Avainsana-arkisto: 1986

Vuoden 1968 hippimittari

 

Vuoden 1968 hippimittari pidettiin Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla 18.4. 18.  Hippimittari lähestyi ”hullua vuotta” 1968 populaarimusiikin näkökulmasta. Tilaisuudessa kuunneltiin kymmenen erilaista kappaletta, jotka asetettiin historialliseen kontekstiinsa. Yleisö sai äänestää kappaleiden joukosta omat suosikkinsa. Tapahtuma järjestettiin yhteistyössä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen kanssa ja kappaleet valitsivat ja esittelivät dosentti Kari Kallioniemi ja FT Kimi Kärki.

Termiin ”hullu vuosi” liitetään monenlaisten yhteiskunnallisten liikkeiden esiinmarssi liberaaleista konservatiiveihin. Muun muassa feministit, pasifistit, opiskelijat ja työläiset pyrkivät tuomaan äänensä kuuluviin ja ottamaan kantaa maailman tilanteeseen. Maailmaa kuohuttivat Prahan kevät, Martin Luther Kingin murha ja esimerkiksi Vietnamin sota. Kuohunnan ja radikalismin vuosi oli käännekohta myös konservatiiveille. Kulttuurin saralla erityisesti populaarimpi musiikki ja taide toimivat väylinä keskustella arvoista ja ottaa kantaa sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Kaiken kaikkiaan vuotta on pidetty merkittävänä maailmaa muuttaneena käännekohtana.

Hippipmittarissa kuultiin järkestyksessä seuraavat biisit. .

1. The Rolling Stones: ’Sympathy for the Devil’

2. Fredi: ’Kolmatta linjaa takaisin’

 

Voittajaksi yleisö äänesti Fredin Kolmatta linjaa takaisin. Toiseksi tuli The Crazy World of Arthur Brown: Fire.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tapahtumat

Peter Gabrielin klassikkoalbumi So

Soihdun lailla listoille

Gabrielin vuonna 1986 julkaistu So oli sooloartistin ensimmäinen studioalbumi, joka sai varsinaisen nimen. Kannen suunnitteli Malcolm Garrett.

Gabrielin vuonna 1986 julkaistu So oli sooloartistin ensimmäinen studioalbumi, joka sai varsinaisen nimen. Kannen suunnitteli Malcolm Garrett.

Peter Gabrielin viides studioalbumi So julkaistiin vuonna 1986. Kolmen levyn deluxe-versionakin julkaistu albumi on ajankohtainen, sillä Gabrielin pitkä kiertue Back To Front saapuu pian Suomeen. Gabriel konsertoi Helsingissä 20. päivä toukokuuta. Kiertueella on esitetty erityisesti klassikkoa So, yhtä 1980-luvun brittirockin merkkiteoksista.

Rocktähden maailmankiertue yltää toista kertaa Suomeen. Ensimmäisestä kerrasta onkin jo aikaa. Gabriel esiintyi Helsingin jäähallissa syksyllä 1987.

From Genesis to Gabriel

Peter Gabriel (s. 1950) nousi progebändissä Genesis lähes ikoniseen asemaan. Persoonallinen vokalisti ja esiintyjä ei pelännyt mystisen tarinankertojan roolia. Laulajan karisma vetosi yleisöönkin. Korkeatasoiset Genesis-albumit  Nursery Cryme, Foxtrot, Selling England By The Pound ja The Lamb Lies Down On Broadway ovat ilman muuta rockmusiikin merkkiteoksia.

peter gabriel 1–4 ja So

Vuosina 1977–1982 julkaistut soololevyt peter gabriel 1–4 jättivät myös syvät jäljet brittirockin kaanoniin, mutta popmusiikin maailmassa Gabriel oli tietyllä tapaa outsider aina levyyn So asti. Monet uudet fanit eivät Sledgehammerin grooven villitessä tienneet tähden Genesis-vuosista mitään.

Aiempien levyjen hitit Solsbury Hill, Games Without Frontiers ja Shock The Monkey pääsivät esille, mutta eivät välttämättä antaneet suurelle yleisölle tarvetta hankkiutua emolevyn ääreen. Vuonna -86 julkaistu So oli toista maata. Se esitteli rohkeasti Gabrielin biisikeskeisempää ilmaisua, jota singlelohkaisut ruokkivat saumattomasti.

So on myös albumi, jolla Gabriel pystyi tuomaan yhteen artistisen kehityksen, rikkaan tuotannon ja kaupallisuuden. Musiikin syvyys ja helppous yhdistyvät poikkeuksellisella tavalla. Levytyksen ajattomuus syntyi suurelta osin Daniel Lanois’n kanssa tehdystä tuotantotyöstä ja äänimaiseman hallinnasta.

Syvyyttä ja listahittejä

Sledgehammer, Don’t Give Up ja Big Time olivat hittejä, joiden promovideot olivat kiitettävästi esillä MTV:n rotaatiossa. Monet muistavat Gabrielin palkitut videot nimenomaan Music Television kukoistusajalta. Tyylikäs ja kylmänviileä So sai ansaittua lisähuomiota.

Gabriel luotsaa äänellään eritasoisia tunteitä vakuuttavasti. Lauluraitojen uskalias kylmään veteen astuminen on aina ollut keskeinen osa Gabrielin muusikkoutta. Aloitusraita Red Rain yhdistää mestarillisen tekstin ja laulumelodian. Tuotantotyön vastustamaton vyörytys kouraisee sydämestä.

Putting the pressure on much harder now

To return again and again

Just let the red rain splash you

Let the rain fall on your skin

I come to you defences down

with the trust of a child.

Kesän kynnyksellä -86 julkaistu single Sledgehammer viettelee vieläkin. Hyväntuulisesti svengaava ja taidokas nostatusfiilis kohoaa sitä korkeammalle mitä irtonaisemmaksi muusikot heittäytyvät. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes ja basistiguru Tony Levin saavat aikaan jotain maagista. Sledgehammer oli tärkeä biisi ja myös massiivinen hitti Gabrielille, ikään kuin Let’s Dance kolme vuotta aiemmin David Bowielle.

Gabriel tarjosi duettoa Don’t Give Up alun perin Dolly Partonille. Yhteistyö ei toteutunut, ja tilaisuuden sai Kate Bush. On myönnettävä, että Gabrielin rinnalle on vaikea kuvitella Bushia täydellisempää vokalistia. Heidän äänensä tekevät selviytymistarinasta kuolemattoman. Pelkistetty videokin sykkii lämpöä.

Yhtä aikaa primitiivinen ja moderni draamarock on tietyllä tapaa Gabrielia omimmillaan. That Voice Again on mainio esimerkki viileästä rakenteen haltuunotosta. Varsin vähistä aineksista puristetaan esiin olennaisin. Säkeistö ja kertosäe tuntuvat epäsymmetrisiltä, mutta sovitus on ihailtava. Raastava ääni kruunaa kaiken.

What I carry in my heart

Brings us so close and so far apart

Only love can make love.

So.Tunnelma on tiheä, mutta ei täyteenahdettu. Mercy Streetin vilvoittelun jälkeen Big Timen jännite tuntuu lähes sietämättömältä. Rumpali Stewart Copelandin (The Police) ilmiömäinen tatsi hengästyttää. Tekstin kulutusjuhla ja high-life kuitenkin päättyy vastentahtoiseen limboon. We Do What We’re Told laskee pulssin takaisin normaaliksi.

Alun perin LP-levyn B-puolen aloittanut In Your Eyes on täyttä juhlaa. Nerokkaasta laulumelodian ja tekstin yhteensovittamisesta syntyy lumoava jännite. Loistelias In Your Eyes siirrettiin myöhemmin remasteroidun painoksen päätösraidaksi.

Maailmanmusiikkiviritteinen mestariteos on sopiva ankkuri koko albumille. Lohtu, toiveikkuus ja kaiken yhdistävä musiikki tuovat ihmisen lähemmäksi elämän tarkoitusta. Rakkaus voittaa. Näin So elää, pian myös livenä Helsingissä.
Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Viikon levy on Talk Talkin kolmosalbumi The Colour Of Spring



Musasto kertoo yhtyeestä Talk Talk, joka teki viisi albumia vuosina 1982–1991. Vajaassa kymmenessä vuodessa yhtyeen musiikki muuttui kuulaasta synapopista mantramaiseen popfuusioon. Muutos oli radikaali ja suht täydellinen.

1980-luvulla Talk Talkin eteeristä popmusiikkia oli toisinaan listoillakin. Pieniä hittejä oli mukana myös kolmannella albumilla The Colour Of Spring, joka ilmestyi vuonna 1986. Talk Talkin vakijäsenet olivat Mark Hollis (laulu, piano jne.), Lee Harris (rummut) ja Paul Webb (basso). Tyylitaju ja Mark Hollisin kaunis ja kaihoisa tenori erotti bändin helposti muista.

Talk Talk ja erityisesti yhtyeen laulaja Mark Hollis kammoksuivat ensimmäistä levyään The Party’s Over (1982). Colin Thurstonin tuottama kompressoitu futupop oli levy-yhtiö EMI:n mieleen, mutta nosti Mark Hollisin karvat pystyyn. Hämmentävät promovideot ja kiertue Duran Duranin kanssa haluttiin unohtaa saman tien.

Toinen albumi It’s My Life (1984) oli ensimmäinen iso askel eteenpäin. Muotipop jäi kauas taakse kun singlet Dum Dum Girl, Such A Shame ja It’s My Life soivat radiossa ja MTV:llä. Uusi tuottaja Tim Friese-Green ymmärsi yhtyeen musiikilliset tarpeet sekä studiossa sekä sävellys- ja sovitustyössä. Hedelmällinen yhteistyö jatkui vuosia. Friese-Green oli lopulta kuin yksi yhtyeen jäsenistä.

Mark Hollis vei yhtyettä edelleen eteenpäin, kohti kolmatta albumia. Vuonna 1986 ilmestynyt The Colour Of Spring tuo esiin rennon ja akustisen yhtyeen. Synat ja rumpukoneloopit ovat poissa. Levyn yleissoundi on vakuuttava: yhtä aikaa syvä, hauras ja massiivinen. Useimmat instrumentaatiot rakentuvat hallitsevan pianosovituksen ympärille. Pianon varaan rakennettiin myös singlet Life’s what you make it ja Living in another world. Nämä pikkuhitit olivat raikkaita tuulahduksia mainsteampopin ulkopuolelta vuonna 1986. Mark Hollisin intensiivinen ääni oli kehittynyt niin voimakkaaksi, että levyn tarkkaavainen läpikuuntelu hengästyttää. Hollisin ääni on yksi popmusiikin kauneimmista. Ajan livedokumentit näyttävät jotain Hollisin täydellisestä paneutumisesta. Aina vedettiin täysillä.

The Colour Of Spring sisältää kahdeksan Hollisin ja Friese-Greenen säveltämää sävykästä biisiä, joihin antoi voimaa nimekäs joukko vierailevia muusikoita. Erityisesti Steve Winwood (urut) ja Robbie McIntosh (kitara) tuovat valtavasti lisää nyansseja levylle. Omat suosikkini ovat tällä hetkellä avausraita Happiness Is Easy ja päätösraita Time It’s Time. Ensimmäisen raidan hypnoottinen rauha on kuolematonta, Time It’s Time taas hämmästyttää elähdyttävällä outrolla. Kauneus on pakahduttavaa.

The Colour Of Springin jälkeen ilmestynyt Spirit Of Eden (1988) nivahtaa improvisaation maailmaan. Viimeinen albumi Laughing Stock (1991) on paikoitellen jopa avantgardistinen kokonaisuus jazzmantraa ja yhä haastavampaa popmusiikkia. Talk Talk-levyt myös näyttävät hyvältä. Kaikki albumit on koristeltu James Marshin taideteoksilla.

Levyn saatavuus Vaski-verkkokirjastossa.

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy