Avainsana-arkisto: 2013

Viikon levy on CocoRosien albumi Tales Of A GrassWidow

CocoRosie: Tales Of A GrassWidow.

CocoRosie: Tales Of A GrassWidow.

Outoa

Indie rock, indie folk, freak folk, psykedeelinen folk, New weird America… Vihattu ja rakastettu CocoRosie on yhtye, jota on vuosien kuluessa yritetty asettaa lukuisiin erilaisiin genreihin ja liikkeisiin. Bändi itse jättää luokittelut ja genretyksen muille ja tyytyy tekemään sitä mitä parhaiten (ei) osaa: musiikkia. Uusin albumi Tales Of A GrassWidow julkaistiin viime vuonna.

CocoRosiessa puhuttaa useimmiten musiikin paikoittainen taipumus saada kuuntelija tuntemaan olonsa epämukavaksi. Beat-runouden mieleen tuovat sanoitukset ovat usein monitulkintaisia, mutta joskus en ainakaan itse voi olla kuulematta niissä muuta kuin todella häiritseviä tarinoita. Noah’s Arkin ilmestyessä vuonna 2005 jouduin kuuntelemaan Armageddonin monta kertaa putkeen saadakseni selvän sen motiiveista. En saanut mielestäni rasistiselta kuulostavia sanoituksia:

 And oh what a pity the world’s not white / And oh what a shame I don’t have blue eyes / God must have been a color blind / If I made the world it would be all white.

Epämiellyttäviä viboja kuuntelijoissa ovat aiheuttaneet myös viittaukset insestiin (Werewolf), abortoituihin sikiöihin (K-Hole), väkivaltaan (South 2nd), seksismiin (By your side) ja uudella levyllä lapsen hyväksikäyttöön (Child Bride).

Eikä kyse ole vain sanoituksista. Bianca Casadyn lauluääni, joka kuulostaa korostetun, teeskennellyn lapsimaiselta, yhdistettynä Sierra Casadyn koulutettuun oopperamaiseen ääneen aiheuttaa monissa kuulijoissa niin positiivisia kuin negatiivisiakin reaktioita. Musiikki itsessään on ollut alusta asti jotain aivan muuta. Sierran kauniisti näppäilemät harppu ja piano ovat yhdistyneet rämisevien muovilelujen ja soittorasioiden kautta hip hop -biitteihin ja erilaisiin rytmisoittimiin. Tämäkin häiritsee monia, sillä ihmiskorva luonnollisesti tuntee itsensä huijatuksi, jos se kuulee jotain tavallisesta poikkeavaa. 

Grey Oceansia vuonna 2013 seurannut Tales of a GrassWidow on virkistävä muutos aiempaan levyyn. Grey Oceansissa ei sinänsä ollut mitään vikaa (paitsi ehkä levyn kansi ja sen uskomattoman ruma asettelu). Itsessäni se ei vain aiheuttanut juuri minkäänlaisia tunteita mihinkään suuntaan. Sinkkulohkaisut olivat CocoRosien rosoiseen, kotikutoiseen tunnelmaan tottuneille kuuntelijoille ehkä liian puhtaita ja kliinisiä, vaikkakin yleisesti ottaen fanien rakastama outous oli tallella. Se oli vain häivytetty jonnekin taustalle. Lemonade ja Gallows olivat kuitenkin lähes radioystävällisiä kappaleita, mikä ei sovi CocoRosien pirtaan. Yksikään levyn biiseistä ei ärsyttänyt itseäni tarpeeksi, että olisin jaksanut kuunnella levyä useampaan otteeseen, saadakseni selvän pidänkö levystä vai en.

Tales of a GrassWidow on tietyllä tapaa jatkumoa Grey Oceansille, mutta toimii paremmin. Turhan siisteiksi sämplätyt biisit on jätetty tällä kertaa väliin ja mahtava Antony Hegarty on saatu jälleen mukaan ensimmäistä kertaa sitten Noah’s Arkin. Hegartyn laulama kertosäe Tears for Animalsilla saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Biisi kuuluu muutenkin albumin vahvimpiin hetkiin. Siinä kuuluu CocoRosien levyillä aiemminkin vilahtanut mielenmaisema, jossa tunnetaan suurempaa yhteenkuuluvuutta luontoon ja eläimiin kuin ihmisiin ja moderniin maailmanmenoon. Tästä hetkellisestä, hivenen misantrooppisesta ekohippimeiningistä siirrytään sulavasti hämmentävään lapsimorsiantarinaan (Child Bride) ja loistavaan apokalypsitunnelmaan (End Of Time).

Loppulevy onkin sitten yhtä rumankaunista toimivuutta. Gravediggresson hypnoottisen kaunis kuva syksystä ja kuolemasta (kai),  Roots Of My Hairkääntää pakan sekaisin yhtäkkisellä pirteällä folk-kuviollaan ja Villainin jumputtava, junan lailla eteenpäin puksuttava biitti voisi toimia tanssilattialla. Huolimatta siitä, että kaikki tämä eriskummallinen erilaisuus on ahdettu yksiin kansiin, albumi toimii erinomaisesti kokonaisuutena. Sierran paikoittain monkumiseksi yltyvä laulu vie kuuntelijan toisiin maailmoihin ja Biancan lässyttävä huokailu on juuri ärsyttävän ja lumoavan rajalla. Outoa ja ehdottomasti kuuntelun arvoista. 

Alotreiv

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Jonathan Wilsonin Fanfare on Viikon levy


Jonathan Wilson: Fanfare.

Jonathan Wilson (s. 1974) on yhdysvaltalainen, Los Angelesissa asuva muusikko ja tuottaja. Hänen ensimmäinen soololevynsä Gentle Spirit julkaistiin vuonna 2011. Omien julkaisujen lisäksi hän on soittanut muun muassa Elvis Costellon, Roy Harperin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja Father John Mistyn levytyksillä.

Viime vuonna ilmestyneen Fanfaren soundit rakentuvat Wilsonin kitaroiden ja upeasti soivan flyygelin ympärille. Levy on äänitetty kokonaan analogisesti hänen kotistudiollaan ja äänimaailma on hyvin orgaaninen. Wilson on selvästi hakenut inspiraatiota 70-luvun alun tuotantotyöstä ja äänitystavoista. Toteutuksessa voi huomata vaikutteita niinkin erilaisilta yhtyeiltä kuin Crosby, Stills & Nash, Electric Light Orchestra ja Pink Floyd sekä yhtä lailla muusikoilta Jackson Browne ja Roy Harper. Wilson onnistuu kuitenkin luomaan vanhojen keinojen avulla jotain uutta. Lopputulos on paljon enemmän kuin vaikutteidensa summa.

Fanfare on sekoitus americanaa, folkia, perinnetietoista 70-luvun rockia ja psykedeliaa. Kappalemateriaali on todella vahvaa. Levyn kohokohdiksi nousevat tiukasti soivat Future Vision ja Illumination sekä groovaava Sopwith Camel -laina Fazon. Jackson Browne, Graham Nash, David Crosby ja Father John Mistynäkin tunnettu Joshua Tillman laulavat harmonioita usealla kappaleella. Albumin rauhallisempaa antia edustavat Cecil Taylor ja Moses Pain, joissa Crosbyn, Nashin ja Brownen taustaharmoniat nousevat erityiseen asemaan, ja tukevat täydellisesti Wilsonin omaa tulkintaa.

Fanfare on tuleva klassikko. Ajaton levy, joka vaatii useamman kuuntelukerran avautuakseen. Se on yksi vuoden 2013 tärkeimmistä julkaisuista.

Antti Erkkilä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Musaston haastattelussa Telenovelas-vokalisti Von Hö££e

Telenovelas on toista maata

Telenovelas: Bacchus Övermuch 6 ½ (vas.), Criswell, Von Hö££e, Roswell ja Space Salaud. Kuva: Pete Heikkilä.

Telenovelas: Bacchus Övermuch 6 ½ (vas.), Criswell, Von Hö££e, Roswell ja Space Salaud. Kuva: Pete Heikkilä

Rockbändi Telenovelas juhlii ensimmäistä albumiaan I Am The Destroyer. Debyytti ilmestyi äskettäin turkulaisen Plastic Passionin kautta, ja CD on nyt varattavissa verkkokirjastosta.

Telenovelas tekee Turussa kaksi keikkaa loka-marraskuussa 2013: la 5.10. Hunsvotti ja pe 15.11. Pikku-Torre.

Albumin teko oli pitkä projekti

Yhtyeen laulaja Von Hö££e:

Ensimmäinen albuminne I Am The Destroyer ilmestyi syyskuun lopussa. Miltä nyt tuntuu?

Mahtavalta. Sitä levyä hauduteltiin kauan ja hartaasti. Puolitoista vuotta, jos lasketaan siitä kun rumpuja alettiin äänittää. Tai neljä vuotta, jos lasketaan ekojen demojen äänittämisestä.

Miten Telenovelas perustettiin?

Juuri niitä demoja äänittämällä. Roswell oli kotonaan väsännyt instrumenttipohjat, joihin hän pyysi minua laulamaan. Minun tehtäväni oli rustata valmiisiin melodioihin sanat. Biisien otsikot olivat Roswellilla jo valmiina, joten mielikuvitukseni pääsi helposti aiheeseen käsiksi. Silloin oli kesä 2009. Syksymmällä pyydettiin Bacchusta piipahtamaan Roswellin luolassa basso mukanaan. Demot paranivat entisestään ja joitakin niistä laitettiin jo Myspaceenkin kuunneltaviksi. Ei maltettu pitää projektia enää pelkkänä virtuaalibändinä, vaan laitettiin rumpalin, kakkoskitaristin ja urkurin etsintä käyntiin. Muusikoiden netin kautta löytyi kapuloihin Space Salaud, hänen kauttaan kitaristi Criswell (joka itse asiassa oli suositellut Salaudille meitä) ja lopuksi tutunkauppana ex-urkurimme Wave Wilson. Tuolloin oli toukokuu 2010. Eka keikkamme oli sitten elokuussa.

Keitä yhtyeeseen kuuluu?

Vokalisti Von Hö££e, kitaristi/kosketinsoittaja ja ties mikä Roswell, toinen kitaristi Criswell, basisti Bacchus Övermuch 6 ½. sekä rumpali Space Salaud. Lisäksi keikkakokoonpanoon on liittynyt kosketinsoittaja/taustalaulajatar Hordez, mutta hän ei vielä ehtinyt levylle asti.

Millaisia esikuvia ja tavoitteita teillä on?

Jatkuvan muutoksen pyörteessä olevan levy- ja musiikkibisneksen jätämme pyörimään omalla painollaan, eli suuria listojen tai lavojen valloitustavoitteita meillä ei ole. Tavoite on pysyä olemassa ja jatkaa oman musiikin tekemistä, soittamista ja äänittämistä. Tuotosten levittäminen pyritään hoitamaan tilannekohtaisesti mahdollisimman hyvin ja mielekkäästi.

Esikuvina pidän oikeastaan kaikkia sitkeitä oman tien kulkijoita. Bändimme musiikillisia esikuvia on hankala nimetä. Ainakin minua ja Roswellia inspiroi eniten 1960-70-lukujen vaihde, jolloin kitara-rockin näkyvimpiä nimiä olivat The Beatles ja The Rolling Stones. Laulajana minun ulosantiini varmasti ovat eniten vaikuttaneet Jim Morrison ja Mick Jagger. Mutta soundimme ei kokonaisuutena kuitenkaan ole kovin retroa, vaan ennemminkin ajatonta.

***

Miten I Am The Destroyer tehtiin?

Treeniksellä (joka oikeastaan on studio Äänikuva) äänitettiin rummut ja laulut. Loput soittimet sitten pikkuhiljaa Roswellin kotistudiossa. Ja hän siellä sitten vielä pikkuhiljempaa levyn miksasi ja masteroikin. Lopulta se lähetettiin painettavaksi Saksaan ja turkulainen levy-yhtiö Plastic Passion julkaisi sen.

Mistä debyyttialbumin laulut kertovat?

Esimerkiksi maailmanlopusta, uudesta luomishetkestä, kosmisesta matkailusta, irstailusta Kuun pimeällä puolella, Marsin asuttamisen ankeudesta, ahneushirviöstä ja yksinäisyydestä. Maanläheisyys on siis ainakin sanoituksista sangen kaukana.

Uusi levy on vaivaton ja rento kokonaisuus. Mistä musiikin ilmavuus syntyy?

Roswellin loihtimasta soundimaailmasta. Hänellä oli ihan tietoinen pyrkimys olla tunkematta biiseihin liikaa tavaraa. Nyt ne hengittävät eivätkä tukahduta itseään.

Kuuntelukokemus on kuin moikkailisi mukavaa avaruuskaveria, jonka näkee toisinaan kulkevan kadulla. Tulee hyvälle tuulelle. Mitä itse pidät levystä?

Pidän juuri tuosta kotoisuuden ja outouden yhdistelmästä. Lisäksi levyn vahvuus on mielestäni se, että vaikka biisit ovat melkoisen erilaisia luonteeltaan, ne muodostavat yhdessä kokonaisuudelta kuulostavan paketin.

Soundi tuntuu hyväntahtoiselta, ja musiikista kuultaa onnellisuus. Oletteko onnellisia?

Emme. Mutta onnellisuuden kaipuusta hyvät laulut syntyvätkin, heh. Minun mielestäni levyllä on vain muutama iloinen viisu. Siinä on myös pari aika kaihoisaa ja synkkääkin kappaletta, ja Traveller on jopa uhkaava. Tietysti katson niitä aika vahvasti sanoittajan näkökulmasta. Tästä juuri näkee, että musiikki syntyy kuulijan korvassa.

Albumilta välittyy yhtä lailla kotikutoisuutta kuin eeppistä rockavaruuttakin. Tekeekö Telenovelas paljon työtä sovitusten kanssa?

Kyllä. Tai oikeastaan Roswell tekee jo kotidemotusvaiheessa. Bändisoitolla biisit sitten taotaan notkeiksi ja luonteviksi.

Kaksi vuotta sitten julkaistun singlen Moon Rising//Electric Ghosts biisit jäivät pois albumilta. Miksi näin?

Itse pidän sitä sinkkua oikeastaan meidän ekana levynä, jolla oli oma soundinsa ja luonteensa. Se oli hyvä juuri sellaisena. Ei sitä oikein voinut liittää tähän uuteen levyyn. Ehkä ne biisit joskus julkaistaan I Am The Destroyerin juhlapainoksen bonusraitoina, heh.

Miltä tulevaisuus näyttää?

Tuntemattomalta kuten aina. Sen verran voin paljastaa, että uuttaa levyä suunnitellaan jo.

Missä Telenovelas on keikalla seuraavaksi?

Tämän viikon lauantaina eli 5.10. ollaan Hunsvotissa (se on se Rantakertun alakerta jokirannassa lähellä satamaa) ja sitten pe 15.11. Pikku-Torressa Yliopistonkadulla. 

Toim. Tuomas Pelttari

1 kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee

David Bowie: The Next Day

Maestron komea paluu

Kun olen 66

The Next Day.David Bowien uusi albumi? Totta se on. Rockikonin ensimmäinen studiolevy liki kymmeneen vuoteen nousi ansaitusti sekä Suomen että Britannian listakärkeen. Mutta millainen The Next Day on? Tuottaja Tony Visconti on tehnyt Bowien kanssa erinomaista jälkeä.

”Heroes”

Kansitaide on tehty 1977 ilmestyneen albumin “Heroes” päälle. Ikoninen Sukitan valokuva jää piiloon. Statement on raju, tyylikäskin. Miten “hyvä idea” Jonathan Barnbrookin tekemä kansi on? En osaa vielä vastata.

Levyn alku on yllättävän kankea, sillä parhaat biisit antavat odottaa. Uusin singleraita The Stars (Are Out Tonight) todella svengaa, samoin esimerkillisen uhkaavaksi nouseva Love Is Lost. Bowien 66-vuotispäivänä julkaistu Where Are We Now? kouraisee syvältä – yksi laulajan upeimmista hiteistä.  On vaikea sanoa, miksi kappaleen tunnelma imaisee mukaansa. Onnistuminen on niin täydellinen.

Osa tavanomaisemmista raidoista (Valentine’s Day, Dirty Boys) jäävät jännittävämpien biisien jalkoihin. Räväkkä I’d Rather Be High on jäädä piiloon, mutta teksti on yksi levyn kovimmista. Leveilevän oloinen Boss Of Me iskee intohimoisesti ja viettelevästi. Näen liveposeerausta takki auki.

Toisin kuin promovideolla The Stars (Are Out Tonight), albumille on yllättävän leimallista taajaan tuntuva epätodellisen tunnelman välttely. Juuri kun huumaava If You Can See Me tuo mieleen muistumia esimerkiksi biiseistä Ricochet ja Beauty And The Beast, niin metodeja vieraannuttavaan irtautumiseen himmataan. Tunnelmien vaihtuminen vaatii aikaa ja useita kuuntelukertoja.

Varsinainen albumi päättyy majesteetilliseen tribuuttiin Scott Walkerille. Heat muistuttaa meitä siitä, että Bowie osaa yhä viedä meidät ulos mukavuusalueeltamme. Painostavaan tunnelmaan mahtuu silti myös rauhaa. CD-levyn lisäraidat So She ja I’ll Take You There ovat melko harmittomia, mutta instrumentaali Plan voisi olla avausraita.

***

David Bowie.Oivallinen Heathen (2002) oli eteerisempi ja moniulotteisempi kokonaisuus kuin The Next Day. Toisaalta uusi levy on raikkaampi kuin kuivakka Reality. Välillä muistan, että Bowien massiivista tuotantoa on hyödytöntä laittaa paremmuusjärjestykseen. Onko Low on kovempi kuin “Heroes”? Diamond Dogs olennaisempi kuin Station To Station? Let’s Dance, klassikko? Entä Tin Machine, Bowien ysärialbumien villiys ja Reeves Gabrels? Kaikki tärkeitä. Tärkeintä on silti muutos ja jatkuvuus – ja se, että uuden albumin aura on kiinnostava.

Konserttiuutisia, anyone?

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee