Avainsana-arkisto: 1990-luku

Raision musiikkiosaston kuukauden artisti: Q.Stone

Vuonna 1988 ensimmäisen levynsä julkaissut Q.Stone oli aikansa kotimaisen bluesrockin ja populaarimman rytmibluesin edelläkävijöitä. Varsinkin bändin alkuaikoina Q.Stone sai myös gospel-leiman, mikä johtui pitkälti laulaja Mikko Kuustosen gospeltaustasta. Kuustonen toimi ennen Q.Stonea kotimaisen hengellisen rockin suurnimen, Pro Fiden, laulajana lähes vuosikymmenen ajan. Pro Fiden jälkeen Kuustonen kiinnostui bluesista, nimistä kuten Robert Johnson ja Sonny Boy Williamson.

Tosin muillakin Q.Stonen soittomiehillä oli gospel-taustaa. Sakari ja Mikko Löytty olivat tuttuja nimiä hengellisen musiikin ympyröissä. Samoin jo Tabula Rasassa aikoinaan soittanut Heikki Silvennoinen, joka oli soittanut Mikko Löytyn kanssa myös Catwalk-kokoonpanossa. Kuustonen oli levyttänyt jo Pro Fide -vuosinaan englanninkielistä materiaalia nimellä Q.Stone and Pro Fide – tuolloin tarkoitus oli suunnata Pro Fiden kanssa ulkomaan markkinoille. Hanke kuivui kokoon mutta nimi jäi.

1980-luvun loppuvuosina Suomessa elettiin pienoista rytmibluesin buumia. Pepe Ahlqvistin H.A.R.P kiersi Suomea ja Honey B and The T-Bones herätti ansaittua mielenkiintoa. Q.Stone iski hedelmälliseen maaperään. Bändi oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – kirjaimellisesti. Aluksi liikkeelle lähdettiin nimellä Q.Stone And Blues Friends mutta nopeasti nimeksi vakiintui Q.Stone. Bändi sai odottamatonta nostetta amerikkalaisen ”Jeesus-rockin isän” Larry Normanin ansiosta. Norman tarvitsi bändiä Suomen keikoille ja asia sopi hyvin Q.Stonelle. Ryhmä oli jo aikaisemmin kiertänyt gospel-tapahtumissa joten hengellinen leima ei aiheuttanut ristiriitoja. Q.Stone soitti myöhemmin myös Normanin livelevyllä.

Normanin avulla Q.Stone sai myös levy-yhtiökontaktin, bändin vuonna 1988 ilmestynyt debyyttilevy ilmestyi ruotsalaisen Royal Musicin kautta. Norman oli mukana tuottamassa levyä ja lauloi taustojen lisäksi Sweet dreams -kappaleella. Levy oli jonkinlainen menestys, varsinkin Ruotsissa. Q.Stone pääsi kiertueelle Earth, Wind and Fire –Philip Baileyn kanssa ja bändi soitti myös pari Euroopan keikkaa John Mayallin Bluesbreakers -kokoonpanon seurassa.

Albumi oli siistiä ja puunattua bluesrokkia Eric Claptonin ja vaikkapa Chris Rean tyyliin. Hiotulta ja ammattitaitoiselta levyltä löytyi myös pari rehevämpää rytmiblues-palaa Dr Feelgoodin hengessä, esimerkkeinä vaikka Open door ja Blues man -nimiset kappaleet. Debyytti avasi paljon ovia mutta bändi sai pian huomata allekirjoittaneensa ”nälkäpalkkasopimuksen”. Sanonta ”artisti maksaa” ilmeni bändin kohdalla myös ilmiönä ”artistille ei makseta”.

Manageri Jive Väänäsen avulla Q.Stone pääsi vähitellen irti Royal Musicin kahleista. Kuustosen porukka nostettiin Cafe Metropolin housebändiksi. Myös Tampereen Tullikamarilla kuvatut Q-klubi -ohjelmat nostivat Q.Stonea koko kansan tietoisuuteen. Vuonna 1990 ilmestyneellä Pink On Blue -albumilla Royal Music oli tekovaiheessa vielä mukana kuvioissa mutta manageri Väänäsen ja Sony Musicin avulla bändi vapautui jo tuolloin konkurssiin menneen ruotsalaisfirman sotkuista. Pink On Blue sisälsi radiosoittoa saaneen Waiting for the dawn -fiilistelyn lisäksi vähemmän siloiteltua materiaalia kuin edeltäjänsä. Tosin edelleen Q.Stone liikkui hyvinkin polulaarin rytmibluesin lähteillä.

Bändin vuonna 1992 ilmestynyt kolmas albumi ”III” oli ehkä orkesterin tuotannon puhtain blues-albumi. Frank Tikan tuottaman albumin ilmestyessä markkinoille, Kuustonen oli jo ehtinyt tehdä kaksi suosiota saavuttanutta sooloalbumia – Musta Jalokivi (1991) ja Abrakadabra (1992). Niinpä Järvenpään Puistobluesin jamien jälkimainingeissa (1992) Kuustosen ja Q.Stonen tiet erosivat. Q.Stone jatkoi vielä yhden levyn verran. No Substitute -kiekon jälkeen kosketinsoittaja Max Tabell jätti orkesterin. Tilalle tuli Timo Kahilainen ja kun laulajaksi pestattiin Heikki Hela, kasassa olikin kolmannes Kummeli-porukasta.

Kummelin menestys vei Silvennoisen mielenkiinnon ja vasta viime kesänä, 20 vuoden hiljaiselon jälkeen, Q.Stone palasi jälleen (hetkeksi) keikkalavoille.

 

J.Kaunisto

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Turussa uusi säveltäjähylly Arvo Pärtille – Heikki Poroila arvioi nykysäveltäjän merkitystä

Arvo Pärt!

Levytyksiä Arvo Pärtin sävellyksistä.

Levytyksiä Arvo Pärtin sävellyksistä.

Turun musiikkikirjasto juhlistaa Arvo Pärtin elämäntyötä uudella säveltäjähyllyllä. Pärt (s. 1935) on aikamme tunnustetuimpia taidemusiikin säveltäjiä. Hän aloitti uransa jo 1950-luvulla, ja hän on edelleen aktiivinen. Artikkelin lopussa Heikki Poroila arvioi Pärtin musiikkia.

Pyhä minimalisti

Monet Pärtin sävellyksistä tuntuvat kumpuavan hiljaisuudesta. Tuotantoa on luonnehdittu pyhäksi, toisinaan pyhäksi minimalismiksi. Hengellisissä teoksissa voi tuntea jotain erityistä, uskonnollista. Pärt tunnetaan parhaiten 1970-luvun loppupuolen taianomaisista teoksista Fratres, Tabula rasa, Cantus in memoriam Benjamin Britten ja De profundis. Hän palasi pitkän tauon jälkeen myös sinfonian pariin, kun neljäs Los Angeles valmistui vuonna 2008. Kolme varhaista sinfoniaa ajalta 1963–1971 saivat sittenkin jatkoa.

Kirjaston uudistetut kokoelmat

Turun musiikkikirjaston Pärt-tarjontaa on täydennetty. Vasta-alkajan on helppo tutustua nykysäveltäjän musiikkiin esimerkiksi 2CD-kokoelmalevyjen Serenity ja 20th Century Classics avulla. Jälkimmäiseltä löytyy esimerkiksi varhaiskauden melko harvoin levytetty orkesteriteos Nekrolog vuodelta 1960.

Levytyksiä on saatavilla melko runsaasti. Pärtin julkaisijoina ovat kunnostautuneet erityisesti BIS Records, ECM Records, Harmonia Mundi ja Virgin.

Säveltäjähylly helpottaa hakua

Uusi järjestely tuo Pärtin levytyksiä saataville entistä helpommin. Voit etsiä Pärtin levytyksiä yhdestä hyllystä musiikinlajista riippumatta. Löydät säveltäjähyllyt taidemusiikin luokituksen loppupäästä. Kysy lisätietoja musiikin neuvonnasta Vanhan kirjastotalon (Linnankatu 2) toisesta kerroksesta. Tervetuloa!

Säveltäjähyllyjä nyt seitsemän

Pärt-hylly jatkaa sarjaa, jossa kirjaston CD-kokoelmia on esillä säveltäjän mukaan. Arvo Pärt on sarjassa seitsemäs – J.S. Bachin, Mozartin, Beethovenin, Wagnerin, Verdin ja Sibeliuksen jälkeen. Taidemusiikin uusi järjestely tuo lähellesi säveltäjän tuotannon kirjon, ja voit tehdä löytöjä ilman kirjastoluokituksen sisäistämistä.

Tuomas Pelttari

***

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila kertoo Arvo Pärtin musiikista ja sen merkityksestä itselleen.

Arvo Pärt – paljon melua tyhjästä?

Suhteeni Pärtin musiikkiin on ristiriitainen, kuten voi arvata otsikostakin. Olen kuunnellut valtaosan Pärtin levytetystä tuotannosta ja ollut aikoinaan hyvinkin kiinnostunut hänen avaamistaan maisemista. Toisaalta en oikein muista, milloin olisin viimeksi vaikuttunut jostain Pärtin uudesta sävellyksestä.

Arvo Pärtin yli viisikymmenvuotinen sävellysura hahmottuu monella eri tavalla. Säveltäjä itse on vetänyt varhaistuotantoaan pois julkisuudesta, eikä siihen nykypäivän kuulija voi edes tutustua. Sävellysteknisesti Pärtin tuotanto jakautuu perinteiseen modernismiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla alkaneeseen ”tintinnabuli”-vaiheeseen, joka on usein liitetty myös ns. uusyksinkertaisuuden väljään viitekehykseen.

Monikaan vain myöhempään tuotantoon tutustunut tai vaikkapa elokuvissa Pärtin musiikkiin törmännyt satunnainen kuulija ei tiedä, että hän sävelsi 1960-luvulla kolme sinfoniaa ja sellokonserton Pro et Contra. Mielestäni tämä ei ole suurikaan menetys, sen verran sovinnaista toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ne ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna edustavat.

Kaikki muuttui, kun Pärt jonkinlaisen taiteellisen umpikujan seurauksena luopui modernismista ja ryhtyi säveltämään omalla tintinnabuli-tyylillään. On kuin säveltäjä olisi avannut suljetun huoneen, josta alkoi vyöryä täysin omaperäistä soitin- ja laulutyyliä. Vuosien 1976–1978 aikana syntyivät sellaiset mestariteokset kuten Cantus in memoriam Benjamin Britten, De profundis, Fratres, Missa syllabica, Pari intervallo, Peegel peeglis ja Tabula rasa.

Pärtin emigroituminen Saksaan vuonna 1980 vapautti hänet säveltämään mielin määrin hengellistä musiikkia, jota sitten onkin riittänyt. Oman tulkintani mukaan siirtyminen pois Virosta sammutti jossain määrin sen kipinän, josta 1970-luvun loppupuolen huippukausi oli syntynyt. Tällainen on tietysti puhdasta spekulointia, mutta itselleni Pärtin ”länsikausi” ei ole tuottanut samanlaisia elämyksiä kuin neuvosto-Eestissä syntyneet retket äänten ja harmonioiden uusiin maailmoihin.

Pärt on ollut emigroitumisensa jälkeen varsin tuottelias, mitä lienee edesauttanut se laaja kiinnostus, jota hänen musiikkiaan kohtaan on tunnettu. Olisi varmaan kohtuutonta vihjailla, että Pärt on viljellyt samaa sarkaa huomattuaan sen kaupallisesti kannattavaksi. Lukuisat tilausteokset ovat ehkä kuitenkin vaikuttaneet hänen ilmaisuunsa yksipuolistavasti. Myös yleisön jatkuvat odotukset ”Pärt-tyylisestä” musiikista ovat saattaneet vaikuttaa.

Erityisesti 2000-luvun Pärt on jättänyt minut aika kylmäksi. Uusia teoksia syntyy ja niitä levytetään ahkerasti, mutta jostain syystä ne eivät ole jääneet minulle mieleen niminä tai musiikkina, vaikka olen kyllä yrittänyt tutustua uutuuslevytyksiin. Tai ehkä olisi täsmällisempää sanoa, että kyllä Pärtin sävellyksistä edelleen löytää hienoja hetkiä, mutta kokonaisvaltaiset elämykset – kuuntelin aikoinaan Tabulan rasan aavemaisia maisemia ja Gidon Kremerin sydämen särkevää viulua kerran toisensa jälkeen – ovat jääneet puuttumaan.

Yksi tunnetuimmista Pärt-levytyksistä ilmestyi syksyllä 1984 (ECM New Series).

Yksi tunnetuimmista Pärt-levytyksistä ilmestyi syksyllä 1984 (ECM New Series).

Arvo Pärt on joka tapauksessa siitä harvinainen nykysäveltäjä, että hänen tuotantoonsa on mahdollista tutustua hyvin laajasti runsaiden levytysten ansiosta. Näin jokaisella on mahdollisuus paitsi tutkailla säveltäjän tyylin muutoksia, myös rakentaa oma arvio Pärtin musiikista ja hänen merkityksestään oman aikamme säveltäjänä. Oman mausteensa tällaiseen urakkaan antaa se, että Pärt on tehnyt monista sävellyksistään lukuisia erilaisia versioita. Esimerkiksi alun perin Andres Mustosen Hortus Musicus -yhtyeelle sävelletystä teoksesta Fratres tunnetaan nykyään jo liki 20 eri kokoonpanoille tehtyä versiota. Kaikkia niitä ei ole levytetty, mutta joitakin silti.

Mitä otsikon provosoivaan kysymykseen tulee, vastaan siihen näin lopuksi kyllä ja ehdottomasti ei. En itse oikein pysty ymmärtämään niitä kehuja, joilla Pärtin uudempikin tuotanto on useimmiten otettu vastaan. Esimerkiksi vangitulle Hodorkovskille omistettu neljäs sinfonia Los Angeles vuodelta 2009 ei koskettanut minua millään lailla. Mutta samalla kun päivittelen 2000-luvun Pärtin ajoittaista vielschreiberismia laadun kustannuksella, palaan mielelläni hänen 1970-luvun tuotantonsa pariin. Sieltä löytyvät ne helmet, joiden takia Pärt kuuluu 1900-luvun jälkipuoliskon harvoihin aidosti omaperäisiin säveltäjiin.

Heikki Poroila

musiikkikirjastonhoitaja

Toim. Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki, Uutta ja retroa

Joni Mitchell 80-luvulta eteenpäin – uusi levynkansinäyttely avattu Turussa

Joni Mitchell 70 vuotta

Musaston artikkeli- ja levynkansinäyttelysarja päättyy

Kanadalaisen Joni Mitchellin 70-vuotisjuhlan kunniaksi Musastossa on esitelty kronologisesti laulaja-lauluntekijän tuotantoa 1960-luvun lopulta alkaen. Tuomas Pelttarin kirjoittama aiempi teksti käsitteli vuosia 1974–1980. Tämän jutun aiheena ovat levytykset vuodesta 1982 eteenpäin. Myös Altti Koivisto on kirjoittanut Musastoon kaksi artikkelia Mitchellin urasta (osat 1968–1974 ja 1974–1980).

Toinen Turun Mitchell-näyttely ulottuu vuoteen 1991 asti, koska LP-painoksia ei enää ilmestynyt Night Ride Homen jälkeen. Artistin kaikki albumit ovat kuitenkin mukana arvioissa, viimeisenä vuonna 2007 ilmestynyt Shine. Levynkansinäyttelyjä on ollut esillä sekä Turun että Raision kirjastoissa.

Viisi levynkantta näytteillä, lainattavana CD-levyjä ja kirjallisuutta

Joni Mitchellin levytyksiä: ylhäällä Wild Things Run Fast ja Night Ride Home, alhaalla Dog Eat Dog ja Chalk Mark In A Rain Storm.

Joni Mitchellin levytyksiä: ylhäällä Wild Things Run Fast ja Night Ride Home, alhaalla Dog Eat Dog ja Chalk Mark In A Rain Storm.

Turun musiikkikirjaston 10.1.2014 avatussa levynkansinäyttelyssä on esillä viisi Joni Mitchellin albumia vuosilta 1980–1991. Artistin tuotantoa on lainattavissa näyttelyn vierellä. Tervetuloa kirjastoon!

° Shadows And Light 1980

° Wild Things Run Fast 1982

° Dog Eat Dog 1985

° Chalk Mark In A Rain Storm 1988

° Night Ride Home 1991

Musiikin murros ja uusi nousu

Popmaisempi ilmaisu vei Joni Mitchellin uraa hieman yllättäen kohti kaupallista aallonpohjaa. Suosion laskusta huolimatta Mitchell ponnisti eteenpäin – ja keskittyi tekemään yhä parempia levyjä. Tässä auttoi erityisesti Larry Klein. Tuottaja ja basisti Klein (s. 1956) on vaikuttanut ratkaisevasti Mitchellin musiikkiin vuodesta 1982 lähtien. Mitchell ja Klein olivat myös aviopari vuosina 1982–1994.

Larry Klein ja Joni Mitchell.

Larry Klein ja Joni Mitchell.

Kun hyppäys fuusiojazzmaisesta toteutuksesta tuotantokeskeisempään äänimaiseman rakentamiseen alkoi, Mitchell pystyi ottamaan rennommin. Uutta tunnelmaa toivat myös useat vierailevat laulajat. Vuosien varrella Mitchellin levyillä ovat vierailleet Peter Gabriel, Don Henley, Michael McDonald, Lionel Richie, Willie Nelson, Seal ja monet muut.

1980-luvulla Mitchellin albumit virtaviivaistuivat.  Tekstit painottuvat rakkauden lisäksi myös yhteiskuntakritikkiin. Mitchell paheksuu yhä peittelemättä intiaanien sortamista, mielivaltaista uskontoa, kerskakulutusta ja bisnesmaailmaa.

Yksi keino lähestyä Mitchellin Geffen-vuosia on harvinainen videoalbumi Come In From The Cold vuodelta 1991. Vajaan tunnin pituinen haastattelu- ja videokokoelma on erinomaista katseltavaa, varsinkin jos albumit ovat sinulle jo tuttuja.

1990-luvulta eteenpäin Joni Mitchell tunnustettiin jälleen yhdeksi maailman suurista. Albumit Turbulent Indigo, Travelogue ja Shine osoittavat, että kehuja ja huomionosoituksia sateli ansaitusti.

***

Wild Things Run Fast 1982

Hienostunut Chinese Café/Unchained Melody aloittaa Michellin uuden kauden. Aiheena on ikääntyminen, keskiluokkaisuus ja lapsi jonka Mitchell antoi adoptoitavaksi:

Caught in the middle. Carol, we’re middle class, we’re middle aged
We were wild in the old days, birth of rock ‘n roll days
Now our kids are coming up straight and my child’s a stranger
I bore her but I could not raise her.
Nothing lasts for long…

Wild Things Run Fast tuntuu sydänalassa kuin vastarakastuneen palo valittuaan kohti. Korvia hivelevä Man At The Window tuntuu sillalta vuoden 1974 klassikolle Court And Spark. Kaikki 70-luvun jazz ei sittenkään ole historiaa. Soundi vain on modernimpi.

Itsetutkistelun rinnalla on aika pitää myös hauskaa. Musiikillisen ilmeen suoruus on läpi albumin kantava sovitusmetodi. Larry Kleinin inspiroitunut bassosoundi on myös tärkeä elementti.

Dog Eat Dog 1985

Mitchell muovasi itselleen jälleen uuden ilmeen albumilla Dog Eat Dog. Toinen Geffen Recordsille tehty levy on musiikillisesti tasapainoinen, viriili, dramaattinen ja “ajan hengessä” hieman ylituotettu. Albumi tuotettiin Larry Kleinin, Mike Shipleyn ja syntsaguru Thomas Dolbyn kanssa. Dog Eat Dog on myös selkeästi yhteiskuntakriittinen albumi, ehkä jopa aavistuksen tyly.

Kokonaisuus on kuitenkin palkitseva. Synteettinen soundi, samplet ja Fairlight CMI tulevat liki, mutta Mitchellin sävellykset eivät kangistu uuden soundin keskellä hetkeksikään. Paikoin pahaenteinen äänimaisema toimii erinomaisesti, koska biisit ja sovitukset ovat huimaavan kovatasoisia. Kylmänviileästi kulkeva Good Friends avaa hienon albumin. Jo edellisellä albumilla mukana ollut Michael McDonald laulaa upeasti mukana.

Laulajana Mitchell on tavoittanut uutta kohtalokkuutta. Fiction ja viipyilevä The Three Great Stimulants ovat hyviä esimerkkejä yhä uskottavammasta äänestä. Mitchell vakuuttaa, koska hän uskaltaa heittäytyä kovempaan klangiin, isompaan voluumiin, lähes rokkaavaan asenteeseen. Larry Kleinin säveltämä Tax Free on myös yksi kohokohdista. Rod Steigerin esittämän evankelistan puheosuudet todella kylmäävät.

Chalk Mark In A Rain Storm 1988

Kolmas Geffen Recordsille tehty albumi alkaa mestarillisella duetolla Peter Gabrielin kanssa. My Secret Place on yksi Mitchellin uran huipuista. Gabriel säteilee Mitchellin rinnalla, aivan kuin Kate Bush säteili Gabrielin kanssa klassikolla Don’t Give Up kaksi vuotta aiemmin. My Secret Place on yhtä lailla täynnä lämpöä:

Chalk Mark In A Rain Storm voisi olla jopa vierailijoiden rasittama, mutta ei – vieraat ovat harkittu osa taiteellisesti onnistunutta kokonaisuutta. Kuten aina, vierailut pohjaavat artistien ainutlaatuiseen muusikkouteen, ei markkina-arvoon. Laulajat tuovat uusia värejä Mitchellin palettiin. Willie Nelson tekee Cool Waterin raukeudesta yhtä juhlaa. Kenties virkistävimmin yllättävät Billy Idol ja Tom Petty raidalla Dancin’ Clown.

Don Henley sopii myös hienosti mukaan. Raidalla Snakes And Ladders mestarivokalistien kauniit melodiat tasapainoittavat hieman ahdasta rumpukonesovitusta. Uhkaava The Reoccuring Dream jää kummittelemaan ajatuksiin. Rumpali Manu Katché, kitaristi Michael Landau ja basisti Klein luovat Mitchellin äänikollaasin päälle mahtavan tilan.

Night Ride Home 1991

Mitchell otti selkeän askeleen akustisempaan suuntaan albumilla Night Ride Home. Eleganssi ja mystisen tribaali tunnelma yhdistyvät saumattomasti, kaikessa rauhassa. Muutos 80-luvun eteerisyyteen on selkeä. Viipyilevät biisit hyötyvät akustisemman rytmin ja perkussioiden voimasta, ja rumpali Vinnie Colaiuta ja Larry Klein luovat jälleen pohjan ainutlaatuiselle hypnoottisuudelle. Soundi on mestarillinen.

Ehdottomia kohokohtia ilmiömäisen nimikappaleen lisäksi ovat Come In From The Cold ja Slouching Towards Bethelem. Myös David Baerwaldin kanssa laulettu single Nothing Can Be Done onnistuu. Viimeisenä kuultava Two Grey Rooms tuntuu herkulliselta 70-luvun takaumalta. Jousiorkesteri tuo sovitukseen juhlavaa glamouria.

Turbulent Indigo 1994

Uudenlaista vapautuneisuutta uhkuva Turbulent Indigo nosti Mitchellin uran uuteen nousuun. Varmaotteinen albumi on yksi artistin parhaista. Ilmaisu on astetta syvempää ja koskettavampaa kuin edellisellä levyllä Night Ride Home. Sävellykset ovat monisyisiä. Last Chance Lost voisi olla kotonaan vuoden 1979 albumilla Mingus, kitarasoundia myöden. Yksi Mitchellin tärkeimmistä tunnusbiiseistä on ekstaattinen Sex Kills. Huumaava soundi vie mukanaan tuntemattomaan. Mitchellin huoli maailman tilasta yhdessä Michael Landaun kitaran ja Kleinin tuotannon kanssa. Sex Kills on täydellistä ajattomuutta.

Loistokas levy vaikutti kuulijoihinkin: laulaja-lauluntekijä nousi uudestaan arvostetuksi musiikintekijäksi mediassakin. Helmikuussa 1996 Turbulent Indigo voitti parhaan popalbumin Grammyn erittäin kovatasoisessa kilpailussa. Taakse jäivät Mariah Carey, Madonna, The Eagles ja Annie Lennox tuottajineen. Lavalla Mitchell ja Klein vaikuttivat aidosti yllättyneiltä palkitsemisestaan: 

Taming The Tiger 1998

Albumia Taming The Tiger edelsivät kokoelmat Hits ja Misses, joilla esitellään yhteensä 29 isoa ja vähemmän isoa hittiä. Erittäin hyviä koosteita molemmat. Näitä seurannut studioalbumi Taming The Tiger esittelee Turbulent Indigoa irrottelevamman artistin – ei minkäänlaista uran varmistelua uuden suosion ja palkintojen perässä.

Joni Mitchellin tuotantoa 90-luvulta.

Joni Mitchellin tuotantoa 90-luvulta.

Hieman jazzahtavamman albumin soundi on herkistynyt. Fonisti Wayne Shorter liitelee korkella. Intiimiyttä tuo myös rumpali Brian Bladen vaivaton tatsi. Rentous on kuitenkin lumeenomaista. Mahtipontisten sovitusten sijaan tilan ottavat tekstit. Mitchell kirjoittaa suoraan tasa-arvon ja ekosysteemin puolustukseksi: Lead Balloon ja No Apologies ovat täyttä rautaa. Nimikappale avaa musiikkiteollisuuden rappiota.

Taming The Tiger käsittelee kuitenkin myös ihmissuhteita ja positiivisuutta. Stay In Touch, My Best To You ja mestarillinen Man From Mars pysäyttävät. Face Lift kertoo kauneuden ytimestä:

– Open up your gifts… you know, happiness is the best face lift.

Vuosien vieriessä Taming The Tiger tuntuu yhä enemmän Hejiran sukulaislevyltä, heti avausraita Harlem In Havanan hypnoottisuudesta lähtien. Mitchell omaa yhä tutun lumovoiman myös luomummin toteutettuna.

Travelogue 2002

Hieman sekava viihdealbumi Both Sides Now (2000) jäi välityöksi, mutta Mitchell ei herpaantunut. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt kahdeskymmenes albumi Travelogue toi artistin koko uran häikäisevään valokeilaan. Mitchell ehti jo uhata musiikinteon lopettamisella, koska oli niin kyllästynyt musiikkibisnekseen. Onneksemme Travelogue ei jäänyt viimeiseksi levyksi. Ehkä päätökseen vaikutti Mitchellin voittama Grammy elämäntyöstään (Lifetime Achievement Award).

Kaikki Traveloguen biisit ovat esillä Vince Mendozan uusin sovituksin. Mendoza onnistuu myös johtamaan orkesterin todelliseen täyttymykseen. Vivahteikkaat instrumentaatiot uhkuvat draamaa ja jännitettä, aivan toisin kuin edellisellä levyllä. Luksusta lisää sanoituksille painettu vihko Travelogue Lyrics.

Juhlan aihetta antaa myös albumin kuvitus. Mitchellin töitä esitellään etukannen Van Goghiin viittaavan maalauksen lisäksi levykansiosta löytyvässä kuvakirjasessa. Mukana on myös Mitchellin kauan kadoksissa ollut tytär Kilauren Gibb. Äiti ja tytär löysivät vihdoin toisensa vuonna 1997.

Shine 2007

Mitchellin levytyksiä vuodesta 2000 eteenpäin. Ylärivissä keskellä viimeisin albumi Shine (2007).

Mitchellin levytyksiä vuodesta 2000 eteenpäin. Ylärivissä keskellä viimeisin albumi Shine (2007).

Vuosina 2004–2005 julkaistut kolme kokoelmaa ovat erinomaisia teemalevyjä: Dreamland, Songs Of A Prairie Girl ja erityisesti jaksoa 1985–1998 peilaava The Beginning Of Survival toimivat hienosti. Myös boksi The Complete Geffen Recordings oli kiva. Mitchelliltä ei kuitenkaan odotettu täysin uutta materiaalia. Yllätys olikin melkoinen, kun artistin toistaiseksi viimeinen albumi Shine ilmestyi syksyllä 2007.

Shine oli kovan työn takana. Mitchell ponnisteli, jotta pystyisi laulamaan entiseen tapaan. Olemme onnekkaita, sillä Shine yltää yhdeksi mestarin parhaista levyistä. Albumin tärkein raita on toiseksi viimeisenä kuultava nimikappale. On vaikea löytää koskettavampaa ääntä ja tilitystä kuin tämä arkea, ympäristötuhoa ja ihmisen turhamaisuutta havainnoiva hauraus. Herkkyys nousee uskomattomiin sfääreihin mitä pienimmällä instrumentaatiolla. Tällaista musiikkia on olemassa vain vähän.

Mitchell tuotti pelkistetyn Shinen itse. Tunnelma on valtavan tiheä. Herkimpien elementtien arvo kasvaa, sovitukset hengittävät. Levyllä on samankaltaista taikaa kuin joillakin Leonard Cohenin myöhemmän kauden levyillä. Kun keskitytään olennaiseen, niin yhä vähemmästä saadaan yhä enemmän.

Voi olla, että Shine on Joni Mitchellin viimeinen albumi, joutsenlaulu. Voimme lohduttautua sillä, että hän on jo antanut meille enemmän kauneutta kuin koskaan uskalsimme pyytää.

Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Sue 20 vuotta: vitriininäyttely avattu Turussa – Nurminen ja Väntänen Musaston haastattelussa

Lehti nimeltä Sue

Turkulainen rocklehti Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Turun musiikkikirjasto avaa Sue-vitriininäyttelyn ja julkaisee Musaston haastattelun. Musastossa ovat äänessä päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen.

Vitriininäyttely Turun musiikkikirjastossa

4.12.2013 avatussa näyttelyssä on esillä indierockpunkmetalzinen historiaa alkuvuosista lähtien: lehtiä, tekijöiden ajatuksia, paitoja, tarroja ja muuta asiaan kuuluvaa rekvisiittaa.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Vitriininäyttely on avoinna Turun pääkirjastossa (Vanha kirjastotalo, toinen kerros) tammikuun 2014 loppuun asti. Tervetuloa!

Musaston artikkeli ja Turun musiikkikirjaston näyttely ovat osa Musaston sarjaa Musiikkiaarteita maakunnasta. Sue on jakelussa myös musiikkikirjastossa.

***

Sue aloitti pienlehtenä vuonna 1994

Sue nro 2.Sue oli alun perin harrastelijamainen maksullinen pienlehti, jota myytiin musiikkiliikkeissä ja keikoilla. Alkuvuosina päätoimittajana toimi Viki Kivinen. Kimmo Nurminen alkoi päätoimittajaksi vuonna 1998, ja Sue aloitti ilmaisjakelun. Vähitellen Suesta tuli Nurmiselle ja toimituspäällikkö Ari Väntäselle kokopäivätyötä. Joulukuussa 2013 ilmestyi Sue #185.

Itsenäinen rockjournalismi voi hyvin

Sue on noussut 20 vuodessa suomalaisen rocklehtien kärkijoukkoon. Lehti keskittyy levy- ja elokuva- ja livearvioihin, uutisiin, haastatteluihin, henkilökuviin ja kolumneihin. Kenties merkittävin Suen menestyksen salaisuuksista on kirjoittamisen korkea taso. Suen avustajina kirjoittaa yli 30 toimittajaa. Monet heistä ovat kouliintuneet Suessa ammattimaisiksi kirjoittajiksi. Toimituksellisesta tasosta vastaa toimituspäällikkö Ari Väntänen. 

Sue vaalii itsenäistä asemaansa suomalaisessa lehtikulttuurissa. Isot fuusiot saavat jäädä muille. Suen toimisto sijaitsee edelleen Turun keskustassa Yliopistonkadulla. Sieltä Sue ponnistaa jo kolmannelle vuosikymmenelleen, yhä Nurmisen ja Väntäsen johdattamana.

Nykyään ilmaisjakelutabloidilla on useita satoja jakelupisteitä eri puolilla Suomea. Suen painos on 60 000 kpl, ja lukijoita on yli 100 000. Perinteisen lehtijakelun rinnalla toimii aktiivinen verkkosivu www.sue.fi, Facebook-sivu sekä lehtisovellukset arkistoineen. Suen näköislehtiä voi lukea verkossa vuodesta 2006 alkaen, tietysti maksutta.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen Nurminen ja Väntänen puhuvat Musastolle:

Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta, onnittelut! Miltä tuntuu?

Kimmo Nurminen: – Kiitos. Väsyttää!

Ari Väntänen: – Kiitosta! Kauhean nopeasti tuntuu vierivän aika – olen ollut mukana jo 15 vuotta.

Sue on poikkeuksellinen instituutio suomalaisessa lehtikustantamisessa. Miten kuvailisitte Suen matkaa 1994 eteenpäin?

K: – On ollut kaikennäköistä säätöä. 90-luvulla harrastimme täysillä lehdentekoa, eikä oikein tajuttu bisneksestä mitään. 2000-luvulla kuvittelimme tajuavamme bisneksestä jotain. Aloimme tehdä tätä työksemme.

A: – Ammattimaisen tekemisen ja harrastamisen välillä oli selkeä ero. Muutos tapahtui 2000-luvun taitteessa.

K: – 90-luvulla teimme ikään kuin perinteistä, fanzinen tyyppistä pienlehteä. Vuonna 2000 alkoi ammattimaisemman, oikean lehden tekeminen. Kaksi ihan eri ajanjaksoa. Ensimmäinen ilmaisjakelulehti tuli 97–98 ja 2000 laitettiin firma Kustannusosakeyhtiö Kärki pystyyn. Nimi on ollut kolme vuotta Suezine Oy.

Oletteko edelleen myös riippumaton indierockpunkmetalzine, massiivisesta levikistä huolimatta?

K: – Pitäisi ensin määritellä se “riippumaton”. Mitä se on?

A: – Sue on itsenäinen, eikä kuulu mihinkään lehtitaloon. Sue on oma yrityksensä. Lehteä ei voi tehdä täysin riippumattomasti. Onhan tässä lukijoista ja muista toimijoista riippuvainen. Olemme itsenäisiä sillä tavalla, että emme ole kenelläkään muulla töissä: minä olen töissä Kimmolla ja Kimmo ei ole kellään.

Mikä on Suen levikki?

K: – On eri termejä, joilla puhutaan levikeistä ja lukijamääristä. Levikin mittaamiseksi pitäisi tehdä virallinen levikintarkastus, emmekä ole sellaista tehneet. Suen painosmäärä on 50 000, ja lukijoita on joka lehdellä 2,3 oman lukijatutkimuksemme mukaan. Näin Suella on vähän yli 100 000 lukijaa per numero.

Suen numero 12/2013 eli #185 on nyt ulkona, kannessa Jenni Vartiainen. Minkälaiset ovat konkarin kiksit kun lehti on valmis?

A: – Harmittelen sitä, että kahdessadas lehti ja 20-vuotisjuhla eivät osu samalle vuodelle.

K: – Sue on kuitenkin joka kerta valmis duuni. Harmittaisi jos lehti jäisi julkaisematta.

A: – Kyllä se aina harmittaa, jos lehteen jää virheitä. Ja aina on tyytyväinen jos se numero näyttää jotenkin tavallista paremmalta tai siinä on paremmat jutut. Tekeminen ei ole missään nimessä muuttunut yhdentekeväksi.

K: – Välillä onnittelemme toisiamme virtuaalisilla ylävitosilla, jos lehdestä tulee poikkeuksellisen hyvä. Joka kerta tulee onnistumisen tunne, mutta välillä vähän enemmän kuin normaalisti.

A: – Suella on pitkäaikaisia kolumnisteja, jotka ovat oikeasti kehittyneet kirjoittajina. Emme ole vaihtaneet tekijää vain sen takia, että nyt se pitää vaihtaa kun se on tehnyt jo vuoden. On annettu lehden kasvaa ja kehittyä omaa vauhtia. Olen tyytyväinen siihen mitä Sue on nyt.

Suen päätoimitus on aina ollut Turussa. Onko Suelle tärkeää olla pääkaupunkiseudun ulkopuolella toimiva lehti?

K: – Se on hyvinkin tärkeää lehden identiteetille. Jokainen lehti Suomessa on leimaantunut tekijäkaupunkinsa mukaan, ja se on hyvä juttu. Rumba on pääkaupunkikeskeinen, Soundi on tamperelainen lehti, vaikka kustantaja vaihtui. Sue taas on turkulainen. Tekemiseen tulee paikkakunnasta riippuen oma näkökulma.

A: – En tiedä, mitä bändejä Tampereella nyt perustetaan, mutta Turussa on ainakin jonkinlainen mahdollisuus uusien bändien noteeraamiseen. Jakaantuminen paikkakunnittain tekee lehdistä tasapainoisempia.

Miten paljon Sue painottuu sisällöltään Turkuun päin?

K: – Painotus ei näy sisällössä, vaan sisällön tekemisessä ja näkökulmassa. Se on erilaista kuin Helsingissä. Kaikki bisnes on siellä. On helpottavaa, kun Turussa ei ole ainuttakaan isoa levy-yhtiötä eikä mediaa lähellä. Saamme tehdä rauhassa omaa juttua. Näin lehdestä tulee omannäköinen. Sisältö ei ole mitenkään Turku-painotteinen, mutta toivottavasti sisällön erilaisuus näkyy.

Mikä on Suen tehtävä, missio?

A: – En ole ajatellut asiaa ennen kuin avustajamme Toiviaisen Mikko pohti tätä. Hän sanoi tykkäävänsä siitä, että Sue on niin ihmisläheinen lehti. Suesta puuttuu elitismi, mikä joillakin mediolla on. Eli yksi tehtävä voisi olla se, että täytämme sellaisen kohdan jota muut eivät täytä. Näen sen niin, että Sue on musiikkifaneille suunnattu musiikkifanien ammattitaitoisesti tekemä lehti.

K: – Emme yritä kertoa kenelläkään mikä nyt on hyvää tai in. Kukaan meidän toimittajistamme ei yritä nostaa itseään yläpuolelle. Koitamme pysyä maan pinnalla, kertoa jutuista itseämme korostamatta. Se on ollut meidän juttu aina. Suen tekemiseen on hakeutunut ihmisiä, joilla on se sama fiilis. Jos joku on halunnut korostaa itseään, niin ei sovi jengiin.

A: – Ilmaisjakelu on edelleen erittäin hyvä käyttöliittymä, ja sen myötä lehti on helposti saatavilla. Sue on tosi hyvä mahdollisuus kertoa musiikista ihmisille, sellaisillekin jotka eivät ehkä muuten lukisi musiikkilehtiä.

***

Alussa Sue eli symbioosissa Auran Panimon keikkatarjonnan kanssa. Millaista aikaa Suen alkuvuodet olivat?

K: – Aika jänniä aikoja. Täytyy kertoa, miksi lehti on perustettu. Ensimmäiset neljä vuotta lehden kustantaja oli Auran Panimo -yhdistys. Järkkäsimme keikkoja paikallisen elävän musiikin yhdistyksen kanssa. Muut musiikkilehdet eivät kirjoittaneet Panimolla keikkailevista bändeistä mitään. Meidän piti perustaa sellainen lehti, joka kirjoittaisi bändeistä, joista Rumba ja Soundi ei kirjoittanut. Se oli se meidän ajatus.

– Toimimme kaupallisesti ajateltuna väärin päin. Me otimme bändejä Turkuun keikalle, ja vasta sitten teimme haastattelut. Ja juttu ilmestyi seuraavassa lehdessä. Olisi kannattanut tehdä ensin bändihaastattelut, jotta ihmiset olisivat lukeneet jutun ja tulleet sitten keikalle. Halusimme tehdä haastattelut nokitusten. Silloiset toimittajat halusivat ehkä hengata enemmän bändien kanssa ja jututtaa niitä Panimon takahuoneessa.

Kimmo, tulit päätoimittajaksi vuonna 1998, Viki Kivisen seuraajaksi. Mitä tuntemuksia sinulla oli tuolloin päätoimittajuudesta?

K: – Lehti piti vain saada jatkumaan. Suessa oli lähes vuoden jakso, jolloin homma ei toiminut. Vanhat tekijät alkoivat väsähtää, Sue alkoi pyöriä paikallaan. Siinä kohtaa Sue piti muuttaa ihan eri näköiseksi.

Otit mallia Hootch-nimisestä englanninkielisestä ilmaisjakelulehdestä.

K: – Täytyy myöntää että se Hootch oli jännä idea – Turussa Brahenkadulla toimitettu englanninkielinen ilmaisjakelu. Aikani ihmettelin sitä. Ymmärsin, että tämähän on maailman paras idea, lainausmerkeissä ja ironisesti sanottuna. Kun Suen alkuperäinen tiimi vähän väsähti, niin ajattelin että Hootchin formaatti olisi hyvä. Mitä jos tekisi suomenkielisen ilmaisen musiikkilehden?

A: – Muistan sen, kun nappasin Palatsin eteisestä ensimmäisen ilmaisjakelu-Suen. Ajattelin että miksi minä en ole tässä mukana. Eikö minulle kerrota, että tällaisia lehtiä perustetaan?! Olin tehnyt joihinkin aiempiin Suen numeroihin yhden tai useaman jutun, ja yrittänyt päästä siihen mukaan. Kun ilmaisjakelu alkoi niin sitten hakeuduin taas kirjoittamaan.

K: – Palatsissa tuli tosi ujon näköinen jäbä kysymään, että miten olisi tällaiset jutunkirjoittamishommat.

A: – Olin nähnyt Kimmon Puolalanpuiston konsertissa. Hän jakoi siellä Sue-lehteä.

K: – Varmaan möimme sitä maksullista lehteä siellä jostain pöydältä.

A: – Ja kyllä sinä siellä kävelit ihmisten joukossa ja ojentelit lehtiä. Ensimmäisen mustavalkoisen Sue-zinen näin kait Kane Recordsissa. Taisin ostaakin sen. 90-luvun puoliväli oli minulle sellaista aikaa, että hain paikkaani kirjoittaa musiikista. Mietin missä voisin sitä tehdä. Tein Rumbaan pari juttua. Sue oli niin luonteva, kun se oli tässä lähellä. Sueen olisi helppo olla yhteyksissä ja päästä kirjoittamaan.

Ari, sinä tulit Sueen vuonna 1997.

A: – Joo, mutta tuolloin en ollut vielä kunnolla mukana. Työni alkoi toden teolla vasta kun Sue oli muuttunut ilmaisjakeluksi. Suen toimisto oli tuolloin Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmassa, kulttuurikeskuksen yläkerrassa. Siellä oli myös DBTL:n toimistot. Sinne minä änkesin ja siellä tuli paljon istuskeltua. Sain juttuja tehtäväksi, tutustui uusiin ihmisiin. Aloin myös toimittaa sisältöjä, kuin omia aikojani. Jonkun sitäkin piti tehdä ja minä olin koko ajan paikalla. Lähinnä halusin oikolukea juttuja. Ei minulla mitään ammattitaitoa ollut sen kummemmin, mutta aika hyvä kielipää. Tehdessä olen sitten oppinut koko työn.

K: – Ari on tärkeä osa tätä Suen nykyistä tilaa. Ilman Aria Sue ei olisi tällainen.

Miten pitkään Sue on ollut teille kokopäivätyötä?

K: – 2000-luvun alusta. Palkkaa on maksettu reilun kymmenen vuoden ajan.

A: – Minulle vuoden 2006 alusta.

Sue ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Oletteko koko ajan kiireisiä?

K: – Tottakai!

A: – Joo, välillä on kiirettäkin.

K: – Emme tee aina kahdeksantuntisia työpäiviä. Välillä voi ottaa rauhallisesti päivän tai kaksi, sitten täytyy tehdä muutama päivä enemmän duunia. Aika sopivaa mulle, koska en ole ikinä kestänyt kahdeksasta neljään -työtä tai kellokortin leimaamista. Täytyy olla ainakin näennäinen vapaus tekemiseen, että koska tekee ja missä tekee. Voimme valita.

A: – Olin ollut puolitoista vuotta työttömänä ennen kuin pääsin tänne töihin. Samaan aikaan tarjottiin paikkaa työnvälitystoimiston viestinnästä. Kävin siellä tutustumassa. Minua jotenkin häiritsi siellä se kellokortti, näyttivät miten leimataan. Ei siinä ole mitään järkeä miksi sen pitäisi häiritä, mutta… ymmärsin, että en minä halua tätä. Olin miettinyt lukioajoista asti että haluan kirjoittaa musiikista. Ei tuntunut realistiselta, että voisin kuitenkaan sillä itseni elättää. Mutta niin siinä sitten vaan kävi. Voi sanoa että tämä on unelma-ammattini. En ole muuta koskaan halunnut tehdä. Tietysti aina jotain musiikkiin liittyvää, mutta Sue on ollut se tärkein.

***

Kimmo, mitä päätoimittajan työhön kuuluu?

– Toimenkuva on monipuolinen. Päätän lehden sisällön, ja sen kuka jutut tekee. Vastaan suemaisesta lähestymistavasta. Arvioimme yhdessä Arin kanssa toimittajien työtä jos ja kun on tarpeen. Tekijöiden tekstejä arvioidaan ja muokataan yhdessä tarpeen mukaan. Nykyisin myyn myös Suen mainokset, hoidan jakelupisteitä ja teen lehden taiton. Työni ei vastaa ns. perinteistä päätoimittajan toimenkuvaa.

Ari, mitä toimituspäällikön työhön kuuluu?

– Kirjoitan juttuja, toimitan sisältöä, oikoluen muiden juttuja, teen uutisia, päivitän Suen nettisivua ja jaan lehteä.

Suella iso joukko aktiivisia avustajia. Montako heitä on?

K & A: – Noin 25 säännöllistä, joista osa tekee sekä haastatteluja että arvioita. Osa tekee jompaa kumpaa. Lisäksi on ehkä kymmenen henkeä jotka tekevät yksittäisiä arvioita tai juttuja.

K: – On tosi hienoa kun aina välillä tulee kyselyitä ihmisiltä, että pääseekö messiin, onko käyttöä. Osa heistä jää lehteen. Tilanne olisi huono jos emme saisi uusia kirjoittajia. Onneksi kiinnostuneita löytyy yhä.

Miten kuvailisitte avustajianne?

K: – Heillä on tietty asenne ja näkökulma kirjoittamiseen ja musiikista diggailemiseen. He haluavat kirjoittaa bändeistä. Tekemisen halu on se tärkein.

A: – Mukana ei ole ammatti-freelancereita, eikä Sue olisi heille välttämättä sopiva. Suessa kun ei tienaa niin paljon kuin he haluaisivat, eivätkä ammatti-freelancerit tiedä musiikista niin paljon kun kirjoittajamme. Se lähtee musafanituksen pohjalta.

Miten Suen jutut tehdään? Onko teille päin paljon/liikaakin tarjontaa juttuaiheista?

K: – Kyllä bändit ja levy-yhtiöt haluavat jutut lehteen, ainakin levyarvioita. Näin voi päätellä jo meille lähetettyjen promolevyjen määrästä.

A: – Meiliä tulee ihan älyttömästi. Joka päivä kysytään, että teettekö siitä ja siitä jutun. Sisällöstä ei tule pulaa.

K: – Pitää valikoida niin, että sisällöstä tulee laaja ja monipuolinen. Ei pelkkää metallia eikä pelkkää indierockia.

***

Sue on ilmaisjakelulehti. Mistä te saatte tuloja?

K: – Vain ja ainoastaan Suessa julkaistuista mainoksista.

Millainen kuvatoimitus Suella on?

K: – Levy-yhtiöiden kuvapankit. Levy-yhtiöillä on hyvä tarjonta. Ei ole ollut juuri tarvetta pitää omia kuvaajia.

A: – Olemme joskus käyttäneet omia kuvia jopa kansikuvina, mutta pääasiassa käytämme promokuvia. Ennen oli Turun Sanomissakin niin, että haluttiin ottaa omat kuvat kaikkiin juttuihin. Tuo on muuttunut täysin.

Mitä ajattelette suomalaisten populaarimusiikin lehtien keskittymisestä? Syyskuussa 2013 Soundi on myyty A-Lehdiltä Pop Medialle. Soundi ja Rytmi yhdistetään. Myös Rumba ja Inferno ovat Pop Medialla. Mitä ajattelette tästä kehityksestä?

A: – No eihän se hyvä ole kun kenttä pienenee ja kaikki keskittyy yhden katon alle. Rytmi loppuu.

A: – Sue ei ole kenenkään kanssa kilpaillut joten meille ei synny ongelmaa.

K: – Ei se kilpailua edistä. Tuntuu oudolta että saman katon alla tehdään lähes kaikkia musiikkilehtiä.

***

Vuosien varrella Suen mukana on ilmestynyt yhteensä yhdeksän CD-levyä. Tuleeko lisää?

K: – Tuskin. Ensin oli kokoelmien, sitten CD:n aika ohi.

A: – Vähän tuntuu että Sue-CD:n aika on nyt ohi.

Ensimmäisillä CD-levyillä on paljon esiintyjiä Turun seudulta. Miten levyjä koostettiin?

K: – Kahdelle ensimmäiselle kokoelmalle valitut bändit maksoivat osan CD-levyn kustannuksista. Sue hoiti levyjen jakelun.

A: – Kolmas levy tuli kun ilmaisjakelu oli jo käynnissä ja firma perustettu. Kolmosella oli mukana jopa ulkomaisia esiintyjiä, pienten turkulaisten bändien kanssa.

K: – Levyn saivat Suen tilaajat saivat levyn tilaajabonuksena, ja sitä myytiin levykaupoissakin. Taskinen hoiti hyvin nämä CD-kokoelmat.

A: – Levyt olivat nimenomaan tilaajille tehtyjä bonuksia, eikä kokoelmien myynti ollut tärkeää

Sue toimii ansiokkaasti verkossa. Mistä lähtien?

K: – Suen verkkosivu oli olemassa jo ennen kulttuurikeskuksen toimistoa, joten sivut on perustettu reilusti 90-luvun puolella.

Kuinka paljon verkkosivullanne käydään?

K: – Kuukaudessa noin 90 000-100 000 käyntiä.

Näköislehti on myös verkossa. Onko mobiili-Sue saatavana myös Window-laitteisiin? 

K: – Kyllä. Ensin tuli iOS, sitten Android ja viimeksi Windows-sovellus.

A: – Lehtiluukussa on Suen arkistoa vuodesta 2006 lähtien. Kaikki lehdet tuolta ajalta on luettavissa.

K: – Myös vanhemmat numerot tallennettiin levylle, mutta siirtotyö ei jostain syystä ole vielä onnistunut. Ehkä jonain päivänä…

Suen lukijamäärä/painosmäärä on kymmeniä tuhansia.

K: – Lukijamäärä riippuu osittain kansikuvasta. Kansi vaikuttaa ilmaisjakelunkin suosioon paljon. Nightwishin suosio vaikutti selvästi: kannatti laittaa Tarja Turunen kanteen. Myös kansikuva Ville Valosta on aina houkutellut lukijoita. Suella on kuitenkin yhä enemmän vakilukijoita, mutta kansikuva vaikuttaa vieläkin lukijamäärään.

Onko Suen suosio vakiintunut?

A: – Sue on saavuttanut tietyn aseman. Ihmiset tunnustavat Suen olemassaolon. On paljon ihmisiä, joille Sue on ollut aina olemassa. Uskon, että lehti saa jatkossakin uusia lukijoita, koska Sue on helppo löytää. Toisaalta vakiintumista on vaikea mitata. Pitää vain tehdä hyvää ja kiinnostavaa lehteä.

K: – Aina pitää pyrkiä parempaan.

Onko Suella ollut vaikeita aikoja?

K: – Ei. Tämä on ollut yhtä juhlaa.

A: – En ole tuota suuremmin miettinyt, että loppuuko tämä joskus. Milläpä alalla ei nykyään ole vaikeita aikoja? Sue on niin maanläheisesti tehty lehti, että tiputuksen uhkaa ei ole.

Millaista tunnustusta ja/tai palkintoja Sue on saanut vuosien varrella?

K: – Saamme joka kuukausi tunnustusta ja palkintoa, kun lehdet lähtevät telineistä.

A: – Emme ole sen kummempaa tunnustusta saaneet. Lukijapalautetta on tullut, yleensä vihaista. Tarkoitan sitä, että lukijapalautetta tulee jos kirjoittaa nelosen levyarvion. Joku voi suuttua. Palaute on lähinnä sosiaalisessa mediassa tulee joskus jotain. Ei tässä vielä mitään palkintoja ole saatu.

K: – Nuorisotoimi on muistaakseni antanut joitain avustuksia.

Millaisia ovat olleet suurimmat onnistumisen tunteet Suessa?

K & A: – 20 vuotta – se on aika suuri onnistuminen. Hienoa että tätä on jatkunut näin kauan. Hienoa että tätä halutaan vielä tehdä, myös henkilökohtaisesti.

Mihin Sue on menossa lähitulevaisuudessa? Onko Sue alituisessa muutoksessa?

A: – Menemme sinne mihin bänditkin menevät. Kirjoitamme niistä bändeistä jotka ovat olemassa ja tekevät kiinnostavaa musiikkia. Täytyy pysyä ajassa mukana. Pitää varoa, ettei jämähdä omiin suosikkibändeihinsä… Rokkijutuilla on laaja lukijakunta. Kiss oli menestys Suen kannessa. Kissiä ei voi pitää ajankohtaisena yhtyeenä, mutta se kiinnosti teinejä, ja aikuiset tiesivät bändin. Pitää olla ajassa kiinni, muttei huonolla tavalla trendikäs. Ettei se ala vaikuttaa tyhjältä.

K: – Teemme omaa juttuamme. Emme niin välitä muiden tekemisistä.

Terveisiä Suen lukijoille?

A: – Kiitos näistä vuosista!

K: – Ilman lukijoita ei olisi lehteä, ei sen kummempaa. Samaa läppää kuin bändit heittää haastatteluissa: ilman kuulijoita ei olisi bändejä. Ilman lukijoita ei olisi musiikkilehtiä. Teemme Suen lukijoille!

A: – Aamen.

***

Teksti, haastattelu, toimitus, näyttely, julisteet: Tuomas Pelttari ja Antti Erkkilä

3 kommenttia

Kategoria(t): Lehdet, Musasto suosittelee, Musiikkiaarteita maakunnasta, Näyttelyt Turku, Uutiset

Kornin kokoelma on Viikon levy

korn-greatest-hits-vol-1 kansi

Korn: Greatest Hits, Vol. 1 (2004)

Korn on vuonna 1993 perustettu nu metal-yhtye. Bändin alkuperäinen kokoonpano muodostui 1989 perustetun L.A.P.D-yhtyeen kolmesta jäsenestä, James Shafferista, Reginald Arvizusta sekä David Silveriasta. Kun alkuperäinen L.A.P.D hajosi vuonna 1991 bändin solistin Pete Capran lähdettyä, kolmikko otti riveihinsä Jonathan Davisin sekä Brian Welchin täyttämään vajavaisen kokoonpanon. Siitä lähtien Kornina tunnettu yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa uudella kokoonpanolla lokakuussa 1994. Bändin nimeä kantava albumi sai tuulta purjeisiin rantauduttuaan Yhdysvaltoihin vuonna -96, eikä yhtyeen suosio ole sittemmin laskenut.

Vuonna 2004 yhtye julkaisi kokoelmalevyn Greatest Hits, Vol. 1, joka sisälsi hittejä vuodesta 1994 aina vuoteen 2004 saakka. Vanhojen hittien lisäksi albumi sisälsi myös kaksi uutta kappaletta. cover-versiot Pink Floydin Another Brick in the Wall sekä Cameon Word Up! Levyä kuunnellessa huomaa yhtyeen pysyneen uskollisena soundilleen vuosi toisensa jälkeen, eikä sen suurempia tyylinvaihteluja löydy. Bändin helposti tunnistettava äänimaailma on erilaisuudellaan haalinut itselleen valtavan fanijoukon vuosien varrella ja kokoelmalevy juhlistaa yhtyeen suurta suosiota kattavasti. Levylle on koottu lähestulkoon kaikki vuoteen 2004 mennessä julkaistut hitit, lukuun ottamatta kappaleita Thoughtless ja Good God, jotka korvattiin biiseillä Trash ja Twist, vaikka niitä ei koskaan julkaistu singleinä.

Kokoelmalevyn ilmestyttyä bändin kitaristi Brian Welch ilmoitti eroavansa yhtyeestä voidakseen keskittyä raitistumiseen ja yksinhuoltajaisän rooliin. Greatest Hits, Vol. 1 oli jäädä Welchin ja Kornin viimeiseksi yhteistyön tulokseksi, mutta vuoden 2013 alussa Welch ilmoitti virallisesti liittyvänsä uudestaan yhtyeeseen. Uusin albumi The Paradigm Shift julkaistiin tänä syksynä.

Kaiken kaikkiaan levy kattaa laajasti kaikkien aikojen parhaimmaksi nu metal yhtyeeksi kutsutun bändin tuotannon. Platinaa myynyt albumi antaa faneille mahdollisuuden nostalgiaan eikä jätä kylmäksi monen vuoden jälkeenkään.

Cecilia E.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vinyylimania: Xysma – Lotto

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”. Tällä kertaa kyseessä ei ole divarilöytö vaan uudelleenjulkaisu.

Xysma – Lotto

Kotimainen metalli/stoner/hard rock -akti Xysma on syystä nostettu jalustalle jo vuosia sitten. Bändin elinkaari osoitti jatkuvaa kehittymistä, evoluutiota. Ei liene väärin sanoa että aina albumin ilmestyessä Xysma oli jo uusien tuulien kourissa – levyt ilmensivät ennemminkin mennyttä kuin tulevaa. Lotto-albumin kohdalla bändi heivasi metallia marginaaliin ja kumppaniksi nostettiin suorempaa rokitusta, jopa indierockin askelmerkkejä räyhäävän stonerin kyytipojaksi. Lopputuloksena on kotimaisen rockin valovoimainen klassikko, joka hämmästyttää edelleen ilmavalla mutta samalla pirun tiukalla olemuksellaan sekä rohkealla heittäytymisellään. Lotto ei malta pysyä pelkästään yhden genrelokeron näytekappaleena.

Svart Recordsin vinyylinä tapahtuva uudelleenjulkaisu soi nautittavan tasapainoisesti ja jo todettua ilmavuutta ei voi muuta kuin ihailla nykyajan täyteen ahdetun äänimaiseman paineessa. Kitarasoundissa on paikoin väreilevää lämpöä, kuin treenikämpän jälkilöylyjä. Mikä parasta, Xysma haastaa jokaisen kappaleen kohdalla. Bändin uran suurin kansainvälinen ”hitti”, Shortest route, kuulostaa kuivan karhealta kuin Danko Jonesin treenikämpälle juuttunut Motörhead. We just came inside on selkeämpää stoner-kivitystä kunnon saatana-perkele -asenteella vahvistettuna, lukuunottamatta indiesöpöilevaa kertsiä. Ja Janitorin laulusta tulee paikoin mieleen CMX (?)

Entä Do’n’do, viisu on tiukkaa ja timmiä rutistusta, groovea ja funkkia unohtamatta…räjähdysherkkää. New gel in town yhdistelee soppaan menevää post punk -särinää – se on post punk stoneria. Aquanaut hämmästyttää lievillä elektronisilla lisukkeilla.

Kiekon ensimmäinen puolisko on niin vahva etteivät sanat riitä. Parhautta. Eikä perspuolen pyllistys ole tällä kertaa kuin aavistuksen harmaampi mutta ehkäpä moniselitteisempi…kokeilevampi. Shoes leikittelee funkimman materiaalin kanssa, One hell of a man löytää kaunistelemattomasta kovuudestaan sielukkaan kosketuksen. The Tram on rosoisemman tyylisuunnan hard rokkia. Millionaire on ehdottoman täydellinen tunnelmastoner-runttaus ja sitä kuuluisaa groovea löytyy. Sorry Josh Homme! Bravado leikittelee mutta ei suinkaan vailla päämäärää – rock’n’rollia stonersäädöillä.

Uudelleenjulkaisun kansi eroaa lievästi alkuperäisestä mutta se anteeksi annettakoon. Onneksi Lotto on julkaistu jo vuonna 1996 sillä tänä päivänä joku studionero ahtaisi soundin tukkoon ja turboahtimen kaupan päälle. Levyn rosoisen käskevän kitarasoundin ilmavuus on jostain toisesta ajasta ja ulottuvuudesta.

Svart Recordsin Lotto-uudelleenjulkaisua lienee vielä jäljellä hyvin varustetuissa (vinyylilevyjä) myyvissä musiikkiliikkeissä.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Vinyylimania

Sami Tammiojan esittelyssä Jason & The Scorchers – levynkansinäyttely avattu Turun musiikkikirjastossa

Jason & The Scorchers

Lehmipunkkia ja americanaa 80-luvulta tähän päivään

Jason & The Scorchers: Perry Baggs (vas.), Jeff Johnson, Jason Ringenberg ja Warner E. Hodges.

Jason & The Scorchers: Perry Baggs (vas.), Jeff Johnson, Jason Ringenberg ja Warner E. Hodges.

Jason & The Scorchers (alun perin Jason & The Nashville Scorchers) on vuonna 1981 perustettu amerikkalainen yhtye, joka yhdistelee musiikissaan aineksia niin kantrista, rokista kuin punkistakin. Bändin musiikkia onkin usein kuvailtu termillä lehmipunk (cowpunk). Nykyään bändiä  pidetään yleisesti yhtenä ensimmäisistä vaihtoehtokantrin (alt-country) tai americanan edustajista.

Jason & The Scorchers ei ole sen enempää kotimaassaan Yhdysvalloissa kuin sen ulkopuolellakaan koskaan saavuttanut erityisen suurta listamenestystä. Yhtyeellä on kuitenkin aina ollut uskollisia kuuntelijoita ympäri maailmaa ja bändi nauttiikin edelleen vankkaa kulttisuosiota myös Suomessa.  Ja vaikka bändin ura on ollut katkolla pariinkin otteeseen (yhtye lopetti ensimmäisen kerran toimintansa vuonna 1980-luvun lopulla, kun sen alkuperäisellä rumpalilla Perry Baggsilla todettiin diabetes ja toisen kerran vuoden 1998 tienoilla alkuperäisen basistin Jeff Johnsonin erottua bändistä) jatkaa se edelleen levyttämistä ja kiertueiden tekemistä.

Viisi levyä näytteillä, CD-levyjä lainattavana

Turun musiikkikirjaston 4.9.2013 avatussa levynkansinäyttelyssä on nähtävillä viisi Jason & The Scorchersin vuosina 1983–2010 julkaistua levyä. Näytteillä ovat LP-levyt ovat Sami Tammiojan ja Tuomas Pelttarin kokoelmista:

° Fervor  1983

° Lost And Found  1985

° Still Standing  1986

° Thunder And Fire  1989

° Halcyon Times  2010

Nashvillesta Tavastialle ja takaisin

Nashvillesta, Tennesseesta lähtöisin oleva Jason & The Scorchers tunnetaan ympäri maailmaa erityisesti intensiivisistä ja vauhdikkaista esiintymisistään. Yhtyeen keulahahmo, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä Jason Ringenberg onkin sanonut haluavansa bändinsä musiikin ja keikkojen olevan kuin ”uskonnollinen toimitus, mutta likaisempi”. Bändin ollessa lavalla huomio kiinnittyy raketin lailla paikasta toiseen sinkoilevan laulajan lisäksi villisti pyörivään ja hyppivään kitaristi Warner E. Hodgesiin. Myös rumpali Perry Baggs oli tunnettu rajusta lavaliikehdinnästään ja soittotavastaan. Niinpä varsinkin bändin uran alkuaikojen keikat ovat ajan saatossa muuttuneet osaksi rokin suullista kansanperinnettä, kun yleisössä olleet ovat muistelleet yhtyeen hurjaa esiintymistä. Yksi tällaisista elämää suuremmaksi kasvaneista keikoista on bändin ensimmäinen esiintyminen Helsingin Tavastia -klubilla 1980-luvun puolivälissä. Tuosta keikasta alkoi bändin ja Suomen välinen erityinen suhde, jonka seurauksena yhtye harkitsi vakavasti Tavastiaa äänityspaikaksi suunnitellessaan live-levyn äänittämistä vuonna 1998. Kotiseuturakkaus ja logistiikka saivat bändin kuitenkin päätymään Nashvillen kuuluisaan Exit/In -klubiin.

Lehmipunkin uusi tuleminen

Jason & The Scorchers oli ensimmäisiä 1980-luvun kansallista ja kansainvälistä huomiota saaneita amerikkalaisia yhtyeitä, joka omassa tuotannossaan yhdisti kantrin ja rokin muotokieleen punkin vauhdin ja kiihkon. Sen vanavedessä seurasi joukko muita bändejä kuten Lone Justice, Kentucky Headhunters sekä Uncle Tupelo (josta sikisivät myöhemmin niin Wilco kuin Son Voltkin). Noiden yhtyeiden musiikkia ryhdyttiin 1990-luvulla kutsumaan Alt-countryksi ja osa niistä onnistui saavuttamaan jopa listasuosiota, varsinkin euroopassa. Osittain tästä syystä  myös Jason & The Scorchers kasattiin uudelleen vain pari vuotta ensimmäisen hajoamisensa jälkeen.

Bändin uuden tulemisen moottorina toimi basisti Jeff Johnson. Johnsonin sinnikkäiden yritysten seurauksena alkuperäinen Jason & The Scorchers lähti kiertueelle vuonna 1993 ja julkaisi kaksi levyä: A Blazing Grace (1995) ja Clear Impetuous Morning (1996). Noiden levyjen tiimoilta bändi kävi esiintymässä myös Suomessa, niin Helsingissä kuin Turussakin.  Johnsonin erottua (jo toisen kerran) yhtyeestä vuonna 1998 bändi julkaisi vielä livealbumin Midnight Roads & Stages Seen ja lopetti sitten toimintansa jo toistamiseen.

Vuonna 2010 Jason & The Scorchers kokosi kuitenkin rivinsä ja teki vielä yhden maailmankiertueen. Noiden keikkojen suuren suosion innoittamina yhtyeen ainoat edelleen mukana olevat alkuperäisjäsenet Ringenberg ja Hodges päättivät äänittää ja julkaista myös uuden albumin Halcyon Times. Bändi myös keikkailee edelleen epäsäännöllisen säännöllisesti. Alkuperäisen kokoonpanon mahdollisen yhteen paluun teki mahdottomaksi rumpali Perry Baggsin kuolema vuonna 2012.

Levoton kantrisielu

Vuonna 1983 julkaistu seitsemän (alun perin kuuden) kappaleen mittainen Fervor EP ei ole Jason & The Scorchersin ensimmäinen levy (bändi oli levyttänyt ja julkaissut omakustanteen Reckless Country Soul nimellä Jason & The Nashville Scorchers vuonna 1982). Fervor on lyhyestä kestostaan huolimatta kuitenkin bändin kaikista julkaisuista kenties merkittävin, sillä se esitteli maailmalle yhtyeen, joka määritteli  uudelleen samanaikaisesti peräti kaksi vanhaa musiikin tyylisuuntaa: Southern rockin ja kantrirokin. Levy muistutti aikanaan musiikin kuuntelijoita siitä, miten paljon yhteistä rokilla ja kantrilla onkaan, ja kuinka molemmista puristetaan irti kaikki mahdollinen. Fervorin julkaisun aikoihin Jason & The Scorchers oli jo varsin suosittu livebändi, ja levy sai kriitikoilta runsaasti sekä ansaitsemaansa huomiota että kiitosta. EP sisältää yhtyeen omien kappaleiden lisäksi myös loistavan version Bob Dylanin kappaleesta Absolutely Sweet Marie, mikä oli omiaan lisäämään kiinnostusta sitä kohtaan.

Bändin ensimmäinen kokopitkä LP on nimeltään Lost & Found (1985). Se jatkoi Fervorilla alkanutta hyväksi havaittua linjaa, mutta vei bändin kantrin melodisuuden ja harmonian sekä rokin ja punkin kiihkon synteesin vielä aiempaa pidemmälle. Kaikki levyn yksitoista raitaa ovat loistavia. Vaikka laulaja Jason Ringenbergiä pidetään yhtyeen pääasiallisena lauluntekijänä (ja sitä hän toki onkin), osallistuivat kaikki bändin jäsenet, rumpalia myöten, Lost & Foundin kappaleiden tekemiseen. Levy sisältääkin tukun Scorchers –klassikoita kuten Last Time Around, White Lies, Blanket Of Sorrow sekä majesteettinen Broken Whiskey Glass. Lisäksi mukana on kaksi hienoa lainakappaletta (Eddy Arnoldin I Really Don´t Wanna Know ja Hank Williamsin Lost Highway), jotka sitovat yhtyeen upealla tavalla klassiseen Honky-Tonk –perinteeseen. Sekä bändin omat että oivallisesti valitut lainakappaleet osoittavat hyvin, kuinka paljon yhtyeen jäsenet olivat kasvaneet lauluntekijöinä ja esiintyjinä ensimmäisen EP:n julkaisun jälkeen.

Still Standing (1986), bändin toinen LP, sai edeltäjänsä tavoin kriitikoilta kiitosta. Radioasemat eivät kuitenkaan juurikaan soittaneet  levyn kappaleita ja niin se jäi suurelta ostavalta yleisöltä huomaamatta. Vielä 1980-luvulla Jason & The Scorchersin musiikki oli ikävässä väliinputoajan asemassa, liian kantria rock –asemille ja liian rokkia kantriradiolle. Levy itsessään on kuitenkin mainio, vaikka se ei sisälläkään yhtä montaa yhtä hyvää kappaletta kuin läpeensä hyvä Lost & Found. Levyn aloittava Golden Ball And Chain on kuitenkin kelpo kappale, samoin melodinen Good Things Come To Those Who Wait. Shotgun Blues ja My Heart Still Stands With You rokkaavat puolestaan vakuuttavasti, samoin kuin yhtyeen loistava versio Rolling Stonesin 19th Nervous Breakdownistakin. Kokonaisuutena levyä kuitenkin leimaa kenties pieni epätasaisuus. Noin vuoden Still Standingin julkaisun jälkeen levymyynnin vähäisyys sai levy-yhtiö EMI:n luopumaan yhtyeestä. Samoihin aikoihin basisti Johnson erosi (tai erotettiin).

Levy-yhtiöltä erottamista seuranneet kolme vuotta bändin toiminta oli kuin kesannolla. Uuden levytyssopimuksen myötä yhtye kuitenkin ryhdistäytyi ja julkaisi kolmannen LP:nsä Thunder And Fire vuonna 1989. Aiemmin eronneen tai erotetun Johnsonin tilalle bändi oli palkannut peräti kaksi uutta soittajaa, basisti Ken Foxin sekä kitaristi Andy Yorkin. Thunder And Fire on huomattavasti yhtyeen aiempaa tuotantoa enemmän rokkiin kallellaan, ja takakannen bändikuvassa soittajien pukeutumisessa ja hiustyyleissä voi havaita vaikutteita jopa Los Angelesin hardrockista. Myös levyn kappaleissa ja tuotannossa on vallalla paljon aiempaa rankempi linja. Kriitikot eivät kuitenkaan pitäneet bändin uudesta linjasta eikä levy myynyt odotetusti. Rumpali Baggsin sairastuminen sai bändin lopulta hajoamaan ja Jason Ringenberg päätti keskittyä soolouransa kehittämiseen ja Warner E. Hodges tuottamiseen. Koska alkuperäinen basisti Jeff Johnson ei soita Thunder And Firella ovat sen kappaleet jäänet ehkä turhaankin pois myöhempien reunion –kierteiden ohjelmistosta. Levy nimittäin sisältää muutamia vallan mainioita Scorhcers –kappaleita kuten levyn avaava rokkiräjähdys When The Angels Cry, muuten vaan vauhdikkaat My Kingdom For A Car ja Find You, herkän kantrahtava Close Up The Road sekä Steve Earlin kanssa kirjoitettu jumalainen Bible And A Gun.

Vuoden 2010 reunion-kiertueen suosion innoittaminen laulaja Jason Ringenberg ja kitaristi Warner E. Hodges päättivät kasata Jason & The Scorchersin virallisesti uudelleen. Koska muut alkuperäisjäsenet eivät enää syystä tai toisesta olleet saapuvilla, Ringenberg ja Hodges värväsivät mukaansa uudet soittajat Pontus Snibbin (rummut) sekä Al Collinsin (basso ja taustalaulu). Uusia lauluja kirjoittamaan pyydettiin yhtyeen jäsenten uusia ja vanhoja ystäviä ja tuttavia kuten Georgia Satellitesissa vaikuttanutta Dan Bairdia, Wildhearts -yhtyeen Gingeriä sekä bändin entistä rumpalia Perry Baggsia. Nämä ”Kunnia-Scorchersit” tekivätkin Ringenbergin ja Hodgesin kanssa loistavaa työtä ja Halcyon Times (2010) on parasta Jason & The Scorchersia sitten vuoden 1996 Clear Impetuous Morningin, kenties jopa Lost & Foundin. Levy on lähes tasaisen loistava alusta loppuun ja sisältää useita tulevia Scorchers –klassikoita kuten Beat On The Mountain, Mona Lee, Mother Of Greed sekä Golden Days. Uutta levyllä ovat jopa vielä aiempaa tarttuvammat (uskaltaisinko sanoa ”popimmat”) melodiat sekä runsaat ja rikkaat harmoniat.

Teksti: Sami Tammioja

Kuvat ja editointi: Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Viikon levy: Don Huonot – Hyvää yötä ja huomenta (1997)

donhuonotJoskus musiikki sitoo itsensä vuodenaikoihin. Syystalvella soi Counting Crowsin Recovering the satellites, tammikuussa The Arcade Firen Funeral, kevään tullen My Chemical Romance (eritoten Fabulous Killjoys) ja muut dramaattiset nuoret miehet.

Ehdoton kesälevy on Don Huonojen läpimurtokiekko, yhtyeen viides studioalbumi Hyvää yötä ja huomenta. Vuonna 1997 julkaistu albumi kuulostaa erityisen hyvältä silloin, kun aurinko paistaa ja ollaan ajamassa jonnekin. Muistaa festarit. Muistaa pitkät illat jokivarsilla. Muistaa Jyrkin, 1990-luvun nuorisokulttuurin, flanellipaidat. Ja ennen kaikkea muistaa kesän.

Onko tästä levystä muuhun kuin nostalgiseen tunnelmointiin? On. Se on klassikko. Monipuoliset kappaleet tunnelmoivat eri tasoilla, koukuttavat ja jäävät päähän soimaan. Riehakkaasta Riidankylväjästä siirrytään matalalla keinuvaan Piikkilankaa-slovariin, jonka jälkeen Väärän kuninkaan päivä yllättää riffeillään. Nimikappale Hyvää yötä ja huomenta riipaisee nuoren rakkauden ehdottomuudella ja rehellisyydellä.

Hyvää yötä ja huomenta on hengeltään nuori levy. Parikymppinen, vielä itseään etsivä mutta samalla itsestään varma. Viiden tähden sekopää tiivistää levyn sanoman näin:

”Hei tyhmä poika sä oot sekaisin – Joo joo joo, mä tiedän sen itsekin”

Kuuntele tämä levy, jos:

a) kuuntelit sitä 90-luvulla.

b) haluat ymmärtää (90-luvun) nuorisoa.

c) pidät hyvin tehdystä rapsakkaasti rullaavasta rokista.

d) et ole vielä kuunnellut sitä.

Varaa levy Vaskikirjastoista

Laura Ahlstedt

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

John Mellencampin toinen levynkansinäyttely Turun musiikkikirjastossa

John Mellencamp jälleen Amerikan sydänmailla

Scarecrow (1985).

Scarecrow (1985).

Amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä John Mellencamp tunnetaan tarttuvista, amerikkalaiseen blues-, folk- ja rocktraditioon pohjautuvista lauluista. Yksi hänen tavaramerkeistään on perinteisiä kansansoittimia hyödyntävä soundi. John Mellencamp (s. 1951) on julkaissut yli 20 studioalbumia vuodesta 1976 alkaen. Hän on tehnyt uran myös näyttelijänä ja taidemaalarina. Mellencampin levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 40 miljoonaa, ja hänellä on peräti 22 Top 40 -hittiä Yhdysvalloissa.

Toinen osa John Mellencampin levynkansinäyttelyitä jatkaa vuodesta 1985 eteenpäin. Näyttely avattiin Turun musiikkikirjastossa 12.6.2013. Ensimmäisessä osassa Musasto kertoi Mellencampin varhaisemmemmasta tuotannosta.

Valveutuneempia tekstejä ja tekoja

Uransa alkupuolella Mellencamp keskittyi laulamaan lähinnä ihmissuhteista ja hauskanpidosta, mutta hänen myöhemmillä levyillään on ollut ajoittain hyvinkin kantaaottavia ja yhteiskunnallisesti valveutuneita kappaleita. Tämä kehitys alkoi näkyä vuonna 1983 julkaistulla albumilla Uh-Huh ja erityisesti sen kappaleella Pink Houses, joka ennakoi jossain määrin tulevaa niin temaattisesti kuin soundillisestikin. Vuonna 1985 Mellencamp asettui varsin näkyvästi Yhdysvaltain pienviljelijöiden puolelle maatalousalan suuryrityksiä vastaan julkaisemalla kappaleen Rain On The Scarecrow sekä organisoimalla ensimmäisen Farm Aid -tapahtuman yhdessä Willie Nelsonin ja Neil Youngin kanssa. Farm Aid -konsertit jatkuvat edelleen. Niillä pyritään keräämään rahaa Yhdysvaltain ahdingossa oleville pienviljelijäperheille.

Vuonna 1991 Mellencamp lakkasi käyttämästä lisänimeä ”Cougar” ja ryhtyi esiintymään pelkästään John Mellencampina, ensimmäistä kertaa urallaan. Sittemmin Mellencampin uraan on mahtunut niin sydänkohtaus vuonna 1994, musiikillisia kokeiluja (mm. koneelliset rytmit vuonna 1996 julkaistulla albumilla Mr. Happy Go Lucky), musikaaleja (Ghosbrothers Of Darkland County yhdessä Stephen Kingin kanssa vuonna 2000) kuin suoranaista poliittista aktivismiakin. Mellencamp osallistui vuonna 2004 lähinnä George W. Bushia vastaan suunnattuun Vote For Change –kampanjaan ennen USA:n silloisia presidentinvaaleja. Mellencampilla on yhteensä viisi lasta ja hän asuu edelleen Yhdysvaltain sydänmailla, Indianan osavaltiossa, viitisen mailia Bloomingtonin kaupungin ulkopuolella.

Viisi levynkantta näytteillä, CD-levyjä lainattavana

Turun musiikkikirjaston 12.6.2013 avatussa levynkansinäyttelyssä on esillä viisi John Mellencampin albumia. Näyttelyn vierellä on lainattavana Mellencampin musiikkia, mukana monia 2005 julkaistuja remastereita. Näyttelyssä ovat 1985–2008 julkaistut LP-levyt:

° Scarecrow 1985

° The Lonesome Jubilee 1987

° Big Daddy 1989

° Whenever We Wanted 1991

° Life Death Love And Freedom 2008

Whenever We Wanted (1991) ja Life Death Love And Freedom (2008).

Whenever We Wanted (1991) ja Life Death Love And Freedom (2008).

Näytteillä olevia levyjä ja erityisesti niiden kansia yhdistää mielenkiintoinen seikka: vaikka Mellencamp on esiintynyt melkein aina itse omien levyjensä kansikuvissa, on hänen katseensa vuonna 1985 ilmestyneestä Scarecrow –albumista lähtien suuntautunut lähes poikkeuksetta sivuun, poispäin kamerasta ja katsojasta. Aiempien levyjensä kansissa artisti on aina katsonut suoraan kohti kameraa ja siten myös kuuntelijaa. Tämä myöhempi katsekontaktin välttely on ollut jossain määrin yhteydessä myös itse levyiltä kuultavaan musiikkiin, Mellencampin lauluihin ja erityisesti niiden aiheisiin.

Scarecrow

Vuonna 1985 julkaistu Scarecrow on ensimmäinen levy, jonka Mellencamp äänitti omassa studiossaan kotikaupungissaan Bellmontissa, Indianan osavaltiossa. Mellencampin pitkäaikaisen lauluntekijäkumppanin George M. Greenin mukaan levyn syrjäinen tekopaikka heijastuu myös kappaleissa ja teemoissa ja auttaa ymmärtämään levyn sanomaa paremmin. Scarecrow on jossain määrin kaksijakoinen albumi. Levyn soundia haettiin ennen kaikkea 1960–luvun klassisesta rokista, kun Mellencamp pakotti bändinsä ennen äänitysten alkamista kuuntelemaan ja opettelemaan ”lähes sata” vanhaa 60-luvun singleä. Tämä 60-luvun musiikin ihannointi näkyy ja kuuluu selvimmin levyn päättävässä kappaleessa R.O.C.K. in The U.S.A., jonka nimeen sisältyy jopa alaviite (A Salute to 60´s Rock).

Toisaalta levyltä löytyvät myös Mellencampin siihenastisen uran kantaaottavimmat kappaleet kuten Justice And Independence ’85, The Face Of The Nation sekä levyn aloittava vihainen Rain On The Scarecrow. Näillä kappaleilla Mellencamp tarkastelee hyvinkin tarkkanäköisesti maansa sosiaalista, poliittista ja taloudellista tilaa. Hän ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa halpahintaiseen saarnaamiseen tai syyttämään ketään, vaan laulut on usein kirjoitettu yksittäisten, ns. pienten ihmisten näkökulmasta – ihmisten, jotka ovat joutuneet (usein ilman omaa syytään) vaikeaan tilanteeseen ja yrittävät vain parhaansa mukaan selviytyä hengissä. Omista juuristaan Mellencamp lauloi puolestaan loistavalla Small Town –kappaleella, jota levyllä edeltää mamma Mellencampin laulama Grandma’s Theme. Vakavista teemoistaan huolimatta Scarecrow menestyi hyvin ja levyltä irtosikin peräti viisi Top 40 hittiä.

The Lonesome Jubilee

Kaksi vuotta hienon Scarecrow’n jälkeen ilmestyi Mellencampin uran kenties paras albumi, The Lonesome Jubilee (1987). Levy on lähes täydellinen kokonaisuus niin sävellysten, sanoitusten, sovitusten kuin esitystenkin suhteen. Bändikin on loistava. Yksittäisistä muusikoista kannattaa huomioida erityisesti rumpali Kenny Aronoff, pitkäaikaiset kitaristit Larry Crane ja Mike Wanchic sekä edellisen kiertueen aikana yhtyeeseen liittynyt viulisti Lisa Germano. Muutkin soittajat ja laulajat ovat huippuluokkaa ja Mellencamp itse on huikeassa vedossa. Levyltä irtosi muutamia hittejä (mm. levyn avaava loistava Paper In Fire, Cherry Bomb sekä hieno Check It Out) ja se sai runsaasti radiosoittoaikaa.

Alun perin Jubileesta kaavailtiin jopa tupla-albumia, mutta lopulta Mellencamp päätyi valitsemaan levylle kymmenen parasta, soundillisesti ja temaattisesti yhtenäisintä kappaletta. The Lonesome Jubileella kiteytyykin hienosti Mellencampin ja hänen yhtyeensä omin soundi: rouhea sekoitus sähköisiä ja akustisia kitaroita, liuta kansansoittimia (mm. haitari, mandoliini ja banjo), appalakkien vuoriston viulu sekä gospelkuoromainen taustalaulu ryyditettynä Aronoffin oivaltavalla rummutuksella ja Mellencampin omalla karhealla lauluäänellä. Scarecrow ja erityisesti Jubilee edustivat ilmestyessään kokonaan uudenlaista amerikkalaista soundia ja tyylisuuntaa, jota sittemmin ryhdyttiin kutsumaan mm. nimillä ”No Depression” tai ”Alt. Country”.

Big Daddy

Scarecrow’lla alkanut ja The Lonesome Jubileella jalostunut kehitys saavutti lakipisteensä kaksi vuotta Jubileen jälkeen ilmestyneellä albumilla Big Daddy (1989). Big Daddy on Mellencampin siihenastisista levyistä selvästi maanläheisin ja samalla myös soundiltaan akustisin. Levyllä soittava yhtye on sama kuin Jubileella, tosin mukaan mahtuu myös muutamia vierailijoita, joista huomattavin lienee bändin tuleva kitaristi Dave Grissom, jonka mukaantulo ennakoi jo tulevaa, varsin suurta soundillista muutosta. Laulujen aiheet ovat pääosin varsin maanläheisiä. Kappaleet kertovat tavallisten ihmisten (Jackie Brown, Martha Say, Theo And Weird Henry) arkisista toimista, vanhemmuudesta (Big Daddy Of Them All) sekä haaveista ja toiveista (Void In My Heart ja Sometimes A Great Notion). Mellencamp pyrkii tekemään levyllä myös (hieman väkinäisestikin) pesäeroa itsensä ja muiden listahittejä tehtailevien muusikoiden välille (Popsinger). Paradoksaalista kyllä, Popsinger oli levyn ainoa listoille yltänyt hitti. Mellencamp kieltäytyi tekemästä kiertuetta levyn julkaisemisen jälkeen eikä muutenkaan panostanut Big Daddyn markkinointiin, sillä hän ei omien sanojensa mukaan halunnut ”ottaa seuraavaa [suosion] askelta, kumarrella ja pussailla pyllyjä”, ”myydä itseään” tai ”olla Madonna”. Sen sijaan Mellencamp keskittyi maalaamiseen ja näyttelyiden pitämiseen. Big Daddy on muuten viimeinen Mellencamp -levy, jolla nähdään nimi ”Cougar”. Seuraavan albuminsa hän julkaisi oikealla, omalla nimellään John Mellencamp.

Whenever We Wanted

Kaksi vuotta myöhemmin Mellencamp palasi levytysstudioon ja julkaisi monet fanit ja kriitikot yllättäneen suoraviivaisen ja äänekkään rock –albumin Whenever We Wanted (1991). Levy on peräti John Mellencampin uran yhdestoista. Myös levyllä soittava yhtye on hieman muuttunut: entinen luottokitaristi Larry Crane on korvattu studiomuusikkonakin laajaa mainetta niittäneellä Dave Grissomilla, eivätkä viulisti tai taustalaulajat ole enää mukana. Levyn soundi on erittäin kuiva ja iskevä: tanakat rummut, jykevä basso ja säröiset kitarat – akustiset soittimet loistavat poissaolollaan. Mellencamp sanoikin halunneensa palata levyllä takaisin perusasioiden äärelle – ”Back to basics”.

Whenever We Wanted olikin aikanaan todellinen yllätys varsinkin niille kuuntelijoille, jotka omistivat vain kolme edellistä Mellencampin levyä. Albumin kappaleet ovat kuitenkin taattua Mellencampia: Get A Leg Up ja Again Tonight kiipesivät TOP 40 –listallekin, mutta muutkin kappaleet, kuten loistava Now More Than Ever, Last Chance sekä hieno Love And Happiness saivat runsaasti soittoaikaa erityisesti rock-musiikkiin erikoistuneilla radioasemilla. Sittemmin Whenever We Wanted on vakiinnuttanut paikkansa Mellencampin parhaiden levyjen joukossa. Se toimii myös johdatuksena kolme vuotta myöhemmin ilmestyneelle, soundiltaan vieläkin riisutummalle albumille Dance Naked.

Life Death Love And Freedom

Vuonna 2008 ilmestynyt Life Death Love And Freedom on John Mellencampin kenties juurevin folkrockalbumi. 80-lukulaista rockia on vain nimeksi. Välitön, lähes demomainen tunnelma kantaa läpi albumin. Tietty raukeus kuitenkin vakuuttaa, ei vaivaa. Yleissoundi saattaa tuntua aluksi jopa hauraalta, mutta vähitellen kappaleet iskostuvat mieleen. Juuri näin on hyvä, pitää vain hieman rauhoittua. Less is more.

Biisien maanläheisyyden vastavoimana on taianomainen tunnelma. Tuottaja T Bone Burnett soittaa levyllä sähkökitaraa kuin David Lynchin ohjauksessa. Mean tuo lisää elokuvallista koskettavuutta. Haikea kappale ja riipaiseva teksti ovat kaunista kuultavaa. Mellencampin laulun ja rämisevän akustisen kitaran lisäksi myös Troye Kinnettin  hienovarainen urkusoundi on tärkeä. Karen Fairchildin kanssa laulettu duetto A Ride Back Home svengaa hienosti. Life Death Love And Freedom sai Rolling Stone-lehden arviossa 4/5 tähteä. Ansiosta.

Sami Tammioja

Tuomas Pelttari

Laura Ahlstedt

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Viikon levy: Jeff Buckley – Grace

grace

Kuin enkelin ääni, eteerinen ja kaunis. Samalla vahva, haavoittuva, hauras ja herkkä. Tämä on selkein piirre jonka kuulee Jeff Buckleyn (17.11.1966–29.5.1997) ainoaksi jääneeltä albumilta. Buckleyn tarina on traaginen, hän oli nuori ja lupaava taiteilija, joka kuoli niin monen muun rockin legendan tavoin nuorena, vain 30-vuotiaana. Traagisuutta lisää se, että hänen isänsä, tunnettu folk-laulaja Tim Buckley kuoli itsekin nuorena, ainoastaan 28-vuotiaana. Grace oli ainoa kokopitkä levy joka julkaistiin Jeffin elinaikana, tämän lisäksi hän ehti julkaista muutaman EP:n. Kuolemansa jälkeen hänen toisen levynsä demot julkaistiin nimellä “Sketches for My sweetheart the drunk”. Hän oli tekemässä kyseistä levyä kun lähti iltauimaan täysissä pukeissa ja hukkui jäätyään ohi ajavan veneen aaltoihin.

Grace on levynä kestänyt hyvin aikaa, toisin kuin jotkin aikalaisensa. Levy on klassisen kuuloinen mutta silti selkeästi aikaansa edustava. Levy tuntui aikanaan varsin tuoreelta henkäykseltä grungen jälkeisenä aikana 1990-luvun alkupuolella. Äänimaailmaltaan levy on kuulas ja henkevän oloinen, kaiken yllä leijuen Jeff Buckleyn uskomaton ääni joka tuntuu osuvan suoraan kuulijan sisimpään, hänen äänialansa oli kolme ja puoli oktaavia ja hänellä oli loistava äänenkäyttö. Levyä tukee ilmava tuotanto ja taiten soitetut puhtaat sähkökitarat ja instrumentaatio joka tukee kappaleita. Levy on melankolinen mutta kaunis, haikea ja suloinen. Ja lohdullinen.

Levy ei ollut aikanaan supersuosittu vaan sen maine kasvoi pikkuhiljaa jo Buckleyn eläessä ja etenkin hänen kuoltuaan. Levy löytyy usein parhaiden levyjen listauksilta ja moni artisti on kehunut levyä; esim. Radioheadin Thom Yorke on myöntänyt Jeff Buckleyn laulun innoittaneen hänen omaa falsettilauluaan ja David Bowie on sanonut Gracen olevan yksi hänen aution saaren levyistään.

Varaa levy Vaskista

Antti Impivaara

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy