Avainsana-arkisto: debyyttialbumit

Half Applen debyyttialbumi on Viikon levy

Half Apple

Hands That Held Up The Sky (2012)

Hands That Held Up The Sky (2012)Half Applen debyyttialbumi on vihdoin ilmestynyt – Presence Records julkaisi CD:n Hands That Held Up The Sky 14. maaliskuuta. Kolmen vuoden takainen EP In Between (2009) antoi jo paljon, mutta nyt päästään todella asiaan. Veli-Matti Saloniemen kanssa on tuotettu rohkeaa ja intohimoista rockmusiikkia. Musaston peukku nousee.

Turkulainen Half Apple on sykkivä musiikillinen majakka, joka valaisee polkuasi. Yhtyeen into, viehkeys ja taito välittyvät heti, mutta kuitenkin hienovaraisesti. Terve itseluottamus paistaa mukavan kirkkaasti myös livenä. Bändi on luonteva. Half Applen runsasta tyyliä voi kuvailla monella tavalla, vaikka näin: Interpol goes Fragile by Yes through Fugazi-era Marillion in a modern rock bus driven by Neil Peart of Rush. Kyllä, ja paljon muuta.

Hands That Held Up The Sky vaatii hieman keskittymistä. Half Applen kotisivulla voit testata kolmea raitaa, joista on mukava aloittaa. The Sun Comes Up on intensiivinen rockhybridi. Nostattava biisi sopii erinomaisesti levyn alkuun. Kitarariffiä värittää häivähdys The Policen Andy Summersia. Pidemmät Confusion/Freedom ja Stars!/The Brightest iskevät ajan kanssa yhä kovemmin. Ja mahtava Inside voisi olla vähän pidempikin.

HTHUTS  jättää odottamaan lisää. Olen varma siitä, että Half Apple pystyy tulevaisuudessa yhä parempaan. Ja uutta on tulossa – keikoilla on jo kuultu särmikkäitä biisejä, joita ei ole vielä julkaistu. Miten jo odotankaan bändin toista albumia…

***

Half Apple:

Henri Lyysaari
Santeri Palkivaara
Valtteri Sjöblom
Ville-Pekka Vaaralahti

Keikat:

21.4. Vimma, Turku
28.4. S-Osis, Turku

***

CD on varattavissa verkkokirjastosta 3.5. alkaen.

 

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy on hardcore-klassikko Blood, Sweat & No Tears

Sick of It All

Blood, Sweat & No Tears (1989)

Sick Of It All: Blood, Sweat & No TearsSpreading the hardcore reality in ‘89!

1980-luku oli New York-hardcoren kulta-aikaa. Rystysiin leimatut NYHC-tatuoinnit, bändien vakavuus ja omistautuneisuus, legendaksi muodostuneet CBGB’s-klubin jokasunnuntaiset punk/thrash-keikkaillat sekä tuona aikana julkaistut klassikkolevyt ovat tästä todisteena. Useat kyseiseen aikakauteen kuuluvat bändit – kuten Bad Brains, Cro-Mags, Agnostic Front ja myös Sick of It All – ovat edelleen aktiivisia ja asialleen omistautuneita. Keikat olivat useimmiten loppuunmyytyjä ja suosio oli tietyissä piireissä suurta. Tilanne on sama vielä tänäkin päivänä.

Blood Sweat & No Tears on bändin ensimmäinen LP. Tämän 19 kappaletta sisältävän, hieman yli 28 minuuttia pitkän levyn julkaisi Relativity Records vuonna 1989 – kolme vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen. Tätä ennen yhtye oli ehtinyt äänittää yhden demon sekä EP:n. Blood Sweat & No Tears on nopeatempoista, aggressiivista ilmaisua, joka ei jätä erityisemmin tulkinnanvaraa vaan välittää viestinsä selkeästi. Sanoituksissa käsitellään suorasukaisesti (sekä aikakaudelleen ominaisesti) yhteiskunnan ongelmia, turhautumista, vapauden kaipuuta sekä yhteisön tärkeyttä.

Tarkasti soitetut kitara-, rumpu-, sekä bassoraidat tukevat bändin vahvaa sanomaa tukipilareiden tavoin. Vokaalit tasapainoilevat toimivasti ryhmähuutojen ja Lou Kollerin oman ulosannin välillä. Kollerin ote on tällä ensimmäisellä kokopitkällä itsevarmempi ja laulutyyli sulautuu osittain tästä syystä musiikkiin paremmin kuin bändin aiemmilla julkaisuilla. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii eräs levyn kohokohdista nimeltään Injustice System! Kappale alkaa hymyn huulille nostattavalla äänileikkeellä, joka on otettu elokuvasta West Side Story:

– Oh, I know. It’s a free country and I ain’t got the right. But I got a badge. What’ve you got?

Mielestäni LP:n parhaaksi vedoksi nousee kuitenkin jykevä, pariminuuttinen Alone. Vokalistin velipojan Pete Kollerin crossover-kitarariffit, Armand Majidin tarkka ja juuri sopivan groovaava rumpalointi sekä kappaleen todella tarttuva kertosäe tempaavat kuuntelijan mukaansa sen kummempia kyselemättä.

Levyltä löytyy myös viisi kappaletta alle minuutin pituisia raivonpurkauksia (muunmuassa Rat Pack ja Pete’s Sake), joissa tempo käy todella korkealla. NYHC:lle ominainen äänimaailma palvelee albumia erittäin hyvin. Samankaltaista musiikkia äänitetään suhteellisen paljon edelleenkin, mutta useimmiten paljon massiivisimmilla ja hieman turhan bassovoittoisilla soundeilla. Tämä albumi todistaa sen, että levy voi olla aivan yhtä hyökkäävä, aggressiivinen sekä erityisesti iskevän kuuloinen ilman nykypäiväisimpiä äänitys- ja miksausratkaisuja.

Yhtye julkaisi hiljattain 25 vuotta pitkän taipaleensa kunniaksi levyn, joka kulkee nimellä Nonstop. Albumilta löytyy uudelleenäänitettyjä ja jossain määrin erilaisia versioita yhtyeen vanhoista kappaleista.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: The Cramps – Songs The Lord Taught Us

Songs the Lord Taught Us

”Jokaisesta isosta kaupungista tällä planeetalla, ja erityisesti kaupungeista, joissa lukuisia alakulttuureja edustavat nuoret käyvät ulkona bailaamassa, löytyy klubi. Klubi on nimetty tyyliin Born Bad tai It Came from Outer Space tai Voodoo Lounge tai Untamed Youth. Siellä soitetaan 50-luvun rock’n’rollia, 6o-luvun punk rockia ja kitschiä mambopopsleazea ja pojat ja tytöt ovat pukeutuneet upeisiin mutaatioihin vintage-asuista ja itsetehdyistä gootti-pvc –kuteista. Bettie Page-, Mamie Van Doren– , Elvis-, Russ Meyer– ja Vampira –julisteet ja elokuvat hoitavat visuaalisen lavastuksen, ja mahtava viattoman pervoilun ilmapiiri vallitsee. Ja nuo pojat ja tytöt, olivatpa he tarpeeksi vanhoja tajuamaan sitä tai eivät, elävät nuo muutamat tunnit talossa jonka rakensi The Cramps.”  – The Stool Pigeon, 2006.

Kun Erick Purkhiser ja Kirsty Wallace tapasivat Kaliforniassa vuonna 1972, he tuskin osasivat aavistaa minkälaisen maailmanlaajuisen kultin vanhemmat heistä myöhemmin tulisi. Mutta selkeä visio siitä mitä he halusivat heillä jo oli. He halusivat yhdistää 50-luvun rockabillyn maanisen hulluuden, garage rockin fuzz-kitarat, Iggy & The Stoogesin lavashow’n ja kaiken mahdollisen parhaan b-kulttuurin elokuvista ja sarjakuvista kioskikirjallisuuteen. Neljä vuotta myöhemmin unelma oli toteutumassa, sen nimi oli The Cramps ja Erick ja Kirsty tunnettiin jo uusilla nimillä Lux Interior ja Poison Ivy Rorschach.

Vaikka syntymässä olleeseen punkrockiin The Crampsiä yhdisti oikeastaan vain hillitön energia, jo se riitti liittämään bändin yhteen CBGB-skenen kanssa. Hurjat keikat toivat paikalle levy-yhtiöt ja pian yhtye löysikin itsensä allekirjoittamassa sopimusta I.R.S-merkin kanssa. Paria timanttista singleä ja legendaarista Gravest Hits– minialbumia myöhemmin olikin vuorossa oikea debyyttialbumi.

The Cramps halusi Songs The Lord Taught Us –levyään varten täydelliset olosuhteet ja niinpä tuottajaksi valittiin Memphisin oma huurupää, Box Tops– ja Big Star –yhtyeistä tuttu Alex Chilton ja äänityspaikaksi totta kai Sun Recordsin legendaarisen pomomiehen uusi studio Sam C. Phillips Recording Studio Memphisissä.

Lopputuloksen on täytynyt ilmestyessään vuonna 1980 kuulostaa vielä paljon sekopäisemmältä kuin nyt. Kiihkeät rockabilly-rytmit, Poison Ivyn ja kakkoskitaristi Bryan Gregoryn fuzz-kitarat ja kaiken päälle sekopäisenä huutava, vaikertava, huokaileva ja läähättävä Lux Interior. Rockabilly ei ollut koskaan kuulostanut ihan tältä. Omien biisien kuten Garbageman, I Was a Teenage Werewolf, Mystery Plane ja Zombie Dance tematiikkakaan ei ihan vastannut perinteistä poika-tapaa-tytön koulutansseissa –ilmaisua. Tyyliin sopivia lainakappaleita saatiin niin 60-luvulta Sonicsilta (Strychnine), rockabilly-sankari Johnny Burnettelta (Tear It Up), kuin muinaisesta, bändille kuin nenä päähän sopivasta Fever –klassikosta.

The Cramps teki vielä muitakin klassikko-albumeita, ennen kuin meno alkoi hyytyä Stay Sick! –levyn (1990) jälkeen.  Poison Ivy ja Lux ja alati vaihtuva rytmisektio jaksoi myös kiertää maailmaa uskomattoman rajujen keikkojen merkeissä aina vuoteen 2006 asti. Luxin yllättävä kuolema sydänsairauteen 4.2.2009 päätti paitsi The Crampsin ainutlaatuisen uran, myös yhden aikamme hienoimmista rock’n’roll-rakkaustarinoista, jättäen Poison Ivyn leskeksi.

Kuten alun lainauksesta voi päätellä, The Crampsin merkitystä nykypäivän rock’n’roll-kulttuurille ei voi koskaan liiaksi korostaa. B-luokan kauhuleffat, Bettie Page, roskabilly, cocktail kitsch, jungle exotica, kokonainen yleismaailmallinen tyyli, kulttuuri ja visuaalisasenteellinen estetiikka olisi voinut jäädä syntymättä ilman kahden ohiolaisen vankkumatonta näkemystä, uskoa ja asennetta. Nykybändeistä kaikki psychobilly-yhtyeet ja valtaosa garageyhtyeistä, Jon Spencer Blues Explosion ja White Stripes olisivat jääneet syntymättä ilman The Crampsia.

31 vuotta ilmestymisensä jälkeen Songs The Lord Taught Usia kuvaa paremmin kuin koskaan sen alaotsikko File Under: Sacred Music.

Jyrki Mäkelä

Varaa teos Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Viikon levy

Viikon levy on The Wildhearts: Earth vs. The Wildhearts

The Wildhearts Earth vs. Kansi

The Wildhearts: Earth vs. The Wildhearts

Pohjois-Englannin Newcastlesta 80-luvun lopussa Lontooseen saapunut nuori mies, joka tunnettiin yksinkertaisesti nimellä Ginger, sai sekavien vaiheiden jälkeen potkut glamrockbändi Quireboysista ja päätti vihdoinkin perustaa oman yhtyeen, joka soittaisi juuri sellaista musiikkia kuin hän haluaisi. Sellaista, joka yhdistäisi kaksi hänelle musiikissa rakkainta asiaa, raskaat kitarariffit ja stemmalauluilla kruunatut kauniit melodiat. Joka kuulostaisi siltä kuin Metallica soittaisi Abbaa. Se bändi oli The Wildhearts.

Kahden hyvin vastaanotetun EP:n jälkeen bändi alkoi valmistautua ensimmäiseen varsinaiseen täyspitkäänsä demoja äänittämällä. Niin bändin kuin levy-yhtiönkin mielestä demot kuitenkin onnistuivat kaikkia odotuksia paremmin ja pienellä jälkiäänittelyllä ja uudelleen miksauksella bändin klassinen debyytti Earth vs. the Wildhearts olikin valmis ja kauppojen hyllyllä elokuussa 1993.

Ja se oli juuri sellainen levy, jollaisesta Ginger oli haaveillut silloin kun perusti bändiä. Kertosäkeet ovat kivitalon kokoisia, stemmalauluissa ei säästellä ja koska tahansa saatetaan siirtyä melodisesta popkohdasta raskaaseen riffijurnutukseen. Kaikista sävellyksistä vastannut Ginger tuntui olevan valovuosia edellä muita sen aikaisia rock-lauluntekijöitä. Levy ilmestyi myös keskelle kiivainta grunge-aikaa ja tuntui siksikin raikkaalta tuulahdukselta vallitsevassa angstisessa ilmapiirissä. Vaikka Earth vs –albumiakaan ei toki lyriikoiltaan miksikään hilpeäksi levyksi voi kutsua, se oli kuitenkin temaattisesti enemmän turhautunut ja vihainen kuin masentunut albumi. Greetings from Shitsville, TV Tan, Everlone ja Drinking About Life kuvasivat enemmän arkipäivän vastoinkäymisiä ja tylsistymistä kuin suoranaista itsetuhoista angstia.

Erinomainen debyytti kohotti hetkeksi Wildheartsin kohtuulliseen suosioon kotimaassaan, suosioon joka huipentui seuraavan p.h.u.q. –albumin (1995) oikeaan hittisingleen I Wanna Go Where the People Go. Pitkässä juoksussa yhtye joutui kuitenkin huomaamaan vähempiarvoisten aikalaistensa kuten Therapyn ja Terrorvisionin päihittävän sen suosiossa. Tästä alkoikin näihin päiviin asti jatkunut, koomisiakin piirteitä saanut hajoamis/uudelleenkokoamis-saaga, joka ei ole kuitenkaan estänyt Wildheartsia jatkuvasti julkaisemasta vain äärimmäisen korkeatasoisia albumeita, viimeisimpänä vuoden 2009 erinomainen Chutzpah!

Tällä hetkellä Wildhearts on taas telakalla ja Ginger soittaakin oman Michael Monroemme bändissä kitaraa. Todennäköisesti bändi palaa kuitenkin jälleen kun on sen aika. Earth vs. The Wildhearts ja kolme sitä seurannutta Wildhearts-albumia (p.h.u.q., Fishing for Luckies ja Endless Nameless) puolestaan on juuri julkaistu uusina tupla-cd-versioina, joihin bonuslevyille on koottu b-puolia kunkin aikakauden singleiltä.

Lopuksi henkilökohtaisena kaneettina: allekirjoittaneen elämässä Earth vs. the Wildhearts on hyvinkin se kaikkein tärkein levy ja tätä kirjoittaessani kuunneltuna se kuulostaa edelleenkin aivan yhtä raikkaalta ja tehokkaalta kuin ensikuuntelussa melko tarkkaan 17 vuotta sitten.

Jyrki Mäkelä

Earth vs. The Wildhearts on varattavissa Vaski-verkkokirjastosta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy on Kim Wilden debyyttialbumi Kim Wilde

Kim Wilde: Kim Wilde

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävän brittilaulajan Kim Wilden (os. Smith) esikoisalbumi julkaistiin vuonna 1981 new wave -vaikutteisen hittisinglen Kids in America’n menestyksen siivittämänä. Albumi nousi Britannian listalla sijalle 3. Albumin taustajoukoista löytyvät Kimin isä, 1950-luvun brittipoppari Marty Wilde, sekä veli Ricky Wilde. Perhetiimi vastasi  kappaleiden sävellyksistä ja sanoituksista. Levyn äänimaailma on tyypillisen 1980-lukulaista Blondielta vaikutteita ottanutta syntetisaattoripohjaista poprockia. Levyn helmiä ovat 1980-luvun klassikon Kids in American lisäksi singleinäkin julkaistut rockvetoiset Water on Glass ja Chequered Love.

Albumin suurin hitti ja Wilden ehkä tunnetuin kappale oli Britannian singlelistan toiseksi yltänyt Kids in America. Yhdysvalloissa single pärjäsi muuta maailmaa heikommin, nousten sijalle 25. Albumilta julkaistiin lisäksi kaksi singleä: brittien kärkikymmenikköön noussut Chequered Love ja Water on Glass. Vuonna 2009 brittiläinen 1980-luvulla julkaistujen levyjen uusintaversioihin keskittynyt Cherry Pop Records aloitti Kim Wilden remasteroitujen albumien julkaisun. Esikoisalbumin täydennyksenä on sinkkujen b-puolia ja singleversio kappaleesta Water on Glass.

Esikoisalbumin jälkeen Wilde julkaisi kolme elektronissävytteistä, kylmien syntetisaattorisoundien kyllästämää albumia, jotka eivät menestyneet listoilla hittisingleistä huolimatta. Wilden tähän asti kaupallisesti menestynein albumi on vuonna 1988 julkaistu Close. 1990-luvulla Wilde keskittyi perhe-elämään ja  loi uraa puutarha-alalla, mm. televisio-ohjelmien ja  kirjojen muodossa. 2000-luvun alussa Wilde palasi musiikkimaailmaan, lähinnä kokoelmalevyillä ja vanhojen biisien remix-versioilla.  Wilde keikkailee satunnaisesti vieläkin.

Kim Wilden LP on varattavissa Vaski-verkkokirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Viikon levy