Viikon levy: King Creosote – Astronaut Meets Appleman (Domino, 2016)

king-creosote-sizee

Skotlantilainen laulaja-lauluntekijä Kenny Anderson (1967) ei ehkä ole kovin tunnettu Suomessa. Syy ei voi olla julkaisutahdissa eikä musiikin laadussa, mutta hyvinkin tekemisen kovin pienenä pitämisessä. Anderson on julkaissut King Creosote -taiteilijanimellä jo hyvän joukon yli 40 albumia, mutta suurta osaa niistä on turha etsiä läheisestä levykaupasta. Pitkäsoittoja on tehty vain keikoilla myytäviksi, pelkästään digitaaliseen levitykseen ja julkaistu todella pieniä painoksia.

Vuodesta 1995 aivan viime vuosiin asti Kenny Anderson julkaisi tuotoksensa perustamansa itsenäisen Fence-levymerkin kautta. Hän ajautui kuitenkin erimielisyyksiin levy-yhtiön toisen osapuolen, The Pictish Trail -nimellä musiikkia tekevän Johnny Lynchin kanssa ja julkaisee nykyisin pääsääntöisesti Domino-merkin kautta. Andersonille on ominaista pitää levyntekoprosessi tiukasti omissa käsissään. Hän tekee paljon yhteistyötä muusikkoveljiensä Ianin ja Gordonin kanssa, mutta myös Jon Hopkinsin kanssa. Heidän yhteinen Diamond Mine -albumi vuodelta 2011 sai jopa Mercury-ehdokkuuden.

Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Astronaut Meets Appleman on hyvin kuuntelijaystävällinen levy. Se on hurmaava kokonaisuus, jossa Andersonin herkät melodiat, raikkaat soitinvalinnat ja humoristisiksikin yltyvät sanoitukset ilmestyvät lauluihin yksin ja yhdessä. Myös hiljaisuus on osa ääntä. Levyn pohjavire on melankolinen, muttei kuitenkaan epätoivoinen.

Levyn aloittaa melankolisen herkästi seitsenminuuttinen You Just Want. Kuuntelija saa heti tutustua Andersonin haavoittuvaan ääneen maustettuna varsin arkisella skottiaksentilla. Aloitusbiisi on jopa hypnoottinen drone pop -pläjäys, ja kuitenkin kuulija huomaa bongailevansa instrumentteja vuorollaan harpusta viuluun ja vaihtelevaan kosketinsoundiin.

Melin Wyntin säkkipillialoitus jatkaa aloitusbiisin melankolista äänimaailmaa, mutta albumin kolmosraita Wake Up To This tuokin jo humpahtavalla biitillä ja jousiorkesterilla hymyn huulille. Hymy ei kauaa kestä, koska brittiysärifiiliksiä tähän päivään tuovan Faux Call pysäyttää surullisilla sanoillaan ja sellon ja harpun kyynelystävällisellä liitolla.

Levyntekoprosessista Kenny Anderson on paljastanut levy-yhtiön tiedonannon mukaan sen, että hän ei kirjoittanut biisejä valmiiksi mennessään studioon. Tavoitteena oli saada kiinni nuoruuden rentoudesta ja viattomuudesta. Betelgeuse kertookin tarinan tähdistä ja niitä rakastavasta miehestä kauniin akustissävytteisen taustan päälle. Love Life havahduttaakin popfiiksellään ja harmonioillaan kuulijan. Biisissä Anderson pääseekin naureskelemaan itselleen ja rakkauden kemikaaleille.

Ja jottei levy tunnu liian helpolta, on Anderson heittänyt sekaan sävellyksensä Peter Rabbit Tea pienen tyttärensä jokelluksen taustalle. Louie Wren Anderson hokee Petteri Kanin teetä ja taustalla soivat taas jouset ja harppu. Liekö kyseessä kannanotto tanssimusiikin hokemaperustaiselle hittitehtailulle.

Vielä yksi popahtava kipale, Surface, ennen levyn lopettavaa, hiljaisuuttakin osanaan käyttävää kehtolaulua Rules Of Engagement.

Spotifysta löytyy vielä bonusbiisi kaunista kitarafolkkia. Kenny Anderson lupaa, että ..”this is the start of The Long Fade..” ja sitä se yhdeksänminuuttisena onkin. Koko taustabändi pääsee jammailemaan ja viemään levyn arvoiseensa päätökseen hymy huulilla.

Erika Woodard, kirjastonhoitaja ja skottifolkin uudesta aallosta nautiskelija

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s