Avainsana-arkisto: country

Juurevan musiikin sarja Stagella keväällä to 28.3. alkaen

Bluegrass, americana ja country soivat musiikkiosastolla kolmena torstai-iltana, kun Musasto LIVEn vieraat esittelevät ja soittavat juurimusiikkia (engl. roots music). Iltojen isäntänä toimiva Olli Lehtonen pohjustaa jokaista keikkaa aihepiiriä syventävällä esitelmällä.

Kinos 23.5.

 

Juurimusiikkia Stagella –illoissa vierailevat Jani & Kasper (28.3.), Dixie Trixie (25.4.) sekä Kinos (23.5.) kello 18-19.30.

Jani & Kasper 28.3.

Suoraan sulatusuunista

Yhdysvaltojen Etelävaltioiden vaikutusta länsimaiseen populaarimusiikkiin ei pidä aliarvioida, sillä tuossa lukuisien kulttuurien sulatusuunissa ovat kypsyneet niin blues, gospel, cajun, zydeco, tex mex, bluegrass kuin country ja rockabillykin.  Turun musiikkikirjasto tarjoaakin mahdollisuuden tutustua paremmin amerikkalaisen juurimusiikin eri lajeihin Olli Lehtosen isännöimän amerikkalaiseen perinnemusiikkiin keskittyvän konserttisarjan myötä.

Lehtonen on freelance-musiikintutkija ja journalisti, joka työskentelee tällä hetkellä Yhdessä-yhdistyksellä radiotyövastaavana. Hänelle juurimusiikin genret ovat läheisiä, ja konsertti/luentosarjan aloittavasta bluegrass-genrestä Lehtonen pohtii seuraavaa:

Juurimusiikkia Stagella -iltojen isäntä Olli Lehtonen.

– Bluegrass on minusta aitoa ja rehellistä musiikkia, jolla on pitkät perinteet. Se tuntuu olevan salonkikelpoisin kaikista juurimusiikin genreistä. Siksi se on helposti lähestyttävä, toisin kuin esimerkiksi geneerisempi Nashville Country.

Lehtosen omat suosikkinsa ovat bluegrass-artisteja: perinteisemmät Stanley Brothers ja Earl & Scruggs sekä uudemmat Ricky Skaggs ja The Dillards.

Lehtonen toivoo yleisön viihtyvän Juurimusiikkia Stagella –illoissa ja lausuu yleisön lämpimästi tervetulleeksi kuuntelemaan esitelmää ja juurevaa musiikkia!

Tapahtumaan on vapaa pääsy!

 

OLLI SUOSITTELEE

äänitteet:

The Dillards: Back Porch Bluegrass

Nitty Gritty Dirt Band: Will the Circle Go Unbroken

Going Back to Old Kentucky: the bluegrass anthology

kirjallisuus:

Malone, Billy C.: Country Music U.S.A: A Fifty-Year History of Country Music, Illustrated History of Country Music

Bluegrass: An Informal Guide

Encyclopedia of Country Music

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, juurimusiikkia, konsertit, luennot, Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat, Uncategorized

Mary Chapin Carpenter – vahva Amerikan ääni

carpenter-jullari

MARY CHAPIN CARPENTER

 

Mary Chapin Carpenter (s. 21.2.1958) on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, joka on 30 vuoden aikana levyttänyt 14 albumia ja myynyt 14 miljoonaa levyä. Moninkertaisesti palkittuna artistina hän on saanut mm viisi kantrimusiikin Grammy-palkintoa, joista neljä ainutkertaisesti peräkkäisinä vuosina. Lauluntekijänä Carpenter on itse arvostanut erityisesti vuoden 2012 nimitystä Nashvillen Songwriters Hall of Fameen.

Lapsuudenkodissa kuunneltiin paljon musiikkia. Isän laajasta levykokoelmasta löytyi Fats Waller ja Billie Holiday, folkmusiikin uudesta noususta kiinnostuneelta äidiltä Woody Guthrie. Vanhemmilla sisaruksilla The Mamas & The Papas, The Beatles ja Judy Collins. Mary, tuttavallisemmin MCC, oli perheen neljäs lapsi ja peri vanhempiensa nimet; äiti oli nimeltään Mary Bowie Carpenter ja isä Chapin Carpenter jr.

Soittamisen alkeisiin nuori Mary sai äidiltään ensin viisikielisen basso ukulelen ja sitten nailonkielisen akustisen. Ja tykästyikin siihen sitten niin, että koulutoverit uhkasivat katkoa kitarasta kielet, jos hän vielä kerran soittaisi (Nuorten Sävellahjastakin 60 -70-luvun taitteessa tuttua) Leaving On A Jet Plane folk-iskelmää.. Vanhemmat erosivat, kun Mary oli kuudentoista. Se oli kokemus, johon hän palasi myöhemmin laulussa House Of Cards.

Koulun jälkeen MCC opiskeli yliopistossa kulttuurihistoriaa ja esiintyi pienillä klubeilla harrastusmielessä, kolikoita hattuun (tai tässä tapauksessa koriin) keräten. Hän harkitsi jo aikuistumista ja ”oikeisiin töihin” menoa, kun Columbia Records tarjosi levytyssopimusta. Omasta mielestään hän oli laaja-alaisemmin folk- ja jopa poplaulaja, mutta Columbia näki otollisemmat markkinat kantrin kentällä.

Sitä kautta hän tutustui uuden sukupolven tarinankertoja-lauluntekijöihin, kuten Guy Clark, Lyle Lovett ja Steve Earle, jotka yhtä kaikki laskettiin laajemman kantri-käsitteen alle kuuluviksi. Carpenter kotiutui tähän joukkoon, joiden lauluissa toistuivat amerikkalaisuuden peruskivet; sinnikkyys ja itsenäisyys, kaiho ja lämmin huumori.

 

Carpenterin kolmas albumi ’Come On Come On’ (1992) oli luonteva sekoitus folkkia, poppia ja kantrirokkia. Se oli suunnannäyttäjä sille, minkälaiseksi 2000-luvun kantri tulisi kehittymään. Tuloksena oli Carpenterin uran tähän saakka menestynein levy, jota myytiin neljä miljoonaa kappaletta ja joka poiki kantrilistoille hämmästyttävät seitsemän listahittiä.

Seuraava levy ’Stones In The Road’ (1994) oli tasapainoinen paluu pehmeämpään ilmaisuun. Kaupallisten koukkujen sijaan paino oli sanoituksissa. Levyn yleisilme oli vakava, esimerkkeinä tosipohjainen John Doe No. 24 ja kovin henkilökohtaiselta kuulostava The Last Word.

”You can have it, I don’t want it and when you’ve got it I’ll be gone/                                                                                                It won’t matter what you’re saying when the damage has all been done”

Toisaalta, levyltä löytyy myös varsin kiihkeätunnelmainen Shut Up And Kiss Me, joka toi Carpenterille uran ensimmäisen Billboardin kantrilistan kärkisijan.

2000-luvun alussa levyjen sovitukset olivat siloitellumpia, ikään kuin tavoitteena olisi ollut Adult Contemporary Radio, eli suomeksi suoraan sanottuna iskelmäradio. Toisaalta sanoitukset olivat entistä vahvempia, itseä ja yhteiskuntaa herkästi ja tarkasti analysoivia. Konservatiiviseen Nashvilleen verrattuna on MCC aina edustanut liberaalimpaa ajattelutapaa. Lyriikoiden ollessa useimmiten hienovaraisia kertomuksia, eikä suoria julistuksia, on suuren yleisön ollut helpompi ottaa omakseen nämä modernit, humanistisemmat tulkinnat.

Poikkeuksiakin teksteistä löytyy, kuten George W Bushin sotapolitiikkaa arvostellutta ja sitä kautta harvinaisen ankaraa (Shut up and sing!) kritiikkiä saanutta Dixie Chicks-trioa tukenut, tulikivenkatkuinen On With The Song (2007).

2000-luvun loppu oli Carpenterille traumaattista aikaa. Vuonna 2007 hän sairastui hengenvaaralliseen keuhkoveritulppaan ja joutui jäämään pitkälle toipumisvapaalle. Valmisteilla ollut kiertue piti peruuttaa ja mieleen iski epävarmuus tulevaisuudesta, lopputuloksena todella vakava masennustila. Kesti puoli vuotta ennen kuin uusia lauluja alkoi syntyä ja hidas tervehtyminen niiden kautta saattoi alkaa.

”I found myself between two places, Neither of them home,                                                                                       I could not recoqnize the faces, I’ve never felt so alone,                                                                                                              So alone”

’Holding Up The Sky’ (2010)

Toipumisaikana Carpenter paitsi opetteli laittamaan ruokaa, hän myös luki paljon ja uuden levyn tekstit olivatkin entistä enemmän kuin pieniä novelleja. Esimerkkinä Mrs. Hemingway, joka (enteellisesti) kertoi tarinan kirjailijan ensimmäisen vaimon näkökulmasta. Vuonna 2010 julkaistu ’Age Of Miracles’ sai hyvän vastaanoton ja nousi Billboardin folk-listan kärkisijalle.

 

Mutta huolet eivät olleet ohi. Samana vuonna Carpenterin avioliitto kariutui ja vuotta myöhemmin tytärtä taiteilijan uralla aina tukenut isä kuoli pitkällisen keuhkosairauden uuvuttamana. Kaikista näistä kokemuksista syntyi Carpenterin uran vakavin ja syvällisin levy, ’Ashes And Roses’ (2012). Tuskan ja eheytymisen ohella kantava teema on se, että kaikki nämä vastoinkäymiset; sairaus, avioero, vanhempien poismeno, ovat universaaleja, me kaikki kohtaamme niitä jossain elämämme vaiheessa. Ja tietoisuus siitä tuo lohtua.

„Had enough of sad days, Had enough of sleepless nights,                                                                                            I only need a tank of gas, Babe I’m going for a ride,                                                                                                        Cause when I’m all alone on a midnight highway,                                                                                                    There’s nothing like two hands on the wheel,                                                                                                             And the radio playing I Won’t Back Down,                                                                                                                 Baby that’s about the way I feel“

 

’The Way I Feel’ (2010)

 

Vuosi 2016: Uusi uuden sukupolven tuottaja, uusi levy ’The Things That We Are Made Of’.  Matka jatkuu..

 

Teksti; Markku Oksanen

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä Mary Chapin Carpenterin tuotantoa vitriininäyttelyn muodossa)

carpenter1

carpenter2

carpenter5

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjastossa; Vanha Isäntä

vanha is

Vanha Isäntä

 

Olli Haaviston ja Timo Vakkilaisen perustama espoolainen Vanha Isäntä -yhtye oli poikkeava ilmestys folkrockia soittavana kokoonpanona voittaessaan popyhtyeiden Suomen mestaruuden vuonna 1973. Vanhan Isännän vuoden 1975 lopulla ilmestynyt esikoisalbumi Vanha Isäntä koostui irlantilaisesta ja skotlantilaisesta kansanmusiikista sekä pohjois-amerikkalaisesta bluegrass-musiikista. Levyn tuottivat Pihasoittajien Kim Kuusi ja Henrik Bergendahl sekä Vanha Isäntä.

Olli Haaviston hankittua pedal steel -kitaran Vanhan Isännän tyyli alkoi muuttua esikoislevyn jälkeen yhä enemmän countryn ja country-rockin suuntaan, jonka myötä irlantilaiset ja skotlantilaiset sävelmät jäivät kokonaan pois.

Tyylinmuutoksensa jälkeen Vanha Isäntä julkaisi kaiken kaikkiaan kolme Tommi Liuhalan tuottamaa LP:tä Fire on the Mountain (1977), III (1978) ja Rednecks, Blue Falls (1979). Vuosien varrella yhtyeen kokoonpanot vaihtuivat useasti, mutta pisimpään siinä vaikuttivat Olli Haavisto (steel-kitara, dobro, kitara, hanuri ja mandoliini), Timo Vakkilainen (laulu ja kitara), Juha Tikka (basso) ja Seppo Sillanpää (viulu, banjo, kitara ja mandoliini).

Nykyään Vanha Isäntä muistetaan erityisesti vuonna 1979 singlenä ilmestyneestä suomenkielisestä laulustaan Kuuskytluvun kauan soiva blues, joka tuli tutuksi Pekka Gronowin ja Jake Nymanin radiosarjan ”Uskomaton 60-luku” tunnuslauluna. Tarttuva laulu oli alunperin Al Stewartin säveltämä Post World War Two Blues, jonka hienosta suomennoksesta vastasi Hector.

Altti Koivisto

 

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla tammikuun ajan esillä Vanha Isäntä -yhtyeen albumit levynkansinäyttelyn muodossa.

Vanha Isäntä - Vanha Isäntä

Vanha Isäntä – Vanha Isäntä

Vanha Isäntä - Fire On The Mountain

Vanha Isäntä – Fire On The Mountain

Vanha Isäntä - III

Vanha Isäntä – III

Vanha Isäntä - Rednecks, Blue Falls

Vanha Isäntä – Rednecks, Blue Falls

vanha is2

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Kristoffersonin debyyttialbumi on Viikon levy

Kris Kristofferson: Kristofferson (1970)

Kristofferson ilmestyi alun perin vuonna 1970. Levy julkaistiin uudestaan 1976 nimellä Me And Bobby McGee.

Kristofferson ilmestyi alun perin vuonna 1970. Levy julkaistiin uudestaan 1976 nimellä Me And Bobby McGee.

– Onks’ Kristoffersonki tehny levynkin? Jäin taannoin miettimään tätä kommenttia.  Hoin itsekseni fanaattisuuden partaalla, että hänhän on yksi countryn kovimmista biisintekijöistä.

Niin, Kris Kristofferson (s. 1936) on siis ”se, joka näyttelee B-elokuvissa”. Hän on myös kirjoittanut lukuisia klassikkokappaleita, jotka tunnetaan muiden levyttäminä. Kristofferson itse ei ole ”laulaja laulaja”, mutten ole kuullut hänen biiseistään versioita, jotka nousisivat tunnelmaltaan hänen omien tulkintojensa yläpuolelle.

Tämä debyyttijulkaisu Kristofferson on yksi hienoimmista koskaan kuulemistani levyistä.  Luulin ettei sitä ole Turun pääkirjastossa. Voitte kuvitella riemuni, kun näin sen siellä hyllyssä pari viikkoa sitten. Levy alkaa sarkastisella Blame It On The Stonesilla, jossa nuorten ”pahuus” kehotetaan pistämään Rolling Stonesin piikkiin, vaikka kotona kaikki olisi päin sitä itseään. Rujon aloituksen jälkeen levy on hyvien melodioiden, sovitusten ja tietysti tekstien juhlaa.

Me And Bobby McGee tunnetaan Janis Joplinin kappaleena. Kristoffersonin oma versio on tyyni ja hillitty – varsin cool. Sunday Mornin’ Comin’ Down tunnetaan Johnny Cashin kappaleena. Minusta Kristoffersonin oma versio rökittää sen 5-0. Ankean sunnuntaiaamun piinaava tyhjyys pursuaa kaiuttimista. Äänimaisema tukee tarinaa aina ”somewhere far away a lonely bell was ringing” -fraasia seuraavia etäisiä kelloja myöten.  

Help Me Make It Through The Nightin on levyttänyt lähes kaikki. Kristoffersonin ääni takaa sen, ettei hänen versioonsa pääse liikaa sentimentaalisuutta. Veijarimainen Best Of All Possible Worlds kuvaa hysteerisesti ”putkasta putkaan” –elämää. Itkettävässä For The Good Timesissa pyydetään suhteen päädyttyä toista ”vielä kerran teeskentelemään, että rakastat minua – hyvien aikojen kunniaksi”.

Levyllä on myös läjä tuntemattomampia helmiä, kuten Law Is For Protection Of The People, joka kuvailee lain edustajien outoja prioriteetteja yhteisöä suojellessa – mainiten jopa Kristuksen ristiinnaulitsemisen yleisen ”turvallisuuden” nimissä:

– We don’t need no riddle speakin’ prophets

Scarin’ decent folks like you and me

No siree.

Levyllä ei ole ainuttakaan täyteraitaa. Soitossa ja soundeissa kuulee lämpöä, mutta myös baarin, jossa Kristofferson jonkin aikaa työskenteli. Loppuun ehdotan pientä kokeilua ensi kesäksi: Pistäkää tämä levy soimaan kesämökin terassilla siinä kymmenen maissa lauantai-iltana. Mikäli tunnelma ei ala kohota, on kaksi CD-levyä todennäköisesti vaihtunut kotelosta toiseen automatkan aikana.

The Ultimate Reviewer

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy Katzenjammer: A Kiss Before You Go (2011)

katzenjammer

Tämä levy sattui silmiini ihan sattumalta, kun etsin norjalaista folkkia. Muutaman youtube-videon katsottuani en voinut kuin ihmetellä: miten taitavia nuoria naisia! Saman kappaleen aikana tytöt saattavat soittaa jopa kolmeakin eri soitinta ja he vaihtavat soittimia keskenään. Solistikin on melkein joka kappaleessa eri. Ja kaiken lisäksi tytöillä näyttää olevan todella hauskaa. Keitä nämä tytöt oikein ovat?

Katzenjammer on norjalainen folk-rock tyttöbändi. Tytöt tapasivat toisensa 2004, kun he opiskelivat yksityisessä musiikkikoulussa Oslossa. He perustivat oman bändin 2007, jolle  antoivat nimen Katzenjammer sarjakuvan Kazenjammer kids sarjakuvan mukaan. Bändi on voittanut Norjassa monia kilpailuja. Heidän ensimmäinen albuminsa ilmestyi 2008, joka oli kokoelma erilaisia musiikkityylejä, poppia, cabareeta, countria ja bluegrassia.

A Kiss Before You Go, Katzenjammerin toinen albumi ilmestyi 2011. Albumin sanoitukset ja visuaalinen ilme on saanut inspiraationsa ranskalaisen elokuvan The City of Lost Children mukaan, joka on merenalainen fantasiaelokuva. Levyn musiikin ovat säveltäneet tytöt ja heidän ystävänsä Mats Rybø. Sovitukset ovat tehneet tytöt. Bändi on ollut erittäin suosittu Saksassa, jossa levy myi kultaa.

https://www.youtube.com/watch?v=WqmbqnjbLco

A Kiss Before You Go on ilahduttavan monipuolinen levy. Tytöt soittavat itse viittätoista eri  soitinta, joista mainittakoon vispilät ja pyykkilauta, epävireinen kapakkapiano, banjo, huuliharppu, haitari, mandoliini, huilut, trumpetti ja tuuba. Tälläkin levyllä on sekoitettu erilaisia musiikkityylejä: välillä ollaan irlantilaisessa pubissa, banjokitarointi vie matkalle etelävaltioiden puuvillapelloille. Rock-Paper-Scissors-kappaleen kertosäkeen viuluriffi tuo mieleen norjan Euroviisuvoittajan Alexander Rybakin voittokappaleen Fairytale vuodelta 2009. Soviet Trumpeter kappaleesta tulee mieleen 1900-luvun alun ranskalainen makaaberi teatteri, sätkynuket ja klovnipantomiimi.  Loathsome M on sekoitus rockabillya ja punkkia, joka kaiketikin on psykobillya ripauksella Madnessia. Shepherd song puolestaan rokkaa banjolla ja huuliharpulla. Gypsy flee kuulostaa naispuolisten merirosvojen hoilotukselta, jossa xylofonin pimputus ja särökitara on mielenkiintoinen yhdistelmä.  Viimeisessä kappaleessa God’s Great Dust Storm on pelkät laulut ja rumpu, jossa tyttöjen lauluäänet ja eläytyminen saavat ihokarvat pystyyn.

Tämä levy on iloista, hilpeää, positiivista, traditionaalista ja kummallista musiikkia. Nämä tytöt soittavat mitä vaan ja tekevät mitä haluavat. Jos olisivat vielä laulaneet omalla äidinkielellään norjaksi, olisin antanut täydet pisteet.

Hevifossiili

https://www.youtube.com/watch?v=Ag2nX6zSrAE&list=PLA8C8526F827BD735

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Whiskeytown – Strangers Almanac

strangers-almanac-1Sittemmin sangen menestyksekkään ja hämmentävästä julkaisutahdista johtuen myös sangen vaihtelevatasoisen soolouran luonut amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Ryan Adams aloitti vaihtoehtokantriuransa Whiskeytown-yhtyeessä.

Teini-iän punkbändeistä pikkuhiljaa kohti perinteikkäämpää ilmaisua ajautunut Adams perusti Whiskeytownin kotikaupungissaan Raleighissa, Pohjois-Carolinassa vuonna 1994. Jo seuraavana vuonna yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Faithless Street pienellä Mood Food Records –merkillä. Laadukas albumi, humalan ja hekuman rajamailla heiluneet keikat ja Adamsin orastava pinup-potentiaali saivat isotkin levy-yhtiöt heräämään ja Whiskeytown kiinnitettiinkin Geffenin Outpost-alamerkille.

Kakkosalbumin synnytystä voidaan hyvällä syyllä kutsua vaikeaksi. Kaksi ensimmäistä levytysyritystä hylättiin, puolet yhtyeestä erosi ja koko bändi oli hajota. Lopulta, tuottaja Jim Scottin avulla, uudistunut Whiskeytown aloitti lopulliset Strangers Almanac -sessiot Nashvillessä ja sai ne Los Angelesissä jopa viimeisteltyä ja miksattua. Adams kirjoitti ja nauhoitutti koko sessioiden ajan uutta materiaalia ja lopulta karsittavaa olikin liki kymmenien biisien verran.

29.7.1997 julkaistu Strangers Almanac totisesti olikin kaiken vaivan arvoinen. The Jayhawksin Tomorrow the Green Grassin ja Wilcon A.M.:n ohella se on niin kutsutun vaihtoehtokantrin moderni merkkiteos ja lippulaiva. Materiaali vaihtelee Inn Townin herkistelystä Yesterday’s Newsin Replacements-soundiin ja Houses on the Hillin perinteisempään kantri-ilmaisuun.  Jo yksin teksteillään tai pelkästään biisien nimilläänkin albumi määrittelee meiningin: Excuse Me While I Break My Own Heart Tonight ja Dancing with the Women at the Bar tuskin löytyisivät Manowarin levyltä.

Oikeastaan kaikki Ryan Adamsin myöhemmätkin vahvuudet ovat jo täydessä kukassa tällä levyllä. Voitaisiin jopa väittää, että  Strangers Almanac on edelleen Adamsin tasavahvin albumi. Kuten nykyaikana on tapana, 2008 Strangers Almanacista julkaistiin kahdeksi levyksi laajennettu Legacy edition. Kakkoslevyllä kuulemme hylättyjä biisejä, varhaisten albumisessioiden tuotoksia, akustisia versioita, radioliveä ja muita harvinaisuuksia. Alkuperäisen 13 kappaleen mestariteoksen lisäksi yhteensä 26 uutta esitystä tekee tästä versiosta ehdottomasti hankinnan arvoisen.

Whiskeytown oli kuitenkin totta kai liian nuori ja liian sekaisin kestääkseen. Koska Adamsilla materiaalia oli, bändi ehti Almanacin jälkeen levyttää kaksi julkaisematta jäänyttä albumia ja kolmannen julkaistun, Pneumoniacin. Sen ilmestyessä bändi oli jo hajonnut ja Ryan Adams aloittanut soolouransa.

 “When I see the moon / I hear the sound of the strip / Just calling my name
Yeah, it’s calling my name”

Jyrki Mäkelä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Bob Dylan 70 vuotta – tuotantoa esillä Kaarinassa

Bob Dylanin tuotantoa näyttelyssä Kaarinassa

Bob Dylan, syntyjään Rober Allen Zimmerman, on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja elokuvanäyttelijä. Hän täytti 24. toukokuuta 70 vuotta.

Dylania pidetään yhtenä merkittävimmistä lauluntekijöistä. Hänen musiikkityylejään ovat olleet folk, rock, country ja blues. Uran alkuaikoja pidetään tärkeimpinä ja merkittävimpinä, erityisesti vuosia 1963- 1966. Dylanin tunnetuimpia levyjä ovat alkuaikojen folklevyjen lisäksi albumit Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja Blonde on Blonde. Hänen klassikkokappaleisiinsa kuuluvat mm. Blowin’ in the Wind, Mr. Tambourine Man ja Like a Rolling Stone.

Dylan on myös ottanut kantaa moniin yhteiskunnallisiin asioihin ja epäkohtiin. Hän oli eräs tunnetuimmista henkilöistä 1960-luvun protestiliikkeessä ja monissa hänen lauluissaan esiintyy pasifistisia ja rasisminvastaisia näkemyksiä.

Merkkipäivän johdosta Bob Dylan -aiheista materiaalia on tämän viikon ajan esillä Kaarinan pääkirjaston musiikkiosastolla.

Bob Dylanin tuotantoa Vaski-kirjastoissa

Bob Dylanin tuotantoa Kaarinan kirjastossa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Näyttelyt Kaarina