pop-musiikki, opiskelijaradikalismi, nuorisovallankumous, kommuunit ja psykedelia 1960-luvun lopulla. TO 13.9. klo 18.-19.30 Saksalaisen rock-musiikin nousu vuosina 1968-1971. Länsi-Berliini, Ruhrin alue, München. Uudet levy-yhtiöt (Pilz, Ohr, Brain). Yhtyeiden omien studioiden ja tuottajien (Dieter Dierks, Konrad Plank ym.) merkitys. Krautrock-ilmiö ulkomailla.
TO 20.9. klo 18.-19.30 Kosminen musiikki ja elektroninen rock vuosina 1970-1980. Tangerine Dream, Ash Ra Tempel, Cluster, Neu!, Harmonia, La Düsseldorf ym. TO 27.9. klo 18. -19.30 Kraftwerk – krautrockista elektronisen pop-musiikin pioneereiksi. Kraftwerkin erityisyys ja vaikutus.
Luennot ovat kukin itsenäisiä kokonaisuuksia. Jokaiseen luentoon kuuluu paljon musiikki- ja videonäytteitä sekä valokuvia ja muuta havainnollistavaa aineistoa. Aiheista enemmän kiinnostuneille on tarjolla runsaasti kirjallisuusvinkkejä. Luentosarjan kuvaus:
Luentosarjassa käsitellään saksalaisen rock-musiikin syntyä ja kukoistusta 1960-luvun lopulta 1970-luvun lopulle ja luodaan katsaus myös saksalaisen nuorisokulttuurin murrokseen 1960-luvun jälkipuolella sekä sitä seuranneisiin Länsi-Saksan poliittisen kuohunnan ja radikalismin vuosiin.
Kokeileva ja omaperäinen rock-musiikki (Deutsch Rock, Krautrock) oli ilmiö, joka toi esiin paitsi uuden muusikkosukupolven, myös synnytti ennenkuulumattomia tyylisuuntia psykedeelisen ja progressiviisen rockin liepeillä. Merkittävin näistä tyyleistä on niin sanottu Kosmische Musik, johon luetaan etenkin ns. Berliinin koulukunta, sisältäen sellaisia yhtyeitä, kuten Tangerine Dream, Ash Ra Tempel sekä artisteja kuten Klaus Schultze. Myös Kölnin ja Düsseldorfin alueella vaikuttaneet bändit, kuten taiderock-yhtye Can, monotonisen elektronisen rockin kulttiyhtye Neu! sekä elektronisen popin pioneeriryhmä ja samalla kaikkien aikojen tunnetuin saksalaisyhtye Kraftwerk nousivat suureen suosioon ja maineeseen 1970-luvun alussa ja puolivälissä. Münchenissä vaikuttaneet yhtyeet, kuten Popol Vuh ja Amon Düül II olivat enemmän kallellaan psykedeeliseen rockiin sekä folk- ja etnovaikutteiseen musiikkiin.
Saksalainen rock murtautui esiin omaehtoisena, mutta hajanaisena ilmiönä, jonka ääripäiksi voisi nimetä vaikapa Kraftwerkin ja The Scorpionsin, joka saavutti suurimman suosionsa vasta 1980-luvulla. Deutsch Rock oli nimensä mukaisesti nimenomaan saksalaista musiikkia ja useimmat uudet yhtyeet pyrkivät irti angloamerikkalaisen popin ja rokin kaavamaisuuksista tai sovelsivat niitä erittäin ennakkoluulottomasti. 1970-luvun yhtyeistä vain harvat kuitenkin jatkoivat tai pystyivät uudistumaan 1970-luvun puolivälin jälkeen. 1970-luvun lopulla Saksankin yli pyyhkinyt punk ja uusi aalto (Neue Deutsche Welle) veivät pohjaa niin taiderockilta kuin kosmiselta musiikiltakin.
Krautrockilla on kuitenkin ollut suuri vaikutus myös angloamerikkalaiseen pop0- ja rock-musiikkiin 1970-luvulta lähtien. Esimerkiksi David Bowien Berliini-trilogia (Low, Heroes ja Lodger) sekä Iggy Popin ja Brian Enon musiikki saivat uutta kipinää saksalaisesta rokista ja kosmisesta musiikista. Oma lukunsa ovat Britannian post-punk (mm. Joy Division) sekä 1980-luvun alun futurismi ja uusromantiikka (mm. Ultravox, O.M.D. ja The Human League), jotka olivat esteettisesti vahvasti kallellaan juuri Kraftwerkin, Neu!:n ja Clusterin kaltaisten yhtyeisiin.
Krautrock nousi tunnustettuna juuri-ilmiönä uudelleen esiin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla, progressiivisen rockin renessanssin ja teknoaikakauden kokeilevan elektronisen musiikin vanavedessä.
Vaikka 2000-luvun kuluessa moni Krautrockin suuri nimi on poistunut joukoista, monet alkuperäisistä yhtyeistä ovat kokeneet paluun esiintymislavoille. Tällaisia ovat mm. Cluster, ja Ash Ra Tempel. Suurista nimistä osa, kuten Kraftwerk, Tangerine Dream ja Klaus Schulze on esiintynyt ja levyttänyt enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti jo yli 40 vuotta.
Myös Suomessa vahvasti saksalaisesta 1970-lluvun rokista inspiroituneita yhtyeitä on noussut esiin useita. Jo 1990-luvulla toimintansa aloittaneet porilaisyhtyeet, kuten Circle, Kuusumun Profeetta, Pharaoh Overload ja Magyar Posse ovat saaneet rinnalleen sellaisia yhtyeitä, kuin helsinkiläiset K-X-P:n ja mediassa parhaillaan kohutun Siinain sekä turkulaisen E-Musikgruppe Lux Ohr-yhtyeen.
Musasto 